Niistä monista eri varkauksista, joita kahteen mieheen teimme, ovat
mielestäni ainoastaan jotkut harvat kertomisen arvoisia. Eivät nuo
muutkaan tosin sisällä mitään semmoista, jota empisin mainita;
päin vastoin tekee vastuksien puute ne nykyiseen tarkotukseeni
kelpaamattomiksi. Suunnitelmamme olivat todella niin ovelasti tehdyt
(Rafflesin ansiota), että mahdollisuudet mutkan sattumiseksi matkaan
olivat supistetut aina ihan vähäpätöisiksi ennen kuin ryhdyimme
tehtäväämme.
Saatoimme kylläkin pettyä saaliin suhteen, mutta ainoastaan
poikkeustapauksissa kohtasi meitä arvaamaton vastus tai sattui joku
todella draamallinen pula. Saaliimme olivat yksitoikkoisia, sillä
ainoastaan kalleimmat jalokivet maksoivat vaivan antautua moisiin
vaivoihin ja vaaroihin. Sanalla sanoen onnistuneimmat yrityksemme
tuntuisivat kertoiltuina ikäviltä, etenkin Ardagh-smaragdien
viheliäinen juttu pari kuukautta Milchesterin lyömäpalloviikon jälkeen.
Mutta edellisellä tapauksella oli jatko, jonka minä mieluummin
unhottaisin kuin kaikki muut varkautemme yhteensä.
Ilta oli ensimäinen Irlannista tulomme jälkeen, ja minä istuin
huoneessani odottaen Rafflesia, joka oli tavallisuuden mukaan lähtenyt
myymään saalistamme. Rafflesilla oli oma tapansa hoitaa tätä mitä
tärkeintä liikkeemme haaraa, jonka minä varsin tyytyväisenä luovutin
kokonaan hänen käsiinsä. Hän tietenkin teki kaupat jonkunlaisessa
rentunhienossa valepuvussa ja aina City-murteella, jossa hän oli
oikein mestari. Sitäpaitsi käytti hän aina samaa varas-ostajaa, joka
ammatiltaan oli pienoinen koronkiskuri, mutta itse asiassa yhtä
täydellinen veijari kuin Raffles itse.
Vasta viime aikana olin minäkin käynyt tuon miehen luona, mutta ilman
valepukua. Me olimme tarvinneet pääomaa päästäksemme juuri noihin
smaragdeihin käsiksi, ja minä olin saanut sata puntaa ehdoilla, jotka
voipi hyvin arvata, loppumattomasti kumartelevalta harmaapartaiselta
herrasmieheltä, jolla oli lempeä ääni, imarteleva hymy ja kavalimmat
vanhat silmät mitä konsanaan on kieppunut rauhattomasti harhailemassa
silmälasien takana. Sota-kustannukset ja lopullinen sotasaalis tulivat
tässä tapauksessa samasta lähteestä, mikä seikka huvitti meitä molempia.
Mutta rahoja saaliista en ollut vielä nähnyt, ja minä odotin ja odotin
kärsimättömyydellä, joka kasvoi sikäli kuin päivä hämärtyi. Olin
tähyillyt avonaisen akkunani ääressä, kunnes en enää voinut erottaa
alhaalla kadulla kulkevain kasvonpiirteitä. Ja nyt kävelin edes
takaisin huoneessani, hirveiden aavistusten kiusaamana; viimein kuulin
alhaalla portin paiskautuvan kiinni ja kuuntelin henkeäni pidätellen,
kunnes tuttu koputus ovelleni teki lopun jännityksestä.
"Pimeässä!" virkkoi Raffles, kun vedin hänet sisään. "Mitä on tekeillä,
Bunny?"
"Ei mitään — nyt kun sinä olet kotona", sanoin minä ja suljin oven
hänen jälkeensä kuumeisena ilosta ja levottomuudesta. "No? No? Mitä
sait?"
"Viisisataa puntaa."
"Käteistä?"
"Kolikot ovat taskussani."
"Kunnon mies!" huudahdin minä. "Et aavista, miten levoton olen ollut.
Minä sytytän tulen. En ole ajatellut muuta kuin sinua koko tämän
viimeisen tunnin ajan. Minä... minä olin kyllin hupsu uskomaan, että
jotakin oli hullusti."
Raffles hymyili kalpean valon täyttäessä huoneen, mutta sillä hetkellä
en huomannut hänen hymyilynsä omituisuutta. Olin niin itsekkäästi
täynnä omaa äskeistä pelkoani ja nykyistä huojennustani, ja ensimäinen
ääliömäinen tekoni oli läikyttää whiskyä pöydälle ja antaa soodaveden
ruiskuta kattoon innokkaana heti juhlimaan iloista tapausta.
"Vai niin, sinä luulit jotakin tapahtuneen?" sanoi Raffles ja
nojasi tuolini selkänojaa vasten, samalla sytyttäen paperossin ja
näyttäen hyvin huvitetulta. "Mitä sanoisit, jos jotakin todella olisi
tapahtunut? Rauhotu, poikaseni! Tapaus ei merkitse yhtään mitään, ja
se on torjuttu. Arveluttava ja pitkällinen ajojahti, Bunny, mutta nyt
luulen jo päässeeni rauhaan."
Ja äkkiä huomasin, että hänen kauluksensa oli rutistunut, hänen
tukkansa pörröinen ja kenkänsä pölyiset.
"Poliisi?" kuiskasin kauhistuneena.
"Ei millään muotoa, ainoastaan ukko Baird."
"Baird! Mutta eikö Baird juuri ostanut smaragdeja?"
"Kyllä."
"Kuinka hän siis saattoi ajaa sinua takaa?"
"Hyvä ystävä, sen kerron sinulle, kun vain suot minulle sananvuoron.
Asiassa ei todellakaan ole mitään levottomuutta herättävää. Baird on
viimeinkin saanut vihiä siitä, etten ole ihan sellainen tavallinen
varas, joksi olen tekeytynyt. Hän on sentähden koettanut parastansa
seuratakseen minua luolaani."
"Ja tuota sinä pidät merkityksettömänä?"
"Se olisi merkinnyt jotakin, jos hän olisi onnistunut, mutta se jäi
häneltä vielä tällä kertaa. Kuitenkin tunnustan, että hän nolasi
minut aluksi. Kaikki johtuu siitä, että etsimme saaliimme liian
ylhäisistä piireistä. Vanha konna oli lukenut koko jutun aamulehdistä.
Hän _tiesi_, että varkaan oli täytynyt olla henkilö, joka voi käydä
herrasmiehestä, ja minä huomasin hänen rypistävän kulmiaan, kun kerroin
että homma oli minun, tavallisella honottavalla äänelläni, jota voi
leikata puukolla. Koetin kaikkeni päästäkseni pinteestä, vannoin,
että minulla oli toveri, joka oli todellakin hieno herra — mutta näin
selvästi, että olin ilmaissut itseni. Hän ei edes yrittänyt tinkiä.
Hän maksoi määräämäni hinnan, kuin ihastuneena sen kohtuullisuuteen.
Mutta minä _tunsin_, että hän seurasi minua, kun koetin häntä eksyttää,
vaikken tietystikään kääntynyt taakseni katsomaan."
"Miksi et?"
"Bunny hyvä, se on vihdoin viimeistä mitä voit tehdä. Niin kauan
kuin ei näytä epäilevältä, pysyvät he matkan päässä, ja niin kauvan
kuin he pysyvät matkan päässä on mahdollisuutta livahtaa käsistä.
Mutta näytäppäs vain tietäväsi, että sinua seurataan, niin silloin
ei auta muu kuin pako tai taistelu elämästä ja kuolemasta. Minä en
milloinkaan käänny taakseni katsomaan, ja muista ettet sinäkään saa
tehdä sitä, kun olet samassa pinteessä. Minä hyökkäsin Blackfriarsille
ja ostin kuuluvalla äänellä piletin Kensingtoniin; ja junan vieriessä
Sloane-torilta hyppäsin ulos ja kiidin oravan tavoin ylös kaikki
porrasaskeleet ja takakatuja pitkin atelieriini. Varmuuden vuoksi
makasin siellä koko ehtoopäivän; en kuullut mitään epäilyttävää ja
toivoin vain, että minulla olisi ollut tavallinen akkuna tirkistääkseni
kadulle, kiusallisen kattoakkunan sijasta. Kulkuväylä näytti kuitenkin
olevan selvä, ja olinhan siihen asti vain _ajatellut_ että hän oli
seurannut minua; ei ollut mitään todistusta siitä, että hän todella
niin oli tehnyt. Viimein läksin ulos puettuna omiin vaatteisiini — ja
jouduin melkein suoraan Bairdin syliin!"
"Mitä ihmettä silloin teit?"
"Harppasin ohitse, kuin en olisi eläissäni häntä nähnyt enkä nytkään;
otin ajurin Kings Roadilla ja ajoin tulista vauhtia Claphamin asemalle,
ryntäsin lähimmälle vaunusillalle ilman matkalippua ja hyppäsin
ensimäiseen junaan jonka näin, astuin pois Twickenhamissa, kiidin
vinhasti takaisin Richmondiin, matkustin junalla Charing Crossiin, ja
tässä olen nyt! Valmis kylpemään, muuttamaan pukuani ja nauttimaan
parhaimman päivällisen minkä klubi voipi meille tarjota. Tulin ensin
luoksesi, koska arvelin sinun käyvän levottomaksi. Tule nyt kanssani
kotiini, en tahdo pidättää sinua kauvempaa!"
"Oletko varma siitä, että hän häipyi jäljiltäsi?" kysyin minä,
hattujamme päähän pannessamme.
"Aivan varma, mutta siitähän voimme vielä ottaa selon", vastasi
Raffles, astui akkunaani ja katseli alas kadulle parin minuutin ajan.
"All right?" kysyin minä.
"All right", ilmotti hän ja me läksimme heti kadulle ja sitte Albanyyn
käsi kädessä.
Mutta olimme molemmat jokseenkin vaiteliaita matkalla. Minä puolestani
ihmettelin mitä Raffles aikoi tehdä Chelseassa olevalle atelierilleen,
johon hänet oli kaikessa tapauksessa menestyksellä "vainuttu". Minusta
tämä tuntui hyvin kiireiseltä, mutta mainitessani siitä hänelle vastasi
hän, että oli kyllä aikaa ajatella asiata. Sen jälkeen hän ei hiiskunut
sanaakaan ennen kuin (Bond-kadulla) olimme tervehtineet erästä nuorta
tuttavaamme, joka oli alkanut joutua huonoon huutoon.
"Jack Rutter parka!" virkkoi Raffles huoahtaen. "Ei mikään ole niin
surullista kuin nähdä mies noin alamäkeä menossa. Juoppous ja velat
ovat melkein vieneet häneltä järjen, mies paralta; näitkö hänen
silmiään? Ihmeellistä, että juuri tänä iltana hänet tapasimme;
väitetään, että ukko Baird se on hänet nylkenyt. Minullapa on hyvin
suuri halu nylkeä Baird!"
Hänen äänensä sai äkkiä raivon kumean soinnun, joka kävi sitä
huomattavammaksi, kun vaiti-oloa nyt kesti kauvan; sitä kesti koko
hienon päivällissyöntimme ajan klubissa ja vielä senkin jälkeen, kun
olimme istuutuneet rauhalliseen tupakkahuoneen nurkkaan, kahvia juomaan
ja sikaareja polttamaan. Silloin näin vihdoinkin Rafflesin katselevan
minua rauhallisesti hymyillen ja tiesin jurouden kohtauksen menneen ohi.
"Ihmettelet ehkä, mitä olen ajatellut koko tämän ajan?" alotti hän.
"Olen ajatellut miten typerää on tehdä mitään puolittain."
"Saattaapa olla", vastasin minäkin hymyillen, "mutta sitäpä syytöstä et
voine itseesi suunnata?"
"Siitä en ole ollenkaan varma", tuumiskeli Raffles ajatuksissaan
savua puhallellen. "Ajattelin nyt vähemmän itseäni kuin Jack Rutter
poloista. Hän on niitä, jotka tekevät kaiken puolinaisesti; hän
on vain puolittain pahalla tiellä, ja ajattele erotusta hänen ja
meidän välillämme! Hän on alhaisen koronkiskurin vallassa; me olemme
vakavaraisia porvareita. Hän on heittäytynyt juomaan; me olemme yhtä
kohtuullisia kuin luotettavia. Hänen ystävänsä vetäytyvät hänestä pois;
meidän sitä vastoin on vaikea päästä ystävistä eroon. Lopuksi, hän joko
kerjää tahi lainaa, mikä on puoleksi varastamista; ja me varastamme
ilman muuta, ja siitä jakselemme mainiosti. Meitä tietysti pidetään
kunniallisempina kuin häntä. Mutta minä en ole varma siitä, Bunny,
ettemme mekin tyydy puolinaisiin toimenpiteisiin."
"Kuinka niin? Mitä enempää voimme tehdä?" huudahdin minä hillitysti
nauraen, mutta katselin ympärilleni varmistuakseni siitä, ettei kukaan
kuullut meitä.
"Mitä enempää?" kertasi Raffles. "Kyllä, murhata — ensinnäkin."
"Tuhmuuksia."
"Siitä voipi olla eri mielipiteitä, rakas Bunny; minä en sitä
tuhmuutena pidä. Olen ennen lausunut sinulle mielipiteenäni, että
suurin nykyään elävä mies on ilmitulemisen välttänyt murhaaja; ainakin
pitäisi hänen olla, mutta hänellä on harvoin miehuutta antaa oikein
arvoa omalle itselleen. Ajattelehan asiaa! Ajattele tulevasi tänne
ja puhelevasi ihmisille, hyvin todenmukaisesti murhasta, tietäen
itse sen tehneesi, ja ihmetteleväsi miltä toiset näyttäisivät, jos
sen tietäisivät! Oi, se olisi suuremmoista, suorastaan suuremmoista!
Ja sitäpaitsi, jos joutuisit kiinni, niin olisihan se vaikuttava
ja draamallinen loppu. Olisit silloin yleisenä puheenaineena monet
viikot, ja sitten tekisit lähtösi erikoisen vaikuttavalla tavalla; eipä
tarvitsisi ruostua kurjassa toimettomuudessa vuosikausia."
"Sinä rehellinen vanha Raffles!" myhäilin minä. "Alan antaa sinulle
anteeksi, että olit niin epäkohteliaan vaitelias koko päivällisen ajan."
"Mutta en ole elämässäni ollut niin vakava kuin nyt."
"Jatkahan vain."
"Minä tarkotan täyttä totta."
"Sinä tiedät varsin hyvin, ettet voi tehdä murhaa, mitä tahansa muuta
voisitkin tehdä."
"Tiedän varsin hyvin, että teen sellaisen tänä yönä."
Hän oli nojautunut taaksepäin lepotuolissaan ja silmäili minua
terävällä katseella väsyneesti puoli-umpeen painuneiden silmäluomiensa
alitse; sitte hän kumartui eteenpäin ja hänen silmänsä kohdistuivat
minuun kuin kylmä teräs huotrastaan. Se herätti minut tuumailuistani,
en voinut enää erehtyä niiden tarkotuksesta. Minä, joka tunsin miehen,
tajusin murhaa hänen puristetuista käsistään, murhaa hänen suljetuista
huulistaan ja murhaa hänen kovista sinisistä silmistään.
"Baird?" änkytin ja kostutin huuliani kielelläni.
"Tietysti."
"Mutta sanoit ettei Chelsean asuntoasi koskenut seikkailu merkinnyt
mitään?"
"Valehtelin."
"Mutta hänhän eksyi sinusta lopulta."
"Valehtelin senkin. Sitä hän ei tehnyt. Uskoin asian niin olevan,
kun tulin luoksesi tänä iltana, mutta kurkistaessani akkunasta —
muistathan? — varmistuakseni siitä, seisoi hän sivukäytävällä aivan
vastapäätä."
"Etkä sinä hiiskunut siitä sanaakaan?"
"En tahtonut turmella päivällistäsi, Bunny, enkä antaa sinun tärvellä
omaani. Mutta siinä hän seisoi ilmi elävänä, ja luonnollisesti seurasi
meitä Albanylle. Viehättävä peli hänelle, aivan hänen alhaisen makunsa
mukainen: lahjuksia minulta, lahjuksia poliisilta, toinen tarjoaa yli
toisen. Mutta hän ei pelaa sitä peliä minusta, hän ei elä niin kauvan,
että saa niin tehdyksi, ja sitten on maailmassa yksi koronkiskuri
vähemmän. Tarjoilija! Kaksi lasia whiskyä ja soodavettä. Lähden kello
yksitoista, Bunny; on välttämätöntä, että se tulee tehtyä..."
"Tiedätkö sitten, missä hän asuu?"
"Kyllä, Willesden-tiellä, ja yksinään: tuo lurjus on saiturikin. Olen
jo aikoja sitten ottanut selon kaikista hänen oloistaan."
Taas vilkaisin ympäri huonetta; se oli nuorten miesten klubi, ja nuoret
miehet nauroivat, juttelivat, tupakoisivat ja joivat joka puolella.
Joku nyökäytti minulle savun läpi. Minä nyökäytin koneellisesti vastaan
ja käännyin tuskaisena Rafflesiin.
"Ei sinun tarvitse henkeä häneltä ottaa!" intoilin. "Pelkkä pistoolisi
näkeminen saa hänet lupaamaan mitä hyvänsä."
"Mutta ei pitämään lupaustansa."
"Mutta voisithan koettaa, minkä vaikutuksen se tekee."
"Sen luultavasti teenkin. Tässä on uusi lasi sinulle, Bunny. Toivota
minulle onnea."
"Minä tulen mukaan."
Uhkaava salama välähti teräksensinisistä silmistä.
"Ehkäisemään minua?" sanoi Raffles.
"En suinkaan..."
"Annatko kunniasanasi siitä?"
"Kyllä."
"Jos rikot sen, Bunny..."
"Niin saat ampua minutkin."
"Sen tekisin aivan varmasti", vakuutti Raffles juhlallisesti. "Tulet
siis mukaan omalla vastuullasi; mutta jos tulet, niin on parasta että
lähdemme niin pian kuin mahdollista, sillä minun täytyy matkalla
poiketa asuntooni."
Viisi minuuttia senjälkeen odotin häntä Piccadillyllä Albanyn portin
ulkopuolella. Minulla oli omat syyni jäädä ulkopuolelle. Puolittain
toivoin, puolittain pelkäsin nimittäin, että Angus Baird vielä voisi
olla jäljillämme, — että jokin välittömämpi, vähemmän julma muoto
tehdä hänet vahingottomaksi voisi ilmaantua minun ja koronkiskurin
äkkiä tavatessamme toisemme. En varottaisi häntä uhkaavasta vaarasta,
mutta ehkäisisin murhenäytelmän hinnalla millä hyvänsä. Ja kun ei
mitään kohtausta ollut tapahtunut ja Raffles ja minä olimme matkalla
Willesdeniin, oli tämä totisesti edelleenkin vakava aikomukseni. En
rikkoisi sanaani, jos voisin sen välttää, mutta oli lohdullista tietää,
että saatoin sen rikkoa, jos tahtoisin alistua rangaistukseen. Pelkään
sen pahempi kuitenkin, että hyviin aikeisiini sekaantui kalvavaa
uteliaisuutta ja sitä lumoavaa houkutusta, jota kaikki kamala herättää.
Minulla on kiusallinen muisto siitä tunnista, joka kului ennen kuin
pääsimme matkamme perille. Menimme suoraan poikki St. James-puiston
(tuntuu kuin vieläkin näkisin valot, kirkkaina sillalla ja väreilevinä
vedessä), ja meidän täytyi muutaman minuutin ajan odottaa viimeistä
Willesdeniin menevää junaa. Se lähti klo 11,21 muistaakseni, ja
Raffles tuimistui kuullessaan, ettei se menisikään Kensal Riseen
saakka. Meidän oli jääpyminen Willesdenin asemalle ja asteleminen läpi
katujen oikealle maaseudulle, teitä, joita en ollenkaan tuntenut. En
milloinkaan enää voisi löytää sitä taloa. Muistan kuitenkin, että
samosimme pimeätä polkua metsien ja niittyjen välillä, kun kello alkoi
lyödä kahtatoista.
"Tapaamme hänet kai vuoteeltaan nukkumassa?" sanoin minä.
"Toivon niin", vastasi Raffles yrmeästi.
"Onko siis aikomuksesi murtautua sisään?"
"Mitä muuta saatoit otaksua?"
En ollut lainkaan sitä miettinyt; olin ajatellut ainoastaan murhaa. Sen
rinnalla oli murto vain pikku asia, jota sitäkin silti mieluummin oli
vältettävä. Vastasyyt olivat päivänselvät: mies tunsi murtovarkaat ja
niiden toimintatavat, hän olisi varmaan varustettu ampuma-aseilla ja
voisi mahdollisesti ampua ensin.
"En toivo mitään parempaa", sanoi Raffles. "Siinä tapauksessa tulee
mies miestä vastaan, ja paha perii sen, joka ampuu huonommin. Luuletko,
että minä pidän enemmän epärehellisestä pelistä kuin rehellisestä?
Mutta kuolla hänen täytyy tavalla tai toisella, muutoin koituu sinulle
ja minulle pitkä kidutuksen aika."
"Mieluummin niinkin kuin näin!"
"Pysähdy siis siihen missä olet, ystäväni. Sanoinhan, etten tarvitse
sinua, ja tässä on talo. — Hyvää yötä siis."
En nähnyt mitään taloa, ainoastaan kulman korkeata muuria, joka kohosi
synkkänä yöhön, harja täynnä lasinsiruja, joista tähtivalo kimmelteli.
Muurissa oli korkea vihreä veräjä, pystyillä piikeillä reunustettu;
sen suunnattoman vankkoja ovenpuoliskoja valaisi himmeä kaasulyhty,
joka oli toisella puolella vasta raivattua tietä. Minusta se näytti
rakentamatonta aluetta halkaisevalta kadulta, jonka varrella ainoastaan
yksi talo kohosi toisessa päässä; mutta yö oli niin pimeä, että tämä
oli vain epämääräinen vaikutelma.
Raffles kuitenkin oli nähnyt paikan päiväs-aikaan ja saapunut sinne
kaikkiin näihin vastuksiin valmistuneena. Hän kurottautui jo ylös ja
pisteli samppanjakorkkeja piikkien päihin, ja seuraavassa hetkessä oli
hän kietaissut kokoonlasketun päällystakkinsa korkkien päälle. Minä
peräydyin askeleen, kun hän heilautti itsensä ylös, ja näin pienen
kulmien katonharjasta kuvastumassa taivasta vasten portin päällä; hänen
hypätessään alas, juoksin minä esille ja laskin oman painoni korkkien
ja päällystakin päälle; silloin kiskaisi hän viimemainittua. "Tuletko
sinä kuitenkin mukaan?"
"Tulen kuin tulenkin."
"Ole sitten varovainen, täällä on joka paikka täynnä soittokellon
johtoja ja teräsjousia. Tämä ei ole lastenleikkiä. Kas niin, seisohan
alallasi, kunnes minä otan korkit pois."
Puutarha oli hyvin pieni; siihen oli vasta laitettu nurmikko, joka
vielä oli hyvin pehkuinen, mutta joukko täysikasvuisia laakeripuita
seisoa törrötti hoitamattomilla, savisilla pihanvierillä.
"Nuokin ovat kuin kelloja", kuiskasi Raffles, "mikään ei kahise niin
vietävästi — tuota vanhaa kavalaa vintiötä."
Ja me väistimme niitä hyvin tarkoin, hiiviskellessämme nurmen yli.
"Hän on mennyt levolle."
"Sitä en usko, Bunny. Luulen, että hän on nähnyt meidät."
"Mistä niin päätät?"
"Näin valoa."
"Missä?"
"Tuolla alhaalla, hetki sitten, kun minä..."
Hänen kuiskauksensa vaikeni; hän oli taas nähnyt valon tuikkeen, ja
minä myös.
Oli kuin kultainen juova eteisen oven alla — ja se hävisi. Se näkyi
taas kultarihmana oven yläosan raosta — ja hävisi tykkänään. Kuulimme
rappujen natisevan, ja vaikenevan, myöskin tykkänään. Emme nähneet
emmekä kuulleet enempää, vaikka seisoimme ruohossa ja odotimme kunnes
kenkämme olivat märkinä kasteesta.
"Minä menen sisään", virkkoi Raffles vihdoin. "En usko sentäänkään,
että hän näki meidät. Soisinpa hänen nähneen. Tätä tietä."
Me astuimme varovaisesti tiellä, mutta hiekka tarttui märkiin
kengänpohjiimme ja narisi kamalasti pikku kuistin tiililattialla.
Kuistin lasioven läpi oli Raffles ensin valon nähnyt, ja nyt ryhtyi
hän lasiruutua leikkaamaan timantin, pienen siirappiruukun ja ruskean
paperiarkin avulla, jotka harvoin puuttuivat hänen tamineistansa.
Hän ei kieltäytynyt minun avustani, vaikka ottikin sen vastaan yhtä
koneellisesti kuin se tarjottiinkin. Kaikessa tapauksessa minun
sormeni ne auttoivat siirapin sivelemisessä ruskealle paperille ja
painoivat viimemainitun akkunaruutua vasten, kunnes timantti oli tehnyt
kierroksensa ja ruutu putosi kuulumattomasti käsiimme.
Raffles pisti nyt kätensä sisälle, kiersi avainta lukossa, kurotti
käsivartensa niin pitkälle alas kuin ulettui ja sai vedetyksi auki
salvan alhaalta kynnyksen rajasta; se olikin ainoa, ja ovi aukesi,
mutta ei paljoa.
"Mitä tämä on?" sanoi Raffles, kun jokin narskahti hänen jalkansa alla
ihan kynnyksellä.
"Pari silmälaseja", kuiskasin minä ja otin ne ylös. Seisoin vielä
hypistellen murskaantuneita laseja ja käyristyneitä sankoja, kun
Raffles horjahti ja melkein kaatui, päästäen huudahduksen, jota hän ei
edes koettanut pidättää.
"Hiljaa toki, mies hyvä", kuiskasin minä soimaten. "Hän kuulee äänesi!"
Hänen hampaansa helisivät — hänenkin! —, ja kuulin hänen haparoivan
tulitikkujaan.
"Ei, Bunny, hän ei kuule meitä", kuiskasi Raffles nyt ja nousi
sytyttämään kaasuliekin, kun tulitikku paloi loppuun.
Angus Baird makasi omalla lattiallaan, kuolleena, harmajat hiukset
verestä vanukkeilla, vieressään hiilihanko, jonka musta kärki kiilsi
märkänä, ja eräässä loukossa kirjotuspöytä murrettuna, tyhjennettynä.
Kello naksutteli kovaa uuninreunalla; kenties sataan sekuntiin ei
kuulunut mitään muuta ääntä.
Raffles seisoi hiljaa ja tuijotti kuollutta, kuten mies katselee
pohjatonta syvyyttä, kun on sokeasti syöksynyt sen reunalle. Hän
puhalsi kuuluvasti ilmaa laajenneista sieramistaan; hän ei näyttänyt
muulla tavoin mielenliikutustaan, ja hänen huulensa olivat kuin
sinetillä suljetut.
"Valo!" sanoin minä käheästi. "Valo, jonka näimme oven alitse!"
Hän hätkähti ja kääntyi minuun.
"Se on totta! Sen olin unohtanut. Täällä sisällä sen ensin näin!"
"Hänen täytyy vielä olla tuolla ylhäällä."
"Siinä tapauksessa me pian houkuttelemme hänet esille. Tule!"
Sen sijaan laskin käteni hänen käsivarrelleen ja vaadin häntä
miettimään — hänen vihollisensahan oli nyt kuollut — me tulisimme
varmasti sekotetuiksi juttuun — nyt tahi ei milloinkaan oli meidän
aika hiipiä pois. Hän puistausi äkillisessä kärsimättömyyden
puuskassa minusta irti, silmissään ynseän halveksumisen ilme; ja
neuvoen minua pelastamaan oman nahkani, jos halusin, hän käänsi
minulle taas selkänsä, ja tällä kertaa olin melkein taipuisa tekemään
sananmukaisesti. Oliko hän unhottanut, millä asialla hän oli täällä?
Sillä aikaa kun minä tein itselleni näitä kysymyksiä, räiskähti hänen
tulitikkunsa eteisessä; seuraavassa silmänräpäyksessä natisivat portaat
hänen jalkainsa alla, kuten ne olivat natisseet murhaajan askeleista,
ja se inhimillinen vaisto, joka hänet oli innostuttanut oman vaaransa
uhalla, herätti minutkin jäykistyneestä mielentilastani. Voimmeko antaa
murhaajan mennä? Vastaukseni oli juosta ylös rappusia ja tavottaa
Raffles eteisessä.
Mutta siellä oli kolme ovea; ensimäinen johti makuuhuoneeseen, jossa
vuode oli koskemattomana; toinen huone oli kaikin puolin tyhjä; kolmas
oli lukittu.
Raffles sytytti eteisessä kaasun.
"Hän on tuolla sisällä", hän sanoi ja veti revolverinsa hanan
vireeseen. "Muistatko kuinka meillä oli tapana murtautua
kouluhuoneisiin? Pam!"
Hän tähtäsi potkauksen avaimenreijän kohdalle, ovi lensi auki ja
äkillisessä ilmanvedossa taipui kaasuliekki eteisessä kuin kahila
tuulessa. Liekin noustessa jälleen näin edessäni kylpyhuoneen, kaksi
yhteen solmittua kylpyhurstia, avonaisen akkunan ja kokoon kyyristyneen
olennon — ja Raffles hätkähti hirmustuneena kynnyksellä.
"Jack — Rutter?"
Sanat olivat käheät ja vitkalliset kauhusta, ja kauhuissani kuulin
itseni kertaavan ne, sillä välin kun akkunan juureen lyyhistynyt olento
vähitellen ojentausi pystyyn.
"Tekö siinä!" kuiskasi hän, ei vähemmin peljästyneenä kuin me. "Tekö
kaksi! Mikä on tarkotuksenne, Raffles? Näin teidän kiipeävän yli
veräjän; soittokello kilisi, talo on täynnä kelloja. Sitte murtausitte
sisään. Mitä tämä kaikki merkitsee?"
"Sen kerromme teille, kun kerrotte meille mitä Jumalan nimessä olette
tehnyt, Rutter!"
"Tehnyt? Mitä olen tehnyt?" Tuo kurja raukka tuli valoon veristynein,
vilkuvin silmin ja vereen tahratuin paidanrinnoin. "Te tiedätte
sen — te olette nähneet sen — mutta voinhan kertoa sen teille, jos
haluatte. Olen surmannut varkaan, siinä kaikki. Olen surmannut varkaan,
koronkiskurin, shakaalin, verenimijän, ovelimman ja julmimman roiston,
mikä milloinkaan on hirsipuun välttänyt. Olen valmis joutumaan hirteen
hänen tähtensä. Voisin surmata hänet vielä kerran!"
Ja hän katsoi hurjasti meitä kasvoihin, kiukkuisesta uhmasta pyörivin
silmin; hänen rintansa kohoili, huulet olivat lujasti yhteen puristetut.
"Kerronko teille, kuinka se kävi?" jatkoi hän kiihkeästi. "Hän on
tehnyt elämäni helvetiksi! Tänä iltana tapasin hänet Bond-kadulla.
Muistatteko, kun kohtasin teidät? Hän ei ollut kahtakaankymmentä metriä
teistä; hän seurasi teitä, Raffles, näki minun nyökäyttävän päätäni
teille, seisautti minut ja kysyi kuka te olitte. Hän näytti olevan
aivan hullaantunut tietämään sitä. Minä en ymmärtänyt syytä siihen,
enkä myöskään välittänyt, sillä nyt älysin keinon. Sanoin ilmottavani
kaikki mitä teistä tiesin, jos hän soisi minulle yksityisen puhelun.
Hän kieltäysi. Minä sanoin, että hänen täytyy suostua, ja pidätin häntä
takista; kun laskin hänet irti, olitte hävinneet näkyvistä, ja minä
odotin paikallani, kunnes hän tuli takaisin epätoivoisena. Nyt olin
voitolla. Minä sain määrätä missä keskustelumme tapahtuisi, ja pakotin
hänet ottamaan minut mukaansa kotiin ja vannoin ilmaisevani teistä
kaiken tietoni, jahka keskustelumme tapahtuisi. No, tänne tultuamme
pyysin häneltä jotakin syötävää ja kulutin aikaa niin paljon kuin
mahdollista, ja kymmenen ajoissa kuulin veräjää suljettavan. Odotin
hetken, ja sitten kysyin asuiko hän yksinään.
"En, enhän mitenkään, vakuutti hän; ettekö nähnyt palvelustyttöä?
"Myönsin nähneeni, mutta lisäsin, että olin ollut kuulevinani hänen
sitte poistuvan; jos olin erehtynyt ja hän todellakin oli talossa, niin
hän kyllä tulisi, jos häntä huutaisi, ja minä huusin kolmasti voimieni
takaa. Tietysti ei palvelijaa kuulunut. Tiesin sen, sillä olin ollut
täällä eräänä iltana viime viikolla, ja silloin puheli hän kanssani
veräjän läpi, mutta ei tahtonut avata sitä. No, kun olin huutanut eikä
tullut ainoatakaan sielua, oli hänen naamansa valkea kuin kipsikatto.
Sitte sanoin hänelle, että nyt vihdoinkin puhelisimme välimme suoriksi;
otin hiilihangon uuninnurkasta ja muistutin hänelle, kuinka hän
oli rosvonnut minut, mutta että kautta Jumalan hän ei tulisi enää
varastamaan minulta. Annoin hänelle kolme minuuttia aikaa kirjottaa ja
allekirjotuksellaan vahvistaa asiakirjan, jossa hän luopuisi kaikista
vääristä kiristysyrityksistä minua vastaan, muutoin löisin hänen
kallonsa halki. Hän mietti minuutin ja meni sitte kirjotuspöytänsä
luo etsimään kynää ja paperia. Parin sekunnin kuluttua hän käännähti
päin, revolveri ojossa, ja minä huitasin hänen paljaaseen päähänsä. Hän
ampui kaksi tai kolme kertaa harhaan; näette vieläkin luodin jäljet,
jos haluatte. Mutta minä osasin häntä joka kerran — oi, Jumalani, olin
kuin hullu, kunnes teko oli tehty. Sen perästä en piitannut mistään.
Tarkastin hänen kirjotuspöytänsä, saadakseni omat velkakirjani, ja olin
juuri lopettanut, kun te saavuitte. Sanoin, etten piitannut mistään,
enkä totisesti piittaakaan, vaan ajattelin mennä ilmiantamaan itseni
tänä iltana ja sen teenkin, niin etten ole teille suureksi vaivaksi,
kuten näette."
"Tyhmyyksiä", sanoi Raffles hetken jälkeen, "me emme aijo antaa teidän
mennä ilmiantamaan itseänne."
"Ette voi estää minua! Mitä se hyödyttäisi? Palvelustyttö näki minut;
kohtaloni olisi vain ajan kysymys, enkä minä voi kestää odotusta,
kunnes minut siepataan. Pitäisikö minun odottaa, että he tulevat ja
käyvät käsivarteeni kiinni! Ei, ei, ei, menen ilmottautumaan, niin saan
lopun tästä kaikesta."
Hänen puheensa oli muuttunutta, vilkkaampaa ja monisanaisempaa.
Oli kuin olisi hän saanut selkeämmän käsityksen asemastaan vain
ajatellessaan päästä siitä eroon.
"Kuulkaa minua", alotti Raffles; "me olemme itse täällä vaaralle
alttiina. Me murtausimme sisään kuin varkaat hankkiaksemme itsellemme
hyvitystä samansuuntaisesta kohtuuttomuudesta kuin tekin olette
kärsinyt. Ettekö käsitä? Olemme leikanneet akkunaruudun irti —
käyttäytyneet kuin tavalliset murtovarkaat. Kaikki muukin tullaan
panemaan meidän laskuumme."
"Tarkotatte, ettei minua tulla epäilemään?"
"Niin."
"Mutta minä en tahdo välttää rangaistusta", huudahti Rutter
hysteerisesti. "Olen surmannut hänet. Tiedän sen. Mutta se oli
itsepuolustusta, se ei ollut murha. Minun täytyy tunnustaa ja alistua
seurauksiin. Menetän järkeni, ellen sitä tee!"
Hänen kätensä vapisivat, hänen leukansa tärisi ja hänellä oli kyyneleet
silmissään. Raffles tarttui lujasti häntä olkapäähän.
"Kuulkaa, hullu mies! Jos meidät kolme nyt vangittaisiin täällä, niin
tiedättekös, mikä silloin olisi seurauksena? Meidät hirtettäisiin
rivissä kuuden viikon kuluessa! Te puhutte, kuin istuisimme klubissa;
ettekö tiedä, että kello on yksi yöllä, että täällä palaa valo ja
tuolla makaa kuollut ihminen alhaalla? Jumalan tähden, reipastautukaa
ja tehkää kuten sanon, muutoin olette itse kuollut mies."
"Soisinpa olevani", nyyhkytti Rutter. "Soisinpa, että minulla olisi
hänen revolverinsa, jotta ampuisin luodin otsaani. Se on jossakin hänen
allaan. Oi, Jumalani, Jumalani!"
Hänen polvensa notkahtelivat, raju mielenliikutus oli vienyt häneltä
kaikki voimat. Meidän täytyi taluttaa hänet alas portaita ja
ulkoeteisen ovesta ulos raittiiseen ilmaan.
Kaikki oli hiljaista ulkona, — kuulimme ainoastaan välillämme huojuvan
kurjan raukan tukahtunutta itkua. Raffles palasi hetkeksi taloon; sitte
pimeni siellä kaikki. Portti avautui sisältäpäin ilman avainta, me
suljimme sen huolellisesti perässämme, ja taas kimmeltelivät tähdet
lasinsirpaleilla ja kiiltävillä piikeillä, ihan kuten tullessammekin.
Meidän onnistui paeta; ei kannata puuttua yksityiskohtiin. Murhaaja
näytti saaneen itsepintaisesti päähänsä jouduttautua mestauslavalle;
hänen tekonsa oli noussut hänelle päähän, hän oli enemmän sekamielinen
kuin päihtynyt. Uudelleen ja yhä uudelleen uhkasimme jättää hänet
oman onnensa nojaan ja pestä kätemme. Mutta meillä oli kaikilla
kolmella uskomaton ja ansaitsematon onni. Emme tavanneet ainoatakaan
sielua Willesdenin tiellä, ja niistä, jotka myöhemmin näkivät meidät,
ei kaiketi kukaan ajatellut niitä kahta nuorta miestä, joilla oli
rypistyneet valkeat kaulaliinat ja jotka taluttivat kolmatta jotensakin
silmiinpistävässä kunnossa olevaa toveriaan, kun iltalehdet ilmaisivat
Lontoon yleisölle Kensal Risessä tapahtuneen kammottavan verinäytelmän.
Kävelimme Maida Valeen ja ajoimme sieltä minun asuntooni. Mutta
ainoastaan minä menin ylös, molemmat toiset lähtivät Albanyyn, enkä
nähnyt Rafflesia neljäänkymmeneenkahdeksaan tuntiin. Hän ei ollut
kotonaan, kun kävin häntä aamulla tapaamassa, eikä hän ollut jättänyt
mitään kirjelappua minulle. Hänen ilmestyessään takaisin kerrottiin
kaikissa lehdissä palstamäärin murhasta; ja mies, joka sen oli
tehnyt, oli kaukana Atlantilla, välikannen matkustajana Liverpoolista
New-Yorkiin.
"Ei hyödyttänyt järkeillä hänelle", kertoi Raffles; "joko hänen
täytyi tunnustaa kaikki tai paeta maasta. Minä puin hänet sentähden
uuteen asuun atelierissani ja me matkustimme ensimäisellä junalla
Liverpooliin. Mikään ei saanut häntä reipastumaan ja nauttimaan
asiasta, kuten minä olisin yrittänyt tehdä hänen sijassaan, ja se oli
ehkä parasta. Menin hänen asuntoonsa hävittääkseni hänen paperinsa,
ja tiedätkö mitä sain kuulla? Poliisi oli ottanut takavarikkoon
hänen paperinsa; vangitsemiskäsky on jo annettu häntä vastaan! Nuo
ääliöt luulevat, että akkunaruutu on irrotettu järjestysvallan
harhaannuttamiseksi, ja sillä perusteella annettiin vangitsemiskäsky.
Eipä ole minun syyni, jos se johtaa johonkin tulokseen."
Ja kaikkien näiden vuosien kuluttua en voi minäkään uskoa, että on
minun syyni.