Olin poikennut Piccadillylle eräänä sumuisena iltana seuraavassa
marraskuussa, kun syntinen sydämeni seisahtui tuntemattoman käden äkkiä
tarttuessa käsivarteeni. Ajattelin — sillä niin aina ajattelin —, että
välttämätön viimeinen hetkeni oli vihdoinkin tullut. Mutta Raffles
siinä vain seisoi hymyillen minulle sumusta.
"Hyvä sattuma!" sanoi hän. "Olenkin etsinyt sinua klubista."
"Olin juuri matkalla sinne", vastasin minä ja koetin salata
peljästystäni. Mutta se ei onnistunut, sen näin hänen leveästä
hymystään ja merkitsevästä päänpudistuksestaan.
"Tule mieluummin kanssani kotiin", hän kehoitti.
"Minulla on jotakin hupaista kerrottavaa sinulle."
Koetin tehdä verukkeita, sillä hänen äänensä ilmaisi mitä tuo hupaisa
merkitsi, ja sitä oli minun onnistunut vastustaa useampia kuukausia.
Mutta en voi muuta kuin; uudistaa sen, mitä olen ennen sanonut,
ettei minulle ole muita vastustamattomia ihmisiä maailmassa kuin
Raffles, kun hän on oikein vauhdissaan. Että me molemmat olimme olleet
erillämme kaikista rikollisista yrityksistä siitä asti kuin teimme
tuon pikku palveluksen sir Bernard Debenhamille — ettei pitkään
aikaan ollut ilmestynyt tilaisuutta tuolle etevälle älylle suorittaa
mitään suurtöitä sillä alalla, se oli kieltämättä ainoa perussyy
siihen, etten minä koko tuttavuutemme aikana ollut nauttinut niin
pitkää rehellisyyden jaksoa. Tietysti kieltäisin sen, jos voisin,
mutta se teeskentely kumoutuisi jo sillä kertomuksella, jota nyt olen
alottamassa. Koetin, kuten sanottu, päästä tekosyyllä. Mutta hän otti
käsivarteni kainaloonsa, huolimattomasti, ylimielisesti naurahtaen.
Minun vielä jatkaessani vastaväittelyäni olimme saapuneet hänen
portaittensa eteen Albanylle.
Hänen liesivalkeansa oli palanut loppuun. Hän kohenteli sitä ja lisäsi
puita, sitte sytytti hän kaasun. Minä puolestani seisoin nyreissäni
päällystakki yllä, kunnes hän riisui sen hartioiltani.
"Mikä houkkio sinä oletkaan!" sanoi Raffles leikillisesti. "Voisi
todella uskoa, että olen esittänyt sinulle murtovarkautta tänä iltana!
Ei, se ei ole asiana, Bunny; istuuduhan tuohon nojatuoliin, sytytä
Sullivan ja ole aivan rauhallinen."
Hän pidätti tulitikkua paperossilleni ja asetti whiskyä ja soodavettä
esille. Sitte hän meni eteiseen ja juuri kun aloin tuntea itseni
tyytyväiseksi kuulin salvan työntyvän oven eteen. Minun oli vaikea
jäädä istumaan tuolilleni; seuraavassa hetkessä hän laskeutui
hajareisin toiselle ja tarkasteli tyytymättömiä kasvojani yli ristiin
asetettujen käsivarsiensa.
"Muistatko Milchesteriä, Bunny?"
Hänen äänensä oli yhtä mielistelevä kuin minun oli juro, kun vastasin,
että kyllä sen hyvin muistin.
"Pelasimme siellä pikku pelin, jota ei otettu pöytäkirjaan.
Herrasmiehet ja ammattimiehet, muistanethan?"
"En ole unhottanut sitä."
"Niin, herrasmiehet nostivat lopultakin pistemääränsä ylen korkealle
— me nimittäin — kun taasen ammattipelaajat hävisivät ihan itse
toimittaessaan voiton meidät käsiimme."
"Ikävä heille."
"Ei kaikille. Muistatko sitä miestä, jonka näimme majatalossa?
Punakkaa, ylellisen hienoa herrasmiestä, joka oli Lontoon ovelin varas,
kuten sinulle mainitsin?"
"Muistan kyllä. Crawshay taisi olla hänen nimensä."
"No niin, sillä nimellä hänet tuomittiin, joten voimme nimittää häntä
Crawshayksi. Sinun ei tarvitse tuhlata sääliäsi hänelle, poikaseni; hän
karkasi Dartmoorista eilen-illalla."
"Hyvin tehty!"
Raffles hymyili, mutta kohautti samalla kulmiaan, ja olkapäät nousivat
perässä.
"Olet aivan oikeassa, se oli todellakin hyvin tehty. Kas kun et ole
lukenut sitä lehdistä. Sakealla sumulla pötki Crawshay pakoon ja pääsi
livistämään ilman naarmuakaan, vaikka olivat yrittäneet ahkerasti
ammuskella häntä. Hän ansaitsee kaikkea ylistelyä, sen myönnän; niin
oivallinen mies tarvitsee vapautensa. Mutta Crawshay on enemmänkin kuin
oivallinen. He ajoivat häntä takaa kaiken yötä, mutta eivät saaneet
kiinni; tuon olisit saanut nähdä aamulehdistä."
Hän kääri auki "Pall Mall'in", joka hänellä oli mukanaan.
"Mutta kuules tätä. Tässä on karkaamisen selostuksessa lisäys, joka
antaa vieläkin korkeammat ajatukset hänen kyvystään. Karkuria on
seurattu Totnesiin, missä hän näyttää tehneen oikein harvinaisen
julkean kolttosen aamulla varhain. Hän kuuluu murtautuneen kirkkoherra
A.H. Ellingworthin asuntoon, ja tältä puuttui aamulla pitovaatteet, kun
hän tavalliseen aikaan nousi jalkeille. Myöhemmin aamulla löydettiin
rangaistusvangin vaatteet huolellisesti asetettuna erääseen piirongin
laatikkoon. Crawshay oli sitte jatkanut matkaansa, mutta luullaan, että
hänet tuossa erikoisessa puvussaan kyllä vangitaan päivän kuluessa.
Mitä sanot siitä, Bunny?"
"Hän on nero", vastasin minä ja kurotin häneltä sanomalehteä.
"Hän on enemmän kuin sitäkin", puheli Raffles, "hän on taiteilija
alallaan, ja minä kadehdin häntä. Miksi juuri kirkkoherran? Se on
aistikasta — aistikasta! Mutta ei siinä kyllin. Luin juuri äsken
klubissa sähkösanomalehtisen, joka kertoi väkivaltaisesta ilkityöstä
rautatiellä lähellä Dawlishia. Joku pappi on löydetty tajuttomana
ratavallin vierestä. Ystävämme on esiintynyt taas! Sitä ei ollut
sähkösanomassa, mutta seikka on aivan selvä; hän on tietenkin iskenyt
matkatoverinsa pyörryksiin, vaihtanut vaatteita hänen kanssaan ja
heittänyt hänet ulos, ja nyt on hän aivan virkeästi jatkanut matkaansa
Lontooseen. Eikö ole suuremmoista? Luulen, että se on lajiansa paras
kepponen mitä olen kuullutkaan."
"Mutta miksi tulisi hän Lontooseen?"
Silmänräpäyksessä hävisi innostus Rafflesin kasvoilta; olin ilmeisesti
muistuttanut häntä jostakin vanhasta levottomuudesta, jonka hän oli
unohtanut epäitsekkäässä ilossaan toisen rikollisen urotyöstä. Hän
vilkaisi olkansa yli eteiseen ennen kuin vastasi.
"Luulen", sanoi hän, "että tuo konna on _minun_ jäljilläni."
Ja sen sanoessaan hän oli jälleen oma itsensä — rauhallisesti
hymyilevä, paatuneen kylmäverinen, nauttien asemasta ja minun
hämmästyksestäni.
"Mutta kuules nyt, mitä tarkotatkaan?" sanoin minä. "Mitä tietää
Crawshay sinusta?"
"Ei paljoa, mutta hän epäilee."
"Mistä syystä?"
"Sen tähden että hän on alallaan melkein yhtä etevä kuin minäkin; sen
tähden, että hän ei voinut olla epäilemättä, jos hänellä oli silmät
päässä ja aivot niiden takana. Hän näki minut tuona päivänä majatalossa
vähän matkaa Milchesteristä ja sittemmin myöskin pallokentällä.
Tiedänkin sen, sillä hän kirjotti ja puhui siitä ennen tutkintoa."
"Kirjottiko hän sinulle? Ja siitä et ole minulle milloinkaan maininnut!"
Hän vastasi vanhaan valitusvirteen olkapäitään kohauttaen vanhaan
tapaan.
"Mitä olisi se hyödyttänyt, poikaseni? Se olisi vain tehnyt sinut
levottomaksi."
"No, mitä kirjotti hän?"
"Kirjotti olevansa pahoillaan siitä, että hänen oli täytynyt joutua
tyrmään ennen kuin palasi Lontooseen, sillä hän oli päättänyt käydä
tervehtimässä minua; hän toivoi kuitenkin, että se huvi oli vain
tuokioksi lykkäytynyt, ja pyysi minua käyttäytymään sillä tavalla,
etten itse joutuisi kiinni ennen kuin hän pääsisi vapaalle jalalle.
Hän tiesi luonnollisesti, että se Melrose-kaulaketju oli poissa,
vaikk'ei hän sitä ollutkaan saanut; ja hän sanoi, että se, joka oli
voinut ottaa sen ja jättää hänet pinteeseen, oli juuri hänen makunsa
mukainen mies, j.n.e... ja sitte hän teki muutamia esityksiä minulle
vastaisuuden varalle, jonka pelkään jo olevan hyvin lähellä! Minua vain
kummastuttaa, ettei hänestä vielä ole mitään kuulunut."
Hän vilkaisi taas eteiseen, jonka oli jättänyt pimeäksi, sisäovi yhtä
huolellisesti suljettuna kuin ulko-ovikin. Kysyin häneltä mitä hän
aikoi tehdä.
"Annan hänen koputtaa — jos hän pääsee niin pitkälle. Portinvartija
sanoo hänelle, että olen lähtenyt kaupungista, ja se onkin pian totta,
noin tunnin kuluttua."
"Matkustatko tänä iltana?"
"7,15 junalla Liverpool-kadulta. En koskaan puhu paljoa sukulaisistani,
Bunny, mutta minulla on mitä herttaisin sisar naimisissa erään
maalaispapin kanssa idässä päin. Siellä olen aina tervetullut, ja ne
lukevat minulle lakia, saadakseen minut käymään kirkossa. Vahinko,
ettet voi nähdä minua siellä sunnuntaina, Bunny. Olen pohtinut monia
parhaita suunnitelmiani tuossa pappilassa valmiiksi, enkä tiedä
parempaa satamaa myrskyssä. Mutta minun täytyy sulloa matkatamineeni.
Ajattelin olevan parasta antaa sinun tietää minne matkustan ja minkä
vuoksi, siinä tapauksessa että sinua haluttaisi noudattaa esimerkkiäni."
Hän viskasi paperossinpätkän tuleen, ja nousi seisaalleen ja ojensi
jäseniään. Hän seisoi niin kauvan tuossa vähemmän soreassa asennossa,
että minun täytyi luoda kummastunut silmäys hänen kasvoihinsa;
seuraavassa silmänräpäyksessä oli katseeni kääntynyt hänen
tuijotuksensa suuntaan toiselle puolelle huonetta, ja minäkin hypähdin
jaloilleni. Kynnyksellä, makuuhuoneen ja salin välisessä oviaukossa
seisoi vanttera mies huonosti sopivassa puvussa ja kumarteli meille
niin syvään, että hänen pyöreä päänsä näytti litteältä lyhyeksi kerityn
tukan levyltä.
Niin hät'hätää kuin vilkaisinkin odottamattomaan ilmestykseen, oli
Raffles kuitenkin ehtinyt saada malttinsa takaisin; hän seisoi kädet
taskuissa ja hymy huulilla, kun jälleen käänsin katseeni häneen.
"Saanko esitellä sinut, Bunny", sanoi hän, "erinomaiselle
virkaveljelle, mr. Reginald Crawshaylle."
Tuo pyöreä pää kohosi pystyyn ja minä näin ryppyisen otsan ja
alhaispiirteiset sileiksi ajellut kasvot, jotka useampia numeroja liian
pieni irtokaulus oli tukehuttanut purppuranpunaisiksi. Mutta siinä
silmänräpäyksessä en tehnyt mitään tajuttuja havaintoja. Olin tehnyt
omat johtopäätökset ja kiroten käännyin Rafflesiin.
"Tämä on juoni!" huudahdin. "Taas sinun riivattuja vehkeitäsi. Sinä
hankit hänet tänne, ja sitte houkuttelit minut luoksesi. Tarkotuksesi
on kai, että käyn kumppaniksenne? Sitä minä en, horna vieköön, tee!"
"Vai niin, vai et?" sanoi Raffles ja kääntyi olkapäitään kohauttaen
pois päin.
"Vieläpäs mitä", huudahti Crawshay, "hän ei tiennyt mitään. _Hän_ ei
odottanut minua, _hän_ on aivan syytön. Ja te olette hieno ja arvokas
herra, sen kyllä tiedän", hän jatkoi kääntyen Rafflesiin, "mutta olette
kaikessa tapauksessa samaa sorttia miestä kuin minäkin, siitä olen
ylpeä!" Ja hän ojensi hänelle karvaisen kätensä.
"Mitä vastaisin tuohon?" sanoi Raffles ja puristi sitä. "Mutta kaiketi
kuulittekin mielipiteeni itsestänne. Minulle on suuri kunnia saada
tutustua teihin. Miten hitossa tulitte sisälle?"
"Älkää siitä välittäkö", sanoi Crawshay ja päästeli kaulustaan auki,
"puhukaamme mieluummin siitä, kuinka pääsen ulos. Se on, pahuus
minut periköön, paljoa parempi!" Hänellä oli sinisenmusta juova
häränkaulassaan, jota hän hellävaroen tunnusteli sormillaan. "En
tiennyt kuinka kauvan minun täytyisi näytellä hienoa herraa", selitteli
hän, "sillä enhän voinut arvata, kuka teillä oli mukana täällä
ylhäällä."
"Maistuisiko teille whisky ja sooda?" kysyi Raffles, kun
rangaistusvanki oli istuutunut tuolille, jolta olin noussut.
"Ei, otan whiskyä paljaaltaan", vastasi Crawshay, "mutta ensin puhumme
asiasta. Niin helpolla ette minusta pääse."
"No, mitä voin tehdä hyväksenne?"
"Sen tiedätte minun tarvitsemattani sitä teille sanoa."
"Sanokaa kuitenkin."
"Livistää, sitä minä kaikkein mieluimmin tahdon; kuinka se käy laatuun,
sen jätän teidän huoleksenne. Olemme aseveljiä... vaikka aseestettu en
sentään ole tällä kertaa, se ei ole tarpeellista — olette kyllin viisas
pysyttelemään erillänne ajattelemattomuuksista. Mutta veljiä olemme, ja
te kyllä autatte veljeä matkaan. Sopikaamme siitä asiasta. Saatte itse
keksiä jonkun tavan toimittaaksenne minut pois. Jätän kaikki teidän
huoleksenne."
Hänen äänensä oli hyväntahtoinen ja aulis; hän kumartui eteenpäin ja
veti nappikengät paljaista jaloistaan, jotka ojensi takkavalkeaan päin,
vaivalla oikoen varpaitaan.
"Toivon, että hankitte minulle suuremman numeron jalkineet kuin nämä
ovat", puheli hän. "Ottaisin mielelläni pikku unen, jos ehdin. Tulin
tänne juuri ennen teitä."
"Ja te ette tahdo mainita millä tavoin tulitte sisälle?"
"Mitä se hyödyttäisi? Enhän voi teille opettaa mitään. Siinä kyllin,
että tahdon pois. Tahdon pois Lontoosta, pois Englannista, niin, koko
Europasta. Siinä kaikki mitä vaadin teiltä, sir. En kysy teiltä, mitä
keinoja siinä käytätte. Te tiedätte mistä tulen, sen kuulin teidän
sanovan; te tiedätte, mihin aijon, sen sanoin äsken; yksityiskohdat
jätän kokonaan teidän määrättäväksenne."
"No niin", sanoi Raffles, "meidän täytyy katsoa, mitä voimme tehdä."
"Niin, se täytyy meidän tehdä", vahvisti Crawshay, nojautuen mukavasti
taaksepäin ja alkaen pyöritellä lyhyitä ja paksuja peukaloitansa.
Raffles kääntyi minuun ja iski silmää, mutta hänen otsansa oli rypyissä
mietteistä ja piirteet suun ympärillä ilmaisivat samalla kertaa
päättäväisyyttä ja kohtaloon alistumista. Ja hän puheli aivan kuin hän
ja minä, olisimme olleet yksinämme huoneessa.
"Ymmärrätkö aseman, Bunny? Jos ystävämme 'pannaan häkkiin',
käyttääkseni hänen kieltään, niin hän aikoo puhua suunsa puhtaaksi
sinusta ja minusta. Hän on kyllin hienotuntoinen ollakseen sanomatta
sitä suoraan, mutta asia on aivan selvä ja sitäpaitsi luonnollinenkin.
Minä tekisin samoin hänen asemassaan. Ennen olimme me voiton puolella,
nyt hän, se on ihan kohtuullista. Meidän täytyy ottaa toimeksemme
tämä pula, meillä ei ole tilaisuutta evätä, ja vaikka olisikin, niin
ottaisin minä kuitenkin hoitaakseni asian. Ystävämme tuottaa ammatille
mitä suurinta kunniaa, hänen on onnistunut paeta Dartmoorista, ja
silloin olisi kerrassaan vahinko antaa hänen joutua sinne takaisin.
Ja se ei saa tapahtua... ei, jos minä voin keksiä jonkun keinon hänen
toimittamisekseen ulkomaille."
"Millä tavalla vain suvaitsette", mutisi Crawshay ummessa silmin. "Minä
jätän koko asian teidän haltuunne."
"Mutta sitte täytyy teidän herätä ja puhua meille yhdestä ja toisesta."
"All right, sir, mutta minä olen kovassa unen tarpeessa."
Ja hän nousi silmiään räpytellen.
"Luuletteko, että jälkiänne on seurattu Lontooseen?"
"On varmastikin."
"Ja tänne?"
"Ei tällaisessa sumussa... se olisi liian huonoa onnea."
Raffles astui makuuhuoneeseensa, sytytti siellä kaasun ja palasi heti
takaisin.
"Vai niin, te siis tulitte ikkunasta?"
"Niin oikein."
"Olipa hiton nerokasta laskea mikä ikkuna kuului siihen huoneeseen;
en voi milloinkaan käsittää, kuinka saitte päässeeksi siitä sisälle
keskellä päivää, olipa sumua tai ei. Mutta emme nyt puhu siitä. Ettekö
luule kenenkään nähneen teitä?"
"Ei, sitä en usko, sir."
"Toivokaamme, että olette oikeassa. Minä tiedustelen ja pääsen pian
selville siitä asiasta. On parasta, että tulet mukaan, Bunny, niin
voimme syödessämme puhua asiasta."
Rafflesin katsoessa minuun katsoin minä Crawshayhin, aavistaen rettelöä
koituvan, ja se näkyikin hänen kalpeista suuttuneista kasvoistaan,
suuriksi remahtaneiden silmien kiilumisesta ja käsien äkillisestä
kouristumisesta nyrkkiin.
"Ja mihin minä joudun?" huudahti hän kiroten.
"Te saatte odottaa täällä."
"Ei, se ei käy laatuun", ärjäsi hän ja hyppäsi ovelle, teljeten sen
leveällä seljällään. "Niin helposti ette minua petä, senkin veijarit!"
Raffles kohautti olkapäitään ja kääntyi minuun.
"Pahin vika noilla ammattipelaajilla on se", puheli hän, "että eivät
käytä järkeään. He näkevät veräjätolpat ja koettavat osata niihin,
mutta siinä kaikki mitä he näkevät ja ymmärtävät, ja he luulevat että
me olemme samanlaisia kun he itsekin. Eipä ihme, että me viime kerralla
annoimme niille takkiin."
"Älä puhu mokomaa pötyä!" sähähti rangaistusvanki. "Sano suoraan!"
"Olette oikeassa", jatkoi Raffles; "puhun niin suoraa kieltä kuin
haluatte. Sanotte antautuvanne minun heteisiini, jättävänne asian
kokonaan minun hoidettavakseni, ja kuitenkaan ette hituistakaan luota
minuun! Minä tiedän mitä tapahtuu, jos epäonnistun. Minä alistun
siihen vaaraan. Minä otan tämän asian suorittaakseni. Ja kuitenkin
luulette te minun menevän ulos suoraapäätä antamaan teidät ilmi, jotta:
te sitte kavaltaisitte minut. Olette typerä, mr. Crawshay, vaikka
olettekin karannut Dartmoorista; teidän tulee kuunnella sitä, joka on
teitä viisaampi ja totella häntä. Minä pelastan teidät omalla tavallani
tai en ollenkaan. Minä menen ja tulen niinkuin tahdon ja kenen kanssa
tahdon, teidän sekaantumattanne siihen; pysytte täällä ja piileksitte
niin hyvin kuin osaatte, ollen järkevä ja jättäen koko asian minulle.
Jos ette sitä tahdo, jos olette kyllin tyhmä epäilemään minua, niin
— tuossa on ovi. Menkää tiehenne ja sanokaa mitä tahdotte, ja lempo
teidät periköön!"
Crawshay löi reiteensä.
"Sitä voi sanoa suoraksi puheeksi!" huudahti hän. "Kun puhutte tuolla
tavoin, niin tiedän millä kannalla asiat ovat. Tahdon uskoa teitä.
Kuulen heti, milloin ihmiset puhuvat vilpittömästi, ja te olette
rehellinen sielu. Minä en voi sanoa samaa tuosta toisesta nuoresta
herrasta, vaikka näinkin hänen työskentelevän teidän kanssanne siellä
maalla, mutta jos hän on toverinne, mr. Raffles, niin on kait hänkin
rehellinen sielu. Toivon vain, että te ette käy liian kovasydämisesti
asiaan käsiksi..."
Ja hän silitteli takkiaan katuvaisin ilmein.
"Minä tahdoin vain heidän vaatteitansa", sanoi hän. "Mutta en
elämässäni ole tavannut kahta niin vastahakoista hupeloa..."
"Niin, hyvä on", huomautti Raffles. "Me kyllä autamme teidät sievällä
tavalla pinteestä. Jättäkää se vain meidän yksinomaiseksi asiaksemme,
ja olkaa aivan rauhallinen."
"Mainiota", tuumi Crawshay. "Minä otan pikku unen, kun olette menneet.
Mutta ei mitään väkijuomia — ei, kiitoksia, ei vielä! Jos vain
lyöttäydyn pullon pariin, niin olen mennyttä miestä!"
Raffles otti päällystakkinsa, pitkän, kevyen matkatakin, sen muistan,
ja hänen vetäessään sitä yllensä torkkui karkulaisemme jo tuolillaan;
poistuessamme istui hän mutisten hajanaisia sanoja pimeässä ja
paistellen paljaita jalkojaan tulen loimessa.
"Hän ei ole mikään paha ihminen tuo mestarivaras", puheli
Raffles portaissa, "ja oikea nero hän on alallaan, vaikka hänen
menettelytapansa ovatkin hiukan liian yksinkertaisia minun maulleni.
Mutta teknilliset hienoudet eivät ole pääasiana; livistää Dartmoorista
Albanylle neljässäkolmatta tunnissa, se puhuu puolestaan. — Oh, hitto!"
Olimme kohdanneet usmaisella pihalla miehen, ja Raffles otti minua
käsivarresta.
"Kuka tuo oli?"
"Viimeinen minkä olisin nyt halunnut nähdä! Toivon hartaasti, ettei hän
kuullut minua."
"Mutta kuka hän sitten olikaan?"
"Vanha ystävämme Mackenzie, salapoliisi."
Seisahduin kauhusta.
"Luuletko, että hän on Crawshayn jäljillä?"
"En tiedä. Siitä otan selon."
Ja ennen kuin ehdin tehdä mitään vastaväitteitä oli hän pyöräyttänyt
minut takaisin; kun sain puhekykyni jälleen, nauroi hän vain ja
kuiskasi, että oli aina turvallisinta olla rohkea.
"Mutta onhan hulluutta..."
"Ei suinkaan. Ole hiljaa! — Tekö siinä, mr. Mackenzie?"
Salapoliisi kääntyi ja tarkasteli meitä terävästi, ja kaasun valaiseman
sumun läpi näin minä, että hänen tukkansa oli harmaantunut ohimoilta ja
että hänen kasvonsa vielä olivat kalmankalpeat haavasta, joka oli ollut
vähällä viedä häneltä hengen.
"Minulla ei ole kunniaa tuntea teitä, hyvät herrat", sanoi hän.
"Toivon, että olette tervehtynyt jälleen", sanoi toverini. "Nimeni on
Raffles, tapasimme toisemme Milchesterissä viime vuonna."
"Vai niin, niinkö onkin asia", huudahti skotlantilainen hämmästyneenä.
"Niin, nyt muistan kasvonne, ja teidän myöskin, sir. Niin, se oli ikävä
juttu, mutta se päättyi hyvin, ja se on pääasia."
Hän oli taas saanut tavallisen malttinsa. Raffles nipisti minua
käsivarresta.
"Niin, se päättyi mainiosti, paitsi teille", sanoi hän. "Mutta nythän
on tuo liiton johtaja, tuo Crawshay, karannut? Mitä siitä sanotaan?"
"En ole kuullut mitään lähempää", vastasi skotlantilainen.
"Vai niin", huudahti Raffles, "minä luulin, että olitte taas
nuuskimassa hänen jälkiään."
Mackenzie pudisti päätään karmeasti hymyillen ja sanoi hyvästi meille;
silloin aukeni näkymätön ikkuna ja heikko vihellys tunkeutui sumun läpi.
"Meidän täytyy tutkia tämä juttu perinpohjin", kuiskasi Raffles. "Ei
mikään ole luonnollisempaa kuin että me olemme hiukan uteliaita. Hänen
jälkeensä heti!"
Ja me seurasimme salapoliisia sisälle toisen käytävän kautta, joka oli
samalla puolella kuin sekin, josta olimme tulleet ulos, vasemmalla,
kun menee Piccadillylle päin. Me seurasimme häntä aivan julkisesti ja
tapasimme portaiden alapäässä erään taloryhmän portinvartijan. Raffles
kysyi häneltä, mitä oli tekeillä.
"Ei mitään, sir", vastasi mies.
"Tyhmyyksiä!" sanoi Raffles. "Tuohan oli Mackenzie, salapoliisi.
Minä puhelin juuri hänen kanssaan. Miksi on hän täällä? No, sanokaa
pois, ystäväiseni; emme me juoruile, jos teille on annettu käsky olla
puhumatta mitään."
Mies näytti hullunkurisen houkutellulta saada tehdä itsensä tärkeäksi;
ovi suljettiin ylhäällä, ja hän lankesi kiusaukseen.
"Niin, tällä tavalla on asia", kuiskaili hän. "Ehtoopäivällä tuli
tänne eräs herra, joka tahtoi nähdä huoneita, ja minä lähetin hänet
konttoriin. Yksi kirjanpitäjistä meni hänen mukaansa ja näytti hänelle
tyhjät huoneustot, ja hän kiinnitti enimmin huomiotansa siihen, jossa
poliisit nyt ovat. Hän lähetti kirjanpitäjän hakemaan isännöitsijää,
sillä hänellä oli puhuttavaa parista asiasta; ja kun he tulivat
takaisin, olikin mies poissa. Tuo perh... anteeksi, herra, mutta hän
oli aivan tipotiessään!" Portinvartija katseli meihin säihkyvin silmin.
"No?" tiedusti Raffles.
"Niin, sir, he hakivat joka paikasta, ja lopulta arvelivat he,
ettei maksanut vaivaa välittää hänestä sen enempää... he luulivat
että hän oli heittänyt huoneuston mielestään eikä tahtonut maksaa
kirjanpitäjälle hänen vaivoistaan, niin että he sulkivat huoneuston ja
menivät tiehensä. Niin, sitten oli hiljaista ja rauhallista, kunnes
puoli tuntia sitten vein isännöitsijälle _Star'in_ lisälehden; kymmenen
minuuttia sen jälkeen syöksyi hän ulos kirje kädessään ja lähetti
minut viemään sitä salapoliisiasemalle ajurilla. Ja siinä kaikki mitä
tiedän, sir — ainakaan varmaksi. Nuuskijat ovat tuolla ylhäällä nyt, ja
salapoliisi ja isännöitsijä, ja ne uskovat, että mies on jossakin vielä
siellä ylhäällä. Ainakin luulen, että he uskovat niin... mutta kuka hän
on ja miksi he tahtovat ottaa hänet kiinni, sitä en tiedä."
"Hyvin jännittävää!" sanoi Raffles. "Minä menen ylös kuulustelemaan
asiata. Tule, Bunny! Tästä voi tulla hyvin hauskaa!"
"Anteeksi, mr. Raffles, mutta ettehän sano minusta mitään?"
"Ei tule kysymykseenkään, te olette kelpo mies, ja sitä en unohda, jos
tulee rettelöä. — Rettelöä!" kuiskasi hän, kun tulimme ylös eteiseen.
"Siitä näyttää tulevan hyvin epämiellyttävä rettelö sinulle ja minulle,
Bunny!"
"Mitä aijot tehdä?"
"Sitä en tiedä. En ehdi ajatella. Tämä olkoon alkua."
Ja hän koputti suljetulle ovelle; eräs poliisikonstaapeli avasi sen.
Raffles meni hänen ohitsensa ylikonstaapelin ilmeellä, ja minä seurasin
perässä ennen kuin mies oli ehtinyt selvitä hämmästyksestään. Mackenzie
oli ensimäinen, joka nousi ylös, ja hän tervehti meitä näköjään
hämmästyneenä.
"Saanko kysyä, mitä herrat tahtovat?" sanoi hän.
"Tahdomme auttaa", sanoi Raffles rohkeasti. "Sen olemme tehneet kerran
ennenkin; ystäväni tässä se teiltä otti vastaan sen miehen, joka oli
eronnut toisista, ja piti häntä kiinni. Kaikessa tapauksessa kai se
antaa hänelle jonkunlaisen oikeuden olla mukana tässä, siltä varalta
että tästä koituu jotakin hauskaa? Minä puolestani autoin ainoastaan
kantamassa teitä linnaan, mutta vanhan tuttavuuden vuoksi toivon
teidän, hyvä herra Mackenzie, antavan meidän olla mukana tässä pikku
huvissa. Itse en missään tapauksessa voi jäädä tänne kuin muutamiksi
hetkiksi."
"Sitten ette saa nähdä paljoa", murisi salapoliisi, "sillä hän ei ole
täällä ylhäällä. Konstaapeli, menkää ja asettukaa portaiden alapäähän
älkääkä antako ainoankaan sielun tulla ylös millään ehdolla; nämä
herrat voivat ehkä lopultakin auttaa meitä."
"Siinäpä teette ystävällisesti, Mackenzie", huudahti Raffles
lämpimästi. "Mutta mitä tämä oikeastaan merkitsee? Kysyin eräältä
portinvartijalta, jonka tapasin tuolla alhaalla, mutta sain häneltä
ainoastaan sen selville, että joku oli ollut katsomassa näitä huoneita
ja sitte hävinnyt jäljettömiin."
"Se on mies, jonka tahdomme saada kiinni", selitti Mackenzie. "Hän
on kätkeytynyt jonnekin tähän taloon, ellen erehdy. Asutteko täällä
Albanylla, mr. Raffles?"
"Kyllä."
"Onko huoneustonne lähellä tätä?"
"On, toisessa porraskäytävässä täältä."
"Olette luultavasti ollut sisällä koko ehtoopäivän?"
"En koko ehtoopäivää."
"Sitte täytyy minun tarkastaa huoneenne, sir. Olen valmis tarkastamaan
jok'ikisen huoneen koko Albanylla! Miehemme näyttää kavunneen ylös
katolle, mutta jos hän ei ole jättänyt enempää jälkiä ulkopuolelle kuin
sisäpuolellekaan tai emme löydä häntä sieltä ylhäältä, niin täytyy
meidän etsiä läpikotaisin kaikki huoneustot."
"Jätän teille avaimeni", sanoi Raffles heti. "Syön ulkona päivällistä,
mutta minä jätän ne konstaapelille tuonne alas."
Minä läähätin mykkänä hämmästyksestä. Mitä tarkotti hän tuolla
järjettömällä lupauksella? Se oli välinpitämättömyyttä, aiheetonta,
se oli samaa kuin itsemurha. Minä nykäisin häntä hihasta
teeskentelemättömästi kauhuissani ja suutuksissani, mutta Mackenzie oli
pari sanaa kiitokseksi lausuttuaan kääntynyt akkunalaudalle takaisin,
ja me menimme kenenkään huomaamatta kaksoisovesta huoneeseen. Täällä
oli ikkuna pihalle päin; se oli vielä auki; ja kun me kurkistimme ulos,
näköjään ilman sivutarkotusta, rauhotti Raffles minua.
"Ei ole mitään vaaraa, Bunny; tee kuten neuvon sinua, loppu jätä minun
huolekseni. Tämä on paha pinnistys, mutta en joudu toivottomaksi. Sinun
tehtäväsi on vain iskeytyä kiinni noihin nahjuksiin, etenkin jos he
tarkastavat huoneustoani; he eivät saa nuuskia siellä enempää kuin on
tarpeellista, ja sitä he eivät teekään, jos sinä olet siellä."
"Mutta minne suuntaat sinä tiesi? Et suinkaan jätä minua liisteriin?"
"Jos sen teen nyt, niin se johtuu siitä, että koetan valtata oikealla
hetkellä. Sitäpaitsi on ikkunoita, ja Crawshay ei ole se mies, joka
häikäilee vaaraa. Mutta sinun täytyy luottaa minuun, Bunny; sinä olet
tuntenut minut kyllin kauvan."
"Ja nyt menet?"
"Minulla ei ole ollenkaan aikaa hukata. Pysy kiinni heissä, poikaseni;
mutta mitä teetkin, niin älä anna heidän epäillä _sinua_."
Hänen kätensä viivähti hetken olallani; ja sitte hän jätti minut
seisomaan akkunan viereen ja meni poikki huoneen.
"Nyt täytyy minun mennä", kuulin hänen sanovan, "mutta ystäväni jää
tänne, kunnes asia on saatu loppuun, ja minä annan kaasun palaa
huoneissani ja luovutan avaimen konstaapelille alhaalla. Onnea hommaan,
Mackenzie; soisinpa voivani jäädä."
"Hyvästi, sir", vastasi hajamielinen ääni, "ja paljon kiitoksia."
Mackenzie työskenteli vielä akkunansa luona, ja minä seisoin omani
vieressä. Olin sekä kauhun että vihan valtaamana, vaikkakin niin hyvin
tunsin Rafflesin ja kaikki hänen lukemattomat keinonsa. Luulin nyt
jotensakin tietäväni mitä Raffles yrittäisi jokaisessa sattuvassa
tapauksessa; ainakin luulin voivani suunnitella sellaisen viekkaan,
julkean juonen, joka olisi hänen tapaistansa. Hän menisi asuntoonsa,
varottaisi Crawshayta ja kätkisi hänet johonkin? Ei, "olihan
akkunoita". Minkätähden olisi Raffles muutoin mennyt matkoihinsa?
Mietin yhtä ja toista — viimeksi ajurinvaunuja. Makuuhuoneen akkunathan
olivat kaikki sivukadulle päin; ne eivät olleet perin korkealla; niistä
voi mies hyvin hypätä kuomivaunun katolle, niiden vieriessä sivutse, ja
puikkia pois aivan poliisin nenän ohi! Ajattelin Rafflesin ajavan noita
vaunuja, tuntemattomana yön hämärässä; tuo ajatus juolahti mieleeni,
kun hän meni akkunani ohitse ja nosti sadetakkinsa kauluksen ylös
matkalla asuntoonsa; se oli vielä mielessäni, kun hän tuli takaisin ja
jätti konstaapelille avaimet.
"Olemme hänen jäljillään", virkahti ääni takanani! "Hän on aivan
varmaan kiivennyt ylös kattoräystästä myöten, mutta kuinka hän on
päässyt sille tästä ikkunasta, sitä en voi käsittää. Aijomme nyt sulkea
tämän ja katsoa miltä ullakolla näyttää. On siis kaiketi parasta, että
tulette mukaamme, jos haluatte."
Ullakkokerrosta Albanylla käytetään, kuten muuallakin, palvelusväelle;
se on rivi pieniä keittiöitä makuuhuoneineen, joita monet käyttävät
romuhuoneina — Raffles m.m. Se ullakkohuoneusto, josta nyt oli
kysymys, oli tietysti tyhjillään, kuten huoneet alhaallakin, ja se oli
onni, sillä me täytimme sen kokonaan, me ja isännöitsijä, joka nyt
yhtyi meihin erään toisen vuokralaisen kanssa, tuoden tämän mukanaan
Mackenzien teeskentelemättömäksi harmiksi.
"Eikö ole parasta laskea sisälle koko Piccadilly kolmesta shillingistä
hengeltä?" sanoi hän. "Tänne, konstaapeli, ryömikää ulos katolle, niin
vähenemme edes yhdellä, ja pitäkää patukka valmiina."
Tunkeuduimme pienelle akkunalle, jonka Mackenzien tukeva vartalo
täytti, ja toviin emme kuulleet mitään muuta ääntä kuin konstaapelin
laahaavat askeleet nokisilla kattotiilillä. Sitte kuului huudahdus.
"Mikä on?" huusi Mackenzie.
"Nuora", kuulimme, "on kiinnitetty kattoräystääseen koukulla."
"Hyvät herrat", puuttui Mackenzie siihen tyytyväisenä, "nyt tiedämme
kuinka hän on tullut ylös tuolta alhaalta! Kuinka pitkä on nuora,
konstaapeli?"
"Aivan lyhyt, minulla on se."
"Riippuiko se jonkun akkunan kohdalla? Kysykää häneltä!" huusi
isännöitsijä. "Hän näkee sen, jos hän kumartuu yli räystään."
Kysymyksen uudisti Mackenzie; hetken vaitiolon jälkeen tuli vastaus:
"Kyllä se oli akkunan kohdalla."
"Kysykää häneltä, kuinka mones akkuna täältä", huusi isännöitsijä
innostuneena.
"Kuudes, sanoo hän", vastasi Mackenzie seuraavassa hetkessä ja veti
päänsä ja hartiansa sisälle. "Tahtoisin mielelläni tutkia huoneen,
johon kuuluu kuudes akkuna täältä."
"Se on mr. Rafflesin", ilmotti isännöitsijä hetken mietittyään.
"Onko varmasti?" huudahti Mackenzie. "Sitten se ei ole ollenkaan
vaikeata. Hän on jättänyt avaimensa minulle tuonne alas."
Sanoilla oli mietiskelevä äänenpaino, joka ehti minussa heti ensi
hätkähdyksessänikin kuulostamaan pahalta; oli kuin olisi tämä seikka jo
herättänyt skotlantilaisessa epäluuloa.
"Missä Raffles on?" kysyi isännöitsijä, kun me kaikki juoksimme
portaita alas.
"Hän on mennyt päivällistä syömään", sanoi Mackenzie.
"Minä näin hänen menevän", sanoin minä. Sydämeni sykki rajusti. En
uskaltanut hiiskua enempää. Tunkeusin eteenpäin etumaiselle paikalle
tuossa pienessä juhlakulkueessa ja olin toinen astumassa Rafflesin
kynnyksen, elämäni Rubiconin yli. Samassa pääsi minulta tuskan
huudahdus, sillä Mackenzie oli ponnahtanut askeleen taaksepäin ja
polkenut minua varpaille; seuraavassa hetkessä näin syyn ja päästin
vielä kovemman huudon.
Mies makasi pitkin pituuttaan lieden edessä seljällään, otsassaan pieni
haava, josta veri tippui silmille. Ja mies oli Raffles!
"Itsemurha", huomautti Mackenzie tyynesti. "Ei, tässä on hiilihanko —
tämä näyttää pikemmin murhalta." Hän laskeutui polvilleen ja pudisti
päätään melkein tyytyväisenä. "Mutta ei se sentään ole edes murhakaan",
jatkoi hän tyytymättömyyden vivahdus kuivassa, virallisessa äänessään,
"se on vain naarmu, ja epäilenpä, onko se kaatanut hänet; mutta, hyvät
herrat, täällähän on kloroformin tuoksua!"
Hän nousi ja tähtäsi terävät harmaat silmänsä minuun; omani olivat
täynnä kyyneliä, mutta ne kohtasivat hänen katseensa empimättä.
"Luulin teidän sanovan, että olitte nähnyt hänen menevän ulos", sanoi
hän ankarasti.
"Näin pitkän sadetakin; luonnollisesti luulin, että hän oli sen alla."
"Ja minä olisin voinut tehdä valani siitä, että sama herra antoi
minulle avaimet!"
Se oli konstaapelin surkea ääni taampaa; Mackenzie kääntyi häneen
kalpein huulin.
"Voitte ajatella mitä hyvänsä, senkin tollo", marisi hän. "Mikä on
numeronne, hutilus? P 34? Kuulettepa vielä tästä, mr. P 34! Jos tuo
herra olisi kuollut — sen sijaan, että hän jo heräilee eloon meidän
puhuessamme —, niin tiedättekö, mihinkä olisitte silloin tehnyt itsenne
syypääksi, te virkapukuinen lampaanpää? Murhaan! Tiedättekö, kenen
olette antanut livahtaa pakoon, senkin poropeukalo? Crawshayn — ette
enempää ettekä vähempää — hänet, joka on karannut Dartmoorista tänään.
Kautta Jumalan, joka on luonut teidät, P 34, jos hän pääsee käsistämme,
niin pyyhin teidät poliisiluettelosta!"
Hänen kasvonsa olivat vääntyneet, hänen kätensä olivat nyrkkiin
puristuneet — tuo tavallisesti niin tyyni mies oli leimuavan raivon
vallassa. Se oli aivan uusi Mackenzie, jota ei vähällä unohda.
Seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän syössyt ovelle.
— — —
"On vaikeata lyödä itseänsä kalloon", puheli Raffles sitten;
"suunnattomasti helpompaa on leikata kurkkunsa poikki. Kloroformi
on toista; kun on käyttänyt sitä muille, niin tietää kuinka suuren
annoksen uskaltaa itse ottaa. Vai niin, sinä luulit siis todellakin,
että minä olin kuollut? Bunny parka! Mutta toivoakseni näki Mackenzie
kasvojesi ilmeen?"
"Kyllä, sen hän teki." Mutta minä en tahtonut sanoa, mitä kaikkea
Mackenzien oli täytynyt nähdä.
"No, sepä hyvä. En olisi millään muotoa suonut sen jääneen häneltä
näkemättä. Sinun ei tarvitse luulla, että olen tässä tyhmä, poikaseni,
sillä minä pelkään tuota miestä. Ja sinä ja minä joko seisomme tai
kaadumme yhdessä."
"Ja nyt seisomme tai kaadumme yhdessä myöskin Crawshayn kanssa", sanoin
minä surkealla äänellä.
"Siinä ei ole mitään vaaraa!" huudahti Raffles varmasti ja
vakuuttavasti. "Crawshay on gentlemanni ja käyttäytyy meitä kohtaan
kuten me häntä. Sitäpaitsi olemme kuitit häneen nähden nyt tämän
uusinta-pelin jälkeen, enkä usko, että milloinkaan enää antaudumme
tekemisiin sellaisten suurpelaajien kanssa kuin hän on."