Tätä seikkaa tulemme perinpohjaisemmin selvittelemään geologiaa
käsittelevässä luvussa. Tässäkin siihen kuitenkin on viitattava, koska
se on läheisessä yhteydessä luonnollisen valinnan kanssa. Luonnollisen
valinnan vaikutus perustuu ainoastaan siihen, että se säilyttää
jollakin tavoin edullisia toisintoja, jotka siten jäävät pysyväisiksi.
Kaikkien elimellisten olentojen suuren, geometrisena sarjana tapahtuvan
lisääntymisen vuoksi on kullakin alueella täysi asukasmääränsä; ja
tästä on seurauksena, että suosittujen muotojen lisääntyessä vähemmän
suositut yleensä vähenevät ja tulevat harvinaisiksi. Ja harvinaisuus
on, kuten geologia meille kertoo, sukupuuttoon häviämisen enne. Me
näemme, että jokaista muotoa, jota edustavat vain muutamat yksilöt,
uhkaa täydellinen sukupuuttoon häviö, milloin vuodenaikojen luonteessa
sattuu suuria häiriöitä tai milloin vihollisten luku tilapäisesti
kasvaa. Mutta voimmepa mennä vieläkin pitemmälle ja väittää, että sitä
myöten kuin uusia muotoja syntyy, täytyy monien vanhojen muotojen
hävitä -- jollemme oleta lajinomaisten muotojen voivan karttua
luvultaan äärettömiin saakka. Geologia taas kertoo meille selvästi,
ettei lajinomaisten muotojen luku voi kasvaa äärettömiin. Koetamme nyt
osottaa, mistä syystä maailmassa tavattavien lajien luku ei ole
kasvanut suunnattoman suureksi.
Olemme nähneet lajeilla, joihin kuuluu runsaimmin yksilöitä, olevan
paraan mahdollisuuden tuottaa suotuisia muunnoksia jonakin tiettynä
aikana. Todistuksena tästä ovat toisessa luvussa esitetyt tosiseikat,
jotka osottavat yleisten ja laajalle levinneiden eli vallitsevien
lajien tarjoavan suurimman luvun havaittuja muunnoksia. Harvinaiset
lajit näin ollen toisintuvat eli paranevat hitaammin jonkun tietyn ajan
kuluessa. Taistellessaan olemassa-olosta yleisempien lajien
toisintuneiden ja parantuneiden jälkeläisten kanssa ne tämän vuoksi
joutuvat alakynteen.
Välttämättömänä johtopäätöksenä edellä sanotusta näyttää minusta olevan
se, että kun aikojen kuluessa muodostuu uusia lajeja luonnollisen
valinnan kautta, käyvät toiset yhä harvinaisemmiksi ja kuolevat lopulta
sukupuuttoon. Muodot, jotka lähinnä kilpailevat toisintuvien ja
kehittyvien muotojen kanssa, tulevat tietysti kärsimään enin. Ja me
olemme nähneet (olemisen taistelua käsittelevässä luvussa), että juuri
läheisimmät sukulaismuodot -- saman lajin muunnokset ja samansukuiset
tai läheistä sukua olevat lajit --, ollen rakenteeltaan,
elimistönlaadultaan ja elintavoiltaan miltei samanlaisia, yleensä
joutuvat ankarimpaan kilpailuun toistensa kanssa. Sen vuoksi jokainen
uusi muunnos tai laji ahdistaa muodostumiskautenaan ankarimmin
läheisimpiä heimolaisiaan, pyrkien hävittämään ne. Sama hävitys kohtaa
kotikasvattejamme sen johdosta, että ihminen valitsee jalostuneet
muodot. Voisin antaa monia omituisia esimerkkejä siitä, kuinka nopeasti
uudet karja-, lammas- y.m. eläinrodut ja uudet kukkamuunnokset
anastavat vanhempien ja vähemmänarvoisten lajien tilan. Niinpä on
historiallisesti tunnettua, että Yorkshiren vanhan mustan karjarodun
tunki tieltään pitkäsarvinen karjarotu ja tämän vuorostaan
(käyttääkseni erään maatalouskirjailijan sanoja) "hävitti lyhytsarvinen
karjarotu ikäänkuin jokin surmaava rutto".