"No", sanoi Raffles, "mitä sanot siitä?"
Minä luin ilmotuksen vielä kertaalleen, ennen kuin vastasin. Se oli
_Daily Telegraphin_ viimeisellä palstalla ja kuului seuraavasti:
_"Kahden tuhannen punnan palkkio._ Tämän summan voi ansaita henkilö,
joka kykenee ottamaan arkaluontoisen toimen tehdäkseen ja on valmis
panemaan itsensä hiukan vaaranalaiseksi. Sähköteitse vastaus: 'Turva,
Lontoo'."
"Sen sanon", huomautin minä, "että tämä on kummallisin ilmotus, mitä
milloinkaan on painettu."
Raffles hymyili.
"Ei juuri aivan, Bunny, mutta sangen merkillinen, sen tunnustan."
"Ajatteles numeroa!"
"Niin, onhan se kylläkin korkea."
"Ja tehtävä — ja vaara!"
"Niin, sen muoto on suora, se täytyy myöntää. Mutta erikoisinta on
se, että hän pyytää vastausta sähköteitse! Henkilössä, joka tuon on
keksinyt, ja hänen pelissään on jotakin ihan omaperäistä; yhdellä
sanalla hän häätää sen miljoonan, joka vastaa hänen ilmotukseensa
joka päivä kun voi hankkia postimerkin. Minun vastaukseni maksoi
viisi shillinkiä, ja silloin olin myös maksanut vastauksen itselleni
tulevaksi."
"Vai niin, sinä olet ilmottautunut?"
"Niin tietysti", vastasi Raffles. "Minä tarvitsen kaksituhatta puntaa
yhtä hyvin kuin toinenkin."
"Panitko oman allekirjotuksesi?"
"Ei, sitä en tehnyt, Bunny. Minä vainuan hommassa jotakin houkuttelevaa
ja laitonta, ja sinä tiedät, kuinka varovainen olen. Allekirjotin
Glasspool, osoite Hickey, Conduit-katu 78; se on räätälini. Ja kun olin
lähettänyt sähkösanoman, menin hänen luoksensa ja kerroin hänelle, mitä
hänen oli odotettava. Hän lupasi lähettää vastauksen minulle niin pian
kuin se saapuisi. En yhtään ihmettelisi, jos se tulisi juuri tässä!"
Hän oli jo ulkona ennenkuin koputus ulko-ovelle oli heittänyt
kaikumasta huoneissa, ja seuraavassa hetkessä hän tuli takaisin avattu
sähkösanoma kädessään ja kasvot täynnä uutisia.
"Mitä arvelet?" sanoi hän. "'Turva' on Addenbrooke, asianajaja, ja hän
haluaa tavata minut mitä pikimmin!"
"Tunnetko hänet sitten?"
"Ainoastaan maineeltaan. Toivoakseni ei hän tunne minua. Hän on
se veitikka, joka sai kuusi viikkoa siitä, että esiintyi kierästi
Sutten-Wilmerin oikeusjutussa; kaikki ihmiset ihmettelivät, ettei häntä
erotettu asianajajain ammattikunnasta. Sensijaan on hän saanut aimo
määrän resuisempia asioita ajaakseen, ja jokainen hankalaan juttuun
sotkeutunut veijari menee suoraan Bennet Addenbrooken luo asiallansa.
Hän on luullakseni ainoa mies, joka julkeaisi panna lehteen tällaisen
ilmotuksen, ja ainoa, joka voisi sen tehdä herättämättä epäluuloja. Se
on hänelle luonteenomaista, mutta siitä voit olla varma, että asian
pohjalla on jotakin arveluttavaa. On omituinen sattuma, että olin
ajatellut pitkän aikaa itse mennä Addenbrooken luo, jos jotakin ikävää
tapahtuisi."
"Ja nyt menet hänen luokseen?"
"Suoraan", vastasi Raffles ja harjasi hattuaan, "ja niin teet sinä
myöskin."
"Mutta minä tulin hakemaan sinua ulos aamiaiselle."
"Syöt aamiaista kanssani, kun olemme tavanneet tuon miehen. Tule nyt,
Bunny; keksimme sinulle nimen matkalla; minun nimeni on Glasspool, älä
vain unhota sitä."
Mr. Bennet Addenbrookella oli tilava konttorihuoneusto
Wellington-kadulla Strandilla, ja hän oli meidän saapuessamme
kaupungilla, mutta vain "pistäytyneenä raatihuoneelle". Jo viiden
minuutin kuluttua hän tuli takaisin. Hän oli ripeä, punakka,
tarmokas mies, jonka kasvojen ilme oli itseluottavainen, melkein
voitonriemuinen. Hänen mustat silmänsä lensivät seljälleen, Rafflesia
silmäillessään.
"Mr. — Glasspool?" huudahti asianajaja.
"Niin, se on nimeni", myönsi Raffles kuivasti ja julkeasti.
"Mutta ei lyömäpalloklubissa", huomautti toinen kavalasti. "Hyvä
herraseni, olen nähnyt teidän lyövän liian monta porttia alas,
antaakseni itseäni johtaa harhaan."
Yhden ainoan silmänräpäyksen näytti Raffles julmistuneelta; sitte hän
kohautti olkapäitään ja hymyily muuttui röyhkeäksi naurun hykähdykseksi.
"Vai niin, te olette 'iskenyt' minut vuorostani", sanoi hän. "No
niin, eipä tässä luullakseni ole mitään selittämistä. Olen pahemmassa
rahapulassa kuin tahdoin omassa nimessäni tunnustaa, siinä koko juttu,
ja olen tuon tuhannen punnan palkkion tarpeessa."
"Kahden tuhannen", oikaisi asianajaja. "Ja mies, joka ei mielellään
tahdo esiintyä omalla nimellään, on juuri sellainen henkilö, jota
haluan, niin että teidän ei siitä asiasta tarvitse olla laisinkaan
huolissanne. Asia on kuitenkin aivan yksityistä ja kahdenkeskistä
laatua." Hän katsahti terävästi minuun.
"Luonnollisesti", sanoi Raffles. "Mutta siinähän puhuttiin jotakin
vaaranalaisuudestakin."
"Kyllä, sitä siinä hommassa myös on."
"Siinä tapauksessa on kaiketi kolme päätä parempi kuin kaksi. Sanoin
haluavani ansaita nuo tuhannen puntaa; ystäväni tässä haluaisi toisen
tuhannen. Olemme molemmat pahassa pinteessä, ja me otamme toimeksemme
tuon asian yhteisesti tai emme ollenkaan. Pitääkö teidän tietää hänen
nimensä myös? Minä ilmottaisin oikean nimeni, Bunny."
Mr. Addenbrooke rypisti kulmiaan nimikortille, jonka jätin hänelle,
sitten hän naputteli sitä kynsillään, ja lopulta muuttui hänen
epäröimisensä hämilliseksi hymyilyksi.
"Asian laita on sellainen, että minä itsekin olen hiukan pulassa",
tunnusti hän viimein. "Teidän vastauksenne on ensimäinen, minkä olen
saanut; ihmiset, joilla on varaa lähettää pitkiä sähkösanomia, eivät
lue 'Daily Telegraphin' ilmotuksia; mutta toiselta puolen en ollut
juuri valmistautunut siihen, että saisin vastauksen sellaisilta
henkilöiltä kuin te olette. Suoraan sanoen ja tarkemmin miettiessäni en
ole varma siitä, että te olisitte sopivia minulle — hienojen klubien
jäseninä! Käännyn mieluummin sellaisten puoleen... hm... joiden elämä
on seikkailemista."
"Me olemme seikkailijoita", sanoi Raffles vakavasti.
"Mutta te kunnioitatte lakia?"
Mustat silmät kiiluivat häijysti.
"Emme ole roistoja ammatiltamme, jos sitä tarkotatte", selitti Raffles
ja hymyili. "Mutta me olemme kaltevalla pinnalla, ja voisimme tehdä
paljon tuhannesta punnasta, eikö totta, Bunny?"
"Mitä hyvänsä", mutisin minä.
Asianajaja naputteli kirjotuspöytää sormillaan.
"Sanon teille, mitä tahtoisin teidän tekevän. Teillä on vapaus
kieltäytyä. Hanke on laitonta, mutta tapahtuu hyvän asian vuoksi;
lisäksi se on hiukan vaarallinen, mutta asiatuttavani on valmis
maksamaan vaaran. Vieläpä maksaa hän yrityksestäkin, vaikka tämä ei
onnistuisi; rahat ovat siten melkein varmasti teidän niin pian kuin
olette suostuneet antautumaan vaaraan. Asiatuttavani on Sir Bernard
Debenham Broom Hallista, Esheristä."
"Tunnen hänen poikansa", huomautin minä.
Raffles tunsi hänet myöskin, mutta ei sanonut mitään, vaan loi minuun
paheksuvan katseen. Bennet Addenbrooke kääntyi minuun.
"Siinä tapauksessa", sanoi hän, "on teillä onni tuntea eräs Lontoon
paatuneimpia lurjuksia, juuri ja alkusyy koko tähänkin selkkaukseen.
Koska tunnette pojan, niin tunnette kenties isänkin, ainakin
maineeltaan, eikä minun siinä tapauksessa tarvitse sanoa teille, että
hän on hyvin omituinen mies. Hän asustaa yksinään taideaarteittensa
keskessä, joita ei saa milloinkaan ihailla kenenkään muun kuin
hänen oma silmänsä. Hänen väitetään omistavan kauneimman yksityisen
taidekokoelman koko Etelä-Englannissa, vaikka sitä ei kukaan pääsekään
arvostelemaan. Taulut, viulut ja huonekalut ovat hänen kiihkonsa, ja
hän on epäilemättä hyvin oikullinen. Eikä kukaan voi kieltää, että hän
on osottanut suurta oikullisuutta poikansa kohtelemisessa. Vuosikausia
on sir Bernard maksanut hänen velkansa, mutta äskettäin hän kieltäytyi
ei ainoastaan — ilman vähintäkään valmistelua — tätä tekemästä, vaan
lakkautti nuoren miehen elatuksen kerrassaan: Niin, kerron teille, mitä
on tapahtunut; mutta ensin täytyy teidän tietää — tai ehkä muistatte
sen? — että minä esiinnyin nuoren Debenhamin puolustajana eräässä pikku
oikeusjutussa, joka hänelle sattui pari vuotta sitten. Autoin hänet
pinteestä, ja sir Bernard maksoi runsaasti ja puhtaassa rahassa. En
ollut sen jälkeen nähnyt vilaustakaan kumpaisestakaan ennen kuin eräänä
päivänä viime viikolla."
Asianajaja veti tuolinsa lähemmäksi meitä ja kumartui eteenpäin kädet
polvien varassa.
"Viime viikon tiistaina sain sähkösanoman sir Bernardilta; minun
piti heti saapua hänen luokseen. Hän odotti minua pihalla; sanaakaan
hiiskumatta vei hän minut taulukokoelmaansa, joka oli suljettu ja
pimeä, työnsi auki yhden akkunaluukun ja muitta mutkitta osotti minulle
erästä tyhjää taulunkehystä. Kesti kauvan ennen kuin sain sanaakaan
selitykseksi. Viimein kertoi hän minulle, että tuo kehys oli sisältänyt
erään harvinaisimpia ja kallisarvoisimpia maalauksia Englannissa — koko
maailmassa — suuren Velesquezin omaa tekoa. Olen hankkinut tietoja
asiasta", sanoi asianajaja, "ja se näyttää olevan kirjaimellisesti
totta: taulu on infantinna Maria Teresan muotokuva ja sen väitetään
olevan taiteilijan ihmeellisimpiä tuotteita, josta ainoastaan muuan
paavin muotokuva Roomassa vie voiton — niin sanottiin minulle
Kansallismuseossa, missä taulun historia tyyten tunnettiin. Sanoivat,
että taulu on suorastaan mahdoton rahassa arvioida. Ja nuori Debenham
on myynyt sen viidestätuhannesta punnasta!"
"Hitto!" virkahti Raffles.
Minä kysyin, kuka sen oli ostanut.
"Eräs Queenslannin edusmies nimeltä Craggs — John Montagu Craggs,
australialaisen lainlaatijakunnan jäsen, esitelläkseni hänet
täydellisesti! Viime viikon tiistaina emme tienneet hänestä mitään,
emme edes olleet siitä varmat, että nuori Debenham oli varastanut
taulun. Mutta hän oli matkustanut kotiaan maanantai-iltana pyytämään
rahaa, saaden epäävän vastauksen, ja oli aivan selvää, että hän oli
auttanut itseään sillä tavalla; hän oli uhannut kostaa, ja tämä
oli kosto. Kun minä etsin hänet kaupungissa käsiini tiistai-yönä,
tunnusti hän sen mitä uppiniskaisimmalla hävyttömyydellä. Mutta hän ei
tahtonut ilmaista ostajaa, ja hänen etsimiseensä meni loppu viikkoa.
Minä onnistuin viimein, ja sittemmin on ollut tavatonta säihkinää
edes ja takaisin Esherin ja _Métropole_-hotellin välillä, jossa
queenslantilainen asuu, toisinaan kaksikin kertaa päivässä; uhkaukset,
tarjoukset, rukoukset, mikään ei ole vähääkään auttanut!"
"Mutta asiahan on mitä yksinkertaisin", huomautti Raffles. "Myynti
oli laiton; te voitte maksaa hänelle rahat takaisin ja pakottaa hänet
luopumaan taulusta."
"Luonnollisesti, mutta emme ilman oikeudenkäyntiä ja julkista
häväistysjuttua, ja siihen kieltäytyy asiatuttavani joutumasta. Hän
menettää mieluummin taulunsa, kuin lukee jutun sanomalehdistä; hän
on tehnyt poikansa perinnöttömäksi, mutta hän ei tahdo häntä tehdä
kunniattomaksi. Mutta taulun hän tahtoo takaisin joko rehellisellä
tai epärehellisellä tavalla. Hän antaa minulle avoimen valtuuden, ja
uskon totisesti, että hän antaisi minulle avoimen maksu-osotuksenkin,
jos sellaista, pyytäisin. Hän tarjosi sellaista queenslantilaiselle,
mutta Craggs siekailematta repi sen palasiksi; toinen ukko on yhtä
itsepintainen kuin toinenkin, ja minä olen pinteessä heidän välillään
enkä tiedä mitä tehdä."
"Ja niin panitte ilmotuksen lehteen?" sanoi Raffles kuivakiskoisimmalla
sävyllä, mitä hän vielä oli koko keskustelun aikana käyttänyt.
"Niin, sen tein, viimeisenä pelastuskeinona."
"Ja te tahdotte, että me _varastaisimme_ tuon taulun?"
Hän lausui tämän jyhkeällä äänenpainolla; asianajaja punastui
hiusmartoa myöten.
"Tiesin, että te ette olleet niitä oikeita", murisi hän. "En ole
koskaan luottanut teidän asemassanne oleviin herrasmiehiin. Mutta eihän
se ole varastamista", huudahti hän kiivaasti, "sehän on varastetun
tavaran takaisin hankkimista. Sitäpaitsi sir Bernard maksaa hänelle
tuon viisituhatta niinpian kun saa taulunsa takaisin, ja saattepa
nähdä, että Craggs on yhtä haluton saattamaan asiaa julkiseksi, kuin
itse sir Bernardkin. Ei, ei, se on seikkailu, jos niin sanotte — mutta
varkautta se ei ole."
"Te itse puhuitte laista", mutisi Raffles.
"Ja vaarasta", lisäsin minä.
"Siitä maksamme", sanoi hän.
"Mutta ette riittävästi", vastasi Raffles ja pudisti päätään. "Hyvä
herraseni, ajatelkaa, mitä se meille merkitsee. Puhutte klubeistamme;
meitä ei ainoastaan häädettäisi näistä, vaan myöskin suljettaisi meidät
tyrmään kuin tavalliset varkaat. Me olemme tosin ahtaalla, mutta siitä
hinnasta emme myy itseämme. Lisätkää toinen verta tarjoukseenne, niin
minä puolestani ryhdyn siihen."
Addenbrooke epäröitsi.
"Luuletteko, että voisitte suorittaa sen?"
"Voisimme yrittää."
"Mutta teillä ei ole..."
"Kokemusta? Eipä juuri."
"Ja te todellakin panisitte itsenne vaaranalaiseksi neljästätuhannesta
punnasta?"
Raffles katsoi minuun. Minä nyökkäsin.
"Kyllä, me ryhdymme hommaan", sanoi hän, "ja välitämme siitä vähät,
että peli on epätasainen."
"Summa on suurempi kuin voin pyytää asiatuttavaani maksamaan", väitti
Addenbrooke päättävällä äänellä.
"Silloin on myöskin vaara liian suuri meille."
"Puhutteko vakavassa mielessä?"
"Kyllä, totta totisesti."
"Sanokaamme kolmetuhatta, jos onnistutte."
"Neljä on hintamme, mr. Addenbrooke."
"Siinä tapauksessa kai ei mitään, jos epäonnistutte?"
"Ei mitään tai kaksin verroin!" huudahti Raffles.
"Niin veikataan pelissä."
Addenbrooke avasi suunsa, nousi puolittain, istuutui takaisin
tuolilleen ja katseli Rafflesia kauvan ja tutkivasti — ei kertaakaan
minua.
"Minä tunnen teidän pelinne", puheli hän miettivästä "Menen
lyömäpalloklubin radalle, kun tarvitsen tunnin todellisen levon, ja
olen nähnyt teidän pelaavan monta monituista kertaa — niin, ja lyövän
alas veräjiä tavalla, jota toinen ei voi Englannissa jäljitellä. En
milloinkaan unohda viime kilpailua herrasmiesten ja ammatti-urheilijain
välillä; minä olin katselijana. Te hallitsitte kaikkia temppuja...
kaikkia. Olen taipuisa uskomaan, että jos joku voisi voittaa tuon
kirotun australialaisen, niin... kyllä, minä uskon, lempo soikoon, että
te olette oikea mies siihen!"
Sopimus tehtiin lopullisesti Cafe Royalissa, missä Bennet Addenbrooke
itsepintaisesti vaati saada tarjota oivan aamiaisen. Muistan
vieläkin, että hän tyhjensi samppanjalasinsa ankaraan jännitykseen
joutuneen miehen hermostuneella kiihkolla, ja luulenpa tukeneeni
häntä seuraamalla hänen esimerkkiään. Mutta Raffles, joka oli
aina esikuvaksi kelpaava tuollaisissa tapauksissa, oli tavallista
pidättyvämpikin eikä juuri näyttänyt mitään seurustelulahjojaan. Tuntuu
kuin näkisin hänet yhä vielä silmät lautaseen luotuina — ajatuksiin
vaipuneena. Näen asianajajan tarkastelevan vuoroin häntä ja vuoroin
minua levottomuudella, jota parhaani mukaan koetin rauhallisin katsein
tyynnyttää. Viimein pyysi Raffles hajamielisyyttään anteeksi, tilasi
aikataulun ja ilmotti aikovansa matkustaa Esheriin 3,2 junalla.
"Teidän täytyy suoda minulle anteeksi, mr. Addenbrooke", puheli hän,
"mutta minulla on oma aatokseni, ja toistaiseksi tahtoisin pitää
sen omana tietonani. Se kenties vain johtaa hunningolle, niin että
mieluummin en hiisku sanaakaan siitä teille kumpaisellekaan. Mutta sir
Bernardin kanssa täytyy minun saada puhella; kirjottaisitteko siis
häntä varten muutaman sanan käyntikortillenne? Jos haluatte, niin
voitte tietysti tulla mukaan ja kuulla mitä sanon, mutta en ymmärrä
mitä se hyödyttäisi."
Ja tavallisuuden mukaan sai Raffles tahtonsa tapahtumaan, vaikka
Bennet Addenbrooke näytti hiukan harmistuneelta hänen poistuttuaan ja
minä itsekin melkoisessa määrässä yhdyin hänen tyytymättömyyteensä.
Saatoin hänelle ainoastaan sanoa, että Rafflesin luonteeseen kuului
omapäisyys ja salamyhkäisyys, mutta ettei yksikään tuntemani mies ollut
puoleksikaan niin uskalias ja päättäväinen kuin hän. Vakuutin omasta
puolestani ehdottomasti luottavani häneen ja aina antavani hänen kulkea
omia teitään. Enempää en uskaltanut sanoa hälventääkseni sitä epäilevää
mielialaa, jossa tiesin asianajajan seurueesta poistuvan.
En nähnyt Rafflesia koko päivänä, mutta sain sähkösanoman, ollessani
pukeutumassa päivälliselle.
Se oli lähetetty Waterloon lennätinkonttorista 6,42.
Raffles oli siis palannut kaupunkiin; tuttavuutemme aikaisemmalla
kaudella olisin heti etsinyt hänet käsiini, mutta nyt olin
ymmärtäväisempi. Hänen sähkösanomansa merkitsi, ettei hän tahtonut
tavata minua sinä päivänä; tapaisin hänet kyllä ajoissa, kun hän
minua tarvitsisi. Ja me todellakin kohtasimme toisemme kello yhden
seuduissa seuraavana päivänä. Seisoin akkunassani ja vaaniskelin häntä
Mount-kadulta, kun hän tuli huimaa vauhtia vuokra-ajurilla ja hyppäsi
katukäytävälle virkkamatta sanaakaan kyyditsi jälleen. Tapasin hänet
seuraavassa hetkessä nostolaitoksen ovella, ja hän melkein työnsi minut
edellään huoneeseeni.
"Viisi minuuttia, Bunny!" huudahti hän. "Ei rahtuakaan enempää!"
Ja hän kiepautti takin yltään, ennen kuin heittäytyi lähimmälle
tuolille.
"Olen hyvässä vauhdissa", läähätti hän, "ja uurastaa olen saanutkin.
Ei sanaakaan ennen kuin olen sinulle kertonut kaiken mitä olen tehnyt.
Tein sotasuunnitelmani eilisen aamiaisen aikana. Ensinnäkin täytyi
päästä Craggsin puheille; mutta sellaista taloa kuin Metropolea ei voi
rynnäköllä vallata; sinne on mairittelulla pyrittävä. Ongelma n:o 1,
kuinka saa tavatuksi tuon miehen? Ainoastaan veruke kelpaa — sen täytyy
koskea tuota lemmon taulua, jotta saisin nähdä, missä hän säilyttää
sitä j.n.e. No, enhän voinut mennä pyytämään sitä nähdäkseni pelkästä
uteliaisuudesta, enkä myöskään tekeytyä tuon toisen ukon uudeksi
asiamieheksi, ja tämän kaiken pohtiminen se pani minut sellaiseksi
jöröpääksi aamiaisen aikana. Mutta olin keksinyt keinon ennen kuin
nousimme pöydästä. Jos vain voisin saada käsiini jäljennöksen
tuosta taulusta, niin sopisi minun pyytää päästä vertaamaan sitä
alkuperäiseen. Matkustin sentähden Esheriin kuulustamaan oliko mitään
jäljennöstä olemassa, ja vietin Broom Hallissa puolitoista tuntia eilen
ehtoopäivällä. Siellä ei ollut jäljennöstä, mutta niitä täytyy olla
olemassa, sillä sir Bernard itse on antanut luvan kahden sellaisen
valmistamiseen, sen jälkeen kun taulu hänen haltuunsa joutui. Hän haki
käsiinsä maalarien osoitteet, ja lopun iltaa käytin maalarien itsensä
etsimiseen. Mutta he olivat laatineet jäljennöksensä tilauksesta.
Toinen oli lähetetty ulkomaille, ja toista vielä paraillani etsin."
"Siis et ole tavannut Craggsia vielä?"
"Kyllä, sekä tavannut, että tullut hyväksi ystäväksi hänen kanssaan,
ja hän on, jos mahdollista, hupaisempi kekkuli noista kahdesta; mutta
sinun pitäisi tutustua heihin molempiin. Tein päätökseni tänä aamuna,
kapusin hänen luokseen ja valehtelin kuin hevonen juoksee, ja olipa
hyvä, että niin tein, sillä tuo vanha veijari matkustaa höyrylaivalla
huomenna Australiaan. Kerroin hänelle, että muuan mies kauppasi minulle
jäljennöstä kuuluisasta Velasquezin infantinna Maria Teresasta,
että olin matkustanut taulun luulotellun omistajan luo ja saanut
kuulla hänen myyneen sen mr. Craggsille. Sinun olisi pitänyt nähdä
hänen kasvojensa ilme, kun puhuin siitä! Hän irvisti koko ilkeällä
naamallaan. Tunnustiko vanha sir Debenham, että taulu oli myyty? sanoi
hän, ja kun vastasin myöntävästi, nauraa hykähteli hän viisi minuuttia
itsekseen. Hän oli niin ihastuksissaan, että teki juuri mitä olin
toivonut: hän näytti minulle tuon suuren taulun — onneksi se ei ole iso
—, ja kotelonkin, jossa hän sitä säilyttää. Se on rautainen laatikko,
jossa hän on kuljettanut tänne Brisbanessa olevain maa-alueittensa
kartat, ja hän vannoo, ettei kukaan osaisi epäillä sitä jonkun vanhan
mestarin maalauksen talletuspaikaksi. Mutta hän on panettanut siihen
uuden patenttilukon, ja minun onnistui saada avaimesta jäljennös hänen
tirkistellessään tauluansa. Minulla oli vahapalanen kourassani, ja
valmistan avaimen tänään ehtoopäivällä."
Raffles katsoi kelloaan, hyppäsi seisaalleen ja sanoi viipyneensä
luonani minuutin liiaksi.
"Nytpä muistan", lisäsi hän, "sinä syöt päivällistä hänen seurassaan
tänä iltana Metropolessa."
"Minäkö?"
"Niin; älä näytä noin peljästyneeltä. Meidät on kutsuttu molemmat
— vannoin, että sinun täytyi syödä päivällistä kanssani. Vastasin
myöntävästi meidän kumpaisenkin puolesta, mutta minä en tule."
Hän suuntasi kirkkaat silmänsä minuun, ja ne välkkyivät
veitikkamaisesti ja tarkoittavasti. Pyysin häntä kaikin mokomin
sanomaan mitä hänellä oli mielessä.
"Sinä syöt päivällistä hänen yksityissalissaan", selitti Raffles; "se
on hänen makuuhuoneensa vieressä. Sinun täytyy toimittaa niin, että hän
istuu paikallaan niin kauvan kuin mahdollista, Bunny, ja jaarittelee
koko ajan."
Silmänräpäyksessä käsitin hänen suunnitelmansa.
"Sinä aijot kehveltää taulun sill'aikaa kun me istumme päivällisellä?"
"Niin."
"Mutta jos hän kuulee sinut?"
"Eikä kuule."
Minä ihan vapisin sitä vain ajatellessanikin.
"Jos kuulee", sanoi Raffles, "niin siitä tulee vain käsirysy, siinä
kaikki. Revolverit eivät sovi Metropolessa, mutta otan kuitenkin
mukaani puolustusvälineitä."
"Sehän on hirveätä!" huudahdin minä. "Istua siinä puhelemassa vento
vieraan ihmisen kanssa samalla kun tietää sinun työskentelevän
viereisesssä huoneessa!"
"Kaksituhatta mieheen", vastasi Raffles tyynesti.
"Luulenpa totisesti, että luovun omasta osuudestani."
"Ei tule kysymykseenkään, Bunny. Minä tunnen sinut paremmin kun sinä
tunnet itsesi."
Hän veti päällystakin ylleen ja painoi hatun päähänsä.
"Mihin aikaan pitää minun olla siellä?" kysyin ähkäisten.
"Neljännestä vailla kahdeksan. Minulta tulee sähkösanoma, että olen
estetty saapumasta. Hän on vallan kauhea lörpöttelijä, eikä sinulle käy
ollenkaan vaikeaksi hoidella ruokarattoa, mutta varo kaikin mokomin,
ettei hän johdu ajattelemaan taulua. Jos hän tarjoutuu näyttämään
sitä sinulle, niin sano, että sinun täytyy lähteä. Hän sulki varmaan
laatikon ehtoopäivällä, eikä ole laisinkaan syytä avata sitä enää tässä
maan-osassa."
"Missä tapaan sinut, kun olen lähtenyt?"
"Olen Esherissä. Toivon ehtiväni 9,55 junaan."
"Mutta tapaan kai sinut vielä kerran ehtoopäivällä?" huudahdin
levottomana, sillä hänen kätensä oli jo ovenrivassa. "En ole vielä
saanut puoleksikaan riittävää ohjausta. Tiedän turmelevani kaiken!"
"Et suinkaan", arveli hän, "mutta minä turmelen, jos haaskaan vielä
aikaa. Minulla on koko joukko järjestämisiä ja juoksemisia vielä. Et
tapaa minua kotoa. Miksi et matkustaisikin Esheriin itse viimeisellä
junalla? Oivallista — tuot viimeiset uutiset! Sanon Debenhamille,
että hän odottaa sinua; hän antaa meille kummallekin vuoteen. Pahuus
vieköön, hän ei tiedä kuinka meitä kohtelisikaan, jos saapi taulunsa
takaisin."
"Jos!" voihkasin minä, hänen nyökätessään hyvästiksi, ja hän jätti
minut tutisemaan kauhusta, sairaaksi pelosta, mitä säälittävimpään
ensi-esiintyjän arkailuun.
Sillä teatteri-osaahan minun piti näytellä. Ellei Raffles epäonnistuisi
siinä, missä hänen tapansa ei ollut milloinkaan epäonnistua; ellei
liukas ja äänetön Raffles kerrankin olisi kömpelö ja tyhmä, niin ei
minulla ollut muuta tekemistä, kuin hymyillä ja hymyillä ja olla
roisto. Minä harjottelin tuota hymyilyä puolen ehtoopäivää. Kertailin
kuviteltua osaa oletetussa keskustelussa.
Johdatin muistiini kaskuja. Selailin klubissa erästä Queenslantia
käsittelevää kirjaa. Ja vihdoin oli kello 7,45, ja minä kumarsin
vanhanpuoleiselle kaljupäiselle, korkeaotsaiselle miehelle.
"Vai niin, te olette mr. Rafflesin ystävä?" sanoi hän ja tarkasteli
minua melkein törkeästi vaaleilla pienillä silmillään. "Oletteko
tavannut hänet? Odotin hänen saapuvan aikaisin; hänen piti näyttää
minulle jotakin, mutta häntä ei ole kuulunut."
Ilmeisesti ei siis ollut hänen sähkösanomansakaan saapunut, ja
vaikeuteni alkoivat aikaisin. Sanoin, etten ollut tavannut Rafflesia
jälkeen kello yhden, ja nautin hartaasti totuuden puhumisesta, kun
ei heti tullut valehtelun pakkoa. Meidän vielä keskustellessamme
kuului koputusta ovelta: tuotiin viimeinkin sähkösanoma, ja ensin itse
luettuansa hän ojensi sen minulle.
"Pakotettu matkustamaan Lontoosta!" murisi hän. "Läheinen sukulainen
äkkiä sairastunut. Mitä läheisiä sukulaisia hänellä on?"
Minä en tiennyt ketään ja hätkähdin silmänräpäykseksi valehtelemisen
vaaraa; sitte vastasin, etten ollut milloinkaan nähnyt ketään hänen
omaistaan, ja tunsin taas voimistuvani totuudenrakkauteni johdosta.
"Luulin teitä ihan likeisiksi ystäviksi?" sanoi hän ja kuvittelin
näkeväni epäluuloisuuden välähdyksen hänen kavalissa silmissään.
"Ainoastaan Lontoossa", vastasin minä. "En ole milloinkaan ollut hänen
kotonaan maalla."
"No niin", ärähteli hän, "sitä kai ei voi auttaa. En käsitä, miksi
hän ei voinut ensin tulla syömään päivällistä. Haluaisinpa nähdä sen
kuolinvuoteen, jonka ääreen _minä_ päivällisettä lähtisin — se on
mielestäni pohjatonta hulluutta. Niin, meidän täytyy kai syödä ilman
häntä, ja hän on ehkä ostanut sian säkissä, mitä hänen päivälliseensä
tulee. Tahdotteko olla hyvä ja painaa soittonappulaa? Luultavasti
tiedätte, miksi hän ei tullut luokseni? Pahoittelen, etten häntä enää
tapaa, hänen itsensä vuoksi. Pidin Rafflesista — hän miellytti minua
aika lailla. Hän on tunteeton. Pidän tunteettomista ihmisistä. Niitä
olen itsekin. Perhanan röyhkeä äiti taikka täti, toivon että heittää
henkensä liikoja aikoja siekailematta."
Yhdistän nämä näytteet hänen puhelustaan, vaikkakin ne tietysti
lausuttiin hajallaan, minun vastausteni osuessa sinne ja tänne sekaan.
Ne täyttivät ajan päivälliseen asti ja antoivat minulle miehestä
käsityksen, jonka sitte todistivat hänen myöhemmät lausuntonsa
oikeaksi. Se vaikutus vapautti minut kaikista tunnonvaivoista, joita
salakavalan osan näytteleminen hänen vieraanansa ollessani oli minussa
herännyt. Hän oli typerän tunteettoman irvistelijän ilkeä perikuva; hän
yritteli purevasti arvostella kaikkea ja kaikkia, mutta sai puhelullaan
lausutuksi vain tyhmää pöyhkeyttä ja sisua. Alhaissäätyisenä ja
mitään kasvatusta saamatta oli hän (oman kertomuksensa mukaan) äkkiä
tullut rikkaaksi maan arvon kohoamisen kautta; mutta yhtä ovela oli
hän kuin häijykin, ja nauroi pakahtuakseen vähemmän teräväjärkisten
keinottelijain onnettomuuksille. Enpä vielä nytkään pysty tuntemaan
mitään erityistä katumusta käytöksestäni kunnian-arvoisaa J.M.
Craggsia, lainlaatijakunnan jäsentä kohtaan.
Mutta en voi ikinä unohtaa omaa kiusallista asemaani, kuunnellessani
toisella korvalla isäntääni ja toisella Rafflesia! Kerran kuulin
hänet — vaikka huoneet eivät olleetkaan jaostetut vanhan-aikuisilla
luisulaudoituksilla ja vaikka niitä erottava ovi ei ollut ainoastaan
suljettu, vaan myöskin peitetty paksulla verholla, niin olisin voinut
vannoa, että kuulin hänet kerran. Kaadoin viinipikarini kumoon ja
nauroin täyttä kurkkua jollekin isäntäni karkealle sukkeluudelle.
Enkä kuullut enää mitään, vaikka heristelinkin korviani. Mutta
sittemmin, kun tarjoilija oli lopullisesti poistunut, hyppäsi Craggs
itse kauhukseni seisaalleen ja ryntäsi makuuhuoneeseen sanaakaan
hiiskumatta. Minä istuin kuin kivettyneenä, kunnes hän palasi.
"Olin kuulevinani jotakin ovea suljettavan", sanoi hän. "Erehdyin
varmaan... kuvittelua... polveni ihan herpautuivat. Raffles on kai
kertonut, mikä verraton aarre minulla on tuolla sisällä?"
Siinä se taulu nyt tuli; tähän asti olin houkutellut hänet puhumaan
pelkästään Queenslannista ja kuinka hän oli kasaillut rikkauksiaan.
Koetin saada häntä takaisin samalle tolalle, mutta turhaan. Hänen
mieleensä oli johtunut suuri, kehnosti hankittu aarteensa. Sanoin
Rafflesin maininneen siitä, ja silloin pääsi hän vauhtiin. Liian paljon
viiniä päivällisen kostukkeeksi maistelleen miehen puheliaisuudella hän
äityi mieliaineeseensa, ja minä katsoin hänen ohitsensa kelloa. Se oli
vasta neljännestä vailla kymmenen.
Säädyllisyyteni esti minua vielä lähtemästä. Siinä siis sain värjötellä
(olimme vasta ehtineet portviiniin) ja kuunnella, mikä alkujaan oli
yllyttänyt isäntäni kunnianhimoa hankkimaan itselleen kalleutta, jota
hän mielihyvällä nimitteli "oikeaksi, täydelliseksi, kolmimastoiseksi,
kaksoispotkuriseksi, vaskikeulaiseksi vanhaksi mestariksi"; syynä oli
halu päästä voitolle eräästä keräilykiihkon valtaamasta kilpailevasta
lainsäätäjästä. Mutta pienikin ote hänen yksinpuhelustaan kävisi
ikäväksi; riittää sanoa, että juttu loppui siihen mitä olin pelkäillyt
kaiken iltaa.
"Teidän täytyy nähdä se! Viereisessä huoneessa. Tulkaa mukaan."
"Eikö se ole jo sijoitettu matkatavarani joukkoon?" kysyin kiireesti.
"Ainoastaan yksi lukko avattava."
"Älkää millään muotoa vaivatko itseänne!" intoilin minä.
"Vaivatko mitä joutavia! Tulkaa vain!"
Oivalsin äkkiä, että jos tekisin lisää vastaväitteitä, niin johtaisin
hänen epäluulonsa itseeni sen keksinnön jälkeen, joka nyt oli edessä.
Seurasin häntä sentähden hänen makuuhuoneeseensa ilman enempiä
inttelyjä, ja annoin hänen näyttää nurkkaan asetettua rautalaatikkoa;
hän oli suunnattoman ylpeä siitä, ja luulin jo, ettei hän milloinkaan
herkeisi kerskumasta sen viatonta näköä ja sen patenttilukkoa. Minusta
tuntui ijankaikkiselta odotus, ennen kuin hän pisti lukkoon avaimen.
Kuului napsahdus, ja valtimoni heitti tykyttämästä.
"Voi hitto!" huudahdin sitte.
Taulu oli paikoillaan karttojen välissä!
"Ajattelinhan, että hämmästyttäisin teitä!" puheli Craggs, vetäessään
käärön esille ja kiertäessään sen eteeni auki. "Suuremmoinen, vai
mitä? Ei voisi uskoa, että se on maalattu kaksisataakolmekymmentä
vuotta takaperin? Mutta se _on_, lempo soikoon! Johnson saa
hiukan nolon naaman, kun näkee tämän; sen jälkeen hän ei toki voi
löyhötellä pöyhkeilemässä omista tauluistaan. Tämän arvo on yhtä
suuri kuin kaikkien Queenslannin taulujen yhteensä! Sen arvo on
viisikymmentätuhatta puntaa, poikaseni — ja minä olen sen saanut
viidellä!"
Hän tyrkkäsi minua kylkeen ja näytti aikovan ilmaista yhä lisää
luottamuksia. Kasvojeni ilme ehkäisi hänet, ja hän hykerteli käsiään.
"Jos _te_ olette noin typertynyt", hykähteli hän, "niin mikä onkaan
taulun teho Johnsoniin? Toivonpa hänen sydäntyvän hirttämään itsensä
omien taulujensa kannikkeihin!"
Luoja ties mitä lopulta keksinkään sanoakseni. Ensin sanattomana
huojennuksesta, vaikenin nyt aivan toisesta syystä. Uusien
mielenliikutusten sekasorto kahlehti kieleni. Raffles oli
epäonnistunut! Enkö minä voisi onnistua? Oliko myöhäistä? Eikö ollut
mitään keinoa?
"Hyvästi siihen asti", sanoi hän luodessaan viimeisen silmäyksen
maalaukseen, ennen kuin kääri sen kokoon, "hyvästi siihen asti kunnes
saavumme Brisbaneen."
Voi miten hermostunut olinkaan hänen sulkiessaan laatikon!
"Se oli viimeinen kerta", jatkoi hän, pistäessään avaimet taskuunsa.
"Nyt se joutuu suoraapäätä laivan kassaholviin."
Viimeinen kerta! Jos sittenkin voisin lähettää hänet Australiaan
mukanaan ainoastaan kartat rautalaatikossaan! Jos kuitenkin onnistuisin
siinä missä Raffles oli vastuksensa tavannut!
Palasimme toiseen huoneeseen. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä,
kuinka kauvan hän jutteli, tai mistä. Whisky ja soodavesi oli nyt hänen
rakkaimpana ajatuksenansa. Minä tuskin enää huuliani kostutin, mutta
hän joi runsaasti, ja ennen yhtätoista jätin minä hänet tajuttomaan
tilaan. Viimeinen juna lähtisi Esheriin kello 11,50 Waterloon asemalta.
Riensin ajurilla asuntooni. Puolen tunnin kuluttua olin jälleen
hotellissa. Menin ylös. Käytävä oli tyhjä; seisoin silmänräpäyksen
salin kynnyksellä, kuulin kuorsausta sisältä ja aukaisin oven
mr. Craggsin omalla avaimella, jonka olin ottanut häneltä ilman
pienintäkään vaikeutta.
Craggs ei liikahtanutkaan; hän makasi pitkin pituuttaan sohvalla
syvässä unessa. Mutta ei tarpeeksi syvässä minun mielestäni. Kostutin
nenäliinani kloroformissa, jota minulla oli mukanani, ja laskin sen
varovasti hänen suulleen. Pari kolme kuorsaavaa hengenvetoa ja mies oli
kuin kuollut.
Otin nenäliinani pois, vedin avaimet hänen taskustaan. Vähemmän kuin
viiden minuutin kuluttua panin ne takaisin, käärittyäni maalauksen
ympärilleni sadetakkini sisään. Join hiukan whiskyä ja soodaa ennenkuin
läksin.
Minä ehdin junaan hyvissä ajoin — niin aikaisin, että istuin ja vapisin
kymmenen minuuttia ensimäisen luokan tupakkavaunussa, pelkäillen
ihan turhia lähtöön asti, jolloin viimeinkin nojauduin taaksepäin ja
sytytin; paperossin, Waterloon aseman kaasulyhtyjen hävitessä taaksemme.
Joitakuita herrasmiehiä oli kotimatkalla teatterista. Vielä tänä
päivänäkin muistan mitä he puhelivat. He olivat tyytymättömiä
näkemäänsä näytelmään, erääseen nykyaikaiseen operettiin, ja
muistelivat kaiholla "Mikadon" ja "Geishan" päiviä. Muuan heistä
hyräili laulun säveltä, ja he kiistelivät siitä, oliko se "Mikadosta"
vai "Teekukasta". Kaikki poistuivat junasta Surbitonissa, ja minä
istuin yksin saaliineni muutaman hurmaavan minuutin. Että minun pitikin
onnistua siinä missä Raffles epäonnistui! Kaikista seikkailuistamme
oli tämä ensimäinen, jossa minä olin näytellyt merkitsevää osaa, ja
kaikista oli tämä verrattomasti vähimmän häpeällinen. En tuntenut
ollenkaan tunnonvaivoja; olinhan lopultakin ainoastaan varastanut
varkaalta. Ja sen olin tehnyt itse, aivan omin päin!
Kuvittelin Rafflesia, hänen hämmästystään, hänen ihastustaan. Hänellä
olisi tästälähtein hiukan korkeammat ajatukset minusta. Olimme nyt
saaneet kaksituhatta kumpikin — totisesti riittävästi, alottaaksemme
uutta kunniallisen miehen elämää — ja kaikki tämä oli minun ansiotani!
Innostunein mielin astuin junasta Esherissä ja otin ainoan ajurin, joka
odotteli sillan korvassa. Kuumeellisesti katselin Broom Hallia, jonka
alikerta oli valaistu, ja näin eteisen oven avautuvan, kun juoksin ylös
rappusia.
"Tiesin tulijan sinuksi", tervehti Raffles iloisesti. "Kaikki on täällä
kunnossa. Sinulle on vuode valmiina. Sir Bernard istuu vielä ylhäällä
toivottaakseen sinut tervetulleeksi."
Hänen hyvä tuulensa sai minut hiukan ihmettelemään. Mutta minä tunsin
hänet nyt; hän oli niitä, jotka näyttävät iloisinta hymyilyään
vastoinkäymisen hetkellä. Tunsin hänet jo liian hyvin, antaakseni
itseäni pettää.
"Minulla on se", huusin hänen korvaansa. "Minulla on se!"
"Mikä?" kysyi hän ja astahti taaksepäin.
"Taulu!"
"Mitä?"
"Taulu. Hän näytti sitä minulle. Sinun täytyi lähteä ilman sitä,
huomasin. Päätinpä siis minä ottaa sen. Ja tässä se on."
"Näytä se", sanoi hän yrmeästi.
Heitin sadeviitan yltäni ja vedin maalauksen esille. Pörröinen vanha
herra tuli eteiseen ja katseli silmät seljällään.
"Se näyttää varsin uudelta ollakseen vanhan mestarin tekoa, vai mitä?"
virkahti Raffles.
Hänen äänensä oli kummallinen. Saatoin sen käsittää ainoastaan siten,
että hänen kävi kateeksi menestykseni.
"Craggs sanoi samaa. Itse tuskin katsoin sitä."
"No niin, katso ainakin nyt — katso tarkoin. Minä lienen savustanut sen
paremmin kuin luulinkaan."
"Onko tämä jäljennös?" huudahdin minä.
"Tämä on se jäljennös", vastasi Raffles. "Tätähän jäljennöstä
nuuskimassa minä olen myllännyt maat ja taivaat. Tämä on jäljennös,
jonka olen savustanut edestä ja takaa, niin että se tehoaisi
suuremmoisesti Craggsiin ja tekisi hänet onnelliseksi koko ijäkseen. Ja
sen menit sinä varastamaan häneltä!"
En saanut sanaakaan suustani.
"Kuinka menettelitte?" kysyi sir Bernard Debenham.
"Murhasitko hänet?" kysyi Raffles pisteliäästi.
En katsonut häneen; käännyin sir Bernardin puoleen ja kerroin koko
jutun, käheästi, kiihottuneena, ja minun oli työläs pysyä jaloillani.
Puhuessani tyynnyin, ja lopetin katkeralla äänellä huomauttaen, että
toisella kertaa voisi Raffles ilmaista minulle, mitä hän aikoi tehdä.
"Toisella kertaa!" huudahti hän. "Rakas Bunny, niinhän sinä puhut, kuin
aikomuksemme olisi tulla murtovarkaiksi koko ijäksemme!"
"Siksi en toivo teidän tulevan", sanoi sir Bernard ja hymyili, "sillä
te olette todella hyvin oivallisia nuoria miehiä molemmat. Toivokaamme,
että queenslantilainen ystävämme, kuten hän itse sanoi, ei avaa
laatikkoa ennen kuin saapuu kotiinsa. Siellä on pankki-osotukseni
odottamassa häntä, ja ihmettelisin suuresti, jos hän vielä antaa
itsestään kuulua mitään."
Raffles ja minä emme vaihtaneet sanaakaan keskenämme ennen kuin olimme
siinä huoneessa, joka oli järjestetty meitä varten. Minulla ei ollut
halua edes silloin puhua hänen kanssaan. Mutta hän seurasi minua ja
tarttui käteeni.
"Bunny", sanoi hän, "älä ole loukkaantunut, ystäväni! Minulla oli
kauhea kiire, enkä tiennyt silloin, ehtisinkö saamaan käsiini sen,
kuten aijoin... siinä asian oikea laita. Mutta olipa oikein minulle,
että sinä menit ja hävitit parhaimman tempun mitä milloinkaan olen
tehnyt. Mitä tekoosi tulee, niin et sitä niinkään pahaksi ota, jos
sanon sulle, etten uskonut sinusta niin paljoa. Vast'edes..."
"Älä sano vast'edes!" huudahdin minä. "Minä inhoan koko surkeutta! Minä
aijon lopettaa."
"Niin teen minäkin", yhtyi Raffles, "kun olen saanut kokoon sen minkä
olen pannut päämääräkseni."