Samoinkuin kesytys- ja viljelystilassa toisessa sukupuolessa usein
esiintyy sille erikoisia ominaisuuksia, jotka vakiintuvat siinä
perinnöllisiksi, samoin epäilemättä käy luonnossakin. Siten kummallekin
sukupuolelle käy mahdolliseksi luonnollisen valinnan avulla muodostua
erilaisten elintapojensa mukaan, kuten joskus on laita; taikkapa
toiselle sukupuolelle muodostua toisen sukupuolen mukaan, kuten
yleisesti tapahtuu. Tämä antaa minulle aihetta lausua muutaman sanan
siitä, mitä nimitän sukupuolivalinnaksi. Tämä valinnan muoto ei perustu
siihen olemisen taisteluun, jonka aiheuttavat suhteet muihin elollisiin
olentoihin tai ulkonaisiin elinehtoihin, vaan toisen sukupuolen
yksilöiden (tavallisesti urosten) välillä tapahtuvaan taisteluun toisen
sukupuolen omistuksesta. Taistelun tuloksena ei ole tappiolle joutuneen
kilpailijan kuolema, vaan tämän jälkeläisten vähälukuisuus tai
täydellinen jälkeisön puute. Sukupuolivalinta ei siis ole yhtä ankara
kuin luonnollinen valinta. Yleensä elinvoimaisimmat urokset, s.o. ne,
jotka paraiten soveltuvat paikkaansa luonnossa, jättävät enin
jälkeläisiä. Mutta useissa tapauksissa ei voitto niinkään suuresti
riipu yleisestä elinvoimasta, vaan erityisistä, ainoastaan urospuolelle
kuuluvista aseista. Sarvettomalla uroshirvellä tai kannuksettomalla
kukolla olisi vähän toiveita lukuisain jälkeläisten jättämisestä.
Samoinkuin raaka kukkotaistelija kehittää rotuansa huolellisesti
valitsemalla siitokseen paraat kukkonsa, samoin voisi varmaan
sukupuolivalintakin, aina suoden voittajan siittää, antaa rodulle
rajattoman rohkeuden, pitkät kannukset sekä siivet, jotka ovat
voimakkaat iskemään. Kuinka alas luonnon asteikossa tämä taistelulaki
ulottuu, en tiedä. Urosalligatorien kerrotaan taistelevan naaraista
mylvien ja vinhasti kiertäen niiden ympäri kuin intiaanit
sotatanssissa. Uroslohien on havaittu taistelevan päivät pitkät.
Urostamminkaisilla on usein haavoja muiden urosten vahvojen
leukapielten jäljeltä. Verraton havaintojen tekijä M. Fabre on usein
nähnyt eräiden ampiaislahkoon kuuluvien urosten taistelevan naaraasta,
joka näennäisesti sivullisena katselee taistelua, sitten poistuakseen
voittajan kanssa. Ankarin on taistelu kenties moniavioisten eläinten
urosten välillä, ja nämä näyttävät useimmiten olevan varustetut
erikoisilla aseilla. Raatelevien eläinten urokset ovat jo sinänsä hyvin
asestetut, joskin ne, kuten monet muutkin, ovat sukupuolivalinnan
johdosta saaneet erikoisia puolustuskeinoja, sellaisia kuin ovat
leijonan harja ja uroslohen väkäinen leuka; taistelussa saattaa näet
kilpi olla voiton saamiseen yhtä tärkeä kuin keihäs tai miekka.
Lintujen kesken kiista on usein rauhallisempaa laatua. Kaikki, jotka
ovat kiinnittäneet huomiotansa näihin seikkoihin, ovat yhtä mieltä
siitä, että mitä kiihkein kilpakosinta vallitsee useiden lintulajien
urosten välillä, jotka laulamalla koettavat houkutella luoksensa
naarasta. Paratiisilinnut, Guianan kalliorastaat ja jotkut muut
kokoontuvat parviin ja uros toisensa jälkeen astuu sitten esille
pöyhkeilemään uljaalla höyhenpuvullaan, levitellen sitä mitä
huolellisemmin ja parhaansa mukaan sitä pöyhistellen. Ne esittävät
myöskin omituisia, hullunkurisia temppuja naarasten edessä, jotka
seisottuaan katsojina, lopulta valitsevat viehättävimmän esiintyjän.
Ken on läheltä tarkannut vankeudessa eläviä lintuja, tietää niiden
usein osottavan yksilöllistä mieltymystä tai vastenmielisyyttä; niinpä
Sir R. Heron kertoo, kuinka eräällä täplikkäällä riikinkukolla oli
tavaton vetovoima kaikkiin hänen kanoihinsa. En voi tässä puuttua
kaikkiin tärkeihin yksityisseikkoihin; mutta jos kerran ihminen
lyhyessä ajassa kykenee antamaan bantamkanoillensa kauniin muodon ja
siron ryhdin, jotka viehättävät hänen kauneudenkäsitystään, ei minusta
ole mitään syytä epäillä naaraslintujen voivan aikaansaada huomattavia
tuloksia, valitsemalla tuhansien sukupolvien kuluessa oman
kauneudenkäsityksensä mukaan kauneimmat urokset. Muutamat yleisesti
tunnetut lait, jotka koskevat uros- ja naaraslintujen höyhenpeitettä,
verrattuna poikasten höyhenpeitteeseen, voidaan osaksi selittää
johtuneiksi sukupuolivalinnan vaikutuksesta eri ikäkausina esiintyviin
muunteluihin, jotka ovat periytyneet joko yksinomaan uroksiin tai
molempiin sukupuoliin vastaavina ikäkausina. Mutta tilanpuute estää
minua tässä lähemmin koskettelemasta tätä kysymystä.
Arvelen siis, että kun jonkin eläinlajin uroksilla ja naaraksilla on
samat yleiset elintavat, mutta ne eroavat rakenteeltaan, väriltään tai
koristuksiltaan, niin tällaiset eroavaisuudet johtuvat etupäässä
sukupuolivalinnasta, s.o. joillakin urosyksilöillä on monet sukupolvet
peräkkäin ollut jokin pieni etevämmyys muiden urosten rinnalla, mitä
aseisiin, puolustuskeinoihin tai ulkomuodon viehättäväisyyteen tulee,
ja tämä ominaisuus on mennyt perintönä ainoastaan urospuolisiin
jälkeläisiin. Kumminkaan en tahdo lukea kaikkia sukupuolieroavaisuuksia
tämän valinnan ansioksi, sillä me näemme kotieläimissämmekin syntyvän
ainoastaan urospuolelle kuuluvia erikoisuuksia, joita ei ihmisen
valinta näytä kartuttaneen. Villin kalkkunakukon rinnassa oleva
karvatöyhtö ei voi olla miksikään hyödyksi ja on epäiltävää, onko se
mikään kaunistus naaraslinnun silmissä; jos töyhtö olisi syntynyt
kesytystilassa, olisi sitä varmaankin kutsuttu epämuodostumaksi.
ESIMERKKEJÄ LUONNOLLISEN VALINNAN VAIKUTUKSESTA ELI KELVOLLISINTEN
ELOONJÄÄMISESTÄ.
Tehdäkseni selväksi sen tavan, millä luonnollinen valinta luuloni
mukaan vaikuttaa, sallittakoon minun ottaa pari kuviteltua esimerkkiä.
Olettakaamme että susi, joka pyydystää saaliikseen eri eläimiä,
saavuttaa jotkut niistä viekkaudellaan, toiset voimallaan ja kolmannet
nopeudellaan. Ja olettakaamme että nopein riista, esim. jokin
kaurislaji on jonkun alueella tapahtuneen muutoksen johdosta
lisääntynyt, tai että muu riista on vähissä sinä vuodenaikana, jona
ruo'an hankkiminen on sudelle vaikeinta. Sellaisten olosuhteiden
vallitessa nopeimmilla ja kevytrakenteisimmilla susilla on parhaat
mahdollisuudet jäädä elämään ja siten säilyä eli tulla valituiksi
siitokseen -- edellyttäen, että niillä on kylliksi voimaa nujertaakseen
saaliinsa, kun niiden tänä tai jonakin muuna vuodenaikana on pakko
pyydystää muuta riistaa. Ei ole mielestäni mitään syytä epäillä
tuloksen olevan tällaisen, sillä emmehän epäile, että ihminen voi
kehittää vinttikoiriensa nopeutta huolellisella ja määräperäisellä
valinnalla taikkapa sellaisella itsetiedottomalla valinnalla, joka on
seurauksena siitä, että jokainen haluaa omistaa paraita koiria,
ollenkaan yrittämättä muuntaa rotua. Saatan vielä lisätä, että Piercen
kertoman mukaan Catskill-vuorilla Yhdysvalloissa on kaksi
susimuunnosta, toinen kevyt vinttikoiran muotoinen, joka ahdistaa
kaurista ja toinen järeämpi ja lyhytjalkaisempi, joka tavallisemmin
hyökkää lammaslaumojen kimppuun.
Huomattakoon, että äskeisissä esimerkissä puhuin kevytrakenteisimpien
susiyksilöiden, enkä jonkun erikoisen, selväpiirteisen toisinnon
säilymisestä. Tämän teoksen aikaisemmissa painoksissa esitin asian
toisinaan siten, ikäänkuin tämä jälkimäinen vaihtopuoli olisi hyvin
tavallinen. Huomasin sittemmin yksilöllisten eroavaisuuksien suuren
tärkeyden ja tämä johti minut perinpohjin selvittelemään ihmisen
toimittaman itsetiedottoman valinnan tuloksia, valinnan, joka perustuu
kaikkien enemmän tai vähemmän arvokasten yksilöiden säilyttämiseen ja
huonompien hävittämiseen. Huomasin myöskin, että jonkun satunnaisen
rakenteen-eroavaisuuden, esim. jonkun epämuodostuman säilyminen on
luonnontilassa harvinainen tapaus, ja että se, jos se aluksi säilyykin,
pian häviää myöhemmän, tavallisten yksilöiden kanssa tapahtuvan
risteytymisen johdosta. Mutta vasta luettuani erään erittäin arvokkaan
kirjotuksen "North British Reviewissa" (1867) oivalsin täydelleen,
kuinka harvoin yksinäiset muunnokset, olkootpa lieviä tai
selväpiirteisiä, voivat jäädä pysyväisiksi. Kirjottaja ottaa
esimerkiksi eläinparin, joka elämänsä aikana siittää kaksisataa
jälkeläistä, joista keskimäärin ainoastaan kaksi jää eloon jatkamaan
sukuaan, muiden saatua surmansa eri syistä. Tämä on jotenkin korkea
arviomäärä useimpiin ylempiin eläimiin, mutta ei suinkaan moniin
alhaisempiin elimistöihin nähden. Kirjottaja osottaa sitten, että jos
syntyisi yksinäinen, jollakin tavoin muunteleva yksilö, ja jos sillä
olisi kahta vertaa suurempi elämisen mahdollisuus kuin muilla
yksilöillä, niin sen eloonjäämisen mahdollisuus sittenkin olisi tuiki
vähäinen. Olettaen että se jäisi eloon ja lisääntyisi ja että puolet
sen jälkeläisistä perisivät suotuisan muutoksen, olisi jälkeläisillä
kuitenkin, kuten kirjottaja edelleen osottaa, ainoastaan hiukan parempi
eloonjäämisen ja suvun jatkamisen mahdollisuus; ja tämä mahdollisuus
yhä vähenisi seuraavissa sukupolvissa. Näiden huomautusten pätevyyttä
ei luullakseni voida evätä. Jos esim. jokin lintulaji voisi helpommin
hankkia ravintonsa, jos sen nokka olisi käyrä, ja jos syntyisi joku
tuollainen käyränokkainen lintu, joka sen johdosta hyvin menestyisi,
olisi kuitenkin tällä ainoalla yksilöllä vain pieni mahdollisuus
levittää lajiansa niin, että se syrjäyttäisi yleisen muodon. Mutta voi
tuskin olla epäilystä, päättäen siitä mitä näemme tapahtuvan
kesytystilassa, että tämä olisi seurauksena, jos lukuisat enemmän tai
vähemmän käyränokkaiset yksilöt sukupolvi sukupolvelta säilyisivät ja
jos vielä lukuisammat suoranokkaiset joutuisivat tuhon omiksi.
Älkäämme kuitenkaan jättäkö huomioon ottamatta, että muutamat
selväpiirteiset muuntelut, joita ei kenenkään mieleen juolahda pitää
pelkkinä yksilöllisinä eroavaisuuksina, usein palautuvat, koska
samallainen elimistö on ollut samallaisen vaikutuksen alaisena --
seikka, josta kotikasvattimme tarjoavat useita esimerkkejä. Sellaisissa
tapauksissa muunteleva yksilö, jollei se olekaan jättänyt
jälkeläisilleen perinnöksi äsken saavuttamiansa ominaisuuksia,
epäilemättä jättää niille perinnöksi yhä vahvemman taipumuksen
muuntelemaan samalla tavoin, niin kauan kuin vallitsevat olosuhteet
pysyvät samoina. Voi tuskin myöskään olla epäilystä siitä, että
taipumus samalla tavalla muuntelemaan on usein ollut niin vahva, että
kaikki saman lajin yksilöt ovat toisintuneet samanlaisiksi, minkään
valintamuodon auttamatta tätä toisintumista. Myöskin on saattanut
ainoastaan kolmas, viides tai kymmenes osa yksilöitä tulla muutoksesta
osalliseksi -- seikka, josta voisi mainita useita esimerkkejä. Niinpä
Graba arvelee noin viidennen osan Fär-saarten riskilöistä muodostavan
niin selväpiirteisen muunnoksen, että se ennen yleisesti luettiin
erityiseksi Uria lacrymans nimiseksi lajiksi. Tällaisissa tapauksissa
alkuperäisen muodon piankin syrjäyttää toisintunut muoto kelvollisinten
yksilöiden eloonjäämisen johdosta, jos muutos on laadultaan edullinen.
Otan vielä vastedes puheeksi sen seikan, miten ristisiitoksen
vaikutukset poistavat kaikenlaisia muunteluja. Huomautettakoon
tässä kumminkin, että useimmat eläimet ja kasvit pysyttelevät
kotiseudussaan eivätkä tarpeettomasti vaella sieltä pois; tämän näemme
muuttolinnuistakin, jotka melkein aina palaavat samoille seuduille.
Senvuoksi jokainen äskenmuodostunut muunnos on yleensä aluksi
paikallinen; tämä näyttää olevan yleisenä sääntönä luonnontilassa
tavattaviin muunnoksiin nähden, joten samoin toisintuneet yksilöt
piankin ovat kerääntyneinä pieneen ryhmään ja usein siittävät
jälkeläisiä keskenänsä. Jos uusi muunnos menestyy taistelussaan
elämästä, leviää se keskusalueeltaan, kilpaillen muuttumattomien
yksilöiden kanssa ja voittaen nämä yhä laajenevan piirinsä rajamailla.
Maksanee vaivan antaa toinen, mutkikkaampi esimerkki luonnollisen
valinnan vaikutuksesta. Muutamat kasvit erittävät makeata nestettä,
nähtävästi poistaakseen kasvimehustaan jotakin vahingollista ainetta.
Tämä erittäminen tapahtuu esim. muutamissa palkokasveissa korvakkeiden
juurella olevista rauhasista ja tavallisessa laakerissa lehtien
nurjalta puolelta. Tätä nestettä, vaikka sitä onkin niukalti, etsivät
hyönteiset ahnaasti, mutta niiden vierailut eivät mitenkään ole
kasville hyödyksi. Olettakaamme nyt, että tätä nestettä eli mettä
erittyisi kukkien sisästä joissakin kasveissa, kuuluivatpa nämä mihin
lajiin tahansa. Etsiessään mettä hyönteiset pölyttyisivät siitepölystä
ja kuljettaisivat sitä usein kukasta kukkaan. Kahden samaan lajiin
kuuluvan eri yksilön kukat risteytyisivät siten, ja risteytymisestä --
kuten täysin voidaan todistaa -- syntyy voimakkaita taimia, joilla on
paraat mahdollisuudet kukoistaa ja jäädä eloon. Kasveissa, jotka
tuottaisivat suurimmilla rauhasilla eli mesinystyröillä varustettuja,
runsaimmin mettä erittäviä kukkia, kävisivät hyönteiset useimmin ja ne
risteytyisivät useimmin; ja siten ne aikaa myöten pääsisivät voitolle
ja muodostaisivat paikallisen muunnoksen. Kukat, joiden heteet ja emit
olisivat niin sijotetut, että ne soveltuisivat kukissa käyvien
hyönteisten kokoon ja tapoihin, siten johonkin määrin helpottaen
siitepölyn kuljetusta, tulisivat myöskin olemaan suotuisassa asemassa.
Olettakaamme sellainen tapaus, että hyönteiset kävisivät kukissa
kootakseen siitepölyä meden asemasta. Koska siitepöly on muodostunut
ainoastaan hedelmöittämistä varten, niin sen hävittäminen näyttäisi
olevan kasville tappio. Jos kuitenkin siitepölyä keräävät hyönteiset
kuljettaisivat -- aluksi satunnaisesti, sitten säännöllisesti -- hiukan
tätä pölyä kukasta kukkaan, niin olisi, vaikkapa yhdeksän kymmenesosaa
pölystä joutuisi hukkaan, kasville suurta hyötyä tällaisesta ryöstöstä;
ja yksilöt, jotka tuottaisivat yhä enemmän siitepölyä, tulisivat
valituiksi.
Kun nyt kasvimme, edellämainitun tapahtumakulun kauan jatkuttua, olisi
tullut hyvin houkuttelevaksi hyönteisille, kuljettaisivat ne
tahtomattaan siitepölyä kukasta kukkaan säännöllisesti; ja että ne sen
todella tekevätkin, sen voisin helposti osottaa monilla vakuuttavilla
tosiasioilla. Tahdon mainita vain yhden, joka samalla olkoon
esimerkkinä sukupuolieron ensi asteesta kasveissa. Muutamilla
rautatammilla on ainoastaan hedekukkia, joissa on neljä pienehkön
määrän siitepölyä tuottavaa hedettä ja surkastunut emi; toisilla
rautatammilla on ainoastaan emikukkia; näillä on täydellinen emi ja
neljä hedettä, joiden kurtistuneista ponsista ei voi löytää siitepölyn
hiukkastakaan. Tavattuani emikukkia kantavan puun täsmälleen
kuudenkymmenen yardin päässä eräästä hedekukkia kantavasta puusta,
panin kahdenkymmenen eri oksista otetun kukan luotit mikroskoopin alle,
ja havaitsin joka ainoassa muutamia siitepölyhiukkasia, muutamissa
varsin runsaastikin. Koska tuuli oli useampia päiviä puhaltanut
emikukkia kantavasta puusta hedekukkia kantavaan puuhun päin, ei
siitepöly ollut voinut sen mukana kulkeutua. Sää oli ollut kylmä ja
myrskyinen ja sen vuoksi mehiläisille epäsuotuisa, mutta siitä
huolimatta jokainen tarkastamani emikukka oli todella hedelmöittynyt
mehiläisten avulla, jotka olivat lentäneet puusta puuhun etsiessään
mettä. Mutta palataksemme kuviteltuun tapaukseemme: niin pian kuin
kasvi on tullut niin houkuttelevaksi hyönteisille, että ne
säännöllisesti kuljettavat siitepölyä kukasta kukkaan, saattaa alkaa
toisenlainen tapahtumakulku. Jokainen luonnontutkija myöntää n.k.
"fysiologisen työnjaon" edullisuuden; meillä on senvuoksi syytä uskoa,
että kasville on edullista tuottaa heteitä ainoastaan yhdessä kukassa
tai yhdessä kasviyksilössä ja emiä toisessa kukassa tai kasviyksilössä.
Viljellyissä ja uusien elinehtojen alaisiksi joutuneissa kasveissa
tulevat toisinaan milloin uroselimet, milloin naaraselimet enemmän tai
vähemmän siitokseen kykenemättömiksi. Jos nyt otaksumme samoin olevan
laidan luonnontilassa, vaikkapa kuinka vähäisessä määrässä, niin koska
siitepöly jo ennestään säännöllisesti kulkeutuisi kukasta kukkaan ja
koska kasvimme sukupuolten täydellisempi eroaminen olisi sille
edullinen työnjako-aatteen kannalta, tulisi luonto suosimaan ja
siitokseen valitsemaan yksilöitä, joissa tämä taipumus yhä vahvistuisi,
kunnes vihdoin olisi jouduttu sukupuolten täydelliseen eroon. Veisi
liiaksi tilaa, jos koettaisin osottaa kaikki ne asteet -- dimorphismin
y.m. -- joiden kautta kehitys nykyään on erilajisissa kasveissa
ilmeisesti kulkemassa sukupuolten eroa kohti. Lisään vaan, että
muutamat Pohjois-Amerikan rautatammilajeista ovat -- mikäli Asa Gray
kertoo, jonkinlaisessa välitilassa, eli kuten hän lausuu, enemmän tai
vähemmän "kaksikotisesti sekasopuisia".
Palatkaamme nyt medellä eläviin hyönteisiin. Olettakaamme että kasvi,
jonka mesimäärää olemme hitaasti kartuttaneet jatkuvan siitosvalinnan
kautta, on yleinen laji, ja että muutamat hyönteiset pääasiallisesti
elävät sen medellä. Voisin esittää useita tosiseikkoja, jotka
osottavat, kuinka tarkkoja mehiläiset ovat ajastaan, esim. sen, että
niillä on tapana puhkaista reikä eräiden kukkien kantaan ja imeä siitä
mettä, vaikka ne vaan hiukkasta suuremmalla vaivalla voisivat päästä
kukkaan sen suusta. Näin ollen on hyvin uskottavaa, että yksilölliset
imukärsän kaarevuudessa, pituudessa y.m. esiintyvät eroavaisuudet,
jotka meiltä jäävät huomaamatta vähäpätöisyytensä tähden, voivat
määrätyissä olosuhteissa olla hyödyksi joillekin mehiläis- tai muille
hyönteisyksilöille siten, että nämä yksilöt voivat hankkia ravintonsa
nopeammin kuin muut; ja siten myöskin yhteiskunnat, joihin ne kuuluvat,
tulevat menestymään ja tuottamaan monta parvea, jotka perivät samat
ominaisuudet. Tavallisen puna-apilan (Trifolium pratense) ja Trifolium
incarnatum'in teriön torvet eivät ensi katsannolla näytä eroavan
toisistaan pituudeltaan; kuitenkin mehiläinen voi helposti imeä mettä
T. incarnatum'ista, mutta ei tavallisesta puna-apilasta, jossa käyvät
ainoastaan kimalaiset, joten kokonaiset puna-apilaniityt turhaan
tarjoavat mehiläiselle runsaita aarteitaan. On varmaa, että mehiläiset
pitävät kovin tästä mehusta, sillä olen monasti, vaikka tosin
ainoastaan syksyllä, nähnyt useiden mehiläisten imevän sitä rei'istä,
joita kimalaiset ovat purreet torven juureen. Molempien apilalajien
teriön torven pituudessa huomattava eroavaisuus, jolla on ratkaiseva
merkitys mehiläisten kukissa käynteihin nähden, on ilmeisesti varsin
mitätön. Sillä olen kuullut vakuutettavan, että kun puna-apila on
niitetty, jälkikasvun kukat ovat hiukan pienempiä ja että näissä käy
paljon mehiläisiä. En tiedä, onko tämä tiedonanto oikea, enkä myöskään,
voiko luottaa erääseen toiseen tiedonantoon, että Ligurian mehiläinen,
jota yleensä pidetään ainoastaan tavallisen mehiläisen muunnoksena ja
joka esteettömästi risteytyy sen kanssa, ulottuisi imemään mettä
puna-apilasta. Seudulla, missä on runsaasti puna-apilaa, olisi
sen vuoksi hieman tavallista pitempi ja toisin muodostunut
imukärsä mehiläiselle suureksi eduksi. Ja koska tämän apilalajin
hedelmöittyminen on kokonaan kukissa käyvien mehiläisensukuisten
hyönteisten varassa, niin olisi toisaalta, jos kimalaiset sattuisivat
seudulta vähenemään, kasville suurta etua lyhyemmästä tai syvemmälle
jakautuneesta teriöstä, joka tekisi mehiläisille mahdolliseksi
imeä mettä sen kukista. Täten voin käsittää, kuinka kukka ja
mehiläiset voivat, joko samalla haavaa taikka toinen ensin ja toinen
sitten, vähitellen muuttua ja soveltautua toistensa mukaan mitä
täydellisimmin kaikkien niiden yksilöiden jatkuvan säilymisen
johdosta, joissa esiintyy lievää, molemminpuolisesti suotuisia
rakenteen-poikkeavaisuuksia.
Tiedän hyvin, että ylläolevilla kuvitelluilla esimerkeillä valaisemaani
luonnollisen valinnan oppia vastaan voidaan tehdä samoja vastaväitteitä
kuin mitä aluksi tehtiin Charles Lyell'in suuremmoisia ajatuksia
vastaan, "maan nykyisistä muutoksista, mikäli ne luovat valoa
geologiaan." Nykyään kuitenkin harvoin kuulemme väitettävän
mitättömiksi tai merkityksettömiksi niitä voimia, joiden yhä vieläkin
näemme olevan työssä, kun niiden avulla selitetään syvimpienkin
laaksojen uurtumista tai pitkien sisämaan vuorenselänteiden
muodostumista. Luonnollinen valinta vaikuttaa ainoastaan säilyttämällä
ja kehittämällä vähäisiä perinnöllisiä toisintoja, joista jokainen on
säilyneelle olennolle hyödyllinen. Ja samoinkuin uudenaikainen
geologia on melkein julistanut pannaan sellaiset mielipiteet kuin että
esim. jokin suuri laakso on syntynyt siten, että yksi ainoa
vedenpaisumusaalto on sen uurtanut, samoin on luonnollisen valinnan
oppi julistava pannaan uskon, että uusia elollisia olentoja muka syntyy
jatkuvan luomisen kautta tai että suuria äkillisiä muutoksia tapahtuu
niiden rakenteessa.