Minun on tässä tehtävä pieni poikkeus aineestani. On tietysti selvää,
että yksineuvoisten eläinten ja kasvien joukossa kahden yksilön aina
täytyy yhtyä jokaista siitosta varten (lukuunottamatta omituisia ja
hieman hämäriä parthenogenesis-tapauksia.) Mutta kaksineuvoisiin nähden
ei asian laita ole läheskään sama. Kuitenkin on syytä uskoa kaikkien
kaksineuvoisten joukossa tapahtuvan sellaistakin, että kaksi yksilöä
joko tilapäisesti tai säännöllisesti yhtyy jatkaakseen sukuansa. Tämän
mielipiteen ovat jo kauan sitten epäröiden esittäneet Sprengel, Knight
ja Kölreuter. Saamme heti nähdä sen tärkeyden. Minun on kuitenkin pakko
tässä käsitellä tätä seikkaa hyvin lyhyesti, vaikka minulla onkin
aineksia varattu laajaan esitykseen. Kaikki luurankoiset, kaikki
hyönteiset ja jotkut muut laajat eläinryhmät pariutuvat jokaista
siitosta varten. Nykyajan tutkimus on suuresti supistanut oletettujen
kaksineuvoisten eläinten lukua, ja todellisista kaksineuvoisista
pariutuu suuri joukko, s.o. kaksi yksilöä yhtyy säännöllisesti
siittääkseen -- muusta ei meidän tällä erää tarvitse pitää lukua.
Vielä jää kuitenkin jäljelle paljon kaksineuvoisia eläimiä, jotka
epäilemättä eivät tavallisesti pariudu, ja kasvien suuri enemmistö on
kaksineuvoisia. Mutta, kysyttänee kenties, onko sitten syytä olettaa,
että kaksi kaksineuvoista yksilöä koskaan yhtyisi siittämistä varten?
Koska minun on mahdotonta tässä puuttua yksityisseikkoihin, täytyy
minun tyytyä vaan muutamiin yleisiin huomautuksiin.
Ensinnäkin olen kerännyt suuren joukon tosiasioita ja tehnyt monia
kokeita, jotka pitäen yhtä eläinten-kasvattajien kesken melkein yleisen
mielipiteen kanssa osottavat, että eri kasvi- ja eläinmuunnosten
välillä tai saman muunnoksen erirotuisten yksilöiden välillä tapahtunut
ristisiitos lisää jälkeläisten elinvoimaa ja hedelmällisyyttä ja että
toisaalta ahdas sisäsiitos vähentää elinvoimaa ja hedelmällisyyttä.
Pelkästään nämä tosiasiat saavat minut uskomaan, että on olemassa
yleinen luonnonlaki, jonka mukaan ei mikään elollinen olento hedelmöitä
itseään ikuisesti sukupolvesta sukupolveen, vaan että risteytyminen
toisen yksilön kanssa on ajottain -- kenties pitkien väliaikojen
jäljestä -- välttämätön.
Olettaen luonnonlain olevan tällaisen, voimme luullakseni käsittää
useita laajoja tosiasiaryhmiä, jotka, kuten seuraavassa esittämäni,
ovat muilta näkökannoilta selittämättömiä. Jokainen kasvien
ristisiitosta harjottava tietää, kuinka epäsuotuisaa kukan
hedelmöittymiselle on sen joutuminen alttiiksi kosteudelle; mutta
kuinka monien kukkien ponnet ja luotit siitä huolimatta ovatkaan
täydellisesti alttiina ilman vaikutuksille! Jos tilapäinen
risteytyminen on välttämätön, huolimatta siitä, että kasvin
omat ponnet ja emi ovat niin lähellä toisiaan, että ne tekevät
itsensä-hedelmöittämisen miltei varmaksi, niin vieraan siitepölyn
täysin esteetön pääsy kukkaan selittää, miksi mainitut elimet ovat
alttiina ilman vaikutuksille. Monien kasvien siitoselimet taas ovat
tyyten peitossa, kuten laajan papilionaceae- eli hernekukkaisten
heimon; mutta näissä ilmeneekin miltei aina kauniita ja omituisia,
hyönteisten vierailuja suosivia soveltautumistapauksia. Niin tärkeitä
ovat hyönteisten vierailut monille hernekasveille, että kasvien
hedelmällisyys suuresti vähenee, jos nämä vierailut estetään. Mutta
hyönteisten on tuskin mahdollista lennellä kukasta kukkaan
kuljettamatta -- kasvin suureksi hyödyksi -- siitepölyä kukasta
toiseen. Hyönteiset tekevät tässä saman työn kuin puutarhurin
kameelinkarvapensseli, ja hedelmöittymisen aikaansaamiseksihan ei
tarvita muuta, kuin että koskettaa samalla pensselillä ensin toisen
kukan ponsia ja sitten toisen luottia. Älköön kuitenkaan luultako
mehiläisten näin aikaansaavan monilukuisia eri lajien sekasikiöitä;
sillä jos kasvin omaa ja toisen lajin siitepölyä joutuu samalle
luotille, on edellinen niin paljon tehokkaampaa, että se aina
täydellisesti tekee tyhjäksi vieraan siitepölyn vaikutuksen, kuten
Gärtner on osottanut.
Sellainen järjestelmä, että kukan heteet äkkiä ponnahtavat emiä vasten
tai toinen toisensa jälkeen hitaasti kallistuvat sitä kohti, näyttää
yksinomaan tarkottavan kasvien itsensä-hedelmöittämistä; ja siihen
tarkotukseen se epäilemättä onkin hyödyllinen. Mutta usein tarvitaan
hyönteisten toimintaa, jotta heteet ponnahtaisivat emiä vasten.
Kölreuter on osottanut, että näin on esim. happomarjapensaan laita. Ja
tiedämmehän hyvin, että juuri tästä suvusta, jolla näyttää olevan aivan
erikoinen laite itsensä-hedelmöittämistä varten, on tuskin mahdollista
saada sekottumattomia taimia, jos läheissukuisia muotoja tai muunnoksia
istutetaan lähelle toisiaan; niin helposti ne luonnostaan risteytyvät.
Lukuisissa muissa tapauksissa ei itsensä-hedelmöittämistä suinkaan ole
suosittu, vieläpä on olemassa erityisiä laitteita, jotka tykkänään
estävät luotin saamasta siitepölyä omasta kukastaan, seikka, jonka
voisin osottaa Sprengelin ja muiden teosten, samoinkuin omien
huomioittenikin perustuksella. Lobelia fulgens'illa esim. on todella
soma ja huolekkaasti laadittu laite, joka pyyhkäisee pois kaikki
lukemattomat siitepölyhiukkaset jokaisen kukan yhteenliittyneistä
ponsista, ennenkuin saman kukan luotti on valmis ottamaan ne vastaan;
ja kosk'ei tässä kukassa, ainakaan minun puutarhassani, milloinkaan käy
hyönteisiä, ei se milloinkaan itsestään tee siementä; panemalla toisen
kukan siitepölyä toisen luotille saan kuitenkin syntymään runsaasti
taimia. Toinen Lobelia-laji, jossa mehiläiset käyvät, siementää
runsaasti puutarhassani. Useissa muissa tapauksissa, joissa ei ole
mitään erityistä laitetta estämässä luottia saamasta siitepölyä samasta
kukasta, joko -- kuten Sprengel ja äskettäin Hildebrand y.m. ovat
osottaneet ja kuten omasta puolestanikin voin vahvistaa -- halkeavat
ponnet ennenkuin luotti on valmis hedelmöittymiseen, tai on luotti
valmis ennen saman kukan siitepölyn valmistumista; siten n.k.
dichogamiset kasvit itse asiassa ovat yksineuvoisia ja niiden on
säännöllisesti risteydyttävä. Samoin on molemminpuolisesti
dimorphisten ja trimorphisten kasvien laita, joihin on ennen
viitattu. Kuinka ihmeellisiä nämä tosiseikat ovatkaan! Kuinka
ihmeellistä onkaan, että vaikka saman kukan siitepöly ja luotin pinta
ovat niin lähellä toisiaan, että tarkotuksena luulisi juuri olevan
itsensä-hedelmöittämisen, nämä kuitenkin niin monissa tapauksissa ovat
toisilleen hyödyttömät! Ja kuinka yksinkertaisesti ovat nämä tosiseikat
selitettävissä siltä näkökannalta, että aika-ajottainen risteytyminen
toisen yksilön kanssa on hyödyllinen tai välttämätön!
Jos eräiden kaalin, retiisin, sipulin ja muiden kasvien muunnosten
sallitaan siementää lähellä toisiaan, olen havainnut siten syntyneiden
taimien suuren enemmistön tulevan sekasikiöitä. Niinpä sain 233
kaalintainta muutamista toisiaan lähellä kasvavista eri muunnoksista;
näistä oli ainoastaan 78 sekottumattomia, eivätkä kaikki nekään aivan
täydelleen. Ja kuitenkin ympäröivät jokaisen kaalinkukan emiä, ei
ainoastaan sen kuusi omaa hedettä, vaan myöskin monien muiden samassa
kasvissa olevien kukkien heteet, ja jokaisen kukan siitepöly joutuu
helposti sen omalle luotille hyönteisten avuttakin; olen näet
huomannut, että kasvit, joita on huolellisesti suojeltu hyönteisiltä,
ovat tuottaneet täyden määrän lituja. Mistä sitten johtuu, että niin
suuri määrä taimista tulee sekasikiöitä? Sen täytyy johtua siitä, että
eri _muunnoksen_ siitepölyllä on tehokkaampi vaikutus kuin kukan omalla
siitepölyllä; tässä näemme sovellettuna sen yleisen luonnonlain, jonka
mukaan kelvollisia olentoja syntyy saman lajin eri yksilöiden
risteytymisestä. Eri _lajien_ risteytyessä on asian laita
päinvastainen, sillä kasvin oma siitepöly on miltei aina vierasta
siitepölyä tehokkaampaa; mutta tähän kysymykseen palaamme myöhemmin.
Kun on kysymys suurista puista, joita peittävät lukemattomat kukkaset,
voidaan väittää, että siitepöly harvoin voi kulkeutua puusta puuhun,
korkeintaan ainoastaan kukasta kukkaan samassa puussa; ja saman puun
kukkasia voidaan ainoastaan rajotetussa merkityksessä pitää eri
yksilöinä. Tämä väite on mielestäni perusteltu, mutta uskon että
luonto, antamalla puille vahvan taipumuksen tuottaa yksineuvoisia
kukkia, on suuressa määrin huolehtinut tämän vastuksen poistamisesta.
Sukupuolten ollessa erillään täytyy siitepölyn -- olkoonpa niinkin,
että sama puu tuottaa hede- ja emikukkia -- säännöllisesti kulkeutua
kukasta kukkaan, ja täten siitepölyllä on parempi mahdollisuus
toisinaan kulkeutua puusta puuhun. Olen huomannut, että kaikkiin
luokkiin kuuluvilla puilla maassamme on useammin kuin muilla kasveilla
yksineuvoiset kukat. Pyynnöstäni on toht. Hooker tehnyt luettelon Uuden
Seelannin ja toht. Asa Gray Yhdysvaltojen puista, ja tulos on se, minkä
olin ennakolta arvannutkin. Sitävastoin ei sääntö Hookerin ilmotuksen
mukaan pidä paikkaansa Australiassa; mutta jos useimmat Australian puut
ovat dichogamisia, on tulos sama kuin jos niillä olisi yksineuvoiset
kukat. Olen tehnyt nämä puita koskevat huomautukset ainoastaan
johtaakseni huomion tähän kysymykseen.
Siirtykäämme nyt hetkeksi eläimiin. Muutamat maalla elävät lajit, kuten
maanilviäiset ja kastemadot, ovat kaksineuvoisia, mutta pariutuvat
kaikki. Tähän saakka en ole löytänyt ainoatakaan maalla elävää eläintä,
joka voisi hedelmöittää itsensä. Tämä merkillepantava tosiseikka, joka
muodostaa niin jyrkän vastakohdan maakasveille, on ymmärrettävissä
siltä näkökannalta, että aika-ajottainen risteytyminen on välttämätön;
sillä hedelmöittävän aineen laadun vuoksi ei ole olemassa mitään
keinoa, joka olisi verrattavissa tuulen tai hyönteisten välitykseen
kasvien siitoksessa ja tekisi maaeläimille mahdolliseksi tilapäisesti
risteytyä kahden yksilön yhtymättä. Vesieläinten joukossa on monia
itseään-hedelmöittäviä kaksineuvoisia, mutta veden virtauksethan
tarjoovatkin mainion välityksen tilapäiselle risteytymiselle.
Yhtä vähän kuin kasveissa on minun tähän saakka onnistunut
eläimissäkään tavata (neuvoteltuani myöskin professori Huxleyn kanssa,
joka on yksi etevimpiä asiantuntijoita,) ainoatakaan kaksineuvoista,
jonka siitoselimet olisivat niin täydelleen peitossa, että pääsy
ulkoapäin tai toisen yksilön tilapäinen vaikutus voitaisin osottaa
fysillisesti mahdottomaksi. Siimajalkaiset (Cirrhipedia) näyttivät
minusta kauan aikaa tarjoavan tässä suhteessa varsin vaikean pulman;
mutta minulla on ollut tilaisuus suotuisan sattuman avulla todeta,
että kaksi yksilöä toisinaan risteytyy, vaikka molemmat ovatkin
itseään-hedelmöittäviä kaksineuvoisia.
Useimpia luonnontutkijoita on varmaankin kummastuttanut se omituinen
säännöttömyys, että sekä eläimissä että kasveissa samaan heimoon, jopa
samaan sukuunkin kuuluvista lajeista toiset ovat kaksineuvoisia, toiset
taas yksineuvoisia, vaikka ovatkin hyvin yhdenkaltaisia miltei koko
elimistöltään. Mutta jos kaikki kaksineuvoiset todella tilapäisesti
risteytyvät, on erotus niiden ja yksineuvoisten lajien välillä, mitä
funktioon tulee, varsin pieni.
Siitä, mitä edellisessä on esitetty ja monista keräämistäni
yksityisistä tosiseikoista, joita en tässä voi ryhtyä mainitsemaan, käy
siis ilmi, että eri yksilöiden välillä tapahtuva tilapäinen
risteytyminen on sekä eläin- että kasvikunnassa hyvin tavallinen,
joskaan ei universalinen luonnonlaki.
ASIANHAAROJA, JOTKA SUOSIVAT UUSIEN MUOTOJEN SYNTYMISTÄ LUONNOLLISEN
VALINNAN KAUTTA.
Tämä kysymys on erittäin monimutkainen. Suuri muuntelevaisuus -- johon
aina sisältyvät myöskin yksilölliset eroavaisuudet -- on ilmeisesti
suotuisa asianhaara. Suuri yksilöluku korvaa yksilöiden vähemmän
muuntelevaisuuden, koska se antaa paremmat takeet edullisten muunnosten
syntymisestä kunakin ajanjaksona, ja sillä on luullakseni sangen tärkeä
merkitys tuloksiin nähden. Vaikka luonto suokin luonnolliselle
valinnalle pitkän työskentely-ajan, ei tämä sille suotu aika kumminkaan
ole rajattoman pitkä; sillä koska kaikki elolliset olennot pyrkivät
valtaamaan jokaisen sijan luonnon taloudessa, häviää laji, joka ei
muutu ja parane samassa määrässä kuin sen kilpailijat, sukupuuttoon.
Jolleivät ainakin muutamat jälkeläisistä peri suotuisia muunteluja, ei
luonnollinen valinta voi mitään aikaansaada. Taipumus esivanhempain
kannalle palaamiseen saattaa usein hidastuttaa ja ehkäistä työtä; mutta
koska tämä taipumus ei ole estänyt ihmistä valinnan avulla
muodostamasta lukuisia kotirotuja, niin miksi se olisi voitokkaampi
luonnollista valintaa?
Määräperäistä valintaa harjottaessaan kasvattaja pitää silmällä jotakin
vissiä tarkotusta, ja jos yksilöt saisivat vapaasti risteytyä, menisi
hänen työnsä kokonaan hukkaan. Mutta kun useilla ihmisillä on
lähipitäin sama käsitys täydellisyydestä ja kun kaikki, yrittämättä
muuttaa rotua, koettavat saada haltuunsa ja käyttää siitokseen paraita
eläimiä, seuraa tästä itsetiedottomasta valinnasta hitaasti mutta
varmasti rodun parantuminen, vaikkei valittuja yksilöitä olekaan
erotettu erikseen. Samoin käy luonnossakin. Sillä rajotetulla alueella,
missä jokin paikka luonnon taloudessa ei vielä ole täydelleen vallattu,
ovat kaikki oikeaan suuntaan, vaikkakin eri tavoin muuntelevat yksilöt
taipuvaiset säilymään. Mutta jos alue on laaja, on miltei varmaa, että
elinehdot sen eri osissa ovat erilaiset; ja jos samat lajit muuntelevat
alueen eri osissa, risteytyvät äskenmuodostuneet muunnokset kunkin
piirin rajoilla. Saamme kuitenkin kuudennessa luvussa nähdä, että
piirien välimailla asustavien sekamuunnosten on pakko aikaa myöten
väistyä jonkun naapurimuunnoksen tieltä. Risteytyminen on yleistä
etupäässä niiden eläinten joukossa, jotka yhtyvät jokaista siitosta
varten, viettävät kuljeksivaa elämää eivätkä lisäänny erittäin
nopeasti. Tällaisten eläinten, esim. lintujen joukossa tavattavien
muunnosten voi senvuoksi olettaa rajottuvan eristetyille alueille -- ja
näin olen huomannut todellisuudessa olevankin laidan. Kaksineuvoisista
elimistöistä, jotka risteytyvät ainoastaan tilapäisesti, sekä
eläimistä, jotka tosin yhtyvät jokaista siitosta varten, mutta jotka
eivät kuljeksi paljon ja lisääntyvät nopeasti, voinee jollakin seudulla
nopeasti muodostua uusi parantunut muunnos, ja tämä voi siellä aluksi
pysyä yhdessä kohti ja sittemmin levitä ympäristöön, yksilöiden
pariutuessa etupäässä keskenään. Tämän vuoksi taintenkasvattajat
ottavat siemenensä mieluummin suuresta kasvijoukosta, koska
sekasiitoksen mahdollisuus tällöin on pienempi.
Älkäämme luulko, että niissäkään eläimissä, jotka yhtyvät jokaista
siitosta varten eivätkä lisäänny nopeasti, vapaa risteytyminen aina
hävittää luonnollisen valinnan vaikutukset; voisin esittää melkoisen
joukon tosiseikkoja, jotka osottavat, että kaksi saman eläinlajin
muunnosta voi kauan säilyä sekottumatta samalla alueella, jos ne
oleskelevat eri paikoilla, sikiävät hiukan eri vuodenaikoina tai jos
kummankin muunnoksen yksilöt mieluummin pariutuvat keskenään.
Risteytymisellä on hyvin tärkeä tehtävä luonnossa, koska se säilyttää
saman lajin tai saman muunnoksen yksilöt luonteeltaan yhdenmukaisina.
On siis selvää, että se vaikuttaa paljon tehokkaammin niihin eläimiin,
jotka yhtyvät jokaista siitosta varten. Mutta, kuten jo on mainittu,
meillä on syytä uskoa, että tilapäisiä risteytymisiä tapahtuu kaikkien
eläinten ja kasvien joukossa. Silloinkin kun niitä tapahtuu pitkien
väliaikojen kuluttua, ovat risteytymisestä syntyneet jälkeläiset siksi
paljon kauan jatkuneesta itsesiitoksesta syntyneitä jälkeläisiä
elinvoimaisempia ja hedelmällisempiä, että niillä on parempi
eloonjäämisen ja sukunsa lisäämisen mahdollisuus. Siten risteytymisten
vaikutus tulee ajan pitkään olemaan suuri, tapahtukoot ne vaikka
pitkienkin väliaikojen jälestä. Mitä hyvin alhaisiin eliöihin tulee,
jotka eivät sukupuolisesti lisäänny eli pariudu, ja jotka siis eivät
voi risteytyä, voi ominaisuuksien yhdenmukaisuus säilyä niissä,
elinehtojen pysyessä samoina, ainoastaan perinnöllisyyslain ja
luonnollisen valinnan avulla, joka hävittää kaikki oikeasta tyypistä
poikkeavat yksilöt. Jos elinehdot muuttuvat ja muoto sen johdosta
toisintuu, voivat toisintuneet jälkeläiset saavuttaa ominaisuuksien
yhdenmukaisuuden ainoastaan sen kautta, että luonnollinen valinta
säilyttää samallaiset suotuisat muuntelut.
Myöskin eristys on tärkeänä tekijänä lajien toisintumisessa
luonnollisen valinnan vaikutuksesta. Rajotetulla ja eristetyllä
alueella ovat tavallisesti organiset ja epäorganiset elinehdot melkein
yhdenmukaiset, jollei alue ole kovin laaja, joten luonnollinen valinta
pyrkii toisintamaan kaikkia saman lajin muuntelevia yksilöitä samalla
tavalla. Siten estyy myöskin risteytyminen ympäristön asujanten kanssa.
Moritz Wagner on hiljattain julkaissut mieltäkiinnittävän tutkielman
tästä aiheesta ja osottanut siinä, että eristys on todennäköisesti
tehokkaampana esteenä äsken muodostuneiden muunnosten risteytymiselle,
kuin mitä minäkään olin olettanut. Mutta ennenmainituista syistä en voi
mitenkään yhtyä tämän luonnontutkijan mielipiteeseen, että vaellukset
ja eristys muka ovat välttämättömiä, jotta voisi muodostua uusia
lajeja. Eristyksellä on myöskin suuri merkitys estäessään paremmin
soveltautuneiden elimistöjen maahansiirtymistä sellaisten ulkonaisten
olosuhteiden muutosten kuin ilmastonmuutosten, maankohoamisen y.m.
tapahduttua; sen kautta uudet sijat seudun luonnontaloudessa jäävät
avoimiksi, kunnes vanhojen asujanten toisinnot ne täyttävät. Ja vihdoin
eristys suo uudelle muunnokselle aikaa hitaasti kehittymään, mikä
saattaa toisinaan olla hyvin tärkeätä. Jos kuitenkin eristetty alue,
jota rajottavat ympäröivät esteet, tai jolla vallitsevat aivan
erikoiset ulkonaiset olosuhteet, on hyvin pieni, on asukkaiden
yhteislukukin pieni, ja tämä puolestaan hidastuttaa uusien lajien
syntymistä luonnollisen valinnan avulla, vähentämällä suotuisien
muunnosten syntymisen mahdollisuutta.
Ajan pituus ei itsessään vaikuta mitään luonnollisen valinnan hyväksi
tai sitä vastaan. Mainitsen tämän, koska on väärin väitetty, että muka
olettaisin ajalla olevan tuiki tärkeän tehtävän lajien toisintumisessa,
ikäänkuin kaikkien elämänmuotojen täytyisi muuttua jonkun sisäisen lain
pakosta. Ajan pituus on ainoastaan sikäli tärkeä -- ja sen merkitys
tässä suhteessa on suuri -- että se antaa paremman mahdollisuuden
hyödyllisten muunnosten syntymiseen sekä niiden valituiksi tulemiseen,
kehittymiseen ja vakaantumiseen. Samalla se on omansa kartuttamaan
ulkonaisten elinehtojen suoranaista vaikutusta kunkin elimistön
laatuun.
Jos käännämme katseemme luontoon, todistaaksemme nämä huomautukset
tosiksi, ja tarkastamme jotakin pientä aluetta, esim. jotakin
valtameren saarta, huomaamme, että vaikka sillä elävien lajien
lukumäärä onkin pieni, kuten maantieteellistä levenemistä
käsittelevässä luvussa saamme nähdä, ovat suhteellisesti hyvin monet
näistä lajeista endemisiä, -- s.o. ne ovat syntyneet siellä, eivätkä
missään muualla maailmassa. Siksi valtameren saari ensi silmäyksellä
näyttää erittäin suotuisalta uusien lajien syntymispaikalta. Mutta me
voimme tässä pettyä, sillä saadaksemme varmuuden siitä, onko pieni
eristetty alue tai laaja avoin alue, kuten mannermaa, ollut suotuisampi
uusien elimellisten muotojen syntymiselle, täytyisi meidän verrata
niitä toisiinsa yhtä pitkien aikojen kuluessa, ja siihen emme kykene.
Vaikka eristyksellä on hyvin suuri merkitys uusien lajien syntymiselle,
olen ylipäänsä taipuvainen uskomaan, että alueen laajuudella on vielä
tärkeämpi merkitys, varsinkin jotta voisi kehittyä lajeja, jotka
kykenevät kauan säilymään ja leviämään laajalle. Suurella ja
avonaisella alueella ei ainoastaan ole parempi mahdollisuus suotuisien
muunnosten syntymiseen, koska samaan lajiin kuuluvien yksilöiden luku
siellä on suurempi, vaan elinehdotkin ovat paljon monimutkaisemmat jo
ennestään olemassa olevien lajien lukuisuuden vuoksi; ja jos muutamat
näistä monista lajeista kehittyvät paremmiksi, on muidenkin joko
parannuttava samassa suhteessa tai jouduttava häviöön. Jokainen uusi
muoto voi myöskin, tuntuvasti parannuttuaan, levitä yli laajan ja
yhtenäisen alueen, ja se joutuu silloin kilpailuun useiden muiden
muotojen kanssa. Sitäpaitsi suuret alueet, vaikka nykyään ovatkin
yhtenäisiä, ovat aikaisempien maanpinnan kohoamisten tai laskeutumisten
johdosta saattaneet olla katkonaisia. Teen siis edellisestä sen
johtopäätöksen, että vaikka pienet eristetyt alueet ovatkin muutamissa
suhteissa olleet erittäin suotuisia uusien lajien syntymiselle, on
laajoilla alueilla toisintuminen kumminkin ollut nopeampaa ja, mikä on
tärkeämpää, uudet laajoilla alueilla syntyneet muodot, jotka jo ovat
päässeet voitolle monista kilpailijoistaan, ovat juuri sellaisia, jotka
leviävät laajimmalle ja synnyttävät lukuisimmin uusia muunnoksia ja
lajeja.
Tältä kannalta lähtien ovat kenties käsitettävissä muutamat tosiseikat,
joita tulemme uudelleen koskettamaan maantieteellistä levenemistä
käsittelevässä luvussa; esim. se seikka, että pienen Australian
mantereen elimistöt nykyään väistyvät suuremman europalais-aasialaisen
mantereen elimistöjen tieltä. Samoin sekin, että suuri joukko
manner-elimistöjä on kotiutunut saarille. Pienellä saarella on kilpailu
olemassa-olosta tietenkin ollut vähemmän ankara, ja siellä on
toisintuminen ja sukupuuttoon häviäminen ollut vähäisempi. Sen vuoksi
voimme ymmärtää, miksi Madeiran kasvisto -- kuten Oswald Heer kertoo --
muistuttaa jossakin määrin sukupuuttoon hävinnyttä tertiäri-ajan
kasvistoa Europassa. Kaikki suolattomat vesistöt yhteensä muodostavat
mereen tai kuivaan maahan verraten ainoastaan pienen alan. Sen vuoksi
on suolattoman veden elimistöjen kesken vallinnut kilpailu ollut
vähemmän ankara kuin muualla; uusia muotoja on syntynyt hitaammin ja
vanhat muodot ovat hitaammin hävinneet. Suolattomissa vesistöissä
tapaamme seitsemän ganoidien (kiillesuomuisten kalojen) sukua, jotka
ovat jätteitä eräästä muinoin vallitsevana olleesta lahkosta; ja
suolattomassa vedessä tapaamme muutamia kaikkein poikkeuksellisimmista
muodoista, mitä maailmassa nykyään tunnetaan, kuten ornithorhynchus- ja
lepidosiren-muodot, jotka samoinkuin kivettymät jossakin määrin
liittävät toisiinsa lahkoja, jotka nykyään ovat hyvin etäällä
toisistaan luonnon asteikossa. Näitä poikkeuksellisia muotoja saattaa
kutsua eläviksi kivettymiksi. Ne ovat säilyneet elossa nykypäiviin
asti, koska ovat eläneet rajotetulla alueella ja koska kilpailu, joka
niiden on ollut kestettävä, on ollut luonteeltaan vähemmän vaihteleva
ja sen vuoksi vähemmän ankara.
Mainitsen vielä lyhyesti, mikäli kysymyksen tavaton monimutkaisuus sen
sallii, ne asianhaarat, jotka ovat suotuisia tai epäsuotuisia
luonnollisen valinnan kautta tapahtuvalle uusien lajien syntymiselle.
Mitä tulee maa-olentoihin, teen sen johtopäätöksen, että monien
pinnanhuojumisten alaisena ollut laaja mannermaa-alue on ollut
suotuisin lukuisten uusien muotojen syntymiselle, muotojen, jotka ovat
olleet omansa säilymään kauan ja leviämään laajalle. Alueen ollessa
mannermaana ovat sen asujamiston muodostaneet lukuisat yksilöt ja
lajit, ja keskinäinen kilpailu on ollut ankara. Mantereen jakautuessa
maanpinnan laskeutumisen johdosta suuriksi saariksi, on jokaiselle
saarelle yhä jäänyt lukuisasti saman-lajisia yksilöitä. Risteytyminen
kunkin uuden lajin levenemisalueen rajoilla on ehkäistynyt. Ulkonaisten
muutosten johdosta on maahansiirtyminen estynyt, jotenka uudet sijat
jokaisen saaren luonnonvaltiossa ovat joutuneet vanhojen asujanten
toisintojen täytettäviksi; ja jokaisen saaren muunnoksille on suotu
aikaa toisintua ja täydellistyä. Jos saaret ovat uuden maanpinnan
kohoamisen johdosta uudelleen yhdistyneet mantereksi, on taaskin
syntynyt sangen ankara kilpailu: luonnon parhaiten suosimat ja
parhaimmiksi kehittyneet muunnokset ovat levinneet, vähemmän
kehittyneitä muotoja on paljon hävinnyt sukupuuttoon ja uudelleen
yhdistyneen mannermaan eri asujanten suhdeluvut ovat uudelleen
muuttuneet. Ja luonnollisella valinnalla on taaskin ollut oivallinen
tilaisuus yhä kehittää asujamia ja siten luoda uusia lajeja.
Myönnän kernaasti, että luonnollinen valinta yleensä toimii erittäin
hitaasti. Se voi vaikuttaa ainoastaan silloin, kun jonkun piirin
luonnonvaltiossa on sijoja, jotka soveltuvat paremmin joidenkin
alueella elävien lajien toisintojen täytettäviksi. Sellaisten sijojen
olemassa-olo johtuu usein ulkonaisista luonnonmuutoksista, jotka
yleensä tapahtuvat hyvin hitaasti, sekä paremmin soveltautuneiden
muotojen maahanmuuton ehkäistymisestä. Kun muutamat vanhoista
asujamista ovat toisintuneet, hämmentyvät usein muiden asujanten
keskinäiset suhteet, ja tämä seikka on omansa valmistamaan uusia sijoja
paremmin soveltautuneiden muotojen täytettäviksi; mutta kaikki tämä
tapahtuu hyvin hitaasti. Vaikka kaikki saman lajin yksilöt hieman
eroavatkin toisistaan, kestää usein kauan, ennenkuin elimistön eri
osissa esiintyy suotuisia eroavaisuuksia. Tulosta hidastuttaa suuresti
vapaa risteytyminen. Mutta nämä kaikki seikathan riittävät täydelleen
tyhjäksi tekemään luonnollisen valinnan vaikutuksen! huudahtaa kenties
moni. Minä en sitä usko. Mutta minä uskon, että luonnollinen valinta
yleensä vaikuttaa hyvin hitaasti, ainoastaan pitkien väliaikojen
perästä ja ainoastaan muutamiin harvoihin saman seudun asujamista.
Uskon edelleen, että nämä hitaasti saavutetut, usein keskeytyneen
kehityksen tulokset hyvin pitävät yhtä sen kanssa, mitä geologia meille
kertoo maailman asujanten muuttumistavasta.
Olkoonpa valinnan prosessi kuinka hidas tahansa, en käsitä, miksei,
katsoen siihen että heikko ihminenkin voi aikaansaada suuria
keinotekoisella valinnallaan, tuloksena luonnon pitkien aikakausien
kuluessa harjottamasta valinnasta eli kelvollisten eloonjäämisestä
olisi voinut syntyä kuinka suuria muutoksia ja kuinka kauniita ja
monimutkaisia soveltautumisia tahansa, joita tapaamme kaikkien
elollisten olentojen suhteissa toisiinsa ja ulkonaisiin elinehtoihin.