Ne tosiasiat, joihin teoksemme ensimäisessä luvussa on viitattu,
osottavat mielestäni epäämättömästi, että eräät kotieläintemme
ruumiinosat ovat käytännössä vahvistuneet ja kasvaneet ja
harjotuksen puutteessa surkastuneet, sekä että tällaiset muutokset
ovat perinnöllisiä. Vapaassa luonnossa meillä ei ole mitään
vertailuasteikkoa arvostellaksemme pitkä-aikaisen käytön tai käytön
puutteen vaikutuksia, sillä emmehän tunne kantamuotoja; mutta monilla
eläimillä on sellaisia muodostumia, että ne ovat paraiten
selitettävissä harjotuksen puutteen aiheuttamiksi. Kuten professori
Owen on huomauttanut, ei luonnossa saata olla mitään sen suurempaa
poikkeusta yleisestä säännöstä kuin lentoon-kykenemätön lintu, mutta
siitä huolimatta on olemassa muutamia tällaisia lintuja. Etelä-Amerikan
paksupää sorsa voi ainoastaan räpistellä pitkin veden pintaa, ja sen
siivet ovat jotenkin samanlaiset kuin kesyn Aulesburyn ankan.
Huomattava seikka on, että poikalinnut, mikäli Cunningham kertoo, ovat
lentokykyisiä, kun sitävastoin täysikasvuiset linnut ovat kadottaneet
lentokykynsä. Kun suuremmat maassa elävät linnut harvoin kohoavat
lentoon, paitsi vaaran uhatessa, on luultavaa, että eräiden sellaisten
lintujen miltei täydellinen siivettömyys, jotka asustavat tai ovat
aikaisemmin asustaneet valtameren saarilla, jossa ei mitään petoeläimiä
ole, johtuu käytön puutteesta. Strutsi tosin asustaa mannermaalla, ja
sitä uhkaavat vaarat, joista se ei voi pelastua lentoon kohoamalla,
mutta se voi puolustautua miltei yhtä tehokkaasti kuin monet
nelijalkaiset eläimet potkimalla jaloillaan. Saatamme otaksua, että
strutsin esivanhempien elintavat olivat samanlaiset kuin trapin ja että
sen ruumiinko'on ja painon vähitellen polvi polvelta lisääntyessä jalat
tulivat yhä enemmän ja siivet yhä vähemmän käytäntöön, kunnes ne
tulivat lentoon kelvottomiksi.
Kirby on huomauttanut (ja saman seikan olen minäkin pannut merkille),
että monien urossittiäisten etumaiset nilkat usein ovat katkenneet. Hän
tarkasti seitsemäätoista kokoelmassaan olevaa lajia, eikä yhdelläkään
niistä ollut tynkääkään jälellä. Onites apelles lajilta ovat nilkat
niin usein poissa, että on arveltu tämän hyönteisen olevan kokonaan
niitä vailla. Muutamissa muissa suvuissa ne ovat olemassa, mutta
ainoastaan surkastuneina. Ateucukselta eli egyptiläisten pyhältä
kuoriaiselta ne puuttuvat kokonaan. Satunnaisia silpoutumisia ei
kaiketi pidetä perinnöllisinä; mutta Brown-Sequard'in merkillepanemien
huomattavien tapausten, jotka osottavat leikkausten perinnöllisiä
vaikutuksia merisiossa, pitäisi kuitenkin kehottaa meitä varovaisuuteen
kieltäessämme tämän taipumuksen. Kumminkin lienee varminta pitää
Ateucuksen etumaisten nilkkojen täydellistä puuttumista ja niiden
muutamissa muissa suvuissa ilmenevää surkastumista, ei periytyneenä
silpoutumisena, vaan pitkällisen käytännön puutteen seurauksena. Sillä
koska nilkat yleensä puuttuvat niin monilta sittiäisiltä, on selvää,
että nämä hyönteiset jo varhaisessa iässä ovat ne kadottaneet, ettei
nilkoilla siis saata olla suurta merkitystä hyönteisille ja etteivät
elimet saata olla paljoa käytännössä.
Muutamissa tapauksissa voisimme helposti erehtyä panemaan käytön
puutteen syyksi rakenteen-toisintumisia, jotka kumminkin kokonaan tai
pääasiallisesti aiheutuvat luonnollisesta valinnasta. Wollaston on
tehnyt sen merkillisen havainnon, että 550:stä Madeiralla elävästä
kuoriaislajista (nykyään tunnetaan useampiakin) 200:lla on niin
vajavaiset siivet, etteivät hyönteiset voi lentää ja että
kahdenkymmenenyhdeksän endemisen suvun joukossa on kokonaista
kaksikymmentäkolme, joiden kaikki lajit ovat lentoon kykenemättömiä.
Erinäiset seikat -- nimittäin, että useissa maailmanosissa tuuli usein
kuljettaa kuoriaisia merelle, jossa ne saavat surmansa; että Madeiran
kuoriaiset yleensä, kuten Wollaston on havainnut, makaavat piilossa,
kunnes tuuli tyyntyy ja aurinko paistaa; että siivettömiä kuoriaisia on
suhteellisesti enemmän alastomilla Desertas-saarilla kuin itse
Madeiralla; ja varsinkin se merkillinen, Wollastonin varmasti
vakuuttama seikka, että eräät laajat hyönteisryhmät, joiden välttämättä
täytyy käyttää siipiään ja jotka muualla ovat tavattoman lukuisia,
puuttuvat Madeiralla melkein kokonaan -- kaikki nämä eri seikat saavat
minut uskomaan, että monien Madeiran kuoriaisten siivettömyys etupäässä
on luonnollisen valinnan aiheuttama, otaksuttavasti yhteydessä
käytön puutteen kanssa. Sillä polvesta polveen on jokaisella
kuoriaisyksilöllä, joka on vähimmän käyttänyt siipiään, joko siitä
syystä, että siivet ovat olleet vaikkapa vain hiukankin vaillinaisemmin
kehittyneet, tai että yksilö on ollut elintavoiltaan laiskempi kuin
muut -- jokaisella tällaisella yksilöllä on ollut parhaat eloonjäämisen
takeet, koska tuuli ei ole kuljettanut sitä merelle. Toisaalta ovat ne
kuoriaiset, jotka ovat olleet halukkaimpia lentämään, useimmin tuulen
puhaltamina ajautuneet merelle ja saaneet surmansa.
Niillä Madeiran hyönteisillä, jotka eivät elä maassa ja joiden, kuten
esim. eräiden kukkasista elävien perhosten ja kuoriaisten, täytyy
alinomaa käyttää siipiään elantonsa hankkimiseen, eivät siivet --
arvelee Wollaston -- suinkaan ole surkastuneet, vaan päinvastoin
suurenneetkin. Tämä sopii aivan hyvin yhteen luonnollisen valinnan
vaikutuksen kanssa. Sillä uuden hyönteislajin tullessa saarelle täytyi
luonnollisen valinnan pyrkimyksenä olla joko suurentaa tai pienentää
sen siipiä, riippuen siitä, säilyikö suurempi joukko yksilöitä sen
vuoksi, että nämä kykenivät menestyksellä taistelemaan tuulta vastaan,
vaiko sen vuoksi, että luopuivat koko yrityksestä, ja käyttivät
siipiään harvoin tai eivät milloinkaan. Näiden hyönteisten laita on
ollut sama kuin merimiesten, jotka ovat joutuneet haaksirikkoon lähellä
rannikkoa: hyville uimareille on ollut onneksi, jos ovat jaksaneet uida
niin pitkälle kuin suinkin, kun taas huonoille uimareille olisi ollut
parempi, jos eivät olisi osanneet ensinkään uida ja olisivat
pysytelleet laivahylyssä.
Maanmyyrien ja muutamien maatakaivavien jyrsijöiden silmät ovat
kooltaan surkastuneet ja toisinaan aivan nahan ja karvojen peitossa.
Tähän silmien tilaan on otaksuttavasti syynä käytön puutteen aiheuttama
vähitellen tapahtunut surkastuminen, jota luonnollinen valinta kenties
on ollut auttamassa. Eräs etelä-amerikalainen jyrsijä, tuko-tuko eli
ctenomys, viettää vieläkin maanalaisempaa elämää kuin maamyyrä, ja
muuan espanjalainen, joka oli paljon pyydystellyt näitä eläimiä, kertoi
niiden usein olevan sokeita. Eräs tällainen eläin, joka oli minulla
aljona, olikin todella sokea, ja leikkaus osotti, että sokeuden syynä
oli silmäluomien alaisen kalvon tulehdus. Koska usein uudistuva
silmätulehdus on jokaiselle eläimelle haitallinen ja koska maanalaista
elämää viettävät eläimet eivät varmaankaan tarvitse silmiä, lienee
silmien ko'on pienentyminen sekä silmäluomien umpeenkasvaminen ja
karvottuminen sellaisessa tapauksessa hyödyksi. Ja jos näin on laita,
edistää luonnollinen valinta käytön puutteen aikaansaamaa vaikutusta.
Tunnettua on, että useat Krainin ja Kentuckyn luolissa asustavat, aivan
eri luokkiin kuuluvat eläimet ovat sokeita. Muutamilla äyriäisillä on
silmänvarret jäljellä, vaikka silmä itse on hävinnyt -- kaukoputken
jalusta on jälellä, vaikka kaukoputki linseineen onkin poissa. Koska on
vaikeata olettaa, että silmät, joskin tarpeettomat, saattaisivat olla
millään tavoin haitaksi pimeydessä eläville eläimille, on niiden
katoaminen luettava käytön puutteen syyksi. Eräällä näistä sokeista
eläinlajeista, nim. luolarotalla (Neotoma), joita professori Silliman
sai kiinni kaksi noin puolen engl. penikulman päässä luolan suusta, ei
siis syvimmästä syvyydestä, oli kirkkaat, suuret silmät. Ja professori
Silliman kertoi minulle, että sittenkuin näitä eläimiä oli pidetty noin
kuukauden ajan vähitellen lisätyssä valossa, ne kykenivät himmeästi
erottamaan esineitä.
On vaikeata kuvitella yhdenkaltaisempia elinehtoja kuin ne, jotka
vallitsevat syvissä kalkkikiviluolissa jotenkin samanlaisissa
ilmastoissa; sen vanhan katsantokannan mukaan, että sokeat eläimet muka
ovat erityisesti luodut elämään Amerikan ja Europan luolissa, saattaisi
odottaa, että niiden elimistöt olisivat hyvin yhtäläiset ja läheistä
sukua toisilleen. Näin ei kumminkaan suinkaan ole laita, kuten
havaitsemme katsahtaessamme kumpaankin eläimistöön kokonaisuudessaan.
Mitä erityisesti hyönteisiin tulee, huomauttaa Schiödte: "Me emme sen
vuoksi voi pitää koko ilmiötä muuna kuin puhtaasti paikallisena, ja
sitä yhtäläisyyttä, mikä ilmenee muutamissa Kentuckyn mammuttiluolan ja
Krainin luolien eläin-muodoissa, meidän täytyy pitää ainoastaan hyvin
yksinkertaisena ilmauksena Europan ja Pohjois-Amerikan eläimistöjen
välillä yleensä vallitsevasta yhtäläisyydestä." Minun mielipiteeni
mukaan meidän täytyy olettaa, että Amerikan luolaeläimet, joilla alussa
useimmissa tapauksissa oli tavallinen näkövoima, vähitellen polvi
polvelta siirtyivät ulkomaailmasta yhä syvemmälle Kentuckyn luoliin, ja
että Europan luolaeläinten laita oli sama. Meillä on jonkunmoisia
todistuksia tästä elintapojen vähitellen tapahtuvasta muuttumisesta;
Schiödte huomauttaa näet edelleen: "Me pidämme senvuoksi näitä
maanalaisia elimistöjä pieninä lähiseudun maantieteellisesti rajotetun
eläimistön haarautumina, jotka ovat tunkeutuneet maan sisustaan ja
tottuneet ympäröiviin olosuhteisiin sitä myöten kuin ne ovat
tunkeutuneet pimeyteen. Eläimet, jotka eivät paljoa eriä tavallisista
muodoista, välittävät siirtymistä valosta pimeyteen. Niitä seuraavat
hämärää varten muodostuneet eläimet, ja näitä vihdoin täydellisessä
pimeydessä elämään tarkotetut eläimet, joiden muodostus on aivan
erikoinen." Pidettäköön mielessä, että nämä Schiödten huomautukset
eivät tarkota samoja, vaan eri lajeja. Kun eläin lukemattomien
sukupolvien jäljestä on saapunut luolan syvimpiin perukkoihin, on --
meidän mielipiteemme mukaan -- käytön puute enemmän tai vähemmän
täydellisesti hävittänyt siltä silmät ja luonnollinen valinta on usein
aikaansaanut muita muutoksia, kuten tuntosarvien pitenemisen,
korvaukseksi näön menettämisestä. Huolimatta tällaisista muutoksista
saatamme odottaa yhä vielä tapaavamme sukulaisuutta Amerikan
luolaeläinten ja tämän mantereen muiden asujanten välillä, samoinkuin
Europan luolaeläinten ja sen muiden asujanten välillä. Professori
Danalta olen kuullut, että näin onkin muutamien Amerikan luolaeläinten
laita, ja useat Europan luolahyönteiset ovat hyvin läheistä sukua
ympäristön hyönteisille. On vaikeata löytää mitään järjellistä
selitystä molempien mannermaiden sokeiden luolaeläinten ja näiden
mannerten muiden asujanten keskinäiseen sukulaisuuteen, jos lähdetään
siitä vallitsevasta mielipiteestä, että olennot ovat erikseen luodut.
Me voimme päättää erinäisten vanhan ja uuden maailman luola-asujanten
olevan läheistä sukua toisilleen, koska molempien mantereiden useimmat
muutkin olennot ovat toisilleen läheistä sukua. Koska erästä sokeata
Bathyscia-lajia tavataan runsaasti varjoisilla kallioilla kaukana
luolista, ei tämän suvun luolalajien näön katoaminen otaksuttavasti
ensinkään johdu pimeästä asuinpaikasta; onhan näet luonnollista, että
hyönteinen, joka jo on kadottanut näkönsä, helposti soveltautuu elämään
pimeissä luolissa. Eräs toinen sokea suku (Anophthalmus) on sikäli
erikoisesti merkille pantava, että sen lajeja, kuten Murray huomauttaa,
on tähän saakka tavattu ainoastaan luolissa; kumminkin ovat Europan ja
Amerikan eri luolissa asustavat lajit erilaisia. Mutta onhan
mahdollista, että näiden eri lajien esivanhemmat ovat muinoin, kun ne
vielä olivat silmillä varustetut, olleet levinneinä yli molempien
mannerten, ja että ne sittemmin ovat kuolleet sukupuuttoon muualla
paitsi nykyisissä suljetuissa asuinpaikoissaan. Lainkaan
kummastelematta sitä, että useat luolaeläimet ovat hyvin
poikkeuksellisia, kuten Agassiz huomauttaa sokean Amblyopsis kalan
olevan, ja kuten on sokean europalaisen sammakkoeläimen Proteuksen
laita, ihmettelen päinvastoin, ettei luolissa ole säilynyt useampia
jätteitä vanhoista elämänmuodoista, katsoen siihen, ettei näiden
pimeiden tyyssijojen harvalukuisten asujanten liene ollut kestettävä
varsin ankaraa kilpailua.