Muodot, joilla on huomattavassa määrässä lajin luonne, mutta jotka
kumminkin ovat niin toisten muotojen kaltaisia tai liittyvät niin
läheisesti niihin välimuotojen kautta, etteivät luonnontutkijat
mielellään lue niitä eri lajeiksi, ovat meille monessa suhteessa
tärkeimmät. Meillä on täysi syy uskoa, että monet näistä epävarmoista
ja toisilleen lähisukuisista muodoista ovat säilyttäneet ominaisuutensa
muuttumattomina pitkät ajat -- mikäli tiedämme, yhtä kauan kuin selvät
aito lajit. Tavallista on, että luonnontutkija, jos hän voi
välimuotojen avulla yhdistää toisiinsa kaksi muotoa, pitää toista
muotoa toisen muunnoksena, lukien yleisemmän, toisinaan myöskin ensiksi
tieteellisesti esitetyn muodon lajiksi ja toisen muunnokseksi. Mutta
joskus sattuu tapauksia -- en tahdo niitä tässä erikseen luetella --
jolloin on hyvin vaikea ratkaista, onko jokin muoto luettava toisen
muunnokseksi, silloinkin kun ne läheisesti liittyvät toisiinsa
välimuotojen kautta; eikä välimuotojen yleisesti otaksuttu
sekasikiö-luonne aina poista tätä vaikeutta. Hyvin monissa tapauksissa
luetaan kumminkin toinen muoto toisen muunnokseksi, ei siksi, että
välimuodot todella olisivat löydetyt, vaan siksi, että analogia johtaa
tarkastajan otaksumaan näiden joko vielä olevan jossakin olemassa tai
että niitä ennen muinoin on ollut olemassa. Ja näin avautuu ovi
selkoisen selälleen epäilyksille ja arveluille.
Kun siis on päätettävä, onko jokin muoto luettava lajiksi vai
muunnokseksi, näyttää terveen arvostelukyvyn ja laajan kokemuksen
omaavien luonnontutkijain mielipide ainoalta seurattavalta oppaalta.
Meidän täytyy kumminkin useissa tapauksissa ratkaista luonnontutkijain
enemmistön mukaan, sillä harvoja selväpiirteisiä ja hyvin tunnettuja
muunnoksia voidaan mainita, joita eivät ainakin muutamat pätevät
asiantuntijat olisi lukeneet lajeiksi.
Että tällaiset epävarmat muutokset eivät suinkaan ole harvinaisia, ei
ole kiellettävissä. Verratessamme eri kasvientutkijain esittämiä
Ison-Britannian, Ranskan tai Yhdysvaltojen kasvioita, näemme kuinka
hämmästyttävän monia muotoja toiset kasvintutkijat pitävät lajeina,
toiset pelkkinä muunnoksina. H.G. Watson, jolle olen kiitollisuuden
velassa monesta avustuksesta, on minulle merkinnyt 182 brittiläistä
kasvia, joita tavallisesti pidetään muunnoksina, mutta joita kaikkia
kasvientutkijat ovat toisinaan pitäneet lajeina. Ja kumminkin hän on
tätä luetteloa laatiessaan jättänyt huomioon ottamatta monet vähäiset
muunnokset, jotka useat kasvientutkijat ovat lukeneet lajeiksi, sekä
tykkänään sivuuttanut monet kovin pölymorfiset suvut. Babington
mainitsee niistä suvuista, joihin kuuluvat polymorfisimmat muodot, 251
lajia, kun Bentham sitävastoin mainitsee ainoastaan 112 -- siis 139:n
epäilyksenalaisen lajin erotus! Niiden eläinten joukossa, jotka
pariutuvat jokaista siitosta varten, ja jotka viettävät hyvin
kuljeksivaa elämää, on harvoin samassa maassa tavattavissa epävarmoja
muotoja, joita toinen eläintieteilijä pitäisi lajeina ja toinen
muunnoksina, mutta eristetyillä alueilla ne ovat tavallisia. Monet
Pohjois-Amerikan ja Europan linnut ja hyönteiset, jotka hyvin vähän
eroavat toisistaan, on toinen etevä luonnontutkija lukenut
epäilyksettömiksi lajeiksi ja toinen muunnoksiksi eli, kuten näitä
usein nimitetään, maantieteellisiksi roduiksi! Useissa arvokkaissa
kirjotuksissaan Itä-Intian saariston saarilla asustavista eri
eläimistä, varsinkin perhosista (Lepidoptera) Wallace osottaa, että ne
voidaan ryhmittää neljään luokkaan: muunteleviin muotoihin,
paikallismuotoihin, maantieteellisiin rotuihin eli alalajeihin ja
varsinaisiin edustaviin lajeihin. Ensinmainitut, muuntelevaiset,
muodot, muuntelevat suuresti samalla saarella. Paikallismuodot ovat
jotakuinkin vakaisia ja joka saarella erilaisia; mutta kaikkia eri
saarilla olevia muotoja verrattaissa eroavaisuudet näyttäytyvät niin
vähäisiksi ja asteittaisiksi, että niitä on mahdoton määritellä tai
kuvata, vaikka äärimäiset muodot samalla ovat täysin vakaantuneita ja
eristyneitä paikallismuotoja. Mutta kun niitä eivät erota toisistaan
mitkään selväpiirteiset luonteenominaisuudet, "on kunkin yksilöllinen
mielipide ainoana mahdollisena ohjeena määriteltäessä, mitä niistä on
pidettävä lajeina ja mitä muunnoksina". Edustavat lajit vihdoin
täyttävät jokaisen saaren luonnon-taloudessa saman sijan kuin
paikallismuodot ja alalajit; mutta koska niitä erottavat toisistaan
suuremmat eroavaisuudet kuin ne, jotka erottavat toisistaan
paikallismuotoja ja alalajeja, lukevat luonnontutkijat ne melkein
yleisesti todellisiksi lajeiksi. Kuitenkaan ei saata mainita mitään
varmaa tunnusmerkkiä, josta voisi tuntea muuntelevat muodot,
paikallismuodot, alalajit ja edustavat lajit.
Kun monta vuotta sitten vertailin ja näin muiden vertailevan
Galapagos-saariston saarten lintuja toisiinsa ja Amerikan mannermaan
lintuihin, huomasin hämmästyksekseni, kuinka läpeensä horjuva ja
mielivaltainen se jakoperuste on, jonka mukaan lajit ja muunnokset
erotetaan toisistaan. Pienen Madeiraryhmän pikku saarilla on paljon
hyönteisiä, joita Wallaston'in oivallisessa teoksessa mainitaan
muunnoksina, mutta jotka moni hyönteistutkija varmaankin lukisi
erityisten lajien joukkoon. Myöskin Irlannissa on joitakuita eläimiä,
joita nykyään yleensä pidetään muunnoksina, mutta joita muutamat
eläintieteilijät ovat ennen lukeneet lajeiksi. Monet kokeneet
lintujentutkijat pitävät brittiläistä punariekkoamme (red grouse) vain
selväpiirteisenä muunnoksena eräästä norjalaisesta lajista, kun taas
useimmat pitävät sitä epäilyksettömänä, Isolle-Britannialle ominaisena
lajina. Suuri etäisyys kahden epävarman muodon kotiseutujen välillä
saattaa monet luonnontutkijat lukemaan mainitut muodot eri lajeiksi.
Mutta täydellä syyllä on kysytty: mikä etäisyys sitten on riittävä? Jos
Amerikan ja Europan välinen etäisyys on kyllin suuri, riittääkö Europan
ja Azorien, Europan ja Madeiran, tai Europan ja Kanarian saarten
välinen, tai näiden pienten saaristojen eri pikkusaarten välinen
etäisyys?
B.D. Walsh, Yhdysvalloissa elävä erittäin etevä hyönteistutkija, on
kuvaillut muunnoksia ja lajeja, joita hän nimittää phytophagisiksi,
kasvinsyöjiksi. Useimmat kasvinsyöjät hyönteiset saavat ravintonsa
yhdestä ainoasta kasvilajista tai kasviryhmästä; toiset taas käyttävät
ravinnokseen erotuksetta useanlaatuisia kasveja eivätkä sittenkään
muuntele. Muutamissa tapauksissa on Walsh kuitenkin huomannut
erilaisista kasveista elävissä hyönteisissä ilmenevän joko
toukka-asteella tai kehkeytyneellä asteella, taikkapa kummallakin,
lieviä, mutta pysyväisiä eroavaisuuksia värissä, ko'ossa tai
eritysten laadussa. Muutamissa tapauksissa on huomattu ainoastaan
urosten, toisissa tapauksissa sekä urosten että naarasten hiukan
eroavan toisistaan. Kun eroavaisuudet ovat selväpiirteisempiä ja
koskevat molempia sukupuolia ja kaikkia ikäkausia, lukevat kaikki
hyönteistutkijat tällaiset muodot lajeiksi. Mutta kukaan havaintojen
tekijä ei voi toiselle ratkaisevasti todistaa, vaikka tämä todistus
hänelle itselleen kelpaisikin, mitä näistä phytophagisista muodoista on
kutsuttava lajeiksi ja mitä muunnoksiksi. Walsh lukee muunnoksiksi ne
muodot, joiden voi olettaa esteettömästi risteytyvän keskenään ja
lajeiksi ne, jotka näyttävät menettäneen tämän kykynsä. Koska
eroavaisuudet johtuvat siitä, että hyönteiset ovat kauan eläneet eri
kasveista, ei voi odottaa enää löytyvän välimuotoja, jotka liittäisivät
eri muodot toisiinsa. Siten luonnontieteilijältä puuttuu paras osviitta
ratkaistakseen, ovatko epävarmat muodot luettavat lajeiksi vai
muunnoksiksi. Samoin on myöskin välttämättömästi läheisten
sukulais-eläimistöjen laita, jotka asustavat eri mantereilla tai
saarilla. Kun sitävastoin joku eläin tai kasvi on levinnyt samalle
mantereelle tai useille saman saariston saarille, esiintyen eri
muotoisena eri alueilla, on aina toivoa sellaisten välimuotojen
löytymisestä, jotka liittävät toisiinsa äärimäiset jäsenet; ja näitä on
silloin pidettävä pelkkinä muunnoksina.
Jotkut luonnontutkijat väittävät, ettei eläimistä koskaan esiinny
muunnoksia. Mutta nämä luonnontutkijat pitävätkin pienintäkin
eroavaisuutta lajinomaisena tunnuksena, ja kun sama yhteinen muoto
tavataan kahdessa eri maassa tai kahdessa geologisessa muodostumassa,
niin he arvelevat kahden eri lajin kätkeytyvän samaan asuun.
"Laji"-nimitys tulee siten olemaan pelkkä hyödytön abstraktio, johon
sisältyy ja liittyy erityinen luomistoimi. Tosin kyllä monet hyvin
päteväin asiantuntijain muunnoksina pitämät muodot ovat luonteeltaan
niin täydelleen lajien kaltaisia, että toiset yhtä pätevät
asiantuntijat ovat ne sellaisiksi lukeneetkin. Mutta väittely siitä,
onko niitä kutsuttava lajeiksi vaiko muuunoksiksi, on tyhjää ilman
pieksemistä niin kauan kuin ei ole yleisesti hyväksytty mitään
määritelmää näille nimityksille.
Monet näistä selväpiirteisistä muunnoksista tai epävarmoista
lajeista ansaitsevat täyden huomion; on näet tuotu esiin useita
mieltäkiinnittäviä todisteita, jotka koskevat maantieteellistä
levenemistä, analogista muuntelua, sekasikiöisyyttä y.m. ja näiden
todisteiden avulla on koetettu määrätä, kumpaanko ryhmään muodot ovat
luettavat. Tila ei kuitenkaan salli lähemmin selvitellä näitä seikkoja.
Tarkka tutkimus epäilemättä monessa tapauksessa johtaa luonnontutkijat
yksimielisyyteen siitä, mihin luokkaan epävarmat muodot ovat luettavat.
Kumminkin on myönnettävä, että juuri paraiten tunnetuissa maissa
tapaamme niitä lukuisimmin. Olen hämmästyksekseni huomannut, että jos
joku luonnontilassa elävä eläin tai kasvi on ihmiselle erittäin
hyödyllinen tai jostakin syystä erikoisesti kiinnittää hänen
huomiotaan, niin siitä miltei aina tavataan muunnoksia. Näitä
muunnoksia monet kirjailijat sitäpaitsi pitävät lajeina. Kuinka
tarkasti onkaan tavallista tammea tutkittu ja kuitenkin eräs
saksalainen kirjailija saa syntymään enemmän kuin tusinan lajeja
muodoista, joita muut kasvientutkijat miltei yleisesti ovat pitäneet
muunnoksina! Ja Englannissa voimme vedota suurimpiin kasvitieteen
auktoriteetteihin tai käytännön miehiin tahtoessamme osottaa tammen
muodot pedunculata ja sessiliflora joko selviksi aito lajeiksi tai
pelkiksi muunnoksiksi.
Tahdon tässä viitata erääseen huomattavaan, A. de Candollen äskettäin
julkaisemaan tutkielmaan, joka käsittelee kaikkia maailmassa tavattavia
tammia. Ei kenelläkään ole milloinkaan ollut runsaampaa ainehistoa
käytettävänään, erottaakseen toisistaan eri lajit, eikä kukaan olisi
voinut käyttää sitä suuremmalla innolla ja terävänäköisyydellä. Alussa
hän luettelee yksitellen kaikki ne monet rakenteenosat, jotka
muuntelevat eri lajeilla, sekä antaa numeroihin perustuvan laskelman
muuntelujen suhteellisesta yleisyydestä. Hän luettelee enemmän kuin
tusinan tuntomerkkejä, joiden voi huomata muuntelevan samassa
oksassakin, joskus iän ja kehitysasteen mukaan, joskus ilman mitään
osotettavissa olevaa syytä. Tälläiset ominaisuudet eivät tietysti ole
lajinomaisia, mutta ne ovat, kuten Asa Gray on huomauttanut
selostaessaan tätä kirjotusta, sellaisia, jotka yleensä sisältyvät
laji-määritelmiin. De Candolle lausuu sitten lukevansa lajeiksi
sellaiset muodot, jotka eroavat toisistaan niiden ominaisuuksien
puolesta, jotka eivät koskaan samassa puussa muuntele, ja joiden ei ole
huomattu liittyvän toisiinsa minkään välimuotojen kautta. Tämän
selvittelyn jälkeen, joka on tuloksena näin suuresta työstä, huomauttaa
hän painokkaasti: "Väärässä ovat siis ne, jotka toistavat, että
useimmilla lajeillamme on selvät rajansa ja että epävarmat lajit ovat
pienenä vähemmistönä. Tämä näytti pitävän paikkansa niin kauan kuin
suku oli vaillinaisesti tunnettu ja sen lajeihin-jako perustui
muutamiin harvoihin yksilöihin, ollen siis väliaikainen. Mutta mikäli
opimme tarkemmin tuntemaan näitä lajeja, esiintyy uusia välimuotoja ja
syntyy uusia epäilyksiä lajien rajoihin nähden." Hän lisää vielä, että
paraiten tunnetuista lajeista tavataan suurin joukko spontanisia
muunnoksia ja alamuunnoksia. Niinpä _Quercus robur'ista_ on
kahdeksankolmatta muunnosta, joista kaikki paitsi kuusi ryhmittyvät
kolmen alalajin ympärille, nimittäin _Q. pedunculatan, Q. sessilifloran
ja Q. pubescens'in_. Näitä kolmea alalajia yhdistävät muodot ovat
verrattain harvinaisia. Ja jos, huomauttaa taaskin Asa Gray, nämä
nykyään harvinaiset yhdistävät muodot kokonaan häviäisivät
sukupuuttoon, niin nuo kolme alalajia olisivat aivan samassa suhteessa
toisiinsa kuin nuo neljä tai viisi toistaiseksi oletettua lajia, jotka
läheisesti ryhmittyvät tyypillisen _Quercus robur'in_ ympärille.
Lopuksi de Candolle olettaa, että niistä kolmestasadasta lajista, jotka
hänen tutkielmassaan luetaan tammen sukuun kuuluviksi, vähintään kaksi
kolmannesta on ainoastaan väliaikaisesti määriteltyjä lajeja, s.o. ei
tiedetä, täyttävätkö ne tarkalleen ennen mainitun todellisten lajien
määritelmän. On lisättävä, ettei de Candolle enää usko lajien olevan
muuttumattomia luomia, vaan arvelee että kehitysteoria on kaikkein
luonnollisin ja "kaikkein yhtäpitävin paleontologian ja kasvi- ja
eläinmaantieteen tunnettujen tosiseikkojen kanssa, mitä sekä
anatomiseen rakenteeseen että luokitukseen tulee".
Kun nuori luonnontutkija ryhtyy tutkimaan hänelle aivan tuntematonta
elimistöryhmää, niin hänet ensimmältä panee ymmälle kysymys, mitä
eroavaisuuksia on pidettävä lajinomaisina ja mitä muunnosmaisina, sillä
hänellä ei ole mitään tietoa siitä, minkä verran ja minkä laatuista
muuntelevaisuutta kysymyksenalaisessa ryhmässä on; ja tämä osottaa
kuinka yleistä ainakin jossakin määrässä esiintyvä muuntelevaisuus on.
Mutta jos hän tyytyy tarkkaamaan yhtä ainoata, yhdellä ainoalla
alueella tavattavaa luokkaa, selvenee hänelle piankin, mihin useimmat
epävarmoista muodoista ovat luettavat. Hän on yleensä taipuisa saamaan
paljon lajeja, sillä hänen huomionsa kiintyy, samoinkuin jo
mainitsemamme kyyhkysten tai siipikarjan kasvattajan, eroavaisuuksien
suureen lukumäärään niissä muodoissa, joita hän pitemmältä tarkastelee;
sitäpaitsi häneltä puuttuu yleisiä tietoja muissa ryhmissä ja muilla
alueilla tavattavista samanlaatuisista muunnoksista, joiden avulla
voisi oikaista ensi vaikutelmiaan. Laajentaessaan havaintojensa piiriä,
kohtaa hän uusia, pulmallisia tapauksia, sillä tällöin hän kohtaa
suuren joukon lähisukuisia muotoja. Mutta jos havaintojen piiri
laajenee hyvin suureksi, niin hänen lopulta tavallisesti onnistuu
päästä selvyyteen; jotta näin kävisi, täytyy hänen kuitenkin myöntää
suuri sija muuntelulle, jolloin hän usein saa osakseen vastaväitteitä
muiden luonnontutkijain taholta. Jos hän joutuu tutkimaan sellaisista
maista peräisin olevia sukulaismuotoja, jotka eivät nykyään ole
yhtenäisenä mantereena, jolloin hän ei voi toivoa tapaavansa yhdistäviä
välimuotoja, on hänen pakko turvautua melkein yksinomaan analogiaan ja
vaikeudet kasvavat silloin huippuunsa.
Varmaa on, ettei mitään selvää rajaviivaa ole tähän saakka onnistuttu
vetämään lajien ja alalajien välille s.o. muotojen, jotka muutamien
luonnontutkijain mielestä suuresti lähenevät, joskaan eivät täysin
saavuta lajien arvoa -- taikkapa alalajien ja selväpiirteisten
muunnosten tai lievempien muunnosten ja yksilöllisten eroavaisuuksien
välille. Nämä eroavaisuudet häipyvät toisiinsa huomaamattomin
vivahduksin, muodostaen sarjan, joka herättää mielessä ajatuksen
todella tapahtuneesta siirtymisestä.
Mielestäni ovat senvuoksi yksilölliset eroavaisuudet, vaikka ne
systematikolle tarjoavatkin vain vähän mielenkiintoa, meille mitä
tärkeimmät, koska ne ovat ikäänkuin ensi askeleina sellaisia lieviä
muunnoksia kohti, joiden vasta katsotaan ansaitsevan mainitsemista
luonnonhistoriallisissa teoksissa. Muunnoksia, jotka ovat jonkun verran
selvempiä ja pysyväisempiä, pidän askeleina hyvin selväpiirteisiä
ja pysyväisiä muunnoksia kohti; viimemainittujen taas katson
johtavan alalajeihin ja näiden taas lajeihin. Siirtyminen yhdestä
eroavaisuus-asteesta toiseen saattaa useissa tapauksissa olla
yksinkertaisena tuloksena elimistön luonteesta ja niistä erilaisista
ulkonaisista olosuhteista, joiden alaisena se kauan on ollut. Mutta
mitä tärkeämpiin ja suurempaa soveltautumiskykyä osottaviin
ominaisuuksiin tulee, on siirtyminen toisesta eroavaisuus-asteesta
toiseen varmasti luettava luonnollisen valinnan (jota myöhemmin tulemme
selittämään) kartuttavan vaikutuksen ja erinäisten elimistön-osien
lisääntyneen tai vähentyneen käytön syyksi. Selväpiirteistä muunnosta
voisi senvuoksi kutsua alulla olevaksi lajiksi. Mutta siitä, onko tämä
arveluni paikkansapitävä, päätettäköön niiden tosiseikkojen ja
tarkastelujen painavuuden nojalla, joita tässä teoksessa tulemme
esittämään.
Ei ole tarvis otaksua kaikkien muunnosten tai alulla olevien lajien
lopulta kehittyvän todellisiksi lajeiksi. Ne voivat hävitä sukupuuttoon
tai pysyä muunnoksina pitkät ajat, kuten Wollaston on osottanut olevan
eräiden Madeiralla tavattavien kivettyneiden maakotilaiden muunnosten
ja kuten Caston de Saporta on osottanut olevan kasvien laidan. Jos
muunnos kehittyy sellaiseen kukoistukseen, että se lukumäärältään
voittaa kantalajinsa, pidetään sitä tässä tapauksessa lajina ja
kantalajia muunnoksena. Se saattaa myöskin syrjäyttää kantalajinsa,
hävittäen sen kokonaan sukupuuttoon, tai molemmat voivat jäädä elämään
rinnakkain itsenäisinä lajina. Mutta myöhemmin saamme uudelleen palata
tähän asiaan.
Näistä huomautuksista käynee selville, että pidän "laji" nimitystä
mielivaltaisena, hyvin yhdennäköisten yksilöiden muodostamalle ryhmälle
mukavuuden vuoksi annettuna nimenä, sekä myöskin, ettei "laji"
oleellisesti eroa "muunnoksesta", joka nimitys annetaan vähemmän
selvästi eroavalle ja epävakaisemmille muodoille. "Muunnos" taas on,
verrattuna "yksilöllisiin eroavaisuuksiin" yhtä mielivaltainen,
mukavuuden vuoksi käytetty nimitys.
LAAJALLA ALUEELLA TAVATTAVAT, ALUEELLAAN LAAJALTI LEVINNEET JA YLEISET
LAJIT MUUNTELEVAT ENITEN.
Teoretisten näkökohtien ohjaamana johduin ajattelemaan, että
järjestämällä taulukkoihin muutamien tarkasti tutkittujen kasvistojen
kaikki muunnokset voisi kenties tulla mielenkiintoisiin johtopäätöksiin
enimmin muuntelevien lajien luonteesta ja suhteista. Ensimmältä tämä
näytti kylläkin helpolta. Mutta H.C. Watson, jolle olen niin paljon
velassa arvokkaasta opastuksesta ja avusta, sai minut pian vakuutetuksi
siitä, että tehtävä tuottaisi paljon vaikeuksia ja saman osotti minulle
sittemmin myöskin tohtori Hooker vielä ratkaisevammin. Jätän
selvityksen näistä vaikeuksista sekä muuntelevien lajien suhteellista
lukumäärää osottavien taulukkojen julkaisemisen toiseen myöhemmin
ilmestyvään teokseeni. Tohtori Hooker'in luvalla lisään, että hän
huolellisesti luettuaan käsikirjotukseni ja tutkittuaan taulukkoni
pitää seuraavaa esitystä hyvin perusteltuna. Koko kysymys, jota tässä
on pakko käsitellä kaikessa lyhykäisyydessä, on kumminkin jotenkin
mutkikas, eikä sen käsittelyssä voi olla viittaamatta seikkoihin, jotka
vasta myöhemmin tulevat puheeksi, kuten "taisteluun olemassa-olosta",
"ominaisuuksien erilaistumiseen" y.m.
Alphonse de Candolle y.m. ovat osottaneet, että kasveista, joilla on
hyvin laaja levenemisalue, yleensä esiintyy muunnoksia. Tämä onkin
odotettavissa, koska ne tällöin ovat erilaisten ulkonaisten
olosuhteiden alaisina ja joutuvat kilpailemaan muiden olentoryhmien
kanssa (joka, kuten myöhemmin tulemme näkemään, on yhtä tärkeä, ellei
vielä tärkeämpi asianhaara). Mutta taulukkoni osottavat edelleen, että
rajotetulla alueella yleisimpinä tavattavat lajit, s.o. ne, joihin
kuuluu suurin lukumäärä yksilöitä, sekä lajit, jotka alueellaan ovat
enimmin levinneet (ja tämä on eri asia kuin laajalla alueella
tavattavat ja myöskin jonkun verran eri asia kuin yleiset lajit)
useimmiten ovat kylliksi selväpiirteisiä ansaitakseen mainitsemista
kasvitieteellisissä teoksissa. Siten juuri kukoistavimmat eli, kuten
voimme niitä nimittää, vallitsevat lajit, -- nimittäin ne, jotka
tavataan laajalla alueella, jotka omalla alueellaan ovat laajimmalle
levinneet ja joiden yksilöluku on suurin -- useimmiten tuottavat
selväpiirteisiä muunnoksia eli alulla olevia lajeja, joina minä niitä
pidän. Tämän saattoi kenties ennakolta arvatakin. Sillä koska
muunnosten välttämättä on taisteltava alueensa muiden asujanten kanssa,
tullakseen johonkin määrin pysyväisiksi, ovat ne lajit, jotka ovat
päässeet vallitseviksi, paraiten omansa tuottamaan jälkeläisiä, jotka
edelleen perivät, joskin hieman muuttuneina, ne edulliset ominaisuudet,
joiden avulla niiden vanhemmat saavuttivat vallitsevan asemansa
maamiestensä joukossa. Kun tässä puhumme vallitsevasta asemasta,
huomattakoon, että tarkotamme ainoastaan sellaisia muotoja, jotka
joutuvat kilpailemaan toistensa kanssa ja eritoten saman suvun tai
luokan jäseniä, joilla on miltei samanlaiset elintavat. Mitä yksilöiden
lukuisuuteen ja lajin yleisyyteen tulee, koskee vertailu tietysti
ainoastaan saman ryhmän jäseniä. Jotakin ylemmistä kasveista voidaan
nimittää vallitsevaksi, jos sitä on useampia yksilöitä ja jos se on
alueellaan laajemmalle levinnyt kuin muut saman alueen kasvit, jotka
elävät lähipitäen samanlaisten elinehtojen alaisina, eikä tällainen
kasvi ole vähemmän vallitseva sen vuoksi, että jotkut rihmalevät tai
loissienet ovat äärettömän paljon lukuisammat yksilöistä ja laajemmalle
levinneet. Jos sitävastoin rihmalevät tai loissienet voittavat muut
sukulaisensa yllämainituissa suhteissa, ovat ne silloin vallitsevina
omassa luokassaan.
ALUEEN LAAJEMPIEN SUKUJEN LAJIT MUUNTELEVAT USEAMMIN KUIN PIENEMPIEN
SUKUJEN LAJIT.
Jos jaetaan jonkun alueen kasvit sen mukaan, kuin ne jossakin kasviossa
ovat esitetyt, kahteen ryhmään siten, että toiseen ryhmään asetetaan
kaikki laajempiin sukuihin kuuluvat (s.o. useita lajeja sisältävät) ja
toiseen pienempiin sukuihin kuuluvat kasvit, havaitaan edellisten
joukkoon kuuluvan hiukan useampia hyvin yleisiä ja alueellaan laajalle
levinneitä eli vallitsevia lajeja. Tätä saattoi ennakolta olettaakin,
sillä pelkästään se seikka, että jollakin alueella kasvaa useita
samansukuisia lajeja, osottaa alueella vallitsevissa organisissa tai
epäorganisissa elinehdoissa olevan jotakin suvun menestymiselle
suotuisaa. Ja tämän vuoksi saatoimme olettaa tapaavamme laajoissa
suvuissa suhteellisesti suuremman luvun vallitsevia lajeja. Kumminkin
pyrkivät niin monet seikat hämmentämään tätä tulosta, että olen
hämmästynyt huomatessani taulukkojen osottavan pienenkin enemmistön
olevan laajempien sukujen puolella. Tahdon tässä viitata vaan kahteen
sellaiseen syyhyn. Sekä suolattoman että suolaisen veden kasveilla on
tavallisesti hyvin laajat kasvualueet, ja ne ovat alueillansa hyvin
levinneitä; tämä seikka näyttää kumminkin olevan yhteydessä näiden
kasvien kasvupaikkojen laadun kanssa ja sillä on vähän tai ei mitään
tekemistä niiden sukujen suuruuden kanssa, joihin kasvit kuuluvat.
Alhaisemmalla kehitysasteella olevat kasvit taas ovat paljon
laajemmalle levinneitä kuin ylemmällä asteella olevat, eikä tämäkään
seikka ole missään läheisessä suhteessa suvun suuruuteen. Syy, miksi
alhaiselimistöiset kasvit ovat laajalle levinneitä, tulee
selvitettäväksi maantieteellistä levenemistä käsittelevässä luvussa.
Pitäen lajeja ainoastaan selväpiirteisinä ja tarkasti määriteltävinä
muunnoksina johduin tekemään sen ennakko-otaksuman, että laajempien
sukujen lajeista jokaisella alueella esiintyy muunnoksia useammin kuin
pienempien sukujen lajeista. Sillä missä tahansa on muodostunut useita
lähisukuisia (s.o. samaan sukuun kuuluvia) lajeja, siellä
säännöllisesti on parhaillaan muodostumassa paljon muunnoksia ja alulla
olevia lajeja. Missä paljon suuria puita kasvaa, siellä odotamme
tapaavamme myöskin vesoja. Siellä, missä suvusta on muuntelun kautta
muodostunut useita lajeja, ovat olosuhteet olleet muuntelulle
suotuisat; ja tästä syystä voimme otaksua, että olosuhteet edelleenkin
ovat muuntelulle suotuisat. Jos sitävastoin pidämme jokaista lajia
erikoisen luomistyön tuloksena, ei ole olemassa mitään nähtävää syytä,
miksi monilajisessa ryhmässä esiintyy enemmän muunnoksia kuin
harvalajisessa.
Todistaakseni tämän otaksuman oikeaksi, olen jakanut kahdentoista eri
maan kasvit ja kahden alueen kovakuoriaiset kahteen miltei yhtä suureen
ryhmään, joista toinen käsittää laajempien ja toinen pienempien sukujen
lajit, ja jokaisessa tapauksessa on osottautunut, että laajempien
sukujen taholla on esiintynyt muunnoksia suhteellisesti useammista
lajeista kuin pienempien sukujen taholla. Sitäpaitsi niissä laajojen
sukujen lajeissa, joista muunnoksia esiintyy, on muunnosten
keskimääräinen lukuisuus poikkeuksetta suurempi kuin pienten sukujen
lajeissa. Näihin tuloksiin tulemme silloinkin, kun teemme toisenlaisen
jaotuksen, kokonaan poistaen taulukoista kaikki pienimmät suvut, joissa
lajeja on vain yhdestä neljään. Nämä tosiseikat antavat ilmeisesti
tukea sille mielipiteelle, että lajit ovat ainoastaan selväpiirteisiä
ja vakaantuneita muunnoksia. Sillä missä tahansa samasta suvusta on
syntynyt useita lajeja, eli missä, jos saamme käyttää tällaista
lausetapaa, lajituotanto on ollut toimessa, siellä meidän täytyy tavata
se yhä vieläkin toimivana, etenkin kun meillä on täysi syy uskoa uusien
lajien muodostuvan hitaasti. Ja tämä pitää varmasti paikkansa, jos
pidetään muunnoksia alulla olevina lajeina; taulukkoni näet osottavat
selvästi yleisen säännön olevan sen, että missä tahansa on muodostunut
useita lajeja jostakin suvusta, siellä tämän suvun lajeista esiintyy
joukko muunnoksia, s.o. alulla olevia lajeja, joiden luku kohoo yli
keskimäärän. Ei niin, että kaikki laajat suvut muuntelisivat nykyään
suuresti ja että niiden lajien lukumäärä siten olisi kasvamassa tai
etteivät mitkään pienet suvut muuntelisi ja kasvaisi. Jos niin olisi
asianlaita, niin se olisi teorialleni hyvin onnetonta, koska geologia
selvästi kertoo meille, että pienet suvut ovat usein aikojen kuluessa
suuresti kasvaneet ja että laajat suvut ovat usein, saavutettuaan
suurimman laajuutensa, rappeutuneet ja hävinneet. Tahdomme tässä
ainoastaan osottaa, että suvusta, josta on muodostunut useita lajeja,
niitä yhä vieläkin muodostuu verrattain lukuisasti. Ja tämä pitää
varmasti paikkansa.
MONET LAAJEMPIIN SUKUIHIN KUULUVAT LAJIT MUISTUTTAVAT MUUNNOKSIA SIINÄ,
ETTÄ OVAT TOISILLEEN LÄHEISESTI, MUTTA ERI TAVOIN SUKUA JA ETTÄ NIILLÄ
ON RAJOTETTU LEVENEMISALUE.
Laajojen sukujen lajeilla ja näiden lajien tunnustetuilla muunnoksilla
on muitakin huomiota ansaitsevia yhtymäkohtia. Olemme nähneet, ettei
ole olemassa mitään pettämätöntä tunnusta, jonka avulla voisi erottaa
lajin selväpiirteisestä muunnoksesta ja että, milloin ei ole löydetty
epävarmoja muotoja yhdistäviä välirenkaita, luonnontutkijain on pakko
ratkaista asia näiden muotojen välillä huomattavan eroavaisuusmäärän
mukaan, analogian avulla päättäen, riittääkö tämä eroavaisuusmäärä
kohottamaan toisen tai molemmat lajien arvoon. Eroavaisuusmäärä on siis
hyvin tärkeä tunnusmerkki määrätessä, onko kaksi muotoa luettava
lajeiksi vai muunnoksiksi. Nyt on Fries huomauttanut lajien välisen
eroavaisuusmäärän olevan kasveissa laajoissa suvuissa usein erittäin
pienen ja samaa on Westwood huomauttanut hyönteisistä. Olen koettanut
tarkastaa tätä seikkaa keskimäärälaskujen avulla, ja mikäli
riittämättömistä tuloksista voi päättää, ne näyttävät vahvistavan tätä
väitettä. Olen myöskin neuvotellut muutamien tarkkasilmäisten ja
kokeneiden havainnontekijäin kanssa, ja asiaa harkittuaan he ovat
yhtyneet samaan mielipiteeseen. Tässä suhteessa laajempien sukujen
lajit siis muistuttavat muunnoksia enemmän kuin pienempien sukujen
lajit. Toisin sanoen, laajemmissa suvuissa, joissa parhaillaan on
muodostumassa keskimääräistä suurempi joukko muunnoksia eli alulla
olevia lajeja, monet jo valmiiksi muodostuneista lajeista yhä johonkin
määrin muistuttavat muunnoksia siinä suhteessa, että niiden keskinäiset
eroavaisuudet ovat tavallista pienemmät.
Sitäpaitsi laajempien sukujen lajit ovat sukua toisilleen samalla
tavoin kuin jonkin lajin muunnokset ovat toisilleen sukua. Ei yksikään
luonnontutkija väitä kaikkien suvun lajien eroavan toisistaan yhtä
suuresti; suvut voidaan tavallisesti jakaa alasukuihin tai osastoihin
(sections) tai vielä pienempiinkin ryhmiin. Kuten Fries on sattuvasti
huomauttanut, on pieniä lajiryhmiä tavallisesti seuralaistähtien tavoin
ryhmittynyt sikermiksi toisten lajien ympärille.
Ja mitä muuta ovat muunnoksetkaan kuin muotoryhmiä, jotka eri tavoin
ovat sukua toisilleen, muodostaen sikermiä toisten muotojen, s.o.
kantalajiensa ympärille. Epäilemättä muunnosten ja lajien välillä on
olemassa eräs mitä tärkein eroavaisuuskohta, nim. se, että muunnokset
eroavat toisistaan ja kantalajistaan paljon vähemmän kuin saman suvun
lajit eroavat toisistaan. Mutta kun myöhemmin käsittelemme
"ominaisuuksien erilaistumisen" lakia, saamme nähdä, miten tämä seikka
on selitettävissä ja kuinka muunnosten väliset pienemmät eroavaisuudet
pyrkivät kasvamaan suuremmiksi lajien välisiksi eroavaisuuksiksi.
Eräs toinenkin kohta ansaitsee huomiota. Muunnokset rajottuvat yleensä
hyvin ahtaalle alalle, mikä oikeastaan onkin itsestään selvää, sillä
jos muunnoksen huomattaisiin olevan laajemmalle levinneen kuin sen
oletetun kantalajin, niin niiden nimitykset vaihtuisivat. Mutta on
syytä uskoa, että lajeilla, jotka ovat hyvin läheistä sukua muille
lajeille ja siinä kohden muistuttavat muunnoksia, usein on hyvin ahdas
levenemisalue. Niinpä H.C. Watson on merkinnyt minulle hyvin
järjestetyssä kasviossa nimeltä "London Catalogue of plants" (4:s
painos) 63 kasvia, jotka siinä on luettu lajeiksi, mutta joiden hän
katsoo olevan niin läheistä sukua muille lajeille, että niiden lajiarvo
hänestä on epävarma. Näiden 63 oletetun lajin levenemisalueet
käsittävät keskimäärin yli 6,9 niistä piireistä, joihin Watson on
jakanut Ison-Britannian. Nyt on tässä samassa luettelossa mainittu 53
tunnustettua muunnosta, ja näiden levenemisalueet käsittävät yli 7,7
piiriä, kun taas lajit, joihin nämät muunnokset kuuluvat, käsittävät
14,3 piiriä. Tunnustetuilla muunnoksilla on siis melkein yhtä ahdas
keskimääräinen levenemisalue kuin lähisukuisilla muodoilla, jotka
Watson merkitsi epävarmoiksi lajeiksi, mutta jotka Britannian
kasvientutkijat melkein yleisesti ovat lukeneet aito lajeiksi.