Verratessamme toisiinsa vanhempien viljelyskasviemme ja kotieläimiemme
saman muunnoksen tai alamuunnoksen yksilöitä, pistää silmään ensinnä
eräs seikka, nimittäin se, että ne yleensä eroavat toisistaan enemmän
kuin jonkin lajin tai muunnoksen yksilöt luonnontilassa. Ja kun otamme
huomioon, miten monenlaiset viljelyskasvit ja kotieläimet, jotka ovat
eläneet kaikkina aikoina ja mitä erilaisimmissa ilmanaloissa ja
hoidossa, ovat muuntuneet, olemme valmiit tekemään sen johtopäätöksen,
että tämä suuri muuntelevaisuus on syntynyt olosuhteissa, jotka eivät
ole olleet niin yhdenmukaiset ja jotka samalla ovat olleet jonkin
verran erilaiset kuin ne, joiden alaisina kantalajit ovat eläneet
luonnontilassa. Jotakin todenmukaisuutta on senvuoksi Andrew Knight'in
esittämässä mielipiteessä, että tämä muuntelevaisuus osaksi johtuu
ylenmääräisestä ravinnosta. Tuntuu ilmeiseltä, että elollisten
olentojen on muutamien sukupolvien aikana oltava uusien olosuhteiden
vaikutusten alaisina, jotta suurempi määrä muuntelevaisuutta voisi
syntyä, ja että, sittenkuin elimistö kerran on ruvennut muuntelemaan,
muuntelua tavallisesti jatkuu läpi useiden sukupolvien. Ei tunneta
ainoatakaan sellaista tapausta, että muunteleva elimistö olisi
viljelyksen alaisena lakannut muuntelemasta. Vanhimmat
viljelyskasvimme, kuten vehnä, tuottavat yhä vielä uusia muunnoksia.
Vanhimmat kotieläimemme voivat vielä nopeasti jalostua ja muuttua.
Mikäli kauan asiaa tutkittuani kykenen päättämään, näyttävät elinehdot
vaikuttavan kahdella tavalla, joko suoranaisesti koko elimistöön
tai joihinkin sen osiin taikka välillisesti, vaikuttamalla
siitosjärjestelmään. Mitä suoranaiseen vaikutukseen tulee, on meidän
otettava huomioon että siinä, (kuten professori Weismann äskettäin on
lausunut ja kuten minäkin ohimennen olen osottanut teoksessani
"Variation under Domestication") aina on olemassa kaksi tekijää:
elimistön luonne ja elinehtojen laatu. Edellinen näyttää olevan paljon
tärkeämpi, sillä miltei samanlaisia muunnoksia syntyy joskus, mikäli
voimme päättää, erilaatuisissa olosuhteissa. Toisaalta taas
syntyy erilaisia muunnoksia olosuhteissa, jotka näyttävät miltei
yhdenmukaisilta. Vaikutukset jälkeläisiin ovat joko pysyväisiä tai
tilapäisiä. Niitä voi pitää pysyväisinä, kun kaikki tai miltei kaikki
jälkeläiset muuttuvat samalla tavalla, ollessaan useiden sukupolvien
aikana eräiden elinehtojen alaisina. On hyvin vaikeata ratkaista,
kuinka paljon pysyväisiä muutoksia on täten syntynyt. Ei voi kuitenkaan
olla epäilystä useiden vähäpätöisten muutosten syistä, sellaisista kuin
ko'on aiheutuminen ravinnon määrästä, värin taas ravinnon laadusta,
nahan ja karvan paksuuden ilmastosta j.n.e. Jokaisella niistä
lukemattomista muunteluista, joita näemme siipikarjamme
höyhenpeitteessä, täytyy olla vaikuttava syynsä. Ja jos tuo sama syy
olisi vaikuttamassa pitkän sukupolvi-jonon kuluessa useihin yksilöihin,
muuttuisivat luultavasti kaikki samaan suuntaan. Sellaiset tosiseikat
kuin kasveissa tavattavat monimutkaiset ja eriskummalliset
kasvannaiset, jotka monenmuotoisina aiheutuvat jonkun äkämiä
synnyttävän hyönteisen pienen pienestä myrkkypisarasta, osottavat
meille, mitkä omituiset muodostukset voivat olla tuloksena kasvimehun
kemiallisesta muutoksesta.
Tilapäinen muuntelevaisuus on paljon yleisempi tulos muuttuneista
elinehdoista kuin pysyväinen muuntelevaisuus, ja sillä on kenties ollut
tärkeämpi tehtävä kotoisten rotujemme muodostumisessa. Me näemme
tilapäistä muuntelevaisuutta niissä lukemattomissa pienissä
erikoisuuksissa, jotka erottavat toisistaan saman lajin yksilöt ja
joita ei voi selittää vanhemmilta tai joiltakin kaukaisemmilta
esi-isiltä perityiksi. Selväpiirteisiä eroavaisuuksia esiintyy
toisinaan saman poikueen poikasissa ja saman hedelmän siemenistä
kasvaneissa taimissa. Pitkien väliaikojen perästä syntyy miljoonien
samassa maassa kasvaneiden ja miltei samalla ravinnolla eläneiden
yksilöiden joukossa niin ilmeisiä rakenteen-poikkeavaisuuksia, että
niitä voi nimittää epämuodostumiksi, ja epämuodostumille ja
vähäisemmille muunteluille ei saata panna mitään varmaa rajaa. Kaikkia
tällaisia lukuisien yhdessä elävien yksilöiden joukossa esiintyviä
muutoksia, ilmetkööt joko aivan heikkoina tai voimakkaampina, voidaan
pitää elinehtojen tilapäisenä vaikutuksena kuhunkin yksilölliseen
elimistöön, jotenkin samoin kuin vilustuminen vaikuttaa eri ihmisiin
epämääräisellä tavalla, aiheuttaen yskää, reumatismia tai eri elinten
tulehdusta, aina kunkin ruumiinlaadun mukaan.
Mitä muuttuneiden elinehtojen välilliseen vaikutukseen tulee. joka
tapahtuu siitosjärjestelmän välityksellä, voimme olettaa
muuntelevaisuuden johtuvan osaksi tämän järjestelmän tavattomasta
herkkyydestä kaikille elinehtojen muutoksille, ja osaksi siitä
yhtäläisyydestä, joka on olemassa -- kuten Kölreuter y.m. ovat
huomauttaneet -- eri lajien ristisiitoksesta johtuvan muuntelevaisuuden
ja sen muuntelevaisuuden välillä, joka on huomattavissa uusissa ja
luonnottomissa olosuhteissa kasvaneissa kasveissa ja eläimissä. Monet
seikat osottavat selvästi, kuinka erinomaisen herkkä siitosjärjestelmä
on aivan pienillekin ympäröivissä olosuhteissa tapahtuville
muutoksille. Ei mikään ole helpompaa kuin jonkun eläimen kesyttäminen,
mutta tuskin mikään vaikeampaa, kuin saada se esteettömästi
lisääntymään vankeudessa, silloinkin kun uros ja naaras pariutuvat.
Kuinka paljo eläimiä onkaan, jotka eivät tahdo lisääntyä, vaikka
elävätkin melkein vapaina syntymäseudussaan. Tämä on yleensä, vaikka
väärin, luettu vaistojen turmeltumisen syyksi. Monet viljelyskasvit
kasvavat mitä rehevimmin ja tekevät kuitenkin harvoin tai eivät koskaan
siementä. Toisinaan on huomattu jonkin mitättömän muutoksen, kuten
kasvin jonakin kasvukautenansa saaman pienemmän tai suuremman
vesimäärän, ratkaisevan, tuottaako kasvi siemeniä vai eikö. En voi
tässä luetella muistiinpanojani ja muualla julkaisemiani tapauksia,
jotka koskevat tätä merkillistä seikkaa, mutta osottaakseni, kuinka
omituisia ne lait ovat, jotka ratkaisevat eläinten lisääntymisen
vankeudessa, mainitsen että tropillisista seuduista kotoisin olevat
petoeläimet lisääntyvät tässä maassa esteettömästi vankeudessa,
lukuunottamatta kanta-astujia eli karhun heimoon kuuluvia, jotka
harvoin sikiävät, kun taas petolinnut aniharvoin, tuskinpa koskaan
munivat hedelmöitettyjä munia. Monien ulkomaisten kasvien siitepöly on
aivan arvotonta, samanlaatuista kun hedelmättömimpien sekasikiökasvien.
Nähdessämme toisaalta kesytettyjen eläinten ja viljelyskasvien, usein
heikkoina ja sairaalloisinakin, sikiävän esteettömästi vankeudessa ja
nähdessämme taas toisaalta yksilöitä, jotka, nuorina tultuaan täysin
kesytetyiksi, ovat pitkäikäisiä ja terveitä, (josta voisin antaa
lukuisia esimerkkejä) mutta joiden siitosjärjestelmä kuitenkin
tutkimattomista syistä on niin häiriintynyt, etteivät ne ole
siitoskykyisiä ei meidän pidä kummastella sitä, että tämä järjestelmä
vankeudessa toimii epäsäännöllisesti, synnyttäen jälkeläisiä,
jotka jossakin määrin eroavat vanhemmistaan. Saatan lisätä, että
samoinkuin muutamat elävät olennot lisääntyvät esteettömästi mitä
luonnottomimmissa olosuhteissa, kuten esim. arkuissa pidetyt kaniinit
ja kärpät, osottaen etteivät niiden siitoselimet helposti joudu
häiriöön, samoin jotkut eläimet ja kasvit kestävät kesytyksen ja
viljelyksen ja muuntuvat vain hiukkasen, kenties tuskin enemmän kuin
luonnontilassakaan.
Jotkut luonnontutkijat ovat väittäneet kaiken muuntelun olevan.
yhteydessä siitostoimen kanssa, mutta se on varmaankin erehdys.
Olen eräässä toisessa teoksessani julkaissut pitkän luettelon
"leikkikasveista" (sporting plants), kuten niitä puutarhurit kutsuvat.
Ne ovat kasveja, jotka äkkiarvaamatta ovat tuottaneet yhden ainoan
uudenluontoisen ja saman kasvin muista silmuista toisinaan suuresti
eroavan silmun. Näitä silmu-muunnoksia, kuten niitä saattaa nimittää,
voidaan lisätä oksittamisen kautta, vesasta y.m. ja joskus siemenestä.
Niitä tavataan harvoin luonnossa, mutta ne eivät ole ollenkaan
harvinaisia viljelyskasveissa. Kun on nähty yhden ainoan silmun
tuhansien joukossa, jotka vuodesta vuoteen ovat puhjenneet
samasta puusta samanlaisissa olosuhteissa, yht'äkkiä muuttuvan
uudenluontoiseksi, ja kun taas erilaisissa olosuhteissa kasvaneiden eri
puiden silmut toisinaan ovat luoneet melkein saman muunnoksen -- esim.
persikkapuiden silmut ovat tuottaneet nektaripersikan tai tavallisten
ruusujen silmut sammalruusuja -- huomaamme selvästi, ettei elinehtojen
laadulla ole yhtä ratkaisevaa merkitystä kunkin yksityisen muunnoksen
muodostumisessa kuin itse elimistön luonteella. Niiden laadulla ei
kenties ole sen suurempaa merkitystä kuin kipinän laadulla, joka
sytyttää jonkun palavan aineen palamaan, on merkitystä liekkien laatuun
nähden.
ELIMISTÖN OSIEN KÄYTÖN JA KÄYTÖN PUUTTEEN VAIKUTUKSET. --
VUOROSUHTEELLINEN MUUNTELU. -- PERINNÖLLISYYS.
Muuntuneet elintavat aikaansaavat periytyviä vaikutuksia; niinpä esim.
kasvien siirtäminen toisesta ilmanalasta toiseen muuttaa niiden
kukinta-ajan. Paljon selvempänä näyttäytyvät elimistön osien käytön ja
käytön puutteen vaikutukset eläimissä. Tarkastaessani ankkaa havaitsen,
että sen siipiluut ovat koko luurankoon verraten kevyemmät ja sen
sääriluut raskaammat kuin sorsan. Ja tämän muutoksen syynä on
epäilemättä se, että ankka lentää paljon vähemmän ja kävelee enemmän
kuin sen kesyttömät vanhemmat. Utareiden voimakas perinnöllinen kehitys
lehmillä ja vuohilla niissä seuduissa, joissa näitä eläimiä
säännöllisesti lypsetään, verrattuna näiden elinten kehitykseen muissa
seuduissa, on kenties toinen esimerkki käytön vaikutuksesta. Emme voi
mainita ainoatakaan kotieläintämme, jolla ei jossakin seudussa olisi
riippuvat korvat. Ja todennäköiseltä tuntuu lausuttu olettamus, että
tämä korvalihasten velttous johtuu käytön puutteesta, kun kotieläimiä
harvoin uhkaa vaara.
Monet lait sääntelevät muuntelua. Jotkut niistä ovat hämärästi
huomattavissa ja tulevat myöhemmin lyhyesti käsiteltäviksi. Tahdon
tässä vaan viitata siihen, mitä voidaan kutsua vuorosuhteelliseksi
muunteluksi. Tärkeät muutokset sikiössä tai toukassa jättävät
otaksuttavasti perinnöksi muutoksia täysin kehittyneeseen eläimeen.
Epämuodostumissa ovat vuorosuhteet aivan eri osien välillä sangen
omituisia. Isidore Geoffroy St. Hilairen suuressa teoksessa on annettu
tästä monta esimerkkiä. Eläinten kasvattajat arvelevat, että pitkiä
jäseniä miltei aina seuraa pidentynyt pää. Jotkut esimerkit
vuorosuhteellisuudesta ovat kerrassaan eriskummallisia. Niinpä ovat
kauttaaltaan valkoiset ja sinisilmäiset kissat yleensä kuuroja;
äskettäin on Mr. Tait kuitenkin tehnyt sen huomion, että tämä rajottuu
uroksiin. Väri ja ruumiinrakenteen erikoisuudet käyvät käsikädessä.
Siitä voisi mainita useita huomattavia tapauksia eläin- ja
kasvimaailmasta. Heusinger'in keräämistä tosiseikoista käy ilmi, että
valkoisia lampaita ja sikoja vahingoittavat eräät kasvit, kun taas
tummanväriset yksilöt säästyvät tältä haitalta. Professori Wyman on
äskettäin ilmottanut minulle mainion esimerkin tästä. Hänen
tiedustellessaan muutamilta Virginian maanviljelijöiltä, mistä johtui,
että kaikki heidän sikansa olivat mustia, selittivät he hänelle, että
kaikki heidän sikansa söivät värijuurta (Lachnantes), joka värjäsi
niiden luut vaaleanpunaisiksi ja joka myös aiheutti sorkkien
lohkeilemisen kaikilta muilta paitsi mustilta eläimiltä. Ja eräs n.k.
craeker'eista (Virginian valtionmaan asuttajista) lisäsi: "Me
valitsemme poikueesta mustat kasvatettaviksi, koska ainoastaan niiden
eloonjäämisestä on hyviä toiveita". Karvattomilla koirilla on
epätäydelliset hampaat; pitkä- ja karkeakarvaiset märehtijät saavat
helposti, niin vakuutetaan, pitkät sarvet tai useampia sarvia;
höyhenjalkaisilla kyyhkysillä on räpylä ulkovarpaiden välissä;
lyhytnokkaisilla kyyhkysillä on pienet jalat ja pitkänokkaisilla
suuret. Jos siis ihminen ryhtyy harjottamaan siitosvalintaa kehittäen
jotakin erikois-ominaisuutta, tulee hän varmaan useinkin toisintaneeksi
muitakin rakenteen-osia, riippuen vuorosuhteellisuuden salaperäisistä
laeista.
Muuntelevaisuuden erilaisten, tuntemattomien tai vain hämärästi
käsitettyjen lakien tulokset ovat suunnattoman monimutkaiset ja
monenkaltaiset. Maksaa vaivan huolellisesti tutkia muutamista vanhoista
viljelyskasveistamme, kuten hyasintista, perunasta, georginista y.m.
kirjotettuja tutkielmia ja on todella hämmästyttävää, kuinka
lukemattomissa kohdissa muunnokset ja alamuunnokset vähässä määrin
eroavat toisistaan rakenteeltaan ja elimistönsä laadulta. Koko elimistö
näyttää tulleen muodostuvaiseksi, se erkanee lievästi vanhempien
perusmuodosta.
Jokainen muutos, joka ei ole perinnöllinen, on meille merkityksetön.
Mutta perinnöllisten rakenteen-eroavaisuuksien, sekä lievempien että
fysiologisesti sangen merkityksellisten, lukumäärä ja moninaisuus on
ääretön. Tohtori Prosper Lucas'in tutkimus, joka käsittää kaksi laajaa
nidosta, on täydellisin ja paras tätä ainetta käsittelevä teos. Ei
kukaan eläinten kasvattaja epäile perinnöllisyystaipumuksen voimaa;
hänen perususkonaan on, että samallainen tuottaa samallaisen;
ainoastaan teoretikot ovat koettaneet tehdä tämän lain epäilyksen
alaiseksi. Kun joku rakenteen poikkeavaisuus usein esiintyy ja kun
näemme sen isässä ja lapsessa, voi tämä johtua siitäkin, että molempiin
on vaikuttanut sama syy. Mutta kun yksilöjen joukossa, jotka nähtävästi
ovat samojen elinehtojen alaisia, jostakin tavattomasta olosuhteiden
yhtymisestä (combination) johtuva harvinainen poikkeus ilmenee isässä
-- sanokaamme kerran useiden miljoonain yksilöiden joukossa -- ja tämä
poikkeus uudelleen esiintyy lapsessa, niin jo pelkkä todennäköisyyskin
pakottaa meidät lukemaan sen perinnöllisyyden syyksi. Jokainen on
varmaan kuullut albinismin, piikkinahkaisuuden, ruumiin karvaisuuden
y.m. tapauksista, jotka esiintyvät saman perheen muutamissa jäsenissä.
Jos siis omituiset ja harvinaiset poikkeukset usein menevät perintönä,
voi helposti otaksua vähemmän omituisten ja tavallisempien
poikkeustenkin olevan perinnöllisiä. Oikea tapa katsella asiaa olisi
kenties se, että pitäisi jokaisen ominaisuuden periytymistä sääntönä ja
periytymättä jäämistä poikkeuksena.
Perinnöllisyyttä hallitsevat lait ovat enimmäkseen tuntemattomia. Ei
kukaan voi sanoa, miksi jokin saman lajin eri yksilöille taikkapa eri
lajeille yhteinen erikoisominaisuus toisinaan periytyy, toisinaan taas
jää periytymättä, miksi lapsi usein tulee muutamilta ominaisuuksiltaan
iso-isäänsä tai iso-äitiinsä tai kaukaisempiin esi-isiinsä, miksi joku
erikoisuus siirtyy yhdestä sukupuolesta molempiin sukupuoliin tai vain
toiseen sukupuoleen, ja jälkimäisessä tapauksessa tavallisimmin, mutta
ei aina, samaan sukupuoleen. Jotakin merkitsee sekin seikka, että
erikoisuudet, jotka esiintyvät kotieläintemme uroksissa, usein
siirtyvät, joko yksinomaan tai ainakin suurimmaksi osaksi ainoastaan
uroksiin. Mutta vielä tärkeämpi sääntö, jonka paikkansapitävyyttä
luullakseni ei ole syytä epäillä, on se, että minä ikäkautena joku
erikoisuus ilmeneekin, sillä on taipumuksena uudestaan ilmetä
jälkeläisissä samalla iällä, joskus tosin aikaisemminkin. Monissa
tapauksissa ei voisi toisin ollakaan; niinpä nautaeläinten sarvissa
esiintyvät erikoisuudet voivat ilmetä jälkeläisissä vasta kun nämä ovat
tulemassa täysikasvuisiksi; ja samoin tiedetään silkkimadossa
esiintyvien omituisuuksien näyttäytyvän vastaavalla toukka- tai
kotelo-asteella. Mutta perinnölliset taudit ja jotkut muut seikat
saavat minut otaksumaan, että sääntö ulottuu laajemmallekin ja että,
silloinkin kun ei ole nähtävää syytä, miksi jokin erikoisuus esiintyisi
jollakin määrätyllä iällä, sillä kuitenkin on taipumus esiintyä
jälkeläisessä samalla ikäkaudella, millä se ensiksi vanhemmassa ilmeni.
Luullakseni tällä säännöllä on mitä tärkein merkitys sikiö-opin
(embryologian) lakeja selitettäessä. Nämä huomautukset tarkottavat
tietysti ainoastaan omituisuuden ensi ilmenemistä, eivätkä sitä
alkusyytä, joka on voinut olla vaikuttamassa jo uroksen tai naaraksen
siitossoluissa, kuten esim. sarvien lisääntynyt pituus ilmenee
lyhytsarvisen lehmän ja pitkäsarvisen sonnin jälkeläisessä vasta
myöhemmällä iällä, vaikka syy tietysti jo piilee uroksen
siemenaineessa.
Koska olen viitannut elävien olentojen taipumukseen palautua
esivanhempien luontoisiksi, mainitsen samalla erään luonnontutkijan
usein lausuman väitteen, -- että kotieläimemme metsistyessään
vähitellen, mutta poikkeuksetta palautuvat alkuperäisen sukunsa
luonteeseen. Tämän nojalla on koetettu todistaa, ettei kesytetyistä
roduista voi tehdä mitään johtopäätöksiä luonnontilassa eläviin
lajeihin nähden. Olen turhaan yrittänyt päästä selville siitä,
mihin ratkaiseviin tosiseikkoihin tuo niin usein ja niin rohkeasti
lausuttu väite perustuu. Lienee hyvin vaikeata todistaa se todeksi.
Voimme huoletta päättää, että sangen monet selväpiirteisimmistä
kotimuunnoksistamme eivät mitenkään voisi elää luonnontilassa. Monissa
tapauksissa emme tiedä, millainen alkuperäinen suku oli, emmekä siis
voi sanoa, onko tapahtunut miltei täydellinen esivanhempiin
palautuminen vai eikö. Jotta risteytymisen vaikutukset estyisivät,
pitäisi päästää vain yksi ainoa muunnos elämään vapaana uudessa
kotiseudussaan. Koska nyt muunnoksemme todella toisinaan muutamilta
ominaisuuksiltaan tulevat esivanhempien muotoisiksi, näyttää minusta
otaksuttavalta, että jos meidän onnistuisi viljellä esim. eri
kaalirotuja useita sukupolvia hyvin laihassa maaperässä, ne suureksi
osaksi taikkapa kokonaankin palaisivat alkuperäiseen kesyttömään
sukuunsa, jolloin tosin laihan maaperän "pysyväinen" vaikutus olisi
osaksi otettava lukuun. Onnistuisiko koe vai eikö, ei merkitse paljoa
todistelujohdollemme; sillä itse kokeen kautta olisivat elinehdot
muuttuneet. Jos olisi toteen näytettävissä, että kotimuunnoksemme
osottavat vahvaa taipumusta palautumaan esivanhempiinsa, s.o.
kadottamaan saavutetut ominaisuutensa, eläessään samoissa
olosuhteissa ja muodostaessaan tarpeeksi lukuisan joukon, niin
että vapaa keskinäinen risteytyminen tasottaa kaikki lievät
rakenteenpoikkeavaisuudet -- siinä tapauksessa myönnän, ettemme voisi
kotimuunnoksista tehdä mitään johtopäätöksiä lajeihin nähden. Mutta
tämän mielipiteen tueksi ei ole olemassa todennäköisyyden varjoakaan.
Se väite, ettemme saata pitkittää kuorma- ja ratsuhevostemme, pitkä- ja
lyhytsarvisten nautaeläintemme, erisukuisen siipikarjamme ja ravinnoksi
kelpaavien kasviemme kasvattamista sukupolvi sukupolvelta miten
pitkälle tahansa -- se väite on vastoin kaikkea kokemusta.
KOTIMUUNNOSTEN LUONNE. MUUNNOSTEN JA LAJIEN TOISISTAAN EROTTAMISEN
VAIKEUS. -- KOTIMUUNNOSTEN SYNTY YHDESTÄ TAI USEAMMASTA LAJISTA.
Kun tarkastamme kesytettyjen eläintemme ja viljelyskasviemme
perinnöllisiä muunnoksia eli rotuja ja vertaamme niitä lähisukuisiin
lajeihin, huomaamme tavallisesti -- kuten jo on mainittu, -- jokaisessa
kotirodussa vähemmän luonteen yhdenmukaisuutta kuin todellisissa
lajeissa. Kotiroduilla on usein jonkun verran epämuotoinen luonne.
Tällä tarkotan sitä, että ne, vaikka yleensä eroavatkin toisistaan ja
muista suvun la'eista vain muutamissa vähäpätöisissä suhteissa, eroavat
suunnattomasti joltakin yksityiseltä osaltaan sekä toisistaan että
varsinkin siitä luonnonlajista, jolle ne ovat lähintä sukua.
Lukuunottamatta tätä (ja myöskin risteytettyjen muunnosten täydellistä
hedelmällisyyttä -- seikka, joka myöhemmin tulee puheeksi) samanlajiset
kotirodut eroavat toisistaan samoinkuin lähisukuiset saman suvun lajit
luonnontilassa; useimmissa tapauksissa eroavaisuudet vaan ovat
vähäpätöisempiä. Tämä myönnettänee todeksi, sillä jotkut pätevät
asiantuntijat pitävät kotieläin- ja viljelyskasvirotujamme eri
alkulajien jälkeläisenä, toiset yhtä pätevät asiantuntijat taas
pelkkinä muunnoksina. Jos olisi olemassa jokin selväpiirteinen ero
kesytys ja viljelysrotujen sekä lajien välillä, ei olisi mitään aihetta
tähän niin usein uudistuvaan epävarmuuteen. On usein lausuttu, etteivät
kotieläin- ja viljelysrodut eroa toisistaan sukutunnusmerkeiltään.
Voisimme osottaa, ettei tämä väite pidä paikkaansa; mutta
luonnontutkijat määrittelevät sukutunnusmerkit hyvin eri tavalla ja
kaikki sellaiset arvioimiset ovat nykyisin vain kokemukseen perustuvia.
Myöhemmin, kun on tullut selitetyksi, mitenkä suvut luonnontilassa
syntyvät, tulemme näkemään, ettei meillä ole mitään oikeutta odottaa
usein löytävämme sukutunnusmerkillisiä eroavaisuuksia kesytetyissä
roduissa.
Koettaessamme arvioida lähisukuisten kotirotujen
rakenteen-eroavaisuuksien suuruutta joudumme heti ymmälle, koska emme
tiedä, polveutuvatko rodut yhdestä vai useammasta alkulajista. Olisi
erittäin mielenkiintoista, jos tämä kysymys saataisiin selvitetyksi,
jos esim. voitaisiin osottaa, että vinttikoira, verikoira, terrieri,
spanieli ja bulldoggi, joiden kaikkein tiedämme lisääntyvän
samanmuotoisina, olisivat yhden ainoan lajin jälkeläisiä: olisivathan
sellaiset tosiasiat omiansa herättämään meissä epäilystä monien
lähisukuisten, eri maanosissa elävien luonnonlajien -- esim. monien
kettulajien -- muuttumattomuuteen. Omasta puolestani en usko -- syistä,
jotka kohta olen esittävä -- että eri koirarotujemme välillä huomattava
koko eroavaisuusmäärä on syntynyt kesytystilassa. Uskon että pieni osa
eroavaisuuksia johtuu siitä, että rodut polveutuvat eri lajeista. Mutta
mitä eräiden muiden kesyjen lajien selväpiirteisiin rotuihin tulee, on
todennäköistä tai miltei varmaa, että kaikki polveutuvat yhdestä
ainoasta kesyttömästä lajista.
On usein otaksuttu, että ihminen on valinnut kesytettäväkseen sellaisia
eläimiä ja kasveja, joilla on ollut tavaton luontainen taipumus
muuntelemaan ja kestämään eri ilmastoja. Kieltämättä nämä kyvyt ovat
paljo lisänneet useimpien kesytys- ja viljelystuotteidemme arvoa. Mutta
kuinka saattoi metsäläinen, kun hän ensinnä kesytti jonkun eläimen,
tietää, muuntelisiko se seuraavissa sukupolvissa ja kestäisikö se muita
ilmastoja? Onko aasin tai hanhen vähäinen muuntelevaisuus tai poron
vähäinen kyky kestää lämmintä ja kameelin kylmää estänyt niiden
kesyttämistä? Jos otettaisiin kesytettäviksi muita luonnontilassa
eläviä eläimiä ja kasveja yhtä paljon luvultaan kuin kesytys ja
viljelystuotteitamme nykyään on olemassa sekä yhtä moniin eri luokkiin
ja seutuihin kuuluvia ja jos nämä saataisiin lisääntymään yhtä monien
sukupolvien kuluessa, en epäile että ne muuntelisivat yhtä paljon kuin
kesytys- ja viljelystuotteidemme alkulajit ovat muunnelleet.
Mitä useimpiin jo muinoin kesytettyihin ja viljeltyihin eläimiimme ja
kasveihimme tulee, ei ole mahdollista päättää mitään varmaa siitä,
polveutuvatko ne yhdestä vai useammasta kesyttömästä lajista. Ne, jotka
uskovat kotieläintemme polveutuvan useasta lajista, esittävät
päätodisteenaan sen, että jo kaikkein vanhimpina aikoina, Egyptin
muistomerkeissä ja Sveitsin paalurakennuksissa, tapaamme paljon rotujen
erilaisuutta, ja että jotkut noista muinaisista roduista suuresti
muistuttavat vielä eläviä rotuja tai ovat samoja kuin ne. Mutta tämä
seikka vaan siirtää kauas taaksepäin sivistyksen historian ja osottaa,
että eläimiä on kesytetty paljon varhaisempina aikakausina, kuin tähän
saakka on oletettu. Sveitsin järviasukkaat viljelivät useita vehnä- ja
ohralajeja, hernettä, unikkoa öljyn vuoksi ja pellavaa, ja heillä oli
useita kesytettyjä eläimiä. He kävivät myöskin kauppaa muiden kansojen
kanssa. Tämä kaikki osottaa selvästi, kuten Heer on huomauttanut, että
he jo näin varhaisella ajalla olivat päässeet huomattavan pitkälle
sivistyksessä; ja tämä seikka puolestaan edellyttää pitkällistä
edelläkäynyttä vähemmän edistyneen sivistyksen aikakautta, jolloin
kesytetyt eläimet, ollen eri heimojen hallussa eri alueilla, ovat
voineet muunnella ja synnyttää uusia rotuja. Sittenkuin on löydetty
piikiviaseita päällimäisistä kerrostumista maailman eri osissa, uskovat
kaikki geologit raakalaisihmisen eläneen äärettömän kaukaisena
aikakautena. Ja me tiedämme, että nykyaikana tuskin on ainoatakaan
raakalaisheimoa, joka ei ainakin olisi kesyttänyt koiraa.
Useimpien kotieläintemme alkuperä pysyy luultavasti ainiaaksi hämäränä.
Kumminkin tahdon tässä mainita, että tutkittuani koko maailman kesyjä
koiria ja huolellisesti koottuani kaikki tunnetut tosiasiat olen
tullut siihen johtopäätökseen, että ihminen on kesyttänyt useita
koiransukuisia villejä lajeja ja että näiden verta, joissakin
tapauksissa sekaantuneena, virtaa kesyjen koirarotujemme suonissa.
Lampaiden ja vuohien alkuperästä en voi lausua mitään varmaa
mielipidettä. Päättäen Blyth'iltä saamistarni tiedoista
kyttyräselkäisen intialaisen nautakarjan elintavoista, äänestä,
ruumiinlaadusta ja rakenteesta on melkein varmaa, että se polveutuu eri
alkujuuresta kun meidän europalainen karjamme; ja useat pätevät
asiantuntijat uskovat, että jälkimäiselläkin on ollut kaksi tai kolme
kesytöntä esi-isää -- joko niitä sitten voi kutsua lajeiksi tai ei
Tämän johtopäätöksen, samoinkuin myös kyttyräkarjan ja tavallisen
nautakarjan lajierotusta koskevan, on katsottava perustuvan professori
Rutimeyerin oivallisiin tutkimuksiin. Mitä hevoseen tulee, olen --
syistä, joita en voi tässä luetella -- taipuvainen, joskin epäillen,
vastoin useiden tiedemiesten arveluja uskomaan, että kaikki rodut
kuuluvat samaan lajiin. Elätettyäni melkein kaikkia englantilaisia
kanarotuja, kasvatettuani ja risteytettyäni niitä ja tutkittuani niiden
luurankoja näyttää minusta melkein varmalta, että kaikki ovat
kesyttömän intialaisen kanan (Gallus bankiva) jälkeläisiä. Ja tämä on
Blyth'in ja muidenkin mielipide, jotka ovat tutkineet tätä lintua
Intiassa. Mitä taas ankkoihin ja kaniineihin tulee, joiden muutamat
rodut kyllä eroavat paljon toisistaan, on päivän selvää, että kaikki
polveutuvat tavallisesta villisorsasta ja villistä kaniinista.
Opin kotoisten eri rotujemme polveutumisesta eri alkulajeista ovat
muutamat kirjailijat vieneet mielettömään äärimäisyyteen. He uskovat,
että jokaisella rodulla, joka lisääntyy samanmuotoisena, olkoot
erottavat ominaisuudet kuinka pienet tahansa, on ollut kesytön
alkumuotonsa. Sen mukaan olisi Europassa täytynyt olla parikymmentä
villiä nautalajia, yhtä monta lammaslajia ja useita vuohilajeja, ja
yksin Isossa-Britanniassakin olisi niitä täytynyt olla useita. Eräs
kirjailija arvelee muinoin olleen yksitoista villiä Isolle-Britannialle
ominaista lammaslajia! Kun otamme huomioon, ettei Britanniassa nykyään
ole ainoatakaan tälle maalle erikoista imettäväistä, että Ranskassa on
vain harvoja Saksan eläimistä eroavia ja että samoin on laita
Unkarissa, Espanjassa j.n.e., vaan että sitävastoin kussakin näistä
maista on useita eri nauta-, lammas- y.m. rotuja, niin meidän täytyy
olettaa että kotieläinrodut ovat syntyneet Europassa. Sillä mistäpä
muualta ne olisivat tulleet? Samoin Itä-Intiassa. Myöskin mitä koko
maailman kesyihin koirarotuihin tulee, joiden oletan polveutuvan
useista villeistä lajeista, ei voi olla epäilystä siitä, että niissä on
ollut suunnaton määrä perinnöllistä muuntelevaisuutta. Sillä kukapa
olisi halukas uskomaan, että luonnontilassa koskaan on elänyt aivan
samankaltaisia eläimiä kuin italialainen vinttikoira, verikoira,
bulldoggi, mopsi tai Blenheimin spanieli y.m., jotka niin suuresti
eroavat kaikista kesyttömistä koiransukuisista? On usein sitovitta
todisteitta väitetty, että kaikki koirarotumme ovat syntyneet muutamien
harvojen alkulajien välillä tapahtuneesta ristisiitoksesta. Mutta
risteyttämällä voimme ainoastaan luoda muotoja, jotka jollakin tavoin
ovat vanhempiensa välimuotoja. Ja jos selitämme eri koirarotujemme
synnyn tämän tapahtuman kautta, niin meidän täytyy olettaa useiden
äärimäismuotojen, kuten italialaisen vinttikoiran, verikoiran,
bulldoggin y.m. ennen olleen olemassa kesyttömässä tilassa. Sitäpaitsi
on suuresti liioteltu eri rotujen luomisen mahdollisuutta
ristisiitoksen kautta. Tosin tunnetaan useita tapauksia, jotka
osottavat, että rotua voidaan muuttaa tilapäisen risteytyksen kautta,
jos tätä on tukemassa niiden eläinten huolellinen valinta, jotka
omistavat halutut ominaisuudet. Mutta lienee sangen vaikeata saada
aikaan rotua, joka olisi kahden aivan eri rodun keskivälillä. Sir J.
Sebright on varta vasten tehnyt kokeita tällä alalla ja epäonnistunut.
Kahden puhtaan rodun ensi risteytyksestä syntyneet jälkeläiset ovat
kyllä mukiinmeneviä ja toisinaan (kuten olen huomannut kyyhkysistä)
luonteeltaan aivan yhdenmuotoisia, ja kaikki näyttää kylläkin
yksinkertaiselta. Mutta kun näitä sekasikiöitä on risteytetty keskenään
muutamissa sukupolvissa, on niissä tuskin kahta samanlaista, ja silloin
käy tehtävän vaikeus selville.