Tarkastakaamme nyt lyhyesti, millä tavoin kotirodut ovat syntyneet joko
yhdestä tai useammasta sukulaislajista. Jokin merkitys lienee
myönnettävä ulkonaisten elinehtojen suoranaiselle ja pysyväiselle
vaikutukselle ja jokin elintapojen vaikutukselle. Mutta olisi liian
rohkeata täten selittää eroavaisuuksia esim. kuorma ja juoksijahevosen,
vinttikoiran ja verikoiran, kirjekyyhkysen ja kuperkeikkakyyhkysen
välillä. Yksi kotirotujen huomattavimpia piirteitä on niissä havaittava
mukautuminen, ei eläimen tai kasvin oman edun, vaan ihmisen hyödyn tai
mielihalun mukaan. Jotkut ihmiselle hyödylliset muunnokset ovat
arvattavasti syntyneet äkkiä, yhdellä askeleella. Niinpä monet
kasvientutkijat uskovat, että korttaohdake väkäsineen, jonka kanssa ei
mikään keksitty kone voi kilpailla, on vain villin Dipsacus-kasvin
muunnos. Ja tämä suuri muutos on äkkiä voinut syntyä jossakin taimessa.
Samoin on luultavasti ollut mäyräkoiran ja samoin tiedetään olleen
ancona-lampaan laita. Mutta verratkaamme toisiinsa kuormahevosta ja
juoksijahevosta, dromedaaria ja kameelia, eri lammasrotuja, jotta
soveltuvat joko viljeltyyn seutuun tai vuoristolaitumelle, joista
toisen rodun villa on hyvää yhteen, toisin rodun villa toiseen
tarkotukseen; verratkaamme toisiinsa monia koirarotuja, jotka kukin eri
tavalla ovat ihmiselle hyödyksi; verratkaamme taistelukukkoa, joka on
niin hellittämätön tappelussa, toisiin rotuihin, jotka eivät ole
ensinkään riidanhaluisia, ainaisiin munijoihin, jotka eivät koskaan
viitsi hautoa, ja bantam-kukkoon, joka on niin pieni ja siro;
verratkaamme vihdoin toisiinsa pelto-, kyökki-, hedelmä- ja
koristekasvien monia rotuja, jotka ovat ihmiselle mitä hyödyllisimpiä
eri vuodenaikoina ja eri tarkotuksiin tai jotka niin suuresti
viehättävät hänen silmäänsä. Silloin meidän täytyy huomata muutakin
kuin pelkkää muuntelevaisuutta. Me emme voi olettaa, että kaikki nämä
muunnokset ovat syntyneet äkisti yhtä täydellisinä ja yhtä
hyödyllisinä, kuin me nyt näemme niiden olevan; monissa tapauksissa
todella tiedämme, ettei niin ole ollut laita. Ratkaisun avaimena on
ihmisen vallassa oleva kartuttava siitosvalinta. Luonto luo vähittäisiä
muutoksia. Ihminen kartuttaa niitä johonkin itselleen hyödylliseen
suuntaan. Tässä mielessä voi sanoa hänen muodostaneen itselleen
hyödyllisiä rotuja.
Tämän valinta-aatteen suuri tehokkaisuus ei ole pelkkä otaksuma. On
varmaa, että monet etevimmistä eläinten-kasvattajistamme ovat yhden
ainoan ihmis-iän kuluessa saaneet karja- ja lammasrotunsa suuressa
määrin muuttumaan. Täysin käsittääkseen sitä, mitä he ovat
aikaansaaneet, on miltei välttämätöntä lukea muutamia tätä ainetta
koskevista lukuisista tutkielmista ja omin silmin tarkastella itse
eläimiä. Eläinten kasvattajat puhuvat tavallisesti eläimen elimistöstä
ikäänkuin jostakin muovailtavasta, jota he voivat miltei mielin määrin
muodostella. Jos tila myöntäisi, voisin tähän lainata lukuisia kohtia
erittäin pätevien asiantuntijain lausunnoista. Youatt, joka oli
paremmin perehtynyt maataloudellisiin teoksiin kuin kukaan muu ja joka
itse oli erinomainen eläintentuntija, puhuu valintaprinsipistä
ikäänkuin jostakin, joka tekee maanviljelijän kykeneväksi, ei vain
muodostelemaan, vaan tykkänään muuttamaan karjansa luonteen. Se on
taikasauva, jolla hän loihtii eloon haluamansa muodon tai lajin. Lordi
Somerville sanoo, puhuessaan siitä, mitä kasvattajat ovat tehneet
lampaista: "Näyttää siltä kuin he olisivat piirustaneet seinälle
itsessään täydellisen muodon ja sitten antaneet sille elämän". Saksissa
on valinta-periaate merinolampaisiin nähden niin tunnustettu, että sitä
noudatetaan ammattimaisesti: lampaat asetetaan pöydälle ja tutkitaan,
niinkuin taiteentuntija tutkii jotakin taideteosta. Tämä tapahtuu
kolmasti, useiden kuukausien väliajoilla, ja lampaat merkitään ja
luokitellaan joka kerta, niin että kaikkein parhaat lopuksi valitaan
siitostarkotukseen.
Kuinka huomattavia tuloksia englantilaiset kasvattajat ovat tähän
saakka jo aikaansaaneet, näkyy niistä suunnattomista hinnoista, joita
maksetaan eläimistä, joilla on hyvä sukupuu, ja näitä on viety maasta
kaikkiin maailman ääriin. Jalostusta ei yleensä suinkaan saada aikaan
eri rotujen ristisiitoksella. Kaikki parhaat kasvattajat ovat jyrkästi
tätä menettelyä vastaan, paitsi toisinaan lähisukuisten alarotujen
välillä; ja kun risteytys on tapahtunut, niin mitä tarkin valinta on
vielä paljo välttämättömämpi kuin tavallisesti. Jos valinta perustuisi
ainoastaan siihen, että olisi erotettava jokin selvä muunnos ja
kasvatettava sitä, niin periaate olisi niin ilmeinen, että siitä tuskin
kannattaisi puhua. Mutta sen suuri tärkeys perustuu vaikutuksiin, jotka
syntyvät, kun sukupolvi sukupolvelta kartutetaan määrättyyn suuntaan
eroavaisuuksia, joita tottumaton silmä ei huomaa ensinkään,
eroavaisuuksia, joita turhaan olen yrittänyt yksitellen huomata.
Tuhannen joukossa ei ole yhtä ihmistä, jolla on kyllin tarkka silmä ja
riittävästi arvostelukykyä tullakseen oivalliseksi kasvattajaksi. Jos
jollekin on suotu nämä ominaisuudet ja jos hän tutkii alaansa
vuosikausia, omistaen sille koko elämänsä järkähtämättömällä
lujuudella, niin hän menestyy ja saa aikaan suuria parannuksia. Mutta
jos häneltä puuttuu yksikin näistä ominaisuuksista, niin hän varmasti
epäonnistuu. Harvat uskonevat, kuinka paljon luontaista taipumusta ja
vuosikausien harjaantumista vaaditaan tullakseen taitavaksi
kyyhkyskasvattajaksikin.
Samoja periaatteita noudatetaan puutarhaviljelyksessä, siinä vaan
ovat muuntelut usein äkillisempiä. Ei kukaan usko parhaiden
puutarhatuotteidemme syntyneen yhdellä ainoalla muutoksella
alkumuodosta. Muutamissa tapauksissa voimme todistaa, että niin ei ole
ollut laita, koska on tehty tarkkoja muistiinpanoja. Pienoisena
esimerkkinä mainittakoon tavallisen karviaismarjan yhä kasvava koko. Me
havaitsemme hämmästyttävää jalostumista monissa koristekasveissa, kun
vertaamme nykyisiä kasveja vain kaksi- tai kolmekymmentä vuotta sitte
tehtyihin kuviin, jotka esittävät samoja kasveja. Kun joku kasvirotu
kerran on jotenkin valmiiksi kehittynyt, eivät siementenkerääjät enää
valikoi erilleen paraita kasveja, vaan kitkevät pois taimilavoistaan
"irtolaiset", kuten he nimittävät niitä kasveja, jotka jotenkin
poikkeavat säädetystä muodosta. Myöskin eläimiin nähden noudatetaan
tällaista valintaa, sillä kukapa olisi niin välinpitämätön, että
käyttäisi siitokseen huonoimpia eläinyksilöitään.
Kasveissa huomaa siitosvalinnan kautta karttuneet vaikutukset vielä
erään toisenkin keinon avulla, nimittäin tarkastamalla saman lajin eri
kukkamuunnosten erilaisuutta kukkatarhassa, vertaamalla lehtien,
siemenkotelojen, juurimukulain tai muiden arvokkaiden osien
erilaisuutta kyökkikasvitarhassa samojen muunnosten kukkiin sekä
vertaamalla saman lajin hedelmämuunnosten erilaisuutta
hedelmäpuutarhassa vastaaviin lehti- ja kukkamuunnoksiin. Katsokaapa
kuinka erilaisia ovat kaalikasvin lehdet ja kuinka tavattoman
yhtäläisiä kukat! Kuinka erilaisia ovat orvokin kukat ja
kuinka samanlaisia lehdet! Kuinka paljon eroavatkaan eri
karviaismarjalajien hedelmät toisistaan kooltaan, väriltään, muodoltaan
ja karvaisuudeltaan, ja kumminkin ilmenee kukissa hyvin vähän
eroavaisuutta! Ei niin, että muunnokset, jotka eroavat toisistaan
suuresti jossakin suhteessa, eivät eroisi ensinkään muissa suhteissa;
näin on -- puhun tehtyäni huolellisia havaintoja -- tuskin koskaan
laita.
Muuntelussa esiintyvä vuorosuhteellisuuden laki, jonka tärkeyttä ei
koskaan ole väheksittävä, saa varmasti aikaan muutamia eroavaisuuksia.
Mutta sitä yleistä sääntöä ei saata epäillä, että lehdissä, kukissa tai
hedelmissä tavattavien pienten muunnosten jatkuva valinta on tuottava
rotuja, jotka eroavat toisistaan pääasiallisesti juuri näiltä osiltaan.
Voidaan tehdä se vastaväite, että valintaperiaatetta on määräperäisesti
toteutettu käytännössä tuskin kolmea neljännestä vuosisataa. Totta on,
että siihen on kiinnitetty enemmän huomiota juuri viime aikoina, ja
paljon tutkimuksia on kirjotettu tästä aineesta. Ja tulokset ovatkin
sitä mukaa olleet ripeämmät ja merkittävämmät. Mutta ei ole suinkaan
totta, että tämä periaate olisi nykyajan keksintö. Voisin mainita
useita kohtia sangen vanhoista teoksista, joissa tämän periaatteen koko
tärkeys on tunnustettu. Englannin historian raakoina, barbarisina
aikakausina tuotettiin maahan usein valioeläimiä ja julkaistiin lakeja
niiden maastaviennin ehkäisemiseksi: oli säädetty että hevoset,
jotka olivat alle määrätyn ko'on, olivat tapettavat, -- seikka,
jota voi verrata taimitarhanhoitajain "irtolaisten" hävittämiseen.
Valinta-aatteen olen tavannut selvästi mainittuna eräässä vanhassa
kiinalaisessa tietokirjassa ja jotkut Rooman klassillisista
kirjailijoista ovat säätäneet siitä tarkkoja sääntöjä. Raamatun
Genesis-kirjasta näkyy, että jo tuona varhaisena aikana kiinnitettiin
huomiota kotieläinten väriin. Nykyiset villit risteyttävät usein
koiriansa kesyttömien koiransukuisten eläinten kanssa parantaakseen
rotua, ja niin tehtiin muinoinkin, kuten jotkut kohdat Pliniuksen
teoksissa todistavat. Etelä-Afrikan villit valjastavat vetojuhtansa
väri-yhtäläisyyden mukaan yhteen, ja samoin jotkut eskimoheimot
vetokoiransa. Livingstone kertoo sisä-Afrikan neekerien, jotka eivät
ole tulleet mihinkään tekemisiin europalaisten kanssa, pitävän suuressa
arvossa hyviä kotieläinrotuja. Muutamat näistä tosiseikoista eivät
tosin osota todellista valintaa, mutta ne osottavat, että kotieläinten
siitokseen kiinnitettiin paljon huomiota jo vanhoina aikoina ja
kiinnitetään nykyään alhaisimpienkin villikansojen keskuudessa. Ja
olisihan todella merkillistä, jollei siitokseen olisi kiinnitetty
huomiota, sillä onhan hyvien ja huonojen ominaisuuksien periytyminen
niin ilmeistä.