Sillä aatteella, jota nimitän "ominaisuuksien erilaistumiseksi" on
erittäin suuri merkitys ja uskon sen selittävän useita tärkeitä
tosiseikkoja. On varmaa, että selväpiirteisetkin muunnokset, vaikka
niillä olisikin jonkun verran lajin luonnetta -- minkä on useissa
tapauksissa osottanut toivoton epätietoisuus siitä, miksi ne ovat
luettavat -- eroavat toisistaan paljon vähemmän kuin selvät aito lajit.
Tästä huolimatta ovat mielestäni muunnokset muodostumistilassa olevia
lajeja eli, kuten olen niitä nimittänyt, alulla olevia lajeja. Millä
tavoin sitten nuo vähäisemmät muunnosten välillä huomattavat
eroavaisuudet karttuvat suuremmiksi lajien-välisiksi eroavaisuuksiksi?
Että näin tavallisesti tapahtuu, sen voimme päättää siitä, että
useimmat luonnossa tavattavat lukemattomat lajit osottavat
selväpiirteisiä eroavaisuuksia, kun taas muunnokset, nuo vastaisten
selväpiirteisten lajien oletetut alkutyypit ja esivanhemmat, osottavat
lieviä ja vaivoin määriteltäviä eroavaisuuksia. Pelkkä "sattuma",
käyttääksemme tätä sanaa, voi aiheuttaa sen, että jokin muunnos eroo
vanhemmistaan joltakin ominaisuudeltaan ja että tämän muunnoksen
jälkeläiset edelleen eroovat kantamuodostaan vielä suuremmassa määrässä
juuri samalta ominaisuudeltaan. Mutta tällainen sattuma yksin ei
mitenkään selitä niin yleistä ja suurta eroavaisuusmäärää kuin se, mikä
erottaa toisistaan saman suvun eri lajit.
Kuten muulloinkin, olen etsinyt valaistusta tähänkin asiaan
kotikasvateistamme. Havaitsemme niissä jotakin tähän verrattavaa.
Myönnettänee, etteivät niin erilaiset rodut kuin lyhytsarvinen
nautakarja ja Herefordin karja, kilpa- ja kuormahevoset, eri
kyyhkysrodut y.m. mitenkään ole voineet muodostua ainoastaan sattumalta
esiintyneiden samallaisten muuntelujen karttumisesta sukupolvi
sukupolvelta. Sattuu esim. niin, että jonkun kyyhkysharrastelijan
huomiota herättää tavallista hiukan lyhytnokkaisempi kyyhkynen, kun
taas toisen harrastelijan huomiota herättää hiukan pitkähkönokkainen
kyyhkynen. Ja koska, kuten yleisesti tunnettua on, "harrastelijat eivät
ihaile keskinkertaisuutta vaan rakastavat äärimäisyyksiä", niin he yhä
edelleen valikoivat ja käyttävät siitokseen -- kuten todellisuudessa on
ollut kuperkeikkakyyhkysen alarotujen laita -- yhä lyhytnokkaisempia
tai yhä pitkänokkaisempia kyyhkysiä. Olettakaamme edelleen, että joskus
muinaisaikana joku kansa tai jonkun seudun väestö halusi nopeampia
hevosia, kun taas toiset halusivat voimakkaampia ja jykevämpiä. Alussa
eroavaisuuksien täytyi olla hyvin vähäpätöisiä. Kun kumminkin aikojen
kuluessa toisaalla yhä nopeampia, toisaalla yhä voimakkaampia hevosia
valitessa eroavaisuudet suurenivat, muodostui kaksi alarotua. Vihdoin
vuosisatojen kuluttua näistä alaroduista muodostui kaksi vakaantunutta
ja toisistaan selvästi eroavaa rotua. Eroavaisuuksien suuretessa ei
enää käytetty siitokseen huonompia eläimiä, jotka, olematta erityisen
nopeita tai erityisen voimakkaita, olivat luonteeltaan molempien
keskivälillä, jotenka nämä olivat tuomitut häviämään. Tässä siis näemme
erilaistumislain vaikuttavan ihmisen harjottaman valinnan tuloksiin;
näemme sen alussa aikaansaavan tuskin huomattavia eroavaisuuksia,
näemme eroavaisuuksien sitten yhä kasvavan ja rotujen yhä enemmän
eroavan ominaisuuksiltaan sekä toisistaan että yhteisistä
kantavanhemmistaan.
Mutta kuinka, kysyttänee kenties, on mikään tällainen erilaistumislaki
sovitettavissa luontoon? Minä uskon, että tämä laki voi vaikuttaa ja
todella vaikuttaakin luonnossa mitä tehokkaimmin (joskin kauan olin
epätietoinen siitä, millä tavoin) siitä yksinkertaisesta syystä, että
kuta erilaisemmiksi jonkun lajin jälkeläiset tulevat rakenteeltaan,
elimistönlaadultaan ja elintavoiltaan, sitä paremmin ne kykenevät
anastamaan itselleen useita ja sangen erilaisia sijoja luonnon
taloudessa ja siten lukumäärältänsä karttumaan.
Me voimme nähdä tämän selvästi eläimistä, joilla on yksinkertaiset
elintavat. Ottakaamme esimerkiksi jokin nelijalkainen petoeläin, jonka
yksilöiden lukumäärä jossakin seudussa on aikoja sitten kasvanut niin
suureksi, kuin mainittu seutu voi elättää. Jollei seudun olosuhteissa
tapahdu mitään muutoksia on sillä, edellyttäen ettei mikään ehkäise sen
luonnollista sikiämiskykyä, ainoastaan siinä tapauksessa lisääntymisen
mahdollisuutta, että sen muuntelevat jälkeläiset anastavat muiden
eläinten siihen saakka hallussaan pitämiä sijoja, jotkut esim. siten,
että saattavat ravinnokseen käyttää uudenlaatuisia, joko eläviä tai
kuolleita otuksia, toiset siten, että asustavat uusilla paikoilla,
kiipeilevät puissa, oleskelevat vedessä, tai jotkut kenties siten, että
muuttuvat vähemmän raateleviksi. Kuta erilaisemmiksi elintavoiltaan ja
rakenteeltaan petoeläimen jälkeläiset tulevat, sitä useampia sijoja ne
kykenevät anastamaan. Se, mikä pitää paikkansa yhteen eläinlajiin
nähden, pitää myöskin paikkansa kaikkiin eläinlajeihin nähden kaikkina
aikoina -- nimittäin jos ne muuntelevat, sillä muutoin ei luonnollinen
valinta voi aikaansaada mitään. Samoin on kasvienkin laita. On kokeilla
näytetty toteen, että jos toiseen maatilkkuun kylvetään yhtä ainoata
heinälajia ja toiseen samallaiseen tilkkuun useita erisukuisia
heinälajeja, on jälkimäisessä tapauksessa kasviyksilöiden lukumäärä ja
kuivien heinien paino suurempi kuin edellisessä. Sama havainto on
tehty, kun on kylvetty samanlaatuisiin maa-aloihin yhtä ainoata
vehnämuunnosta tai useita vehnämuunnoksia sekaisin. Jos siis jokin
heinälaji muuntelemistaan muuntelee ja muunnoksista kerta toisensa
jäljestä valitaan ne, jotka eroavat toisistaan samalla tavoin kuin eri
heinälajit ja suvut, joskin hyvin lievästi, niin saadaan samalla
maapalasella kasvamaan yhä suurempi joukko tämän lajin kasviyksilöitä
ja niiden toisintuneita jälkeläisiä. Tiedämme jokaisen heinälajin
ja -muunnoksen vuosittain kylvävän lukemattoman joukon siemeniä,
joten voisi siis sanoa sen yrittävän kartuttaa lukuaan äärettömiin.
Monien tuhansien sukupolvien kuluessa olisi näin ollen jokaisen
heinälajin selvimmin eroavilla muunnoksilla paras menestymis- ja
lisääntymismahdollisuus ja siten myös paras mahdollisuus tunkea
tieltään vähemmän selvästi eroavat muunnokset; ja kun muunnokset ovat
tulleet toisistaan hyvin selvästi eroaviksi, myönnetään niille lajien
arvo.
Monet seikat luonnossa osottavat, että kuta enemmän jonkin alueen
asukkaat eroavat rakenteeltaan, sitä suuremman määrän elämää alue voi
ylläpitää. Aivan pienen maa-alueen asujamissa tapaamme aina suurta
erilaisuutta, varsinkin jos maa-alue on aivan avoimena maahanmuutolle,
joten taistelu yksilöiden välillä siellä on hyvin ankara. Niinpä
havaitsin neljän jalan pituisella ja kolmen jalan levyisellä
turvekappaleella, jossa olosuhteet olivat vuodet päästään olleet aivan
samat, kaksikymmentä kasvilajia, jotka kuuluivat kahdeksaantoista
sukuun ja kahdeksaan lahkoon, mikä osottaa kuinka paljon nämä kasvit
erosivat toisistaan. Samoin on kasvien ja hyönteisten laita, jotka
elävät pienillä ja kauttaaltaan yhdenmukaisilla saarilla sekä myöskin
pienissä suolattomissa vesilammikoissa. Maanviljelijät tietävät
saavansa runsaimpia satoja vuoroviljelemällä kasveja, jotka kuuluvat
mitä erilaisimpiin lahkoihin; luonto taas harjottaa jonkunlaista
samanaikaista vuoroviljelystä. Jonkun pienen maakappaleen ympärillä
elävistä eläimistä ja kasveista voisivat useimmat elää tällä
maakappaleella (jollei se laadultaan ole aivan erikoinen) ja ne niin
sanoakseni pyrkivät kaikin voimin elämään siellä; mutta siinä, missä ne
joutuvat kovimpaan kilpailuun, siinä rakenteen erikaltaisuudesta
johtuvat edut ja tätä seuraavat elintapojen ja elimistön laadun
erilaisuudet vaikuttavat, että asujamet, jotka paraiten kykenevät
tunkeutumaan toistensa alueille, kuuluvat eri sukuihin ja lahkoihin.
Samaa havaitsemme kasveista, jotka ihmisen toimesta ovat kotiutuneet
vieraisiin maihin. Saattaisi luulla kasvien, jotka pääsevät kotiutumaan
johonkin maahan, yleensä olevan läheistä sukua kotoperäisille
kasveille. Näitähän pidetään omaa maatansa varten erityisesti luotuina
ja sovellettuina. Saattaisi kenties myöskin luulla kotiutuneiden
kasvien kuuluvan joihinkin sellaisiin ryhmiin, jotka olisivat
erityisesti soveltuneita elämään määrätyillä asuinsijoilla uudessa
kotiseudussaan. Mutta asian laita on aivan toinen. Alph. de Candolle
onkin aivan oikein huomauttanut laajassa ja erinomaisessa teoksessaan,
että kasvistot uusien kasvien kotiutumisen kautta voittavat paljon
enemmän uusia sukuja kuin uusia lajeja, kotoisiin sukuihin ja lajeihin
verraten. Mainitsen yhden ainoan esimerkin: Toht. Asa Grayn teoksen
"Manual of the Flora of the Northern United States" viimeisessä
painoksessa luetellaan 260 kotiutunutta kasvia, ja nämä kuuluvat 162
sukuun. Näemme siis näiden kotiutuneiden kasvien olevan hyvin
erilaatuisia. Ne eroavat sitäpaitsi suuresti kotoperäisistä, sillä
näissä 162 kotiutuneessa suvussa on kokonaista 100 sukua, jotka eivät
ole kotoperäisiä. Yhdysvalloissa nykyään elävät suvut ovat siis saaneet
suuren suhteellisen lisäyksen.
Tarkastaessamme, minkälaatuisia ne kasvit ja eläimet ovat, jotka
jossakin maassa ovat menestyksellä taistelleet kotoperäisten kanssa ja
sinne kotiutunut, voimme saada jonkummoisen käsityksen siitä,
millaisiksi muutamain kotoisista lajeista olisi ollut toisinnuttava,
saavuttaakseen etusijan alueen muiden kasvien rinnalla; ja me voimme
ainakin päättää, että rakenteen erilaistuminen siihen määrään saakka,
että olisi muodostunut uusia suku-eroavaisuuksia, olisi ollut niille
hyödyllinen.
Rakenteen erilaistumisesta on saman seudun asujamilla sama etu, mikä
yksilön ruumiinelimillä on fysiologisesta työnjaosta -- seikka, jonka
Milne Edwards on selvästi osottanut. Ei kukaan fysiologi epäile, että
vatsa, joka on soveltautunut sulattamaan yksinomaan kasviravintoa tai
yksinomaan lihaa, voi paraiten käyttää näitä ravintoaineita hyödykseen.
Samoin on jokaisen seudun yleisen luonnontalouden laita; mitä enemmän
ja mitä täydellisemmin seudulla elävät eläimet ja kasvit eroavat
elintavoiltaan, sitä suurempi yksilöluku voi siellä saada elantonsa.
Joukko eläimiä, joiden elimistö on vain vähän eroava, kestäisi tuskin
kilpailua toisen rakenteeltaan täydellisemmin eroavan eläinjoukon
kanssa. Saattanee esim. epäillä, voisivatko Australian pussieläimet,
jotka jakautuvat toisistaan vaan vähän eroaviin ryhmiin ja, kuten
Waterhouse y.m. ovat huomauttaneet, heikosti edustavat meidän
petoeläimiämme, märehtijöitämme ja jyrsijöitämme, menestyksellä
kilpailla näiden kehittyneiden eläinlahkojemme kanssa. Australian
imettäväisissä näemme erilaistumisprosessin varhaisella ja
epätäydellisellä kehitysasteellaan.
LUONNOLLISEN VALINNAN TODENNÄKÖISET, OMINAISUUKSIEN ERILAISTUMISESTA JA
SUKUPUUTTOON HÄVIÄMISESTÄ JOHTUVAT VAIKUTUKSET YHTEISTEN ESIVANHEMPIEN
JÄLKELÄISIIN.
Sen nojalla, mitä edellisessä on hyvin suppeasti esitetty, voimme
otaksua jokaisen lajin toisintuneiden jälkeläisten menestyvän sitä
paremmin, kuta erilaisemmiksi ne rakenteeltaan kehittyvät ja kuta
paremmin ne siten kykenevät tunkeutumaan muiden olentojen hallitsemille
tiloille. Katsokaamme nyt, kuinka tämä ominaisuuksien erilaistumisesta
johtuvan hyödyn aate pyrkii vaikuttamaan yhdessä luonnollisen valinnan
ja sukupuuttoon-häviämisen kanssa.
Oheen liitetty kuvio [täytynyt jättää pois] auttaa meitä ymmärtämään
tätä jotenkin mutkallista kysymystä. Kirjaimet A--L esittävät
alueellaan laajan suvun lajeja; nämä lajit muistuttavat toisiaan eri
määrässä, kuten luonnossa yleensä on laita; kuviossamme tämä on
osotettu siten, että kirjaimet ovat eri matkojen päässä toisistaan.
Sanon "laajan suvun", koska suhteellisesti useammat lajit muuntelevat
laajoissa suvuissa kuin pienissä, kuten toisessa luvussa näimme; ja
laajojen sukujen muuntelevista lajeista esiintyy enemmän muunnoksia.
Olemme myöskin nähneet, että yleisimmät ja laajimmalle levinneet lajit
muuntelevat enemmän kuin harvinaiset ja ahtaalle alalle rajottuvat
lajit. Esittäköön A yleistä, laajalle levinnyttä ja muuntelevaa, omalla
alueellaan suureen sukuun kuuluvaa lajia. A:sta lähtevät, eri suuntiin
haarautuvat eripituiset pisteviivat esittäkööt sen muuntelevia
jälkeläisiä. Oletamme muuntelujen olevan erittäin vähäisiä, mutta mitä
erilaatuisimpia; ne eivät kaikki esiinny samalla haavaa, vaan usein
pitkien väliaikojen jäljestä, eikä kaikkien elinaika ole yhtä pitkä.
Vain ne muuntelut, jotka ovat jollakin tavoin hyödyllisiä, säilyvät eli
tulevat luonnon valitsemiksi. Ja tässä osottautuu ominaisuuksien
erilaistumisesta johtuva hyöty; sillä tämä tavallisesti johtaa enin
eroavien muuntelujen (joita esittävät kuviossamme ulommaiset
pisteviivat), säilymiseen ja karttumiseen luonnollisen valinnan
vaikutuksesta. Siinä kohdassa, missä pisteviiva leikkaa vaakasuoraa
viivaa ja on merkitty pienellä, numerolla varustetulla kirjaimella,
oletamme muuntumismäärän karttuneen kyllin suureksi, riittääkseen
muodostamaan siksi selväpiirteisen muunnoksen, että sitä pidettäisiin
mainitsemisen arvoisena jossakin systematisessa teoksessa.
Vaakasuorien viivojen välit kuviossa esittävät tuhansia tai vieläkin
useampia sukupolvia. Tuhannen sukupolven jäljestä oletamme lajin A
tuottaneen kaksi jotenkin selväpiirteistä muunnosta, nimittäin
muunnokset a1 ja m1. Nämä kaksi muunnosta ovat tavallisesti yhä vielä
samojen elinehtojen alaisina kuin ne, mitkä tekivät niiden vanhemmat
muuntelevaisiksi, ja taipumus muuntelevaisuuteen on itsessään
perinnöllinen; tämän johdosta nekin ovat taipuvaisia muuntelemaan, ja
tavallisesti melkein samalla tavalla kuin niiden vanhemmat. Sitäpaitsi
nämä kaksi muunnosta, ollen ainoastaan lievästi toisintuneita muotoja,
taipuvat perimään samat edulliset ominaisuudet, mitkä tekivät niiden
vanhemmat alueensa muita asukkaita lukuisammiksi. Ja kaikki nämä
asianhaarat suosivat uusien muunnosten syntymistä.
Jos nyt nämä kaksi muunnosta ovat muuntelevaisia, säilyvät tavallisesti
eroavimmat niiden muunteluista seuraavien tuhannen sukupolven ajan.
Tämän ajan kuluttua oletamme kuvion a1 muunnoksen tuottaneen muunnoksen
a2, joka erilaistumisen aatteen mukaan eroo enemmän A:sta kuin muunnos
a1. Muunnoksen m1 oletamme tuottaneen kaksi muunnosta, nimittäin m2 ja
s2, jotka eroavat toisistaan ja vielä huomattavammin yhteisestä
esivanhemmastaan A:sta. Voimme seurata tätä kehitystä aste asteelta
kuinka pitkälle tahansa; muutamat muunnokset ovat jokaisen tuhannen
sukupolven kuluttua synnyttäneet yhden ainoan, mutta yhä enemmän
erilaistuneen muunnoksen, toiset ovat synnyttäneet kaksi tai kolme
muunnosta, muutamat taas eivät ole synnyttäneet ainoatakaan. Siten
yhteisen vanhemman A:n muunnokset eli toisintuneet jälkeläiset
tavallisesti yhä kasvavat luvultaan ja erilaistuvat ominaisuuksiltaan.
Kuviossa on tämä kehitys esitetty kymmenenteen tuhannenteen sukupolveen
saakka, sekä suppeammassa ja yksinkertaistutetussa muodossa
neljänteentoista tuhannenteen polveen saakka.
Minun on tässä kuitenkin huomautettava, etten suinkaan oleta kehitystä
niin säännölliseksi kuin kuviossa esitetty, joskin sekin on tehty
jonkun verran epäsäännölliseksi, enkä myöskään oleta sen tapahtuvan
niin yhdenjaksoisesti. On paljon todennäköisempää, että kukin muoto
säilyy pitkät ajat muuttumatta ja sitten jälleen toisintuu. En myöskään
oleta enin erilaistuneiden muunnosten aina säilyvän; välimuotokin voi
usein säilyä kauan ja voi synnyttää (tai olla synnyttämättä) useamman
kuin yhden toisintuneen jälkeläisen. Sillä luonnollinen valinta toimii
aina sen mukaan, minkä laatuisia muista olennoista tyhjät tai niiden
vaillinaisesti täyttämät sijat ovat; ja tämä riippuu äärettömän
monimutkaisista suhteista. Mutta yleisenä sääntönä on, että kuta
erilaisemmiksi rakenteeltaan jonkun lajin jälkeläiset tulevat, sitä
useampia sijoja ne kykenevät valtaamaan ja sitä enemmän niiden
toisintunut jälkeisö lisääntyy. Kuviossamme katkaisevat
polveutumisviivan pienet säännöllisten välimatkojen päässä olevat,
numeroilla varustetut kirjaimet, osottaen niitä toisiaan seuraavia
muotoja, jotka ovat tulleet kyllin eriäviksi, jotta niitä voidaan
katsoa muunnoksiksi; mutta nämä katkokohdat ovat kuviteltuja ja niitä
olisi voinut asettaa mihin tahansa, kunhan välimatkat ovat tarpeeksi
pitkiä osottaakseen, että muuntelun aiheuttama erilaistuminen on ollut
melkoinen.
Koska kaikki yleisen ja laajalle levinneen, suureen sukuun kuuluvan
lajin jälkeläiset ovat taipuvaisia perimään samat edulliset
ominaisuudet, mitkä antoivat niiden vanhemmille menestystä elämässä,
niin ne tavallisesti yhä lisääntyvät luvultaan ja yhä enemmän
erilaistuvat luonteeltaan; tätä osottavat kuviossamme A:sta lähtevät
haarautumat. Polveutumis-kuvion viimeisten ja oivallisimmiksi
kehittyneiden haarautumien jälkeisö on todennäköisesti usein anastava
aikaisempien ja vähemmän kehittyneiden haarautumien tilan ja siten
hävittävä ne. Tämä seikka on osotettu kuviossamme siten, että muutamat
alemmista haarautumista eivät ulotu ylempiin vaakasuoriin viivoihin
asti. Joissakin tapauksissa toisintumisprosessi epäilemättä rajottuu
yhteen ainoaan polveutumisviivaan eikä toisintuneiden jälkeläisten luku
lisäänny, vaikka erilaistumista aiheuttavan toisintumisen määrä on
saattanut karttua suureksi. Tällainen tapaus olisi esitettynä
kuviossamme, jos poistettaisiin kaikki muut A:sta lähtevät viivat
paitsi a1 ja a10. Juuri tällä tavoin ovat nähtävästi englantilainen
kilpahevonen ja englantilainen pointeri hitaasti etenemistään edenneet
alkuperäisestä kantamuodostaan, luomatta mitään uutta haarautumaa tai
rotua.
Kymmenentuhannen sukupolven perästä oletamme lajin A luoneen kolme
muotoa a10, f10 ja m10, jotka erilaistuttuaan ominaisuuksiltaan
sukupolvi sukupolvelta ovat tulleet suuresti, mutta kenties eri tavalla
toisistaan ja yhteisistä esivanhemmistaan eriäviksi. Jos oletamme sen
muuttumismäärän, jota jokaisen vaakasuoran viivan väli kuviossamme
esittää, erittäin pieneksi, saattavat nämä kolme muotoa yhä vielä olla
ainoastaan selväpiirteisiä muunnoksia; mutta meidän on vain oletettava
toisintumiskulussa nähtävät askeleet lukuisammiksi tai pitemmiksi,
jotta näistä muodoista sukeutuisi epävarmoja tai selviä lajeja. Siten
tämä kuvio valaisee aste asteelta tapahtunutta kehitystä, jonka kautta
pienet muunnoksia erottavat eroavaisuudet ovat kasvaneet suuremmiksi
lajeja erottaviksi eroavaisuuksiksi. Jatkamalla samaa muuntumismenoa
läpi vieläkin pitemmän sukupolvijonon, saamme, (kuten kuviomme osottaa
suppealla ja yksinkertaisemmalla tavalla), kahdeksan kirjaimilla
a11 -- m14 merkittyä lajia, jotka kaikki polveutuvat A:sta. Tällä tavoin
arvelen lajien monistuvan ja sukujen muodostuvan.
Suuressa suvussa muuntelee todennäköisesti useampi kuin yksi laji.
Kuviossa olen olettanut, että toinen laji I on samanlaisten asteiden
kautta kuljettuaan kymmenentuhannen sukupolven jäljestä synnyttänyt
joko kaksi selväpiirteistä muunnosta w10 ja z10 taikkapa kaksi lajia,
riippuu siitä, kuinka suurta muuntumismäärää oletetaan vaakasuorien
viivojen välien esittävän. Neljäntoistatuhannen sukupolven jäljestä
oletamme syntyneen kuusi uutta lajia, jotka ovat merkityt kirjaimilla
w14 -- z14. Jokaisessa suvussa lajit, jotka jo ennestään ovat hyvin
eriäviä luonteeltaan, tavallisesti pyrkivät synnyttämään lukuisimmin
toisintuneita jälkeläisiä, sillä näillä lajeilla on paras toivo saada
vallatuksi uusia ja hyvin eroavia sijoja luonnon taloudessa. Siksi olen
esittänyt kuviossa äärimäisenä olevan lajin A ja miltei äärimäisen
lajin I sellaisiksi, jotka ovat suuresti muunnelleet ja synnyttäneet
uusia muunnoksia ja lajeja. Kantasukumme muut yhdeksän lajia (merkityt
kirjaimilla B--H ja K--L) voivat vielä pitkien, mutta eripituisten
aikakausien kuluessa synnyttää muuttumattomia jälkeläisiä. Tätä
osottavat kuviossa eri korkeudelle ulottuvat pisteviivat.
Mutta kuviossamme esitetyn toisintumiskulun kestäessä on toisellakin
mainitsemistamme laeista, sukupuuttoon kuolemisella, ollut
tärkeä osansa. Koska luonnollinen valinta vaikuttaa jokaisella
täysinasutetulla alueella siten, että valituksi tulee se muoto, jolla
on olemisen taistelussa jokin etu ennen muita muotoja, on jokaisen
lajin parantuneiden jälkeläisten alituisena pyrkimyksenä jokaisella
polveutumisasteellaan raivata tieltään ja hävittää sukupuuttoon
edeltäjänsä ja kantavanhempansa. On nimittäin muistettava, että
kilpailu on yleensä ankarin niiden muotojen välillä, jotka ovat
elintavoiltaan, elimistönlaadultaan ja rakenteeltaan toisiaan lähinnä.
Sen vuoksi kaikki aikaisempien ja myöhempien asteiden välimuodot, s.o
saman lajin enemmän ja vähemmän kehittyneiden asteiden väliset muodot,
samoinkuin alkuperäinen kantalaji itsekin, ovat yleensä taipuvaisia
häviämään. Sama on todennäköisesti kokonaisten rinnakkaisten
polveutumisjonojen laita, joille myöhemmät parantuneet polveutumisjonot
tuottavat tappion. Jos kumminkin lajin toisintunut jälkeisö joutuu
johonkin toiseen seutuun tai nopeasti soveltautuu aivan uuteen
olinasemaan, missä jälkeläiset ja kantamuoto eivät joudu kilpailuun,
voivat molemmat edeskinpäin pysyä elossa.
Jos siis oletetaan kuviomme esittävän melkoista toisintumismäärää, ovat
laji A ja kaikki aikaisemmat muutokset hävinneet sukupuuttoon ja niiden
sijalle on tullut kahdeksan uutta lajia (a14 -- m14) sekä lajin I sijalle
kuusi uutta lajia (n14 -- z14).
Mutta voimmepa mennä vielä pitemmälle. Oletimme sukumme alkuperäisten
lajien olevan eri määrässä toistensa kaltaisia, kuten niin usein on
luonnossa laita, joten laji A on läheisempää sukua B:lle, C:lle ja
D:lle kuin muille lajeille ja laji I läheisempää sukua G:lle, H:lle,
K:lle ja L:lle kuin muille. Oletimme myöskin näiden kahden lajin A:n ja
I:n olevan hyvin yleisiä ja laajalle levinneitä lajeja, joten niillä
alkuaan täytyi olla jokin etu useimpien muiden saman suvun lajien
rinnalla. Niiden toisintuneet jälkeläiset, joita neljännessätoista
tuhannennessa sukupolvessa on 14, ovat todennäköisesti perineet jotakin
samoista eduista. Ne ovat myöskin jokaisella polveutumisasteellaan
monin tavoin toisintuneet ja parantuneet, joten ne ovat soveltautuneet
moniin niille suotuisiin paikkoihin seutunsa luonnontaloudessa. Näyttää
siis hyvin todenmukaiselta, etteivät ne ole anastaneet paikkoja
ainoastaan vanhemmiltaan A:lta ja I:ltä, siten hävittäen nämä
sukupuuttoon, vaan myöskin muutamilta niistä alkuperäisistä lajeista,
jotka olivat sangen läheistä sukua niiden esivanhemmille. Hyvin harvat
alkuperäisistä lajeista ovat senvuoksi tuottaneet jälkeläisiä aina
neljänteentoista tuhannenteen sukupolveen saakka. Otaksukaamme vain
yhden ainoan, F:n, kahdesta lajista E ja F, jotka olivat etäisintä
sukua muille yhdeksälle alkuperäiselle lajille, tuottaneen jälkeläisiä
tälle viimeiselle polveutumisasteelle saakka.
Uusia, yhdestätoista alkuperäisestä lajista polveutuneita
lajeja on nyt kuviossamme viisitoista. Luonnollisen valinnan
erilaistuttamispyrkimyksen johdosta on lajien a14 ja z14 välillä
äärimäinen ominaisuuksien erilaisuuden määrä paljon suurempi kuin enin
eroavien lajien välillä noista alkuperäisistä yhdeksästä lajista. Uudet
lajit ovat sitäpaitsi sukua toisilleen hyvin eri tavoilla. A:n
kahdeksasta jälkeläisestä on kolme kirjaimilla a14, q14, p14 merkittyä
lajia läheistä sukua toisilleen, koska ovat myöhään haarautuneet
a10:stä; b14 ja f14, koska ovat aikaisemmin eronneet a5:stä, ovat
edellisistä kolmesta lajista jonkun vervan eroavampia; ja lopuksi ovat
o14, e14 ja m14 läheistä sukua toisilleen, mutta koska ne ovat
erilaistuneet heti toisintumisprosessin alkaessa, niin ne ovat hyvin
erilaisia kuin muut viisi lajia ja ne saattavat muodostaa alasuvun
taikkapa aivan erityisen suvunkin.
I:n kuusi jälkeläistä muodostaa kaksi alasukua tai sukua. Mutta koska
kantalaji I erosi suuresti A:sta, ollen miltei kauimpana siitä
alkuperäisessä suvussa, niin nuo kuusi I:n jälkeläistä eroavat
melkoisesti yksistään perinnöllisyydenkin vuoksi A:n kahdeksasta
jälkeläisestä. Sitäpaitsi oletamme molempien ryhmien yhä edelleen
erilaistuneen eri suuntiin. Myöskin välilajit, (huomattakoon tämä
tarkasti), jotka yhdistivät alkuperäiset lajit A:n ja I:n, ovat kaikki
muut paitsi F kuolleet sukupuuttoon, jättämättä mitään jälkeläisiä.
Täten nuo kuusi uutta I:stä polveutuvaa lajia sekä toisaalta nuo
kahdeksan A:sta polveutuvaa lajia ovat luettavat aivan erikoisiksi
suvuiksi taikkapa eri alaheimoiksi.
Täten arvelen kahdesta tai useammasta saman suvun lajista jälkeläisten
toisintumisen kautta syntyvän kaksi tai useampia sukuja. Ja noiden
kahden tai useamman kantalajin oletamme polveutuneen yhdestä ainoasta
jonkun aikaisemman suvun lajista. Kuviossamme tämä on osotettu suurten
kirjainten alla olevilla katkoviivoilla, jotka, yhtyen alempana
kantahaaroiksi, johtavat samaan pisteeseen. Tämä piste esittää lajia,
joka on uusien alasukujemme ja sukujemme oletettu kantaisä.
Maksaa vaivan hiukan tarkastaa, minkä luontoiseksi on tullut uusi laji
F14, jonka emme oleta suuresti erilaistuneen, vaan säilyttäneen F:n
muodon joko muuttumattomana tai ainoastaan lievästi toisintuneena.
Tässä tapauksessa sen sukulaisuussuhteet muihin neljääntoista uuteen
lajiin ovat omituista ja monimutkaista laatua. Polveutuen muodosta,
jolla oli sijansa nyt sukupuuttoon hävinneiksi ja tuntemattomiksi
oletettujen kantalajien A:n ja I:n välillä, se on luonteeltaan johonkin
määrin näistä kahdesta lajista polveutuneiden ryhmien keskivälillä.
Mutta koska nämä kaksi ryhmää ovat yhä edelleen eronneet luonteeltaan
vanhempainsa tyypistä, ei uusi laji F14 ole suorastaan välimuotona
niille, vaan kummankin ryhmän yleistyypille. Jokainen luonnontutkija
voi kyllä johdattaa mieleensä tällaisia tapauksia.
Jokaisen vaakasuoran viivan on kuviossamme oletettu esittävän tuhatta
sukupolvea, mutta jokainen tällainen viiva saattaa esittää miljoonaa ja
vieläkin useampia sukupolvia; vieläpä se saattaa esittää osaa
maankuoremme toisiaan seuraavista kerrostumista sukupuuttoon kuolleine
elimellisine jätteineen. Palaamme tähän asiaan, kun tulemme geologiaa
käsittelevään lukuumme, ja saamme luullakseni silloin nähdä kuviomme
luovan valoa sukupuuttoon kuolleiden olioiden heimolaisuussuhteisiin,
olioiden, jotka, vaikka kuuluvatkin samoihin lahkoihin, heimoihin tai
sukuihin kuin nykyään elävät, kuitenkin ovat usein luonteeltaan
johonkin määrin elossa olevien ryhmien välimuotoja. Ja tämän voimme
hyvin käsittää, koska sukupuuttoon hävinneet lajit elivät hyvin
etäisinä ajanjaksoina, jolloin polveutumishaarautumat eivät vielä
olleet erinneet kovin etäälle toisistaan. En näe olevan mitään syytä,
miksi toisintumisprosessi olisi rajotettava ainoastaan sukujen
muodostumiseen. Jos oletamme, että muuntumismäärä, jota kuviossamme
jokainen haarautuvien pisteviivojen muodostama ryhmä esittää, on ollut
hyvin suuri, muodostavat muodot a14 -- p14, b14 -- f14 ja o14 -- m14 kolme
hyvin selvästi toisistaan eroavaa sukua. Saamme silloin myös kaksi
hyvin selväpiirteistä I:stä polveutuvaa sukua, jotka suuresti eroavat
A:n jälkeläisistä. Nämä kaksi sukuryhmää muodostavat siten kaksi eri
heimoa tai lahkoa, riippuen siitä, kuinka suureksi kuviossa esitetty
erilaistuminen on oletettu. Ja molemmat uudet heimot tai lahkot
polveutuvat kahdesta alkuperäisen suvun lajista, ja näiden taas
oletamme polveutuvan jostakin vielä vanhemmasta, tuntemattomasta
muodosta.
Olemme nähneet laajempiin sukuihin kuuluvien lajien kaikkialla useimmin
osottavan muunnoksia eli alulla olevia lajeja. Tätä saattoi odottaakin,
sillä koska luonnollisen valinnan vaikutus perustuu siihen, että
jollakin muodolla on elämän taistelussa jokin etevämmyys muiden
rinnalla, niin valinta etupäässä vaikuttaa muotoihin, joilla jo
ennestään on jokin etu puolellaan; ja ryhmän laajuus jo osottaa, että
sen lajit ovat perineet yhteisiltä esivanhemmiltaan jonkin yhteisen
edun. Taistelu uusien ja toisintuneiden jälkeläisten tuottamisesta
tapahtuu sen vuoksi etupäässä laajempien ryhmien välillä, jotka kaikki
pyrkivät lisääntymään luvultaan. Toinen laaja ryhmä voittaa hitaasti
toisen laajan ryhmän, supistaa sen lukumäärää ja vähentää siten sen
mahdollisuutta vastaiseen muuntelemiseen ja kehittymiseen. Samassa
laajassa ryhmässä taasen myöhäisemmät ja täydellistyneemmät alaryhmät
pyrkivät alinomaa, haarautumalla ja valtaamalla useita uusia sijoja
luonnon taloudessa, tunkemaan tieltään ja hävittämään aikaisempia ja
vähemmän kehittyneitä alaryhmiä. Pienet ja pirstautuneet ryhmät ja
alaryhmät häviävät lopulta kokonaan. Tulevaisuuteen nähden voimme
ennustaa niiden olentoryhmien, jotka nykyään ovat laajoja ja voittoisia
sekä vähimmin pirstautuneita, s.o. joiden jäseniä on vähimmin hävinnyt
sukupuuttoon, yhä edelleen lisääntyvän pitkät ajat eteenpäin. Mutta
mikä ryhmä lopulta pääsee voitolle, sitä ei kukaan voi ennakolta sanoa;
tiedämmehän, että monet aikaisemmin mitä laajimmiksi kehittyneet ryhmät
nyt ovat sukupuuttoon kuolleita. Jos katsahdamme vielä kauemmaksi
tulevaisuuteen, voimme ennustaa, että monet pienemmät ryhmät laajempien
ryhmien jatkuvan, alituisen kasvamisen vuoksi täydelleen häviävät,
jättämättä mitään toisintuneita jälkeläisiä; näin ollen vain ani harvat
kunakin aikana elävistä lajeista tuottavat jälkeläisiä etäiseen
tulevaisuuteen saakka. Palaan tähän asiaan luokitusta käsittelevässä
luvussamme. Lisään vaan, että tämän mukaan vain ani harvat vanhemmista
lajeista ovat jättäneet jälkeläisiä nykyaikaan saakka. Ja koska kaikki
saman lajin jälkeläiset muodostavat luokan, voimme ymmärtää, miksi
jokaisessa eläin- ja kasvikunnan pääjaotuksessa on niin harvoja
luokkia. Vaikka vain harvat vanhimmista lajeista ovat jättäneet
toisintuneita jälkeläisiä, on maa kuitenkin kaukaisina geologisina
aikakausina saattanut olla moniin eri sukuihin, heimoihin, lahkoihin ja
luokkiin kuuluvien lajien miltei yhtä tiheästi kansoittama kuin se
nykyään on.