Näppärin ja vaikein kaikista murtovarkauksista, mitä olen nähnyt
Rafflesin tekevän, oli se, jonka hän suoritti yhden ja kahden välillä
tiistaiyönä Genuan satamassa ankkurissa olevalla pohjoissaksalaisella
höyrylaiva "Uhlanilla".
Ei pienintäkään vastusta sattunut. Kaikki oli otettu lukuun, kaikki
kävi, kuten hän oli minulle vakuuttanut täytyvän käydä. Ketään ei ollut
alhaalla, kannella ainoastaan laivapojat, ja komentosilta tyhjänä.
Kello kaksikymmentäviisi minuuttia yli yhden Raffles, ilman rihmaakaan
ruumiinsa ympärillä, ainoastaan pieni puuvillalla tulpattu lasipullo
hampaiden välissä ja pieni ruuvi taltta korvan takana, tunkeutui
jalat edellä läpi vuoteensa yläpuolella olevan ilmanvaihtoreijän.
Yhdeksäntoista minuuttia vailla kaksi hän tuli takaisin pää edellä,
pullo yhä hampaissaan, mutta nyt puuvillaan kiedottuna, jotta sen
sisällä olevan suuren valkoisen pavun muotoisen esineen kalinaa
ei kuuluisi. Hän oli irrottanut ruuveja ja kiertänyt ne jälleen
paikoilleen; hän oli irrottanut v. Heumannin venttiilin ja jälleen
asettanut sen ennalleen — samoin kuin hän nyt menetteli omansa kanssa.
Mitä von Heumanniin tuli, hänen oli tarvinnut ainoastaan asettaa
kostea puuvillatukko ensin hänen viiksilleen ja sitte pitää sitä
hänen avonaisen suunsa edessä; sen jälkeen oli anastaja ryöminyt edes
takaisin hänen sääriensä yli edes oihkausta aikaan saamatta.
Ja tässä oli saalis — helmi suuri kuin pähkinä — viehkeän
ruusunpunainen kuin naisen kynsi — merirosvoaikojen saalis —
europalaisen keisarin lahja Eteläsaarten ruhtinaalle. Ihailimme sitä,
kun kaikki oli kunnossa. Joimme sen maljaksi whiskyä ja soodavettä,
jota olimme hankkineet yöksi suuren tapahtuman johdosta. Mutta tapaus
oli suurempi ja kunniakkaampi kuin olimme milloinkaan uskaltaneet
uneksia. Meillä ei ollut nyt muuta tehtävää kuin piilottaa helmi
(jonka Raffles oli irrottanut puitteestaan, jättäen tämän entiseen
paikkaansa), jotta voisimme läpäistä ankarimmankin tarkastuksen ja
kuitenkin viedä sen mukanamme maihin Neapelissa; ja Raffles jäi sitä
tekemään minun mennessäni makuulle. Minä olisin mieluummin halunnut
lähteä maihin heti ja paeta Genuasta saaliin kanssa, mutta siitä hän ei
tahtonut kuulla puhuttavankaan monen hyvän syyn vuoksi, joista puhun
myöhemmällä.
Ylimalkaan en luule mitään huomatun tai epäillyn ennen kuin nostimme
ankkurin; mutta siitä en kuitenkaan ole varma. On mahdotonta, että mies
voidaan nukkuessaan kloroformilla huumata hänen huomaamattansa perästä
päin mitään seurauksia tai tuntemattansa epäiltävää hajua aamulla.
Silti näyttäysi von Heumann kuin ei hänelle olisi mitään tapahtunut,
saksalainen myssy silmille vedettynä ja viikset pystyyn kierrettyinä.
Ja kello kymmeneltä jäi Genua taaksemme; viimeinen laiha siniraitainen
virkamies oli poistunut laivamme kannelta; viimeinen hedelmien myyjä
oli ajettu pois useammalla vesiämpärillisellä ja soutanut maihin,
kiroten meitä veneessään; viimeinen matkustaja oli tullut laivaan
viimeisessä silmänräpäyksessä — harmaapartainen rettelöitsijä, joka
antoi ison höyrylaivan odottaa sen aikaa kuin hän tinki puolesta
liirasta soutajansa kanssa. Mutta vihdoinkin lähdimme matkalle, majakka
sivuutettiin ja Raffles ja minä seisoimme laitaa vasten, katsellen
varjojamme, jotka kuvastuivat valjunvihreässä juovikkaalta marmorilta
näyttävässä, keulavantaan halkomassa vedessä.
Von Heumann oli taaskin vuorostaan virantoimituksessa; suunnitelmaan
kuului, että hänen tuli hääriä keikarina koko päivän, jotta välttämätön
ilmitulon hetki lykkäytyisi. Neitonen tosin näytti ikävystyneeltä ja
loi lakkaamatta silmäyksiä meihin, mutta von Heumann näytti erittäin
halukkaalta käyttämään tilaisuutta hyväkseen. Silti oli Raffles levoton
ja huonolla tuulella. Hän ei tuntunut voittajalta. Minä saatoin vain
otaksua, että edessä oleva ero Neapelissa painoi hänen mieltään.
Hän ei tahtonut puhua minulle, mutta ei myöskään antanut minun poistua.
"Jäähän vielä paikoillesi, Bunny. Minulla on sanottavaa sinulle.
Osaatko uida?"
"Hiukan."
"Kahtakymmentä kilometriä?"
"Kahtakymmentä?" Minä purskahdin nauramaan.
"Tuskin yhtäkään kokonaista! Miksi sitä kysyt?"
"Me pysymme parinkymmenen kilometrin päässä rannasta koko päivän."
"Mitä ihmettä sinä nyt tarkotat?"
"En mitään... mutta jos käy oikein huonosti, aijon uida maihin.
Arvatakseni et sinä laisinkaan osaa uida veden alla?"
En vastannut hänen kysymykseensä, tuskin kuulin sitä; kylmä hiki kihosi
otsalleni.
"Minkätähden kävisi hyvin huonosti?" kuiskasin.
"Emmehän toki ole tulleet ilmi?"
"Emme."
"Miksi puhut kuin olisimme?"
"Me voimme tulla ilmi; eräs vanha vihollisemme on laivassa."
"Vanha vihollisemme?"
"Mackenzie."
"Mahdotonta —!"
"Se parrakas mies, joka tuli laivalle viime hetkessä."
"Oletko varma siitä?"
"Olen. Minua vain harmittaa nähdä, ettet sinäkin häntä tuntenut."
Pyyhin otsaani nenäliinallani. Lähemmin ajatellessani oli tuon vanhan
herran ryhdissä todellakin ollut jotakin tutunomaista, ja hänen
liikkeensä olivat olleet aivan liian nuorekkaat noin vanhan näköiselle;
hänen partansa ei tuntunut herättävän luottamusta, kun nyt ajattelin
sitä tämän hirmuisen havainnon valossa. Katselin ympärilleni kannella,
mutta vanhaa herraa ei näkynyt.
"Sitä pahempi", sanoi Raffles. "Näin hänen menevän kapteenin hyttiin
parikymmentä minuuttia sitten."
"Mutta mitä varten on hän täällä?" huudahdin minä surkealla äänellä.
"Voiko se olla sattumaa — seuraakohan hän jonkun muun jälkiä?"
Raffles pudisti päätään.
"Tuskin tällä kerralla."
"Uskot siis, että sinua vainutaan...?"
"Sitä olen peljännyt useampia viikkoja."
"Ja kuiteinkin sinä seisot siinä!"
"Mitä tekisin? En tahdo uida ennen kuin on pakko. Alan toivoa, että
olisin totellut neuvoasi, Bunny, ja jättänyt aluksen Genuassa. Mutta
nyt olen aivan varma siitä, että Mackenzie vartioitsi sekä laivaa että
rautatieasemaa viimeiseen hetkeen asti. Sentähden onnistui hän niin
luontevasti."
Hän otti savukkeen ja ojensi minulle kotelon, mutta minä pudistin
kärsimättömästi päätäni.
"Minä en vieläkään ymmärrä", sanoin. "Miksi ajaisi hän sinua takaa?
Ei suinkaan hän ole voinut matkustaa koko noin pitkää matkaa helmen
vuoksi, joka oli täydessä turvassa, sikäli kuin hän tiesi. Kuinka sen
selität?"
"Aivan yksinkertaisesti siten, että hän on jo jonkun aikaa pitänyt
minua silmällä, luultavasti siitä asti kuin ystävämme Crawshay livahti
hänen sormiensa lomitse marraskuussa. Olen huomannut muitakin merkkejä
siitä. En ole ollenkaan valmistautumaton tähän. Mutta vastassani ei
voi olla muuta kuin epäluuloja. Vannonpa ettei hän saa mitään ilmi
eikä löydä helmeä! Selitystä tahdot, Bunny hyvä. Tiedän kuinka hän on
tänne tullut, aivan yhtä hyvin kuin itse olisin tuo skotlantilainen, ja
tiedän, mitä hän nyt aikoo tehdä. Hän sai kuulla, että olin matkustanut
ulkomaille ja koetti etsiä syytä siihen; hän kuuli puhuttavan von
Heumannin matkasta ja hänelle uskotusta tehtävästä, ja siinähän oli
syy päivänselvänä. Hyvät toiveet tavata minut keskellä uutta urotyötä!
Mutta hän ei siinä onnistu, Bunny; muista minun sanoneen, että hän
tarkastaa koko laivan ja meidät kaikki, kun varkaus tulee tunnetuksi;
mutta hän saa etsiä turhaan. Katso, tuolla seisoo kapteeni ja viittoo
nuuskijaa hyttiinsä; viiden minuutin päästä paukahtaa!"
Mutta ei mitään pamausta tapahtunut, ei mitään hälyytystä, ei
tarkastettu matkustajia, ei edes kuulunut kuiskettakaan siitä mitä oli
tapahtunut. Rettelön sijasta vallitsi onnettomuutta ennustava rauha,
ja minä näin selvästi, että Raffles tunsi melkoista levottomuutta
siitä, ettei hänen ennustuksensa toteutunut. Jotakin kamalaa oli tässä
hiljaisuudessa sellaisen menestyksen jälkeen, ja hiljaisuutta kesti
useampia tunteja, joll'aikaa Mackenzie ei näyttäytynyt. Mutta hän oli
toimessa aamiaistunnilla — silloin hän oli meidän hytissämme!
Olin laskenut kirjani Rafflesin kojuun, ja kun otin sen sieltä
aamiaisen jälkeen, tulin koskettaneeksi makuuvaatteita. Ne olivat vielä
lämpimät jonkun elävän olennon jäljiltä, ja vaistomaisesti heilautin
itseni venttiilin kohdalle; kun avasin sen, suljettiin salaman
nopeudella vastapäätä oleva venttiili.
Kerroin havaintoni Rafflesille. "Se on saman tekevää. Antaa hänen etsiä
helmeä!"
"Oletko heittänyt sen mereen?"
"Sellaiseen kysymykseen en alennu vastaamaan."
Hän pyörähti kengänkorollaan toisaanne, ja sen jälkeen näin hänen
useampana kertana koettavan parastaan käyttääkseen hyväkseen viimeistä
ehtoopäivää vastustamattoman miss Wernerin seurassa. Muistan
vieläkin kuinka miss Werner näytti sekä arvokkaalta että sorealta
yksinkertaisessa ruskeassa puvussaan, joka sopi erinomaisesti hänen
iholleen ja jota somisti tulipunainen reunus. Minä suorastaan ihailin
häntä sinä ehtoopäivänä, sillä hänen silmänsä olivat todella kauniit
ja hampaat myöskin, mutta en ollut milloinkaan ihaillut häntä enemmän
vastoin tahtoani. Sillä minä kävelin lakkaamatta heidän ohitsensa,
saadakseni vaihtaa jonkun sanan Rafflesin kanssa ja ilmottaakseni
hänelle, että tiesin vaaran olevan lähellä; mutta hän ei edes tahtonut
kohdata katsettani. Lopulta heitin koko yrityksen. Ja minä tapasin
hänet pian kapteenin hytissä.
Ne olivat kutsuneet hänet sinne ensin; hän oli astunut sisälle
hymyillen ja hymyilevänä tapasin hänet siellä, kun minutkin kutsuttiin.
Kapteenin hytti oli tilava kuten laivan päällikön ainakin. Mackenzie
istui sohvalla parta kiiltävällä pöydällä edessään; mutta kapteenin
edessä oli revolveri, ja kun minä tulin sisälle, sulki ensimäinen
perämies, joka oli minut sinne kutsunut, oven ja asettui seisomaan
selkä sitä vasten. Von Heumann istui siellä myöskin viiksiänsä
hypistellen.
Raffles nyökkäsi minulle.
"Tämä on kovin hullunkurista!" huudahti hän. "Muistatko vielä helmen,
josta niin terävästi kirjotit, Bunny, keisarin helmen, jota ei voinut
rahalla maksaa? Nyt se kuuluukin tulleen annetuksi tälle pikku
ystävällemme toimitettavaksi perille, poika parka on sen hävittänyt, ja
kun me olemme englantilaisia, niin luullaan meidän anastaneen sen!"
"Tiedän että olette sen tehneet", tokaisi Mackenzie ja nyökkäsi
parrallensa.
"Tunnet kai tuon kunniallisen äänen", sanoi Raffles. "Se on vanha
tuttavamme Mackenzie Scotland Yardin etsivästä osastosta ja itse
Skotlannista."
"Jo riittää", huudahti kapteeni. "Antaudutteko tarkastettavaksi, vai
pitääkö minun käyttää väkivaltaa?"
"Kuten tahdotte", vastasi Raffles, "mutta toivoakseni annatte minun
ensin tehdä vastaväitteemme. Syytätte minun murtautuneen kapteeni von
Heumannin hyttiin aikaisin tänä aamuna ja sieltä varastaneen tuon
kirotun helmen. No, minä voin näyttää toteen, että olin koko yön
hytissäni, enkä epäile, että ystävänikin voi todistaa samaa."
"Tietysti voin!" vakuutin minä kiukkuisesta "Sen voivat laivapojat
vakuuttaa."
Mackenzie nauroi ja pudisti päätään kiiltävästä mahongista paistavalle
kuvalleen.
"Olipa se ovelasti harkittua", sanoi hän, "ja olisikin luultavasti
auttanut teidät pälkäästä, ellen minä olisi saapunut laivaan. Mutta
minä olen juuri luonut silmäyksen venttiileihin, ja luulen tietäväni,
miten olette menetelleet. No, yhdentekevää, hra kapteeni. Pistän vain
käsirautoihin nämä nuoret keikarit, ja sitte..."
"Millä oikeudella?" karjasi Raffles jyrisevällä äänellä, enkä ollut
milloinkaan nähnyt hänen kasvojansa niin tulistuneina. "Tarkastakaa
meidät, jos tahdotte, tutkikaa kaikki tavaramme, mutta älkää satuttako
kättänne meihin ilman vangitsemiskäskyä!"
"Sitä en mitenkään uskaltaisi", vastasi Mackenzie vakavasti,
kopeloidessaan povitaskuaan, ja Raffles sujautti kätensä omaansa.
"Pidättäkää häntä!" huusi skotlantilainen, ja iso revolveri, joka
oli seurannut meitä niin monta yötä, mutta jonka laukausta en ollut
milloinkaan kuullut, sinkosi pöydälle ja joutui kapteenin käsiin.
"All right", sanoi Raffles raivoissaan ensimäiselle perämiehelle, "nyt
voitte minut laskea. En yritä sitä toistamiseen. No niin, Mackenzie,
näyttäkää vangitsemiskäsky!"
"Lupaatteko olla repimättä sitä?"
"Mitä hyötyä olisi minulle siitä? Antakaa minun nähdä se", sanoi
Raffles käskevällä äänellä, ja salapoliisi totteli. Raffles rypisti
kulmiaan lukiessaan asiapaperia, hänen suunsa ympärille muodostui
jäykkä piirre, mutta silisi äkkiä, ja myhäillen ja olkapäitään
kohauttaen luovutti hän paperin takaisin.
"Kelpoitatteko sen?" kysyi Mackenzie.
"Olkoon menneeksi... onnittelen teitä, Mackenzie, mutta onpa
siinä huikea ansioluettelo, Bunny... kaksi murtovarkautta ja
Melrose-kaulanauha!" Ja hän kääntyi minuun viattomasti syytetyn
hymyilyllä.
"Ja kaikkityyni helposti todistettavissa", virkkoi skotlantilainen ja
pisti käskyn taskuunsa. "Minulla on samanlainen teidän laskuunne", hän
lisäsi nyökäten minulle, "vaikka ei niin pitkä."
"Surkeata ajatella", pahoitteli kapteeni, "että laivani on tullut
varkaiden pesäksi! Tästä koituu kovin ikävä juttu. Minä olen pakotettu
panettamaan teidät molemmat rautoihin kunnes pääsemme Neapeliin."
"Ettehän toki!" huudahti Raffles. "Mackenzie, puhukaa hänen kanssaan,
älkää jättäkö maanmiehiänne pinteeseen kaikkien ihmisten silmissä.
Emmehän voi päästä pakoon, kapteeni; voittehan pitää asian salassa
tänään? Katsokaa, tässä on kaikki mitä minulla on taskuissani; tyhjennä
sinäkin omasi, Bunny, ja he voivat riisua meidät alasti, jos epäilevät,
että meillä on hihoihin piilotettuna aseita. En muuta pyydä kuin että
meitä ei panna käsirautoihin!"
"Saatte sen", huudahti Raffles, "te saatte sen silmänräpäyksessä,
jos lupaatte, ettei meidän tarvitse alistua mihinkään julkiseen
häväistykseen laivalla."
"Voidaanhan koettaa", arveli Mackenzie, "niin kauvan kuin käyttäydytte
kunnollisesti. No, missä se on?"
"Pöydällä nenänne edessä."
Laskin katseeni alas, kuten kaikki muutkin, mutta ei pöydällä mitään
helmeä näkynyt. Vain kapineet, jotka olimme taskuistamme tyhjentäneet —
kellomme, lompakkomme, kynämme, kynäveitsemme ja paperossikotelomme —
olivat levällään pöydällä, sekä mainitut revolverit.
"Teette pilaa meistä", vastasi Mackenzie. "Mitä se hyödyttää?"
"En teekään", nauroi Raffles. "Panen älykkyytenne koetukselle. Mitä
pahaa siinä on?"
"Onko se tässä pöydällä, totta puhuen?"
"On pöydällä, sen vakuutan kunniasanallani."
Mackenzie avasi paperossikotelon ja pudisteli jokaista savuketta
erikseen. Raffles pyysi yhtä polttaakseen, ja kun hänen pyyntönsä
täytettiin, huomautti hän, että helmi oli ollut pöydällä paljoa
ennemmin kuin savukkeet. Mackenzie otti heti pistoolin ja aukaisi sen
tyvessä olevan pikku kolon.
"Ei siellä, ei siellä", selitteli Raffles, "mutta nyt laukeaa!
Koettakaa patruunia!"
Mackenzie kaatoi ne kämmenelleen ja ravisti jok'ainoata erikseen
korvansa vieressä, mutta ilman tulosta.
"Antakaa ne minulle."
Ja silmänräpäyksessä oli Raffles löytänyt oikean, hän puri luodin pois
ja asetti sirolla liikkeellä keisarin helmen keskelle pöytää.
"Tämän jälkeen ehkä osotatte minulle sen verran taipuvaisuutta kuin on
vallassanne. Olen, kuten näette, käyttäytynyt lurjuksen tavoin, herra
kapteeni, ja sellaisena olen valmis makaamaan raudoissa koko yön, jos
katsotte sitä tarpeelliseksi laivan turvallisuuden vuoksi. Pyydän teitä
vain ensin suomaan minulle pikku suosionosotuksen."
"Se riippuu siitä mitä pyyntönne koskee."
"Kapteeni, olen tehnyt laivallanne ollessa pahemmankin teon kuin kukaan
teistä tietää. Olen mennyt kihloihin ja tahdon sanoa jäähyväiset!"
Hämmästyimme luullakseni kaikin yhtä suuresti, mutta ainoa, jonka
ällistys puhkesi sanoiksi, oli von Heumann; sydämen syvyydestä lähtenyt
saksalainen kirous oli melkein ensimäinen äännähdys hänen taholtaan
koko keskustelun aikana. Mutta nopeastipa hän siihen liitti voimakkaan
vastalauseen pyydettyä hyvästijättöä vastaan, vaikka hänen sanojansa ei
otettu kuuleviin korviin, ja tarmokas vanki sai tahtonsa täytäntöön.
Hän saisi olla viisi minuuttia tytön kanssa kahden kesken perämiehen
ja Mackenzien seisoessa vähän matkan päässä heistä (ei kuitenkaan
kuuluvissa) revolverit seljän takana. Meidän kaikkien astuessa ulos
hytistä seisahtui hän ja tarttui käteeni.
"Olen siis lopultakin toimittanut sinut pinteeseen, Bunny —
viimeinkin ja kaiken sen jälkeen mitä olemme yhdessä saaneet
aikaan! Jos tietäisit, kuinka pahoillani olen! Mutta sinulle ei
tule pitkää rangaistusta — en voi käsittää, minkätähden sinut
laisinkaan tuomittaisiin. Voitko antaa minulle anteeksi? Nyt eroamme
vuosikausiksi, kenties ijäksi! Sinä olet aina ollut hyvä toveri tarpeen
vaatiessa; jonakin päivänä sinä kukaties et pahoilla mielin muistele,
että olit hyvä toveri viimeiseen silmänräpäykseen asti!"
Hänen katseessaan kuvastui tarkotus, jonka ymmärsin; purin kampaani
yhteen ja jännitin kaikki hermoni toimintaan, kun viimeisen kerran
elämässäni puristin tuota voimakasta ja taitavaa kättä.
Kuinka elävästi viimeinen näytös on jäänyt mieleeni ja pysyy
muistissani kuolemaani asti! Kuinka selvästi kuvastuu eteeni jokainen
piirre, jokainen varjo tuolla auringon valaisemalla kannella! Olimme
niiden saarien välissä, joita on siroteltuina Genuan ja Neapelin
taipaleelle; purppuranpunainen pilkku, joka hävisi auringon hehkuun
ylähangan puolelle, oli Elba. Kapteenin hytti oli sillä puolella, ja
juuri se auringon kirkkaasti valaisema laita oli ihmisistä tyhjänä,
paitsi minua ympäröivää ryhmää ja tuota kalpeata, hentoa, ruskeaan
puettua olentoa etäämpänä peräpäässä Rafflesin vieressä. Kihloissa?
En voinut uskoa sitä, en voi uskoa vielä tänä päivänäkään. Mutta
siellä he seisoivat kahden kesken, meidän kuulemattamme sanaakaan
heidän keskustelustaan; siellä kuvastuivat he auringonlaskua vasten,
taustanansa se pitkä häikäisevä auringossa hohtava meren kaistale,
joka kimalteli Elban ja "Uhlanin" rungon välillä, ja heidän varjonsa
ulottuivat melkein meidän jalkoihimme asti.
Äkkiä — vain silmänräpäys —, ja tehty oli tekonen, jota en milloinkaan
ole tiennyt ihaillako vai kammotako. Hän kietaisi käsivartensa tytön
ympärille, suuteli häntä kaikkien meidän nähden — ja heitti hänet sitte
luotaan, niin että hän oli kaatua. Tämä hänen liikkeensä ennusti mitä
nyt seurasi. Perämies ryntäsi häntä kohti ja minä perämiehen jäljessä.
Raffles ponnahti kaiteelle, mutta viimeisellä sekunnilla...
"Pidätä häntä, Bunny!" huusi hän. "Pidä häntä lujasti kiinni!"
Ja noudattaessani tätä viimeistä käskyä kaikin voimin ja vähääkään
ajattelematta mitä tein, paitsi että hän oli käskenyt minua niin
tekemään, näin hänen nostavan kätensä yhteen päänsä yli, ja hänen
notkea vartalonsa viuhahti auringonlaskun rusossa samalla sorealla
täsmällisyydellä, kuin olisi hän hypännyt pää edellä uimalaitoksen
hyppysillalta!
* * * * *
Mitä sitte kannella tapahtui, siitä en voi mitään kertoa, sillä
minä en ollut siellä. Ei myöskään voi rangaistukseni, pitkällinen
vankilassa virumiseni eikä pysyväinen kunniattomuuteni herättää lukijan
mielenkiintoa, ellei mahdollisesti se seikka, että minun lopulta
onnistui karata. Mutta yksi tapaus täytyy minun mainita, uskotaan sitä
tai ei — ainoastaan yksi tapaus vielä ja siihen lopetan.
Minut pantiin heti rautoihin toisen luokan ylähangan puoleiseen
hyttiin, ja ovi suljettiin perässäni, kuin olisin ollut toinen Raffles.
Sill'aikaa laskettiin vene vesille ja annettiin sen tehdä tuloksettomia
etsiskelyretkiä sinne tänne ulapalla. Mutta joko oli laskevan auringon
kilo laineilla sokaissut kaikkien silmät, tai sitten kohtasi minun
silmiäni merkillinen harhanäky.
Sillä vene tuli takaisin potkurin käydessä ja vangin tirkistellessä
hytin akkunasta yli auringon valaiseman ulapan, jonka hän uskoi
ikuisesti sulkeutuneen hänen toverinsa yli. Äkkiä vaipui aurinko Elban
saaren taakse, väreilevä kimalluksen vyö haihtui silmänräpäyksessä
ja painui jäljettömiin veden kalvolta, ja puolivälissä rannasta, jo
pitkän matkan laivasta taampana, liikkui — ellei näköni pettänyt —
musta pilkku keskellä harmajaa äärettömyyttä. Päivälliskello oli
soinut, ja kenties olivat kaikki muut herenneet tähystelemästä. Ja nyt
se hävisi näkyvistä, sitte nousi uudelleen; nyt se painui ja lopulta
kokonaan katosi näköpiiristäni. Mutta vieläkin kerran se näyttäytyi,
vain pienenä hitusena, joka lipui harmajassa, hämärässä etäisyydessä
purppuranpunaista saarta kohden, lännen vaalenevalla kulta- ja
violettiviiruisella taivaanrannalla. Ja yö ehätti minut ennen kuin olin
päässyt selville siitä, olinko nähnyt ihmispään vai jotakin muuta.