Kun Kannibalisaarten kuningas tuotti kuningatar Victorialle tappioita
ja eräs europalainen hallitsija antoi sähkölennättimen kiidättää
onnittelunsa tuosta urotyöstä, oli suuttumus Englannissa yhtä suuri
kuin hämmästyskin, sillä asia ei silloin ollut yhtä tavallinen kuin
miksi se perästäpäin on tullut. Mutta sitte kun tuli selville, että
eräs erittäin tärkeä lahja seuraisi onnitteluja antaakseen niille
pontta, niin johduttiin ajattelemaan, että sekä valkoinen että musta
hallitsija olivat kumpainenkin joutuneet päästään pyörälle. Sillä lahja
oli helmi, sanomattoman kallisarvoinen, muinoin brittiläisen kalvan
irrottama polyneesialaisesta koristeesta ja brittiläisen majesteetin
lahjottama hallitsijalle, joka nyt käytti tilaisuutta palauttaakseen
sen takaisin alkuperäiselle omistajalleen.
Tapaus olisi ollut aarre sanomalehdille muutamia viikkoja myöhemmin,
kuoleutuneimpana vuodenaikana. Mutta nyt kesäkuussakin sukeusi siitä
johtavia kiihotuksia, lähetettyjä kirjeitä, huomattavia uutisia,
lihavia otsikkoja; _Daily Chronicle_ omisti puoli kirjallisuussivuansa
viehättävälle kuvaukselle saarivaltakunnan pääkaupungista, jota
_Pall Mall_ pääkirjotuksessaan tahtoi hallituksen maan tasalle
hajottamaan. Minä itse harjotin vähätuloista, mutta en aivan lahjatonta
kirjailijatointa siihen aikaan, ja päivänkysymys kannusti minut
pilarunoon, joka sai lehdessä paremman sijan kuin mikään mitä olin
aikaisemmin julkaissut. Olin vuokrannut pois kaupunkilhuoneustoni ja
ottanut itselleni halvan asunnon Thames Dittonissa, sanoen syyksi
ihanteellisen kiihkoni saada myötäänsä pitää joen näkyvissäni.
"Oivallisia säkeitä, veikkoseni!" sanoi Raffles, joka oli
välttämättömästi tahtonut tulla tervehtimään minua, lojuessaan veneessä
minun meloessani ja perää pitäessäni. "Kai maksavat sinulle runsaasti
näistä?"
"Eivät penniäkään."
"Mitä sanotkaan, Bunny! Ja minä kun luulin, että he maksavat hyvin.
Kärsivällisyyttä vain, niin saat kyllä rahaosotuksen."
"Ei, varmaan en", vakuutin synkästi. "Minä saan tyytyä siihen
kunniaan, että näen runoni painettuna, niin kirjotti toimittaja
minulle nimenomaan", lisäsin, ja annoin tuolle suosiolliselle herralle
lisänimen, joka ei ollut aivan kohtelias.
"Oletko ehkä ennen saanut maksua siitä mitä olet kirjottanut?"
Ei, sitä en ollut milloinkaan aikonut tunnustaa, mutta olin todellakin
tehnyt sen, rikos oli tullut ilmi, eikä sitä enää kannattanut salailla.
Olin kirjottanut rahan vuoksi, koska todella olin rahan puutteessa;
olin riivatun kipeässä pulassa, jos hän välttämättömästi tahtoi
tietää sen. Raffles nyökkäsi, kuin olisi hän jo tiennyt sen. Minä
latelin valituksiani. Ei ollut helppo tulla toimeen vastaleivottuna
kirjailijana ilman vakinaista tointa; minä puolestani pelkäsin, etten
kirjottanut kyllin hyvin enkä kyllin huonosti saavuttaakseni onneani.
Kärsin säännöllisesti ja hedelmättömästi tyylin etsimisessä. Runoja
osasin sepittää, mutta ne eivät kannattaneet. Uutisten keruuseen tai
alempaan sanomalehtimiestoimintaan en voinut enkä tahtonut alentua.
Raffles nyökkäsi taas, tällä kertaa hymyillen, ja hymy pysyi hänen
silmissään, kun hän kumartui taaksepäin ja katseli minua. Tiesin
hänen ajattelevan muita asioita, joihin olin alentunut, ja luulin
arvaavani, mitä hän aikoi sanoa. Hän oli sanonut sen niin monta
kertaa ennen, ja hän varmaan sanoisi sen vielä uudelleen. Minulla oli
vastaukseni valmiina, mutta hän oli varmaan kyllästynyt uudistamaan
samoja kysymyksiä minulle. Hän laski silmäluomensa alas, otti uudelleen
sanomalehden, jonka oli laskenut kädestään, ja minä ehdin meloa koko
Hampton Courtin punaisen muuririvin ohi, ennen kuin hän taas puhui.
"Ja tästä he eivät ole antaneet sinulle mitään! Hyvä Bunnyseni, säkeesi
ovat erinomaisia, eivät ainoastaan muodon puolesta, vaan sinä olet
myös keskittänyt aiheesi ja sommitellut sen sattuviksi sanoiksi. Olet
varmasti antanut minulle selvemmän käsityksen asiasta kuin minulla on
ollut ennen. Mutta onko se todellakin viidenkymmenentuhannen punnan
arvoinen — yksi ainoa helmi?"
"Sadankymmenen, luullakseni, mutta se ei sopinut runomittaan."
"Satatuhatta puntaa!" sanoi Raffles silmät ummessa. Ja taas olin
varma siitä, mitä oli tulossa, mutta vielä kerran erehdyin. "Jos se
on niin paljon arvoinen", huudahti hän viimein, "niin siitä ei voisi
päästä eroon; se ei ole kuin timantti, jonka voisi jakaa. Mutta pyydän
anteeksi, Bunny... unohdin..."
Emmekä me sanoneet sen enempää keisarin lahjasta, sillä ylpeys viihtyy
tyhjissä taskuissa hyvin, eikä pahinkaan puute maailmassa olisi voinut
houkutella minua siihen ehdotukseen, jonka olin odottanut Rafflesin
tekevän. Odotukseni oli ollut puolinainen toive, vaikka en tiennyt
sitä ennen kuin nyt. Mutta kumpikaan meistä ei viitannut sen enempää
siihen, minkä Raffles tekeytyi unohtaneeksi — minun "luopumiseni",
"palautumiseeni hyveeseen", joksi hän oli sitä piloillaan sanonut.
Olimme molemmat hiukan vaiteliaita ja häpeillämme, molemmat omiin
ajatuksiimme vaipuneina. Emme olleet kuukausiin toisiamme tavanneet,
ja kun minä seurasin häntä asemalle tuona sunnuntai-iltana vähää
ennen kello yhtätoista, uskoin, että sanoimme toisillemme jäähyväiset
vieläkin useammaksi kuukaudeksi.
Mutta sillä välin, kun odotimme junaa, näin noiden kirkkaiden silmien
tarkastelevan minua asemalyhdyn alla, ja kohdatessani niiden katseen
Raffles pudisti päätään.
"Sinä et näytä reippaalta, Bunny", hän sanoi. "Minä en ole milloinkaan
uskonut tätä Thamesin laaksoa terveelliseksi. Sinun pitäisi saada
ilmanalan muutosta."
"Soisinpa totisesti, että voisin saada sitä."
"Sinä todella tarvitset merimatkaa."
"Ja talven St. Moritzissa, vai tahdotko mieluummin suositella Cannesia
tai Kairoa? Tuo on varsin oivallista, Raffles, mutta sinä unohdat, mitä
kerroin sinulle raha-asioistani."
"En unohda mitään. Minä en vain tahtonut loukata sinua. Mutta kuule,
merimatka sinun kuitenkin täytyy saada. Minäkin tarvitsen ilmanalan
muutosta, ja sinun pitää tulla mukaan vieraanani. Vietämme heinäkuun
Välimerellä."
"Sinunhan pitää pelata lyöntipalloa..."
"Palttua lyöntipallolle."
"Niin, jos uskoisin, että puhut vakavasti..."
"Tietysti tarkotan täyttä totta. Tuletko mukaan?"
"Silmänräpäyksessä, — jos sinä matkustat."
Ja minä puristin hänen kättään ja huiskutin kättäni jäähyväisiksi siinä
täysin rauhallisessa vakaumuksessa, etten milloinkaan enää kuulisi
siitä asiasta puhuttavan. Tuo oli tietenkin vain haihtuva päähänpisto
eikä mitään muuta. Aloin pian toivoa, että puhe olisi merkinnyt jotakin
enempää; sillä viikolla tulin sellaiseen päätökseen, että olisi
parasta, jos voisin jättää Englannin tykkänään. En ansainnut mitään.
Töin tuskin sain elää kituutelluksi sillä vuokran lisällä, josta olin
kesäkaudeksi vuokrannut pois asuntoni kalustettuna. Sitten odottaisivat
minua velkojat jälleen Lontoossa. Oliko mahdollista olla täysin
rehellinen? En ollut tehnyt velkoja, kun minulla oli rahaa taskuissani,
ja suoranainen epärehellisyys tuntui minusta vähemmän häpeälliseltä
kuin se.
Mutta Rafflesista en tietystikään kuullut mitään, viikko kului ja
puolet vielä toistakin. Mutta myöhään seuraavana sunnuntai-iltana
löysin hänen sähkösanomansa asunnostani, sen jälkeen kun olin turhaan
etsinyt häntä kaupungista ja epätoivoissani syönyt päivällistä
typötyhjässä klubissa, johon vielä kuuluin.
"Laittaudu lähtemään Waterloo-asemalta Norddeutscher Lloydin
pikajunalla", sähkötti hän, "9.25 a.p. maanantaina, tapaat minut
'Uhlanin' kannella Southamptonissa, matkaliput valmiina. Kirjotan pian."
Ja hän kirjotti todellakin hyvin herttaisen kirjeen, mutta ilmaisten
suurta levottomuutta minusta, terveydestäni ja toiveistani, oikein
liikuttavan kirjeen, kun ajattelee aikaisempaa tuttavuuttamme ja että
se nyttemmin oli rikkoutunut. Hän sanoi ottaneensa kaksi hyttipaikkaa
Neapeliin, matkustaaksemme Capriin, joka selvästi oli onnekkaan
rauhan saari, missä me yhdessä paahtelisimme itseämme auringossa ja
"unohtaisimme joksikin aikaa". Se oli viehättävä kirje. En ollut
milloinkaan nähnyt Italiaa; hänen etuoikeudekseen koituisi välittää se
tuttavuus. Ei ollut suurempaa erehdystä kuin väittää, että se maa oli
mahdoton kesällä; Neapelin lahti oli kerrassaan jumalallinen, ja hän
kirjotti "keijukaisten kadonneesta maasta", kuin olisi runous hänen
tahtomattansa pulppuillut hänen kynästään. Palatakseni maalliseen ja
suorasanaiseen, saatoin ehkä katsoa hänen olleen epäisänmaallinen
siinä, että valitsi saksalaisen laivan, mutta millään muulla linjalla
ei saanut niin paljoa mukavuutta ja kestitystä matkarahallaan. Olipa
kirjeessä vihjaus parempaankin syyhyn. Raffles kirjotti, kuten oli
sähköttänytkin, Bremenistä, ja minä ymmärsin, että hän oli käyttänyt
omakohtaista vaikutusvaltaansa viranomaisiin, saadakseen alennusta
matkalipuistamme.
Voipi kuvitella minun iloni ja ihastukseni! Minun onnistui maksaa
mitä olin velkaa Thames Dittoniin, kiristää toimittajalta hyvin pieni
maksuosotus ja räätäliltäni vielä yksi flanellipuku. Muistan, että
vaihdoin viimeisen kultarahani ostaakseni laatikon Sullivan-savukkeita
Rafflesille matkatupakaksi. Mutta sydämeni oli yhtä kevyt kuin
kukkaronikin maanantai-aamuna, ihanimpana aamuna koko tuona koleana
kesänä, kun pikajuna huruutti päiväpaisteisen meren rannalle.
Soutuvene odotti matkustajia Southamptonissa. Raffles ei ollut
vastassa, enkä minä hakenutkaan häntä silmiini ennen kuin lähenisimme
laivaa. Ja silloin etsin häntä turhaan. Hänen kasvonsa eivät olleet
niiden monien seassa, jotka kurottausivat laivan laidan yli, eikä hänen
kätensä niiden harvojen seassa, jotka huiskuttivat nenäliinojansa
ystävilleen. Kiipesin kannelle äkillisen levottomuuden valtaamana.
Minulla ei ollut matkalippua eikä rahaa millä sen ostaa. En tiennyt
edes hyttini numeroa. Minulla oli sydän kurkussa, kun pysäytin erään
tarjoilijan ja kysyin oliko mr. Raffles laivalla. Jumalan kiitos,
hän oli! Mutta missä? Sitä ei mies tiennyt, ja minun täytyi mennä
omin päin hakemaan häntä. Mutta en nähnyt hänestä vilahdustakaan
kävelykannella enkä salongissa; tupakkahuone oli tyhjä, paitsi erästä
pientä saksalaista, jonka punaiset viikset olivat harjatut ylös aina
silmien kohdalle; eikä Raffles ollut omassa hytissäänkään, jonka etsin
epätoivoissani, mutta jossa kuitenkin hänen nimensä matkatavarain
kyljessä lohdutti minua. Mutta miksi hän itse pysytteli poissa
näkyvistä, sitä en voinut käsittää, ja ainoastaan kamalia selityksiä
voin ajatella.
"Ahaa, siinähän oletkin! Olen etsinyt sinua joka sopesta!"
Huolimatta painetusta kiellosta olin kavunnut komentosillalle,
viimeisenä pelastuskeinona, ja siellä istui todellakin A.J. Raffles
kumartuneena erään päällystön pitkän lepotuolin yli, jossa istui nuori
valkopukuinen tyttö, hento, kalpea-ihoinen, tummatukkainen, hyvin
kaunis-silmäinen tyttö. Niin paljon ehdin huomata hänen noustessaan
ja käännähtäessään päin; sen jälkeen en voinut muuta ajatella kuin
pikku irvistystä, joka vilahti hänen hyvin näytellyn hämmästyksensä
purkauksen edellä.
"Mitä ihmettä — Bunny?" huudahti Raffles.
"Mistä _sinä_ tulet?"
Minä änkytin jotakin, hänen puristaessaan kättäni.
"Tuletko matkalle sinäkin? Neapeliin myös! No, mutta sepä merkillinen
sattuma... Miss Werner, saanko esitellä hänet teille?"
Ja sen hän tekikin aivan empimättä, ja kertoi minun olevan hänen
vanha koulutoverinsa, jota hän ei ollut nähnyt moneen kuukauteen,
monin omavaltaisin laatusanoin ja tarpeettomin yksityiskohdin, jotka
heti herättivät nolostumista, epäluuloa ja uhmaa minussa. Tunsin
häpeäväni meidän molempain puolesta, ja se kiusasi minua. Menetin
kokonaan malttini enkä koettanutkaan saada sitä takaisin, selvitäkseni
hämmennyksestäni. En voinut muuta kuin jupista sanoja, joita Raffles
pani kielelleni, ja sen tein varmasti hyvin yrmeällä äänellä.
"Vai niin, sinä näit nimeni matkustajaluettelossa ja tulit etsimään
minua? Sinä kunnon vanha Bunny! Mutta kuules, etkö haluaisi osalliseksi
hyttiini? Minulla on oikein erinomainen kansihytti, mutta eivät
luvanneet minun saavan pitää sitä yksin. Meidän täytyy järjestää se
asia, ennen kuin ehtivät työntää sinne jonkun tuntemattoman. Meidän
täytyy joka tapauksessa lähteä täältä."
Sillä perämies oli tullut ohjaushyttiin ja meidän jutellessamme oli
luotsi ottanut komentosillan haltuunsa. Alas mennessämme lähtivät
soutuveneet liikkeelle liehuvin nenäliinoin ja jäähyväisten kaikuessa,
ja kumartaessamme neiti Wernerille kävelykannella, kuului syviä
pitkäveteisiä huokauksia altamme, ja matkamme oli alkanut.
Se ei alkanut hauskasti Rafflesin ja minun kesken. Kannella hän oli
peittänyt visapäisen hämmästykseni väkinäisellä iloisuudella; hytissä
hän äityi suorasukaiseksi.
"Senkin ääliö", sähisi hän. "Nyt olet jättänyt minut taas pinteeseen!"
"Millä tavoin olen minä jättänyt sinut pinteeseen?"
En ollut huomaavinani hänen viime sanoihinsa liittynyttä loukkausta.
"Millä tavoin? Olisipa luullakseni pitänyt paksuimmallakin päällä
ymmärtää tarkotukseni olevan, että me tapaisimme toisemme sattumalta!"
"Sinähän olit itse ostanut molemmat liput?"
"Ei kukaan laivalla tiedä sitä; sitäpaitsi en ollut päättänyt _sitä_
silloin kun ostin liput."
"No, sinun olisi pitänyt antaa minunkin tietää mitä olit päättänyt.
Sinä sommittelet suunnitelmia, etkä hiisku sanaakaan minulle, mutta
vaadit, että minun pitäisi vaistomaisesti suoriutua niissä. Kuinka voin
minä tietää, että sinulla oli jotakin tekeillä?"
Olin vaihtanut osia jonkunlaisella teholla. Raffles oli melkein
allapäin.
"Asia on sellainen, Bunny, että tarkotukseni oli olla antamatta sinun
siitä mitään tietää. Sinä... sinä olet tullut niin hurskaaksi vanhoilla
päivilläsi!"
Hänen äänensä sävy tuntuvasti lepytti minua, mutta vielä oli minulla
paljon anteeksi annettavaa.
"Jos et uskaltanut kirjottaa siitä", jatkoin, "niin oli sinun
velvollisuutesi antaa minulle viittaus niin pian kuin astuin jalkani
laivalle. Olisin käyttäytynyt sen mukaisesti. En ole niin pyhä kuin
luulet."
Oliko se kuvittelua, vai eikö Raffles näyttänyt olevan hiukan
häpeissään? Siinä tapauksessa se oli ensimäinen ja viimeinen kerta
niinä vuosina, joina olen hänet tuntenut, enkä voi vannoa nähneeni
oikein.
"Juuri niin oli aikomukseni tehdä", sanoi hän, "odottaa hytissäni ja
huutaa sinua ohi kulkiessasi. Mutta..."
"Sinulla oli hauskempaa seuraa?"
"Sanokaamme muuta seuraa."
"Tuo viehättävä miss Werner?"
"Kyllä, hän on todellakin viehättävä."
"Niin ovat useimmat australialaiset tytöt", sanoin minä.
"Mistä tiedät, että hän on australialainen?" huudahti hän.
"Kuulin hänen puheestaan."
"Tyhmyri!" sanoi Raffles ja nauroi. "Hänellä ei ole enempää murretta
puheessaan kuin sinullakaan. Hänen vanhempansa ovat saksalaisia, hän on
käynyt koulua Dresdenissä ja on nyt kotimatkalla yksinänsä."
"Rahoja?" kysyin minä.
"Sinä veijari!" sanoi hän, ja vaikka hän nauroikin ymmärsin kuitenkin,
että olimme tulleet siihen kohtaan, jossa oli parasta vaihtaa
puheenainetta.
"No", sanoin minä, "mutta ethän varmaan neiti Wernerin tähden tahtonut,
että näyttelisimme olevamme vieraita toisillemme? Sinulla on syvempiä
suunnitelmia kuin se, eikö niin?"
"Ehkä on."
"Eikö olisi parasta, että kertoisit minulle, mitä ne koskevat?"
Raffles tarkasteli minua vanhalla varovaisella katseellaan, jonka
tunsin niin hyvin. Olimme taas vanhalla urallamme monen kuukauden
perästä, ja se houkutteli minut hymyilemään tavalla, jonka olisi
pitänyt tyynnyttää häntä, sillä minä aavistin jo mitä hänen
suunnitelmansa koski.
"Kyllä, jos sinä et vain lähde takaisin luotsiveneellä —?"
"En suinkaan, ole siitä huoletta."
"No niin... muistat kai helmen, josta kirjotit..." Minä en antanut
hänen puhua loppuun.
"Sinulla on se!" huudahdin tulipunaisena — sillä nyt näin kasvoni
seinäkuvastimesta.
Raffles näytti hämmästyneeltä.
"Ei vielä", sanoi hän, "mutta toivon saavani sen ennen kuin saavumme
Neapeliin."
"Onko se laivassa?"
"On."
"Mutta kuinka — missä — kenellä se on?"
"Eräällä pienellä saksalaisella upseerilla, eräällä nuorella
pystyviiksisellä nulikalla."
"Minä näin hänet tupakkahuoneessa."
"Se oli juuri hän, sillä hän on aina siellä. Herra kapteeni Wilhelm
von Heumann, jos katsot matkustajaluettelosta. Niin, hän on keisarin
ylimääräinen lähettiläs, ja hänellä on helmi mukanaan."
"Bremenissäkö sinä sait tämän tietää?"
"En, Berlinissä, eräältä sanomalehtimieheltä, jonka tunnen siellä.
Häpeän sanoa sinulle, että minä matkustin sinne vartavasten siinä
tarkotuksessa."
Minä purskahdin nauruun.
"Ei sinun tarvitse hävetä. Sinä teet nyt juuri sen, mitä toivoin sinun
esittävän minulle silloin joella soudellessamme."
"_Toivoitko_ sinä?" sanoi Raffles, katsellen minua suurin silmin. Nyt
oli oikeastaan hänen vuoronsa näyttää hämmästyneeltä ja minun näyttää
paljoa enemmän häpeilevältä kuin todellisuudessa olin.
"Kyllä", vastasin minä, "minä olin aivan mieltynyt tähän tuumaan, mutta
en halunnut ehdottaa sitä."
"Mutta sinä olisit kuunnellut minua sinä päivänä?" Varmasti sen
olisin tehnyt, ja sanoin sen myös hänelle empimättä, en tietysti
ollenkaan julkeasti enkä edes osottaen sellaista innostusta kuin
mies, joka nauttii tuollaisesta seikkailusta sen itsensä vuoksi, vaan
hillityllä uhmalla, hampaiden välitse, kuten mies, joka on koettanut
elää kunniallisesti, mutta onnistumatta. Ja kun pääsin kerran alkuun,
kerroin hänelle paljon enemmän. Jotensakin kaunopuheliaasti, sen
voin vakuuttaa, kuvailin yksityiskohtia myöten hänelle toivottoman
taisteluni, välttämättömän tappioni, sillä toivottomia ja
välttämättömiä olivat ne miehelle, jolla oli minun entisyyteni, vaikka
sitä eivät tunteneetkaan muut kuin minä itse. Se oli vanha tarina
varkaasta, joka koetti tulla kunnialliseksi mieheksi; se oli vastoin
luontoa, sen tähden se nytkin päättyi, kuten päättyi.
Raffles oli aivan toista mieltä. Hän pudisti päätään minun
vanhanaikaiselle käsitykselleni. Ihmisluonne on kuin shakkilauta;
miksikä ei tyydytä siihen, että valkoiset ja mustat ruudut vaihtelevat?
Miksi tahdotaan olla joko toista tai toista, kuten sankarit
vanhanaikaisissa näytelmissä ja romaaneissa? Hän puolestaan oli
tyytyväinen molempiin ruutuihin ja hänen mielestään vaaleat ruudut
ainoastaan mustien vastakohtina esiintyivät paremmassa valossa. Minun
päätelmiäni hän piti järjettöminä.
"Mutta harhaannut hyvässä seurassa, Bunny, sillä kaikki arki-apostolit
veisaavat samaa virttä; ukko Vergilius oli ensimäinen ja pahin syntinen
teistä kaikista. Minä puolestani sovitan niin, että voin kavuta ylös
pimeyden valtakunnasta minä päivänä hyvänsä, ja aikaisemmin tai
myöhemmin minä sen teenkin oikein pysyvästi. En kylläkään voi juuri
ottaa vastatakseni siitä, että täyttäisin kaikki ne lovet, jotka olen
tehnyt, mutta minä voin vetäytyä yksinäisyyteen ja asettua lepoon,
elääkseni moitteettomasti. Ja minä luulen melkein, että se päämäärä
olisi saavutettavissa tuon helmen avulla!"
"Sinä et siis enää pidä sitä liian epätavallisena myytäväksi?"
"Me voisimme lyöttäytyä suurkalastajiksi ja vetää sen mukamas
merenpohjasta muun kaman kanssa. Se tulisi useamman kuukauden
huonon onnen jälkeen, juuri silloin kuin olisimme aikeissa myydä
kalastusveneemme; siitä koituisi, hitto vieköön, puheen-ainetta yli
koko Tyynenmeren rannikon!"
"No niin, meidän täytyy saada se ensin. Onko herra von... mikä hänen
nimensä nyt olikaan... pelottava vastustaja?"
"Hän on pelottavampi kuin miltä näyttää, ja peloton kuin paholainen."
Hänen puhuessaan liehui valkoinen liinapuku avonaisen oven ohitse, ja
sen takana näin vilahdukselta ylöskierretyt viikset.
"Mutta todellakin hänenkö kanssaan joudumme tekemisiin? Etkö luule,
että kapteenilla on se tallessaan?"
Raffles seisoi ovessa kulmat tuimasti rypyssä, mutta sitte hän kääntyi
minuun päin ja sanoi kärsimättömästi:
"Hyvä ystävä, kuvitteletko ehkä koko miehistön tietävän, että sellainen
kalleus on laivassa? Sinähän sanoit sen olevan sadantuhannen punnan
arvoinen; Berlinissä väitettiin, ettei sitä voi rahalla korvatakaan.
Minä epäilen suuresti, tokko itse kapteenikaan tietää, että von Heumann
kantaa sitä yllään."
"Ja niinkö hän tekee?"
"Varmastikin."
"Meillä ei siis ole tekemistä kenenkään muun kuin hänen kanssaan?"
Hänen vastauksensa oli toimintaa eikä sanoja. Taas liehui jotakin
valkoista ohi, ja Raffles meni ulos ja lyöttäytyi kolmanneksi mieheksi
molempien kävelijäin seuraan.