Luonnollinen valinta vaikuttaa yksinomaan siten, että se säilyttää ja
kartuttaa muunteluja, jotka ovat olennolle hyödyllisiä niissä
organisissa ja epäorganisissa olosuhteissa, joissa se elää.
Lopputuloksena tästä on, että jokainen olento pyrkii yhä paremmin
soveltautumaan elinehtoihinsa. Tämä kehittyminen johtaa välttämättä
asteittaiseen, koko maailman useimpien elollisten olentojen
elimistöissä tapahtuvaan edistymiseen. Johdumme tosin tässä hyvin
pulmalliseen asiaan, koska kukaan luonnontutkija ei ole voinut
määritellä muita luonnontutkijoita tyydyttävällä tavalla, mitä
elimistön edistyksellä tarkotetaan. Luurankoisissa tulee ilmeisesti
kysymykseen älynkehitys ja läheneminen ihmisen rakennetta. Voisi
ajatella, että niiden muutosten suuruus, joiden kautta eri osien ja
elinten kehitys kulkee sikiötilasta täysi-ikäisyyteen, riittäisi
vertailun mittapuuksi. Mutta on tapauksia, -- esim. muutamien
loisäyriäisten joukossa, -- joissa eräät osat myöhemmin tulevat
vähemmän täydellisiksi, joten täysi-ikäisen eläimen ei voi sanoa olevan
korkeammalla kannalla kuin toukan. Laajimmalle sovitettavalta ja
parhaalta näyttää von Baerin mittapuu, nimittäin elollisen olennon eri
osien erilaistuminen (täysinkehittyneessä tilassa, tahtoisin puolestani
lisätä) sekä niiden erikoistuminen (specialisation) eri funktioihin,
eli, kuten Milne Edwards lausuisi, fysiologisen työnjaon täydellisyys.
Huomaamme kuitenkin, kuinka hämärä tämä asia on, jos esim. tarkastamme
kaloja. Muutamat luonnontutkijat pitävät korkeimmalla kannalla olevina
näiden joukossa niitä, jotka enin lähenevät amphibioita, kuten esim.
haikalat, kun taas toiset pitävät korkeimmalla kannalla olevina
tavallisia teleostisia eli luukaloja, koska ne ovat enin kalanmuotoisia
ja eroavat eniten muista luurankoisista luokista. Huomaamme asian
hämäryyden vielä paremmin, jos käännämme katseemme kasveihin, joihin ei
tietysti missään tapauksessa käy sovittaminen älyn mittapuuta. Muutamat
kasvientutkijat lukevat ne kasvit korkeimmiksi, joilla on kaikki
elimet, kuten verhiö, teriö, hetiö ja emiö täysin kehittyneinä
jokaisessa kukassa, kun taas toiset kasvientutkijat, luullakseni
oikeammin, pitävät niitä kasveja korkeimpina, joiden eri elimet ovat
suuresti toisintuneet ja luvultaan supistuneet.
Jos panemme elimistön edistyksen mitaksi jokaisen täysinkehittyneen
olennon eri elinten erilaistumis- ja spesialistumismäärän, (ja tähän
myöskin sisältyy aivojen kehitys älyllisiä tarkotusperiä varten) niin
luonnollinen valinta selvästi johtaa korkeampaa kehitystä kohti. Kaikki
fysiologithan myöntävät elinten spesialistumisen olevan jokaiselle
olennolle eduksi, koska elimet täten paremmin toimittavat tehtävänsä.
Erikoistumista kohti tähtäävien muuntelujen kartuttaminen on täten
luonnollisen valinnan päämääränä. Mutta muistaessamme, että kaikki
elolliset olennot pyrkivät nopeasti lisääntymään ja valtaamaan jokaisen
täyttämättömän tai vaillinaisesti täytetyn sijan luonnon taloudessa,
huomaamme toisaalta, että luonnollinen valinta varsin hyvin voi
vähitellen sovelluttaa olennon olosuhteisiin, joissa jotkin elimet ovat
sille tarpeettomia ja hyödyttömiä; sellaisissa tapauksissa elimistön
kehityksessä tapahtuu taka-askel. Onko elollisten olentojen
organisationi kokonaisuudessaan edistynyt etäisimmistä geologisista
aikakausista nykyaikaan saakka lukien, sen kysymyksen voimme sopivammin
ottaa pohdittavaksemme geologista järjestystä käsittelevässä
luvussamme.
Voidaan väittää, että jos kerran kaikki elolliset olennot täten
pyrkivät kehittymään korkeammalle asteelle, miksi sitten kaikkialla
maailmassa yhä vieläkin on suuri joukko kaikkein alhaisimpia muotoja ja
miksi jokaisessa suuressa luokassa jotkut muodot ovat paljon
korkeammalle kehittyneitä kuin muut. Miksi eivät korkeammalle
kehittyneet muodot ole kaikkialla syrjäyttäneet ja hävittäneet
sukupuuttoon alhaisempia muotoja? Lamarck'ista, joka uskoi kaikissa
elollisissa olennoissa olevan synnynnäisen ja välttämättömän
pyrkimyksen täydellisyyteen, oli tämä pulma niin vaikea, että se sai
hänet olettamaan uusia, yksinkertaisia muotoja alinomaa syntyvän
itsestään sikiämällä (generatio spontanea). Tiede ei vielä tähän saakka
ole todistanut tätä uskoa todeksi, mitä tulevaisuus sitten
paljastaneekin. Meidän teoriamme kannalta ei alhaisten elimistöjen
jatkuva olemassa-olo tarjoa mitään vaikeutta, sillä luonnollinen
valinta eli kelvollisinten eloonjääminen ei ehdottomasti sisällä
kehitystä eteenpäin -- se ainoastaan käyttää hyväkseen sellaisia
muunteluja, joita syntyy ja jotka ovat jokaiselle olennolle hyödyksi
sen monimutkaisissa elämänsuhteissa. Ja saattaapa kysyä, mitä hyötyä --
mikäli me voimme ymmärtää -- infusori-eläimellä, sisälmysmadolla
taikkapa kastemadollakaan olisi korkealle kehittyneestä elimistöstä.
Jollei niillä siitä ole mitään hyötyä, niin luonnollinen valinta jättää
nämä muodot kehittämättä tai kehittää niitä vain hiukkasen, ja ne
voivat pysyä äärettömän pitkät ajat nykyisellä alhaisella asteellaan.
Geologia kertoo meille joidenkin alhaisimmista muodoista, kuten
infusorioiden ja rhizopodien, pysyneen suunnattoman pitkät ajat miltei
samalla asteella, kuin ne nykyään ovat. Olisi kuitenkin aivan liian
varomatonta olettaa, etteivät useimmat monista nykyään elävistä
alhaisista muodoista ole ensinkään edistyneet siitä pitäen kuin elämä
ensinnä sai alkunsa. Jokaisen luonnontutkijan, joka on leikellyt
muutamiakin näitä nykyään sangen alhaisina pidettyjä olennoita,
on täytynyt hämmästyä niiden todella ihmeellistä ja kaunista
elimistön-muodostusta.
Miltei samat huomautukset voidaan tehdä samassa laajassa ryhmässä
esiintyviin elimistönmuodostuksen eri asteisiin nähden, esim.
imettäväisten ja kalojen elimistöihin nähden luurankoisten ryhmässä,
ihmisen ja nokkaeläimen (Ornithorhynchus) elimistöihin nähden
imettäväisten ryhmässä sekä haikalan ja suikulaisen (Amphioxus)
elimistöihin nähden kalojen ryhmässä; viimemainittu kala lähenee
rakenteensa äärettömän yksinkertaisuuden puolesta luurangottomia
luokkia. Mutta imettäväiset ja kalathan tuskin joutuvat kilpailemaan
keskenään. Koko imettäväisten luokan tai muutamien sen jäsenten
edistyminen kaikkien korkeimmalle asteelle ei johda siihen, että ne
anastaisivat kalojen paikan. Fysiologit arvelevat, että aivot
tarvitsevat lämmintä verivirtaa toimiakseen vilkkaasti, ja
lämminverisyys taas edellyttää ilmahengitystä; täten vedessä elävillä
lämminverisillä imettäväisillä on se haitta, että niiden tavan takaa on
noustava pinnalle hengittämään. Mitä kaloihin tulee, ei haikalan heimon
pyrkimyksenä ole syrjäyttää suikulaista, sillä tämän ainoana kumppanina
ja kilpailijana Etelä-Brasilian hedelmättömällä hiekkarannikolla on,
mikäli Fritz Müller on minulle kertonut, eräs epämuotoinen nivelmato
(annelidi). Imettäväisten kolme alinta luokkaa, pussieläimet,
nokkaeläimet ja jyrsijät oleskelevat Etelä-Amerikassa samoilla
seuduilla kuin lukuisat apinat, eivätkä nähtävästi joudu paljo näiden
kanssa tekemisiin. Joskin elollisen luonnon organisationi
kokonaisuudessaan on edistynyt ja yhä edistyy kautta koko maailman,
tulee asteikko aina osottamaan monia eri täydellisyyden asteita. Sillä
muutamien kokonaisten luokkien tai kunkin luokan erinäisten jäsenten
edistyminen korkealle asteelle ei suinkaan välttämättä johda niiden
ryhmien häviämiseen, joiden kanssa ne eivät joudu ankaraan
kilpailuun. Muutamissa tapauksissa, kuten myöhemmin saamme nähdä,
alhaiselimistöiset muodot näyttävät säilyneen nykypäiviin saakka,
syystä että ne ovat asustaneet rajotetuilla ja erikoisilla
asuinpaikoilla, missä eivät ole joutuneet kovin ankaraan kilpailuun ja
missä niiden niukka lukumäärä on hidastuttanut suotuisien muunnosten
syntymistä.
Uskon siis olevan montakin syytä siihen, että kaikkialla maan pinnalla
tapaamme suuren joukon alhaiselimistöisiä muotoja. Joissakin
tapauksissa ei kenties ole milloinkaan ilmaantunut suotuisia toisintoja
tai yksilöllisiä eroavaisuuksia, joihin luonnollinen valinta olisi
voinut vaikuttaa ja joita se olisi voinut kartuttaa. Ainoassakaan
tapauksessa ei aika nähtävästi ole ollut riittävän pitkä mahdollisimman
suuren kehitysmäärän saavuttamiseksi. Muutamissa harvoissa tapauksissa
on sattunut sellaista, mitä meidän on nimitettävä elimistön
taantumiseksi. Mutta pääsyynä on se, että elinehtojen ollessa hyvin
yksinkertaisia ei kehittyneestä elimistöstä olisi mitään apua --
saattaisipa siitä olla haittaakin, koska se laadultaan arempana
pikemmin joutuisi epäkuntoon ja vahingoittuisi.
Luodessamme silmäyksen kaiken elämän ensi alkuun, jolloin saatamme
uskoa elimellisten olentojen olleen rakenteeltaan mitä
yksinkertaisimpia, nousee kysymys: kuinka edistyminen ja elimistön
osien erilaistuminen kaikkein ensinnä sai alkunsa? Herbert Spencer
vastaisi arvattavasti, että niinpian kuin yksinkertainen yksisoluinen
elimistö kasvamalla tai jakaantumlla muodostui useampisoluiseksi tai
kiinnittyi johonkin sitä kannattavaan pintaan, astui voimaan hänen
lakinsa, että "kaikenlaatuiset homologiset yhteydet erilaistuvat mikäli
niiden suhteet vaikuttaviin voimiin tulevat erilaisiksi". Mutta koskei
meillä ole mitään tosiseikkoja oppainamme, on tämän kysymyksen
mietiskeleminen jotenkin hyödytöntä. Väärin olisi kuitenkin luulla,
ettei ole ollut mitään taistelua olemassaolosta eikä siis mitään
luonnollista valintaakaan ennenkuin on syntynyt useita muotoja. Yhdestä
ainoasta eristetyllä asuinpaikalla elävästä lajista syntyneet
muunnokset voivat olla hyödyllisiä ja kaikki yksilöt saattavat sen
johdosta toisintua tai voi syntyä kaksi eriävää muotoa. Mutta, niinkuin
jo lausuin johdannon lopulla, katsoen siihen, että tiedämme niin peräti
vähän maan asukkaiden keskinäisistä suhteista nykyään ja varsinkin
menneinä aikoina, ei kenenkään pidä kummastella sitä, että moni kohta
lajien synnyssä yhä jää selittämättömäksi.