Ollen sitä mieltä, että on aina paras tutkia jotakin erikoista ryhmää,
olen tarkasti harkittuani valinnut siihen tarkotukseen kotikyyhkyset.
Olen kasvattanut kaikkia rotuja, joita saatoin ostaa tai muuten hankkia
ja minulle on suosiollisesti lähetetty nahkoja eri maailman kulmilta,
eritotenkin ovat niitä lähettäneet W. Elliot Intiasta ja C. Murray
Persiasta. Paljon tutkielmia on julkaistu eri kielillä kyyhkysistä ja
monet niistä, ollen sangen vanhoja, ovat hyvin huomattavia. Olen
asettunut yhteyteen useiden etevien kyyhkyskasvattajain kanssa ja minun
on sallittu liittyä kahden Lontoon kyyhkysklubin jäseneksi.
Kyyhkysrotujen erilaisuus on jotakin hämmästyttävää. Verratkaapa
englantilaista kirjekyyhkystä lyhytotsaiseen kuperkeikkakyyhkyseen ja
huomatkaa nokkien ihmeellinen erilaisuus, jota seuraa vastaava
pääkallojen erilaisuus. Kirjekyyhkynen, varsinkin uroslintu, on myös
huomattava päänahan omituisesti kehittyneen lihapöhöttymän vuoksi, ja
tätä seuraavat suuresti pitentyneet silmäluomet, avarat sierainaukot ja
suuri suuaukko. Lyhytotsaisella kuperkeikkakyyhkysellä on nokka
ulkopiirteiltään melkein samanlainen kuin peipolla, ja tavallisella
kuperkeikkakyyhkysellä on kummallinen perinnäinen tapa lentää korkealle
taajassa parvessa ja heittää päistikkaa kuperkeikkoja ilmassa.
Espanjankyyhkynen on kookas lintu, pitkä- ja jykevänokkainen sekä
suurijalkainen; muutamilla espanjankyyhkysten alaroduilla on hyvin
pitkä kaula, toisilla hyvin pitkät siivet ja pyrstö, toisilla erittäin
lyhyt pyrstö. Numidian-kyyhkynen on sukua kirjekyyhkyselle,
mutta pitkän nokan sijasta sillä on hyvin lyhyt ja leveä nokka.
Kupukyyhkysellä on hyvin pitkulainen ruumis, pitkät siivet ja sääret,
ja sen suunnattomasti kehittynyt kupu, jota se pöyhkeästi pullistaa, on
omansa herättämään sekä hämmästystä että naurua. Lyhytnokkaisella
kyyhkysellä on lyhyt, kartiomainen nokka, rinnassa rivi vastakkaisia
höyheniä, ja sillä on tapana alituiseen hieman paisuttaa nielun ylintä
osaa. Peruukkikyyhkysellä ovat niskahöyhenet kääntyneet siten
taaksepäin, että ne muodostavat ikäänkuin päähineen, ja sillä on
kokoonsa nähden pitkät siipi- ja pyrstösulat. Rumpalikyyhkysen ja
naurukyyhkysen kuherrus on, kuten niiden nimet ilmaisevat, hyvin
erilaista kun muiden rotujen. Riikinkukkokyyhkysellä on kolme- jopa
neljäkymmentäkin pyrstösulkaa kahden tai neljäntoista asemasta, joka on
tavallinen määrä kaikilla laajan kyyhkyssuvun jäsenillä; sulat ovat
levällään ja niin pystyssä, että hyvärotuisilla yksilöillä pää ja
pyrstö koskettavat toisiaan; rasvarauhanen on aivan ehtynyt. Voisi
vielä luetella muita vähemmän selväpiirteisiä rotuja. Eri rotujen
luurangoissa eroaa naamaluiden kehitys suunnattomasti pituuden,
leveyden ja kaarevuuden puolesta. Alaleuan haarakkeen muoto, kuten
leveys ja pituuskin vaihtelee hyvin huomattavasti. Häntä- ja
ristinikamain lukumäärä vaihtelee, samoin kylkiluiden lukumäärä ja
niiden suhteellinen leveys ja syrjähaarakkeiden olemassa-olo tai
puuttuminen. Rintalastan aukkojen koko ja muoto on sangen vaihteleva ja
samoin on hankaluun molempien haarakkeiden suhteellisen ko'on ja niiden
muodostaman kulman suuruuden laita. Suuaukon suhteellinen laajuus,
silmäluomien, sierainaukkojen ja kielen suhteellinen pituus
(viimemainittu ei aina ole suorassa suhteessa nokanpituuteen), kuvun ja
nielun yläosan suuruus, rasvarauhasen kehittyminen tai ehtyminen,
ensimäisten siipi- ja pyrstösulkien lukumäärä, siiven ja pyrstön
suhteellinen pituus toisiinsa ja ruumiiseen verrattuna, koiven ja jalan
suhteellinen pituus, sarveissuomujen luku varpaissa, varpaiden
välinahan kehitys -- kaikki nämä ovat seikkoja, jotka vaihtelevat.
Aika, jolloin lintu saa täyden höyhenpeitteen, vaihtelee, samoin
vaihtelee laadultaan untuva, jonka peittämät äsken munasta tulleet
poikaset ovat. Munien muoto ja koko vaihtelee. Lentotapa ja muutamien
rotujen ääni ja luonteenlaatu vaihtelevat huomattavasti. Vihdoin
eroavat muutamien rotujen urokset ja naarakset lievästi toisistaan.
Voisimme siis valita vähintään parikymmentä kyyhkystä, joita
lintujentutkija varmaankin pitäisi selväpiirteisinä lajeina, jos niitä
hänelle näytettäisiin kesyttöminä lintuina. Eikä siinä kyllä! En usko
että kukaan lintujentutkija tässä tapauksessa lukisi englantilaista
kirjekyyhkystä, lyhytotsaista kuperkeikkakyyhkystä, espanjankyyhkystä,
numidiankyyhkystä, kupukyyhkystä ja riikinkukkokyyhkystä edes samaan
sukuunkaan kuuluviksi, varsinkin koska hänelle voitaisiin näyttää
kustakin rodusta useita perinnöllisiä alarotuja, joita hän voisi pitää
lajeina. Mutta niin suuret kuin eri kyyhkysrotujen eroavaisuudet
ovatkin, olen täysin vakuutettu siitä, että luonnontutkijain kesken
yleinen mielipide on oikeassa arvellessaan, että ne kaikki polveutuvat
kalliokyyhkysestä (Columba livia), sisällyttäen tähän nimitykseen eri
maantieteelliset rodut eli alalajit, jotka eroavat toisistaan vain
aivan vähäpätöisissä suhteissa. Koska useat niistä syistä, jotka ovat
johtaneet minut tähän uskoon, ovat johonkin määrin sovitettavissa
muihinkin tapauksiin, tahdon lyhyesti mainita ne tässä. Jolleivät eri
rodut olisi muunnoksia eivätkä saaneet alkuansa kalliokyyhkysestä,
täytyisi niiden polveutua vähintäin seitsemästä tai kahdeksasta
alkulajista; sillä on mahdotonta johtaa nykyisiä kotirotuja
vähempilukuisten rotujen risteyttämisestä. Kuinka esim. saataisiin
ristisiitoksen avulla syntymään kupukyyhkynen, jollei jommallakummalla
vanhemmista olisi luonteenomaista suunnatonta kupua? Oletettujen
esi-isien on kaikkien täytynyt olla kalliokyyhkysiä, s.o. ne eivät ole
vapaaehtoisesti pesineet puihin eivätkä puissa kernaasti istuneet.
Mutta paitsi C. liviaa ja sen maantieteellisiä alalajeja tunnetaan vain
kaksi tai kolme muuta kalliokyyhkyslajia, eikä näillä ole mitään
kotikyyhkysrotujen ominaisuuksia. Tästä syystä oletettujen alkulajien
joko täytyy vieläkin olla elossa seuduissa, joissa ne alkuaan
kesytettiin, mutta olla tuntemattomia lintujentutkijoille -- mikä
tuntuu uskomattomalta niiden kokoon, tapoihin ja huomiota herättäviin
ominaisuuksiin nähden -- tai niiden on täytynyt kuolla sukupuuttoon
kesyttömässä tilassa. Mutta linnut, jotka pesivät äkkijyrkänteillä
ja ovat hyviä lentämään, eivät helposti häviä, ja tavallista
kalliokyyhkystä, jolla on samat elintavat kuin kotikyyhkysroduilla, ei
edes ole voitu hävittää muutamilta pieniltä Britannian saarilta tai
Välimeren rannikoilta. Tästä syystä tuntuu niin monien lajien, joilla
on samat elintavat, kuin kalliokyyhkysellä, oletettu häviäminen sangen
harkitsemattomalta otaksumalta. Sitäpaitsi on useita yllämainittuja
kesytettyjä kyyhkysrotuja kuljetettu kaikkiin maailman osiin, jotenka
muutamien niistä on täytynyt joutua takaisin synnyinseuduilleen. Mutta
ei ainoakaan niistä ole metsistynyt, vaikka pihakyyhkynen, joka on
kalliokyyhkynen hyvin vähän muuttuneessa muodossa, monin paikoin on
uudestaan villiytynyt. Ja vihdoin osottaa kaikki uudempi kokemus, että
on vaikeata saada kesyttömiä eläimiä lisääntymään kesytystilassa; mutta
olettaen kyyhkystemme olevan eri alkuperää täytyisi otaksua, että
muinaisten aikojen puolivillit ihmiset olivat niin täydelleen
kesyttäneet seitsemän tai kahdeksan eri lajia, että ne nyt ovat
vankeudessa täysin hedelmällisiä.
Painava ja moniin muihinkin tapauksiin sovellettava todiste on, että
ylläluetellut rodut, vaikkakin ne yleensä ovat kalliokyyhkysen
kaltaisia ruumiinlaadultaan, elintavoiltaan, ääneltään, väriltään
ja enimmiltä rakenteenosiltaan, siitä huolimatta muilta osiltaan
ovat epäilemättä varsin poikkeavia näistä. Me saamme turhaan
etsiä koko suuresta Columbidae-heimosta sellaista nokkaa kuin
englantilaisen kirjekyyhkysen, lyhytotsaisen kuperkeikkakyyhkysen
tai numidiankyyhkysen, vastakkaisia höyheniä sellaisia kuin
peruukkikyyhkysen, sellaista kupua kuin kupukyyhkysen, sellaisia
pyrstösulkia kuin riikinkukkokyyhkysen. Tämän vuoksi täytyisi otaksua,
ettei puolivillin ihmisen ainoastaan onnistunut täydelleen kesyttää
useita lajeja vaan että hän tieten tahtoen tai sattumalta valitsi
harvinaisen epäsäännöllisiä lajeja, ja edelleen, että nämä lajit
sittemmin ovat hävinneet sukupuuttoon tai kadonneet tuntemattomiin.
Mutta näin monien omituisten seikkojen yhteensattuminen on peräti
epätodenmukaista.
Monet kyyhkysten väriä koskevat seikat ansaitsevat huomiota.
Kalliokyyhkynen on hallavan sininen väriltään ja sillä on valkoinen
yläperä, mutta intialaisella alalajilla (Columba intermedia Strickland)
on tämä osa sinertävä, pyrstön päässä on tumma poikkijuova ja
ulommaisten sulkien päissä on valkoiset poikittaiset juovat. Siivissä
on kaksi mustaa poikkijuovaa. Muutamilla puolikesyillä roduilla ja
joillakin aivan kesyttömillä ovat siivet, paitsi mustia poikkijuovia,
kirjaillut mustalla. Näitä eri tuntomerkkejä ei yht'aikaa tavata
millään muulla lajilla koko heimossa. Jokaisessa kesyrodussa, ottaen
lukuun kaikin puolin hyvärotuiset linnut, esiintyvät kaikki
yllämainitut tuntomerkit. myöskin ulommaiset valkopäiset sulat, silloin
tällöin yht'aikaa täysin kehittyneinä. Sitäpaitsi risteytettäessä
kahteen tai useampiin rotuihin kuuluvia lintuja, joista ei mikään ole
sininen eikä omaa yllälueteltuja merkkejä, sekarotuiset jälkeläiset
ovat hyvin taipuvaisia saamaan mainitut luonteenomaiset tuntomerkit.
Mainitsen tässä yhden ainoan esimerkin useiden merkillepanemieni
tapausten joukosta: risteytin muutamia valkoisia riikinkukkokyyhkysiä,
jotka sikiävät sangen yhdenmuotoisina, muutamien mustien
numidiankyyhkysten kanssa, joiden siniset muunnokset ovat niin
harvinaisia, etten koskaan ole kuullut sellaisia tavatun Englannissa.
Sekasikiöt olivat mustia, ruskeita ja kirjavia. Risteytin myöskin erään
numidiankyyhkysen täpläkyyhkysen kanssa, joka on valkoinen,
punapyrstöinen lintu, otsassa punainen täplä, ja joka tunnetusti sikiää
hyvin yhdenmukaisena. Sekasikiöt olivat tummia ja täplikkäitä.
Sitten risteytin erään numidian- ja täpläkyyhkysen sekasikiön erään
numidian- ja riikinkukkokyyhkysen sekasikiön kanssa, ja ne tuottivat
linnun, joka oli yhtä kauniin sininen valkoisine yläperineen,
kaksinkertaisine mustine siipijuovineen ja poikkijuovaisine,
valkopäisine pyrstösulkineen kuin konsanaan kalliokyyhkynen! Tämä on
selitettävissä hyvin tunnetun, esivanhempien ominaisuuksiin
palautumista koskevan lain avulla, jos myönnämme kaikkien kesyjen
rotujen polveutuvan kalliokyyhkysestä. Mutta jos kiellämme
tämän, täytyy meidän turvautua jompaankumpaan seuraavista hyvin
epätodenmukaisista otaksumista: joko olivat kaikki tai muutamat
oletetuista alkulajeista samanvärisiä ja samalla tavalla kirjailtuja
kuin kalliokyyhkynen, vaikka ei mikään nykyään elävä laji ole sen
värinen, joten kullakin eri rodulla on taipumus palata kantalajinsa
väriin ja kirjailuihin, tai on jokainen, puhtainkin rotu viimeisten
kahdentoista tai korkeintaan kahdenkymmenen sukupolven aikana
risteytynyt kalliokyyhkysen kanssa. Sanon kahdentoista tai
kahdenkymmenen sukupolven aikana, sillä ei tunneta ainoatakaan
esimerkkiä siitä, että risteytyksestä syntyneet jälkeläiset olisivat
palautuneet vierasveriseen esivanhempaansa näin monia sukupolvia
taemmaksi. Rodussa, jota on risteytetty vain kerran toisen rodun
kanssa, taipumus palautumaan vieraan rodun ominaisuuksiin tulee
luonnollisesti yhä pienemmäksi, koska jokaisessa seuraavassa
sukupolvessa tulee olemaan yhä vähemmän vierasta verta. Mutta kun ei
mitään risteytystä ole tapahtunut ja rodussa on taipumus palata
ominaisuuksiin, jotka ovat kadonneet joissakin edellisissä
sukupolvissa, niin tämä taipumus, huolimatta kaikesta siitä, mikä
näyttää todistavan päinvastaista, saattaa siirtyä heikentymättömänä
lukemattomiin jälkipolviin. Nämä kaksi eri palautumistapausta on usein
sekotettu toisiinsa perinnöllisyydestä puhuttaessa.
Vihdoin ovat sekasikiöt, jotka ovat syntyneet risteytyksestä kaikkien
kyyhkysrotujen välillä, täysin hedelmällisiä; tämän voin päättää omista
havainnoistani, joita olen tätä tarkotusta varten tehnyt mitä
erilaisimmista roduista. Sitävastoin lienee tuskin varmuudella osotettu
todeksi ainoatakaan tapausta, jossa kahden aivan erilaisen eläinlajin
sekasikiöt olisivat olleet täysin hedelmällisiä. Jotkut kirjailijat
arvelevat, että kauan pitkitetty kesytys poistaa lajeista tämän vahvan
taipumuksen hedelmättömyyteen. Koiran ja joidenkuiden muidenkin
kotieläinten historiasta päättäen tämä johtopäätös lienee aivan oikea,
jos se sovitetaan keskenään läheistä sukua oleviin lajeihin. Mutta sen
ulottaminen niin kauas, että oletetaan lajien, jotka alkuaan ovat yhtä
etäällä toisistaan kuin nykyään kirjekyyhkynen, kuperkeikkakyyhkynen,
kupukyyhkynen ja riikinkukkokyyhkynen, tuottavan keskenään täysin
hedelmällisiä jälkeläisiä, olisi toki liian harkitsematonta.
Kaikista edellämainituista syistä, nimittäin: mahdottomuudesta, että
ihminen olisi saanut seitsemän tai kahdeksan oletettua kyyhkyslajia
esteettömästi lisääntymään kesytystilassa; siitä, että oletetut lajit
ovat aivan tuntemattomia kesyttömässä tilassa ja etteivät ne missään
ole metsistyneet; että näissä lajeissa esiintyy moniaita hyvin
epäsäännöllisiä ominaisuuksia, verrattuina muihin kyyhkyslajeihin,
vaikka ne muistuttavat kalliokyyhkystä useimmissa suhteissa;
sinisen värin ja erilaisten mustien merkkien tilapäisestä
jälleen-ilmaantumisesta kaikissa roduissa, sekä puhtaina säilytetyissä
että risteytetyissä; ja vihdoin sekarotuisten jälkeläisten
täydellisestä hedelmällisyydestä -- kaikista näistä syistä yhteensä
katson voivani varmasti päättää, että kaikki kesyt rotumme polveutuvat
kalliokyyhkysestä eli Columba liviasta kaikkine maantieteellisine
alalajeineen.
Tämän käsitykseni tueksi tahdon vielä lisätä seuraavaa: Ensiksikin,
että kesytön C. livia on havaittu kesytykseen sopivaksi Europassa ja
Intiassa ja että se elintapojensa ja suureksi osaksi rakenteensa
puolesta on kaikkien kesyjen rotujen kaltainen. Toiseksi, että vaikka
englantilainen kirjekyyhkynen tai lyhytotsainen kuperkeikkakyyhkynen
eroaa suunnattomasti muutamilta ominaisuuksiltaan kalliokyyhkysestä,
saattaa kuitenkin vertaamalla näiden kahden rodun eri alalajeja,
varsinkin etäisistä seuduista tuotuja, laatia miltei täydellinen
sarja-asteikon niiden ja kalliokyyhkysen välille; samoin saattaa tehdä
muutamissa muissakin tapauksissa, mutta ei kaikkiin rotuihin nähden.
Kolmanneksi ovat ne tuntomerkit, jotka ensi kädessä erottavat eri
rotuja toisistaan, kussakin rodussa sangen vaihtelevaisia,
kuten esim. heltta ja nokan pituus kirjekyyhkysellä, nokan
lyhyys kuperkeikkakyyhkysellä ja pyrstösulkien lukuisuus
riikinkukkokyyhkysellä; tämä seikka tulee selitettäväksi
käsitellessämme siitosvalintaa. Neljänneksi on kyyhkysiä vaalittu ja
hoidettu mitä suurimmalla huolella ja ne ovat olleet monien kansojen
lemmikkejä. Ne ovat tulleet kesytetyiksi tuhansia vuosia sitten eri
osissa maailmaa. Aikaisin tunnettu kyyhkysiä koskeva tiedonanto on
prof. Lepsiuksen ilmotuksen mukaan Egyptin viidennen hallitsijasuvun
ajalta, vuoden 3000 vaiheilta e.Kr. Professori Birch on kuitenkin
kertonut minulle, että kyyhkysiä mainitaan jo eräässä edellisen
hallitsijasuvun aikuisessa ruokalistassa. Rooman vallan aikana
maksettiin Pliniuksen mukaan suunnattomia summia kyyhkysistä. "Onpa
tultu siihen", lausuu hän, "että ollaan selvillä niiden sukupuusta ja
rodusta". V. 1600 tienoilla piti Akber Khan Intiassa kyyhkysiä niin
suuressa arvossa, että hovissa elätettiin kokonaista 20,000 kyyhkystä.
"Iranin ja Turanin ruhtinaat lähettivät hänelle muutamia hyvin
harvinaisia lintuja" kertoo hovihistorioitsija "ja Hänen Majesteettinsa
on risteyttämällä rotuja -- menettely, jota ei tähän saakka ole
harjotettu -- parantanut niitä hämmästyttävästi". Tähän samaan aikaan
olivat hollantilaiset yhtä innokkaita kyyhkysten kasvattajia kuin
muinoin roomalaiset. Tällaisten seikkojen erinomainen tärkeys
selitettäessä sitä suunnatonta muuntelua, mikä kyyhkysissä on
tapahtunut, tulee myöskin selväksi käsitellessämme siitosvalintaa.
Saamme silloin myös nähdä, mistä johtuu se, että eri rodut niin usein
ovat ominaisuuksiltaan jonkun verran epämuotoisia. Eri rotujen
syntymiselle on sekin asianhaara mitä suotuisin, että uros- ja
naaraskyyhkynen helposti solmivat keskenään avion koko elinajakseen ja
eri rotuja siten voidaan pitää samassa kyyhkyslakassa.
Olen käsitellyt kotikyyhkysten otaksuttavaa alkuperää jotenkin
laajasti, -- joskin sittenkin riittämättömän tarkasti, -- syystä, että
alkaessani ensinnä kasvattaa kyyhkysiä, tarkastaessani eri lajeja ja
tietäessäni hyvin, kuinka puhtaina ne sikiävät, minun oli aivan yhtä
vaikea uskoa, että ne kaikki olivat kesytetyiksi tultuaan kehittyneet
samasta kantamuodosta, kuin jonkun luonnontutkijan on vaikea tulla
samaan johtopäätökseen esim. moniin peippolajeihin tai muihin
luonnontilassa eläviin linturyhmiin nähden. Eräs seikka on minua kovin
hämmästyttänyt, nimittäin se, että melkein kaikki eri eläinrotujen
kasvattajat ja kasvien viljelijät, joiden kanssa olen keskustellut tai
joiden kirjotelmia olen lukenut, ovat lujasti vakuutetut siitä, että
kasvattamansa eri rodut polveutuvat yhtä monesta eri alkuperää olevasta
lajista. Jos kysyt joltakin kuuluisalta Herefordkarjan kasvattajalta,
kuten minä olen kysynyt, eikö hänen karjansa saattaisi polveutua n.k.
pitkäsarvisesta karjarodusta tai eivätkö molemmat kenties ole samaa
alkuperää, niin hän nauraa vasten kasvoja sinulle. En ole koskaan
tavannut kyyhkysten, kanojen, ankkojen tai kaniinien kasvattajaa, joka
ei olisi ollut täysin vakuutettu siitä, että kukin päärotu polveutui
eri lajista. Van Mons ei tutkimuksessaan päärynöistä ja omenista
ensinkään näytä uskovan, että eri lajit, esim. Ribston-pippini tai
Codlin-omena, koskaan olisivat voineet saada alkunsa saman puun
siemenistä. Lukemattomia muita esimerkkejä voisi mainita. Selitys on
luullakseni yksinkertainen. Kasvattajien alinomaa tarkatessa eri
rotujen välisiä eroavaisuuksia on tietoisuus niistä syöpynyt syvälle
heidän mieleensä. Ja vaikka he hyvin tietävät, että jokainen rotu
muuntelee hiukan, sillä riippuuhan heidän hyötynsä tuollaisten pienten
eroavaisuuksien valitsemisesta, he kuitenkin jättävät yleiset todisteet
huomioon ottamatta eivätkä huoli laskea yhteen sitä eroavaisuuksien
summaa, joka täten syntyy useiden sukupolvien kuluessa. Eikö tämän
pitäisi kehottaa niitä luonnontutkijoita, jotka, tuntien paljon
vähemmän perinnöllisyyden lakeja kuin käytännöllinen kasvattaja ja
tuntematta enempää kuin hänkään pitkien polveutumisjaksojen
välirenkaita, kuitenkin myöntävät monien kesyjen rotujen polveutuvan
samoista vanhemmista -- eikö tämän pitäisi kehottaa heitä
varovaisuuteen, kun he nauravat sitä ajatusta, että luonnontilassa
elävät lajit ovat toisten lajien suoranaisia jälkeläisiä?