En voi ajatella komeampaa alusta kuin Norddeutscher Lloydin "Der Uhlan"
oli, herttaisempaa herrasmiestä kuin sen kapteeni ja kunnollisempia
ihmisiä kuin sen päällystö. Se täytyy minun kaikessa tapauksessa
tunnustaa. Muutoin oli matka inhottava. Laivassa ei mitään vikaa
ollut, eikä ilmassakaan, sillä se oli yksitoikkoisen ihanteellinen.
Ei edes omasta sydämestäni ollut syytä etsittävä, sillä omatunto
ja minä olimme tehneet totisen eron, ja päätös oli järkähtämätön.
Tunnonvaivojeni mukana oli kaikki pelkokin paennut, ja minä olin valmis
nauttimaan sinitaivaasta ja auringossa säteilevästä merestä samalla
suruttomuudella kuin Raffles. Raffles se minua esti siitä, mutta ei
hänkään yksinänsä. Raffles yhdessä tuon pienen australialaisen noidan
kanssa, joka oli kotimatkalla koulusta.
Mitä Raffles saattoi hänessä nähdä — mutta sitä on turha kysyäkään.
Tietysti hän ei nähnyt tytössä enempää kuin minäkään, mutta
suututtaakseen minua tai kenties rangaistakseen minua pitkällisestä
luopumuksestani täytyi hänen ehdottomasti kääntää minulle selkänsä
ja omistaa kaikki huomaavaisuutensa tyttöletukalle Southamptonista
aina Välimerelle asti. He olivat aina yhdessä. Tuo oli kerrassaan
liian luonnotonta. He alottivat aamiaisen jälkeen ja jatkoivat kello
yhteen-, kahteentoista yöllä; ei kulunut hetkeäkään, ettei olisi
kuulunut hänen nenäänsä nauramista tai Rafflesin tyyntä ääntä, joka
puheli suloista hölyn pölyä hänen korvaansa. Tietysti se oli hölyn
pölyä! On käsittämätöntä, että sellainen mies kuin Raffles, niin paljon
kokenut maailmaa ja sellainen naisten tuntija (tähän luonnepiirteeseen
olen tahallani jättänyt koskematta, sillä se ansaitsee erikoisen
kirjan), onko uskottavaa, täytyy minun kysyä, että sellaisella miehellä
voisi olla muuta kuin lorua puhuttavana päivät päästään yhdessä
ajattelemattoman koulutytön kanssa?
En tahdo millään muotoa olla kohtuuton; luulen myöntäneeni, että
tuossa nuoressa tytössä oli yhtä ja toista puolellansa. Hänen silmänsä
olivat epäämättömän kauniit, ja hänen pienten ruskeiden kasvojensa
muoto oli ihastuttava, jos pelkät piirteet voivat viehättää. Tunnustan
myös hänen olleen reippaampikin kuin katson naisessa miellyttäväksi,
sekä kadehdittavan terve, vilkas ja eloisa. En saa kenties
tilaisuutta käyttää otteita tämän nuoren naisen puheista (jos ne sitä
sietäisivätkään), ja olen sentähden sitä kerkeämpi kuvailemaan häntä
tasapuolisesti. Tietenkin olin hiukan ennakkoluuloinen häntä kohtaan.
En pitänyt siitä, että hän oli niin lyöttäytynyt Rafflesin seuraan,
joten minä päivä päivältä yhä harvemmin häntä tapasin. Halpaahan se on,
mutta minun täytyy tunnustaa, että minua vaivasi tunne, joka suuresti
muistutti mustasukkaisuutta.
Mustasukkaisuus raateli myöskin erästä toista —, raju, hillitsemätön,
alhainen mustasukkaisuus, kapteeni von Heumann kierteli viiksiään,
työnteli kalvosimiansa sormusten yli ja tuijotteli hävyttömästi minuun
puitteettomien nenäkakkulainsa läpi; meidän olisi tullut lohduttaa
toisiamme, mutta me emme koskaan vaihtaneet sanaakaan keskenämme.
Kapteenilla oli ruma arpi toisessa poskessaan, muisto Heidelbergistä,
ja minä mietiskelin, miten hartaalla kaipuulla hän toivoikaan saada
antaa Rafflesille samanlaisen. Oli von Heumannillakin tilaisuutensa
olla esillä. Raffles antoi hänen liittyä heihin monta kertaa päivässä
ainoastaan saadakseen hänet taas lyödä pois pelistä, kun häntä halutti;
niin kuuluivat hänen omat sanansa, kun minä nuhtelin häntä hänen
epähienosta käytöksestään saksalaista kohtaan saksalaisella laivalla.
"Sinä teet itsesi inhotuksi laivalla!"
"Ainoastaan herra von Heumannin silmissä."
"Mutta onko se viisasta, kun me juuri häntä tahdomme puijata?"
"Viisainta mitä milloinkaan olen tehnyt. Tekeytyä ystäväksi hänen
kanssaan olisi ollut onnetonta — se on liian tavallinen temppu."
Tunsin lohdutusta, kevennystä, melkein tyytyväisyyttä. Olin peljännyt,
että Raffles laiminlöi asiamme, ja sen sanoinkin hänelle suoraan.
Olimme nyt lähellä Gibraltaria, ja hän ei ollut virkkanut sanaakaan
siitä sen jälkeen kuin kuljimme Wightin ohitse. Hän hymyili ja pudisti
päätään.
"Meillä on runsaasti aikaa, Bunny, varsin runsaasti aikaa. Emme
voi tehdä mitään ennen kuin saavumme Genuaan, ja se tapahtuu vasta
sunnuntai-illaksi. Ihminen ei ole kuin yhden kerran nuorena; täytyy
siis pitää niin hauskaa kuin voipi."
Tätä haastelimme ehtoopäivällä peräkannella, ja puhuessamme Raffles
katseli terävästi ympärilleen, poistuen luotani seuraavassa hetkessä
varmoin askelin. Minä vetäydyin tupakkahuoneeseen polttamaan ja
lukemaan erääseen nurkkaan, ja tarkastelin von Heumannia, joka pian sen
jälkeen asettui toiseen nurkkaan, jurrottamaan ja juomaan olutta.
Vain harvat matkustajat uskalsivat lähteä Punaiselle merelle
keskikesällä, ja "Der Uhlan" oli tosiaan melkein tyhjä. Siinä oli
kuitenkin ainoastaan joitakuita kansihyttejä, ja sillä verukkeella minä
olin joutunut Rafflesin kojutoveriksi. Minä olisin voinut saada oman
hytin välikannella, mutta minun täytyi välttämättä asustaa ylhäällä.
Raffles oli kivenkovaan vaatinut minua itsepintaisesti pitämään kiinni
siitä. Saimme siten olla yksissä herättämättä kenenkään epäluuloja,
mutta myöskin käyttämättä sitä seikkaa hyödyksemme, sikäli kuin minä
voin nähdä.
Sunnuntaina ehtoopäivällä minä makasin hytissä nukkumassa, alakojussa,
kun Raffles ravisteli uutimiani, istuen paitahihasillaan sohvalla.
"Achilles makaa ja kyräilee kojussaan!"
"Mitäpä tässä muutakaan tehdä?" kysyin minä venytellen ja haukotellen.
Panin kuitenkin merkille sen, että hänen äänensä oli hyväntuulinen, ja
tein parhaani ollakseni hänen mieltänsä samentamatta.
"Minä olen keksinyt muuta, Bunny."
"Niin, sen kyllä tiedän."
"Sinä käsität minua väärin. Nulikka saa palvella vuorostaan nyt
ehtoopäivällä. Minulla on ollut muuta ajattelemista."
Minä heilautin jalkani kojun reunan yli ja istuin vastapäätä häntä
pelkkänä korvana. Sisempi ristikolla varustettu ovi oli suljettu ja
oviverholla peitetty, kuten akkunakin sen yläpuolella.
"Me saavumme Genuaan ennen päivänlaskua", jatkoi Raffles. "Siellä on
urotyö suoritettava."
"Vai niin, sinun aikomuksesi on edelleenkin ryhtyä siihen?"
"Olenko milloinkaan sanonut, etten sitä tekisi?"
"Sinä olet niin vähän vihjaillut, aijotko yrittää sitä tai tätä..."
"Tahallani, Bunny; miksi pilaisin huvimatkan tarpeettomasti
liikeasioista puhumalla? Mutta nyt on aika tullut. Sen täytyy tapahtua
Genuassa, jos siitä tahtoo jotakin syntyväksi."
"Maissa?"
"Ei, laivalla, huomen-illalla. Tänä-iltanakin ehkä sopisi, mutta
huomenna on parempi, siltä varalta, että homma ei onnistuisi. Jos
olemme pakotetut käyttämään väkivaltaa, niin voimme lähteä tiehemme
ensimäisellä aamujunalla, eikä mitään tulisi tiedoksi, ennen kuin laiva
olisi merellä ja von Heumann löydettäisiin kuolleena tai tainnuksissa."
"Ei kuolleena!" huudahdin minä.
"Tietystikään ei", yhtyi Raffles siihen; "mutta jos meidän täytyy
paeta, on tiistai-aamu paras, sillä silloin laiva lähtee matkalle,
tapahtuipa mitä hyvänsä. Mutta minä en osaa ajatella, että väkivaltaa
tulisi käytettäväksi. Väkivalta on samaa kuin kykenemättömyytensä
tunnustaminen. Kuinka monta kertaa olet minun nähnyt lyövän näinä
vuosina? Et ainoatakaan, luulen; mutta minä olen ollut valmis lyömään
joka kerralla, jos se olisi käynyt aivan välttämättömäksi."
Minä kysyin häneltä, kuinka hän pääsisi von Heumannin hyttiin kenenkään
huomaamatta, ja vaikka hytissämme olikin hämärä, huomasin kuitenkin
hänen kasvojensa kirkastuvan.
"Kiipeä ylös kojuuni, Bunny, niin saat nähdä."
Tein sen, mutta en voinut nähdä mitään. Raffles kurottausi eteenpäin ja
kopautti venttiiliin, liikkuvaan ilmanvaihtoluukkuun, joka oli seinässä
hänen makuusijansa yläpuolella. Se oli noin kahdeksantoista tuumaa
pitkä ja puoleksi niin leveä, ja aukeni ulospäin, ilmanvaihtotorveen.
"Tämä on onnemme ovi", sanoi hän. "Avaa se, jos haluat; sinä et voi
nähdä paljoa, sillä se avautuu vain vähän, mutta asian saa autetuksi
irrottamalla pari ruuvia. Torvi on, kuten ehkä voit nähdä, melkein
pohjaton; sinä kuljet sen alitse joka kerta kun menet kylpyysi, ja se
päättyy ylhäällä erääseen komentosillan aukkoon. Senpä tähden on yritys
tehtävä Genuassa ollessamme, sillä satamassa ei kukaan pidä vahtia
komentosillalla. Meitä vastapäätä on von Heumannin ilmanvaihtoluukku.
Sekin avautuu irrottamalla pari ruuvia, ja torvessa on poikkipiena,
jonka päällä voipi seistä työskennellessään."
"Mutta jos joku kurkistaa alhaalta päin?"
"On kovin uskomatonta, että alhaalla kukaan sattuu kävelemään ohitse,
niin uskomatonta, että hyvin uskallamme antautua siihen vaaraan. Ei,
minä en voi asettaa sinua sinne alas vartioimaan. Pääasia on se, ettei
meitä kumpaakaan nähdä sen jälkeen kun olemme menneet hyttiimme. Pari
laivapoikaa pitää vartiota kannella, ja niistä saamme todistajat; siitä
koituu totisesti salaperäisin juttu mitä milloinkaan on kuultu."
"Ellei von Heumann tee vastarintaa."
"Vastarintaa! Siihen hän ei saa tilaisuutta! Hän juo liian paljon
olutta ollakseen herkkäuninen, eikä mikään ole helpompaa kuin
kloroformilla huumata sikeästi nukkuva mies; sinä olet tehnyt sen
itsekin erään kerran, josta ehkä on epähienoa muistuttaa sinua. Von
Heumann on tiedoton heti seuraavassa silmänräpäyksessä, kun minä saan
käteni sisälle hänen ilmanvaihtoluukustaan. Minä ryömin hänen ruumiinsa
yli, veikkoseni!"
"Entäs minä?"
"Sinä ojennat minulle mitä tarvitsen ja puolustat linnoitusta, jos
vastoinkäymistä sattuu, sekä ylimalkaan annat minulle sen siveellisen
tuen, johon olen sinun takiasi tottunut. Se on ylellisyyttä, Bunny,
mutta minun on ollut riivatun vaikeata tulla toimeen ilman sitä, sitte
kun sinusta on tullut pelikumppanini."
Hän sanoi, että Heumann tietysti nukkuisi teljetyn oven takana, jonka
_hän_ tietysti avaisi, ja puhui muistakin tavoista harhaannuttavien
jälkien aikaansaamiseksi sillä välin kun penkoisi hytissä. Raffles ei
sentään odottanut mitään suuritöistä etsintää.
Von Heumannilla kaiketikin olisi helmi taskussaan; Raffles sitäpaitsi
tiesikin, missä hän sitä säilytti. Minä kysyin tietysti, mistä hän
oli saanut sen urkituksi, ja hänen vastauksensa herätti hetkellisen
epäsoinnun välillemme.
"Se on hyvin vanha tarina, Bunny. Olen todellakin unohtanut missä
kirjassa se esiintyy, vain Testamentista olen varma, ja se on Vanha.
Simson oli sen onneton sankari ja joku Delila sankarittarena."
Ja hän katsoi minuun niin veitikkamaisesti, etten hetkeäkään voinut
olla epätietoinen siitä, mitä hän tarkotti.
"Vai niin, kaunis australiatar on näytellyt Delilaa?" huomautin minä.
"Hyvin viattomalla tavalla."
"Onko hän viekotellut kapteenilta salaisuuden?"
"Kyllä, minä olen pakottanut kapteenin ponnistamaan kaiken voitavansa
herättääksensä mielenkiintoa, ja helmestä kertominen oli hänen suuri
tehokeinonsa, niinkuin olin juuri harkinnutkin. Onpa hän näyttänytkin
Amylle helmen."
"Amylle... vai niin tuttavallisesti sanot! Ja tyttö kertoi sen heti
sinulle?"
"Ei suinkaan, kuinka voi juolahtaakaan mieleesi sellaista? Minulle oli
mitä vaikeinta saada asia livahtamaan hänen kieleltään."
Hänen äänensä olisi pitänyt varottaa minua. Mutta minulla ei ollut
kylliksi huomiokykyä käsittääkseni tuota varotukseksi. Nyt olin
vihdoinkin ymmärtänyt hänen järjettömän liehakoimisensa, ja seisoin
siinä päätäni pudistellen ja häntä sormellani uhkaillen, suuren
keksintöni johdosta sokeana hänen tuimalle katsannolleen.
"Sinä kavala käärme", naljailin minä. "Nyt käsitän kaiken; voi, kuinka
olen ollut typerä!"
"Oletko varma siitä, ettet ole sitä yhä vieläkin?"
"Ei, nyt älyän kaiken mitä olen koko viikon pohtinut. En kerrassaan
kyennyt käsittämään, mitä merkillistä sinä tuossa pikku tytössä voit
nähdä. En voinut uneksiakaan, että se kuului näytelmään."
"Vai niin, sinä luulet sitä _siksi_, etkä miksikään muuksi?"
"Tietysti, senkin vanha kettu!"
"Etkö tiedä, että hän on rikkaan karjakauppiaan tytär?"
"On tusinoittain rikkaita naisia, jotka olisivat valmiit menemään
naimisiin kanssasi vaikka huomispäivänä."
"Etkö voisi ajatella, että minua saattaisi haluttaa lopettaa leikki,
alottaa uudella uralla ja sitte elää onnellista elämää — Australiassa?"
"Ja sen sinä sanot tuolla äänellä? — Ei, ei, sitä en todellakaan voi
ajatella."
"Bunny!" huudahti hän niin kiukustuneesti, että luulin hänen lyövän
minua.
Mutta siihen se jäi.
"Uskotko, että voisit elää onnellisena?" rohkenin kysyä.
— "Luoja tiesi!" vastasi hän. Ja hän meni minun jäädessäni seisomaan
hämmästyneenä hänen katseestaan ja äänensä sävystä sekä kaiken tämän —
entistä enemmän — mitättömästä aiheesta.