H.C. Watsonin mielestä olen arvioinut liian suureksi ominaisuuksien
erilaistumisen merkityksen (jota hän nähtävästi ei kuitenkaan kiellä)
ja hänestä on myöskin "yhtäläistymisellä" ollut merkityksensä. Jos
kaksi lajia, jotka kuuluvat kahteen toisilleen läheiseen sukuun, ovat
kumpikin tuottaneet suuren joukon uusia eriäviä muotoja, on
ajateltavissa, että nämä saattavat niin suuresti lähetä toisiaan, että
ne voidaan luokittaa samaan sukuun. Täten kahden eri suvun jälkeläiset
ovat yhtyneet yhdeksi suvuksi. Useimmissa tapauksissa olisi kuitenkin
liian hätäistä pitää suurta, yleistä rakenteenyhtäläisyyttä, joka
esiintyy toisistaan hyvin eroavien muotojen toisintaneissa
jälkeläisissä, ominaisuuksien yhtäläistymisen aiheuttamana. Kristallin
muodon määräävät pelkästään molekulariset voimat, eikä ole
kummasteltavaa, että erilaatuiset substansit toisinaan voivat muodostua
samanmuotoisiksi. Mutta kun on kysymys elollisista olennoista, on
meidän pidettävä mielessämme, että kunkin muoto riippuu äärettömän
monimutkaisista suhteista. Ensinnäkin se riippuu esiintyneistä
muunteluista, joiden syyt ovat aivan liian monimutkaisia voidaksemme
seurata niitä perille saakka; toiseksi säilyneiden eli valituiksi
tulleiden muuntelujen laadusta, joka puolestaan riippuu ympäröivistä
ulkonaisista olosuhteista ja vieläkin enemmän ympäröivistä
elimistöistä, joiden kanssa jokaisen olennon täytyy joutua
kilpailemaan; ja vihdoin se riippuu lukemattomien esivanhempien
jättämästä perinnöstä, esivanhempien, joiden kaikkien muodon ovat
määränneet yhtä monimutkaiset suhteet. Tuntuu uskomattomalta, että
kahden alunpitäin selvästi toisistaan eroavan elimistön jälkeläiset
myöhemmin siinä määrin lähenisivät toisiaan, että niiden koko elimistö
olisi miltei identinen. Jos tällaista olisi tapahtunut, tapaisimme
uudelleen saman muodon, riippumatta sukulaisuussiteistä, toisistaan
etäällä olevissa geologisissa muodostumisissa. Mutta tosiseikat
vastustavat tätä olettamusta.
Watson on myöskin väittänyt, että luonnollisen valinnan jatkuva
vaikutus muka pyrkisi yhdessä ominaisuuksien erilaistumisen kanssa
luomaan äärettömän joukon lajinomaisia muotoja. Mitä epäorganisiin
elinehtoihin tulee, on todennäköistä, että riittävä luku lajeja piankin
soveltautuisi kaikkiin lämmön, kosteuden y.m. erotuksiin. Mutta minä
olen ehdottomasti sitä mieltä, että elimellisten olentojen
keskinäiset suhteet ovat tärkeämmät, ja kun jossakin seudussa
lajien lukumäärä kasvamistaan kasvaa, tulevat organiset elinehdot
välttämättä yhä monimutkaisemmiksi. Ensi katsannolla ei hyödyllisten
rakenteen-erilaistumisten määrällä siis näytä olevan mitään rajaa, eikä
sen vuoksi myöskään mitään rajaa niiden lajien lukumäärällä, jotka
täten voivat syntyä. Me emme voi tietää, onko rikaslajisimmallakaan
alueella täysi määränsä lajinomaisia muotoja: Hyväntoivon niemelle ja
Australiaan, jotka kumpikin ovat niin hämmästyttävän rikkaat lajeista,
ovat monet Europan kasvit kotiutuneet. Mutta geologia osottaa meille,
ettei simpukkain lajiluku ole sanottavasti tai ollenkaan kasvanut
varhaisimmalta tertiärikaudelta eikä imettäväisten lajiluku saman
aikakauden keskivaiheilta alkaen. Mikä siis ehkäisee lajien lukumäärän
rajatonta karttumista? Sillä elämän määrällä (en tarkota lajinomaisten
muotojen lukumäärää), jonka jokin alue voi ylläpitää, täytyy olla
rajansa, se kun niin suuresti on riippuvainen fysikalisista
olosuhteista. Jos siis alueella elää hyvin monta lajia, niin edustavat
jokaista tai miltei jokaista lajia vain harvat yksilöt. Ja sellaiset
lajit kuolevat helposti sukupuuttoon, kun vuodenaikojen luonteessa
esiintyy satunnaisia häiriöitä tai kun vihollisten lukumäärä
satunnaisesti kasvaa. Sukupuuttoon häviäminen on sellaisissa
tapauksissa nopea, kun taas uusien lajien syntyminen aina on hidasta.
Jos kuvittelemme sellaisen äärimäisen tapauksen, että Englannissa olisi
lajeja yhtä paljon kuin yksilöitäkin, hävittäisi ensimäinen ankara
talvi tai hyvin kuiva kesä tuhansia lajeja sukupuuttoon. Harvinaisista
lajeista (ja jokainen laji tulee harvinaiseksi, jos lajien lukumäärä
suunnattomasti kasvaa alueella) esiintyy tuon usein selittämämme lain
vaikutuksesta vain harvoja suotuisia muunnoksia tietyn ajan
kuluessa, ja siten uusien lajinomaisten muotojen syntyminen
hidastuu. Kun jokin laji tulee hyvin harvinaiseksi, edistää läheinen
sisäsiitos sen sukupuuttoon häviämistä; on arveltu tämän olevan syynä
Liettuan villihärän, Skotlannin punahirven ja Norjan karhun y.m.
suvunhuonontumiseen. Ja vihdoin -- mikä luullakseni on tärkeintä
-- vallitseva laji, joka jo on kukistanut monta kilpailijaa
kotiseudussaan, pyrkii leviämään ja syrjäyttämään yhä useampia lajeja.
Alphonse de Candolle on osottanut, että laajalle levinneillä lajeilla
tavallisesti on taipumus levitä _hyvin_ laajalle. Ne sen vuoksi
pyrkivät syrjäyttämään ja hävittämään sukupuuttoon useita lajeja
useilla alueilla, siten ehkäisten lajinomaisten muotojen ylenmääräistä
lisääntymistä kaikkialla maapallolla. Tohtori Hooker on äskettäin
osottanut, että Australian kaakkoiskulmassa, missä ilmeisesti on paljon
kaikista maailman osista kotoisin olevia tungettelijoita, kotoisten
australialaisten lajien lukumäärä on suuresti vähentynyt.
En tahdo mennä sanomaan, kuinka paljon painoa on pantava kuhunkin
näistä seikoista erikseen, mutta yhdessä ne kaikki välttämättä
rajottavat jokaisessa maassa lajinomaisten muotojen rajatonta
lisääntymispyrkimystä.