Sinä iltana kertoi hän minulle ensimäisen rikoksensa historian.
Jälkeen Idus Martii'n vaiherikkaan aamun, jolloin hän vihjasi siihen
eräällä lyömäpalloretkellä sattuneena välikohtauksena, en ollut
onnistunut saamaan Rafflesilta sanaakaan siitä asiasta. Olin kyllä
tehnyt yrityksiä; mutta hän puisteli päätään ja tähysteli ajatuksissaan
paperossinsa savua puolittain ivallinen, puolittain kaihoksiva katse
silmissään, ikäänkuin ei vanha hyvä aika, kun hänen sielunsa vielä
oli rehellinen, olisi ollut viehätystänsä vailla. Raffles saattoi
suunnitella uutta röyhkeätä yritystä tai kerskailla viimeisestä
hillittömällä ihastuksella. Oli mahdotonta ajatella ainoatakaan
katumuksen sykähdystä noiden tarttuvien ja peittelemättömän itsekkäiden
ihastuksen purkauksien takana.
Ja kuitenkin tuntui kuoleutuneen omantunnonvaivan haamu vielä
koettelevan häntä hänen muistellessaan ensimäistä varkauttaan, niin
että minä olin luopunut toiveesta saada milloinkaan kuulla tuota
tarinaa, paljon ennen sitä päivää, jona palasimme Milchesteristä.
Lyömäpallopeli oli kuitenkin ajatuksissa, ja Rafflesin pallosalkku
sattui kuten joskus ennenkin olemaan poikittain liesiristikolla,
nahkaheloissa vielä jäännöksiä Australian-radan rahtitavaramerkeistä.
Olin tähystellyt tuota rautatiemerkkiä hetken, ja hänen silmänsä olivat
luultavasti seuranneet katsettani, sillä hän kysäisi äkkiä, oliko
minulla vielä halua kuulla tuota juttua.
"Turha vastatakaan", tuumasin minä, "sinä et tahdo puhua siitä. Minun
täytyy arvailla se itse."
"Kuinka voisit sen tehdä?"
"Alanhan jo tuntea menettelytapojasi."
"Sinä otaksut, että minä antauduin siihen avoimin silmin, kuten
nykyjään teet, eikö totta?"
"En voi ajatella sinun ryhtyvän asiaan muulla tavalla."
"Rakas Bunny, se oli ajattelemattomin teko mihin elämässäni olen
joutunut."
Hän hyppäsi seisaalleen niin äkkiä, että tuoli oli lentää kumoon. Hänen
silmänsä hehkuivat suuttumuksesta.
"En voi uskoa sitä", intin kavalasti. "Se olisi suorastaan
epäkohteliasta sinua kohtaan."
"Täytyypä sinun sitten olla tyhmä kuin..."
Hän keskeytti puheensa, tähysteli minua ja hymyili seuraavassa hetkessä
harmistaan huolimatta.
"Tai suurempi veitikka kuin olen voinut uskoa, Bunny, ja veitikka
onkin, lempo soikoon, oikea nimesi! No! sinun tarkotuksesi on siis
udella minulta — olkoonhan menneeksi. Olen todella itsekin ajatellut
asiaa; tuo viimeöinen touhu muistuttaa sitä useammassakin suhteessa.
Tiedätkö mitä, tämä on kaikessa tapauksessa juhlallinen tilaisuus, ja
minä aijon viettää sitä loukkaamalla ainoata järkevää periaatetta mitä
minulla on. Otanpa yhden grogin lisää!"
Pian oli lasissa whiskyä, soodavettä ja jääpalanen; ja siinä istui
Raffles yönutussaan välttämättömine paperosseineen ja kertoeli minulle
tarinaansa, jota en enää ollut toivonut kuulevanikaan. Akkunat olivat
seposeljällään; alussa tulvasi melu Piccadillyltä sisälle. Paljoa ennen
kuin hän lopetti oli viimeinen ajopeli vierinyt ohitse, viimeinen
kirkuja korjattu talteen, ja ainoastaan me keskeytimme kesäyön
hiljaisuutta. — — —
* * * * *
... "Ei, siellä kohdellaan ihmistä todellisella vieraanvaraisuudella.
Ei makseta muusta kuin mitä juopi, mutta minä olin varmaan juonut hyvin
tuntuvasti. Olin melkein rahaton, kun matkustin. Minun ei olisi toden
totta pitänyt ottaa vastaan kutsumusta, ja nyt olimme kaikki matkalla
kilpailemaan Melbourne-maljasta. Minä olin voitosta varma, mutta en
voittanutkaan, eikä se ollut ainoa tyhmyys, minkä voi Melbournessa
tehdä. En ollut silloin se nopeatoiminen ja varma keinojen mies kuin
nyt olen, Bunny, ja se olisi noiden toisten pitänyt ymmärtää itsestään.
Mutta he eivät tienneet kuinka pahassa pulassa olin, ja minä vannoin,
että he eivät myöskään tulisi sitä tietämään. Koetin juutalaisilta,
mutta he ovat tuolla tavallista varovaisempia. Sitte tulin ajatelleeksi
eräänlaista sukulaista, erästä isäni pikku-orpanaa, josta emme
kukaan tienneet mitään muuta kuin että hänen otaksuttiin asuvan
jossakin siirtomaassa. Jos hän oli rikas, no, sitä parempi, silloin
lainaisin häneltä; eikä olisi minulle vahinkoa siitä, että asianlaita
sattuisi olemaan toisinkin. Koetin etsiä häntä käsiini, ja minulla
oli todellakin onni yrityksessä (onneksi sitä ainakin luulin), juuri
silloin kun minulla sattui olemaan muutamia joutilaita päiviä. Olin
loukannut käteni juuri ennen suurta joulukilpailua enkä olisi voinut
lyödä palloa, vaikka olisivat mitä minulle tehneet.
"Lääkäri, joka sitoi käteni, sattui kysymään minulta, olinko sukua
Kansallispankin Rafflesille, ja tämä suunnaton onnenpotkaus oli
minut läkähdyttää. Sukulainen, joka oli pankkipomoja, joka antaisi
minulle rahaa vain nimeni vuoksi — voiko sattua paremmin? Minulle oli
heti selvillä että tämä Raffles oli juuri se mies jota tarvitsin,
ja pelkäsinpä kamalasti seuraavassa hetkessä saavani kuulla, ettei
hän ollutkaan mikään pomo. Tohtori ei ollut edes nähnyt häntä, vaan
oli ainoastaan lukenut hänestä erään etukaupungin haarakonttorissa
sattuneen pikku tapauksen yhteydessä. Haarakonttorin johtajana oli
kaimani; tämä oli urhoollisesti ajanut pakoon erään aseestetun
murtovarkaan, lähettäen luodin hänen nahkaansa. Tuollaiset tapaukset
ovat siellä niin tavallisia, että minä vasta ensi kertaa kuulin siitä
puhuttavan. Etukaupungin haaraosaston — rahamieheni oli kutistunut
pikku virkailijaksi, jolla kenties oli tuskin varaa pitää yllä omaa
itseänsä. Mutta johtaja kuin johtaja, ja sanoin pian ottavani selon
oliko hän etsimäni sukulainen, kunhan hän vain hyväntahtoisesti
mainitsisi tuon haarakonttorin nimen.
"Teen enemmänkin", sanoi tohtori; "hankin teille sen haarakonttorin
nimen, johon hänet on siirretty, sillä luulen kuulleeni, että hän on jo
saanut viran-ylennystä." Ja seuraavana päivänä ilmotti hän minulle Yean
kauppalan nimen, noin kahdeksan mailia Melbournesta pohjoiseen. Mutta
hän oli tässä kuten kaikissa tiedoissaan epävarma: — hän ei voinut
varmaan sanoa, tapaisinko sukulaiseni sieltä vai en.
"Hän on naimaton, ja hänen etukirjaimensa ovat W.F.", kertoi tohtori,
joka oli hyvin varma kaikissa vähäpätöisissä sivuseikoissa. "Hän
jätti vanhan paikkansa useampia päiviä takaperin. Mutta hän ei kuulu
ottavan vastaan uutta tointaan ennen uutta vuotta. Hän matkustaa
sinne luultavasti aikaisemmin, muuttaakseen tavaransa ja laittaakseen
asuntonsa kuntoon. Mahdollisesti tapaatte hänet siellä, mahdollisesti
ette. Teidän asemassanne minä kirjottaisin hänelle."
"Se vie kaksi päivää", sanoin minä, "ja enemmänkin, ellei hän ole
siellä." Olin käynyt hyvinkin innokkaaksi tapaamaan tuota maalaispankin
johtajaa, ja ajattelin, että jos kohtaisin hänet ennen pyhien ohimenoa,
niin pikku seurustelu-elämä auttaisi asiata tuntuvasti.
"Silloin hankkisin itselleni säyseän hevosen ja ratsastaisin sinne",
neuvoi tohtori. "Teidän ei tarvitse käyttää kipeätä kättänne."
"Enkö voi matkustaa sinne junalla?"
"Te sekä voitte, että ette voi. Teidän täytyy kaikessa tapauksessa
ratsastaa. Otaksun osaavanne ratsastaa?"
"Kyllä."
"Siinä tapauksessa minä ehdottomasti ratsastaisin koko matkan. Tie
on täältä mitä ihanin Whittlesea'hin ja Plenty-harjanteiden yli. Se
antaa teille käsitystä australialaisista metsiköistä, ja saatte nähdä
ne lähteet, joista Melbourne vetensä ottaa. Näette kirkkaan Yan Yeen,
josta jokainen pisara tulee. Soisinpa että minulla olisi aikaa lähteä
mukaan."
"Mutta mistä saan hevosen?"
Tohtori mietti hetken.
"Minulla on itselläni tamma, joka tiukkuu lihavuuttaan jaloittelemisen
puutteessa", esitti hän. "Olisi suorastaan hyvä palvelus minulle, jos
te tahtoisitte ratsastaa sillä nuo kuusitoista mailia, ja silloin
tietäisin myös, ettei teille tulisi kiusausta käyttää kipeätä kättänne."
"Olette liian hyvä", vastustelin minä.
"Olettehan A.J. Raffles", huomautti hän.
"Ja jos milloinkaan on kuultu hienompaa kohteliaisuutta tai kauniimpaa
todistusta siirtomaan vieraanvaraisuudesta, niin minä sanon ainoastaan,
Bunny, etten _minä_ ole kuullut."
Hän maisteli whiskyänsä, heitti pois paperossin pätkän ja sytytti
uuden, ennen kuin jatkoi kertomustaan.
"No, minä kirjotin pari riviä W.F.:lle omakätisesti — käteni ei ollut
pahasti loukkaantunut, keskisormesta vain nahka poissa; ja seuraavana
päivänä auttoi lääkäri minut säyseän juhdan selkään, joka olisi ollut
omiaan ambulanssihevoseksi. Puolet lyömäpallokuntaa tuli katsomaan
ratsastustani; toiset olivat loukkaantuneita minulle siitä, etten
jäänyt kaupunkiin kilpailujen loppuun asti, niinkuin olisin voinut
katselijana heitä voittoon auttaa. Heillä ei ollut aavistustakaan siitä
pelistä, jonka olin ottanut omin neuvoin suorittaakseni, mutta vielä
vähemmän aavistin itse, mikä peli minua odotti.
"Ratsastusmatkani oli peräti mielenkiintoinen, erittäinkin sitte
kun olin sivuuttanut Whittlesean, täydellisessä luonnontilassa
olevan, alemmalla vuorenrinteellä sijaitsevan kylän, missä muistan
nauttineeni kamalan aterian kiehuvan kuumaa lampaanlihaa ja teetä
mitä sietämättömimmässä helteessä. Ensimäiset viisi mailia oli taival
oivallista viertotietä, jolla olisi tehnyt mieli ratsastaa maapallon
ympäri. Mutta Whittlesean tuolla puolen johti harjanteiden yli vain
kapea polku, jota useasti en edes voinut erottaa, vaan täytyi minun
kokonaan luottaa hevoseen. Nyt polvitteli se alas avaraan rotkoon ja
kulki joen poikitse, keskellä mitä rehevintä kummipuukasvullisuutta ja
kaikissa sateenkaaren väreissä koreilevia papukaijoja. Eräässä paikassa
oli kokonainen kummipuumetsä kuorittu, rungot törröttivät aivan kuin
valkeiksi maalattuina, eikä näkynyt ainoatakaan lehteä, ei elävää
olentoa lähimaillakaan. Ja ensimäinen elävä olento, minkä tapasin, oli
peräti kammottava ilmestys — hevonen ilman ratsastajaa täyttä laukkaa
ryntäämässä läpi metsän satula sivulle kiertyneenä ja jalustimet
irrallaan helisten. Vaistomaisesti käänsin hevoseni pysäyttääkseni
pillastuneen, ja pidätin sitä niin kauan että muuan mies, joka nelisti
sen perässä, voisi ottaa sen huostaansa.
"Kiitos, sir", murisi mies, pitkä punamekkoinen roikale, jolla oli
tuuhea parta ja oikea rosvon naama.
"Tapaturma varmaan?" sanoin pidättäen ohjaksista.
"Niin", vastasi hän tavalla, josta saattoi ymmärtää, ettei hän tahtonut
vastata useampaan kysymykseen.
"Ja varsin pahakin", jatkoin minä, "jos tuo on verta tuossa satulassa."
Niin, Bunny, olenhan itsekin rosvo, mutta tuskinpa olen konsanaan
katsonut keneenkään ihmiseen sellaisella ilmeellä kuin tuo konna
muljautti silmiään minulle. Mutta minä tuijotin takaisin ja pakotin
hänet tunnustamaan, että näkemäni oli verta, ja sen jälkeen hän tuli
aivan kesyksi. Hän kertoi kaikki mitä oli tapahtunut. Eräs hänen
toverinsa oli murskannut nenänsä puuta vasten, siinä kaikki; hän oli
jäänyt hevosen selkään, mutta pudonnut alas verenvuodon heikontamana;
eräs toinen toveri oli jäänyt hänen luoksensa metsään.
Kuten jo sanoin, Bunny, en ollut missään suhteessa sellainen vanha
käytännön mies kuin nyt olen —, ja me erosimme hyvinä ystävyksinä.
Hän kysyi minne aijoin, ja mainittuani hänelle sen sanoi hän, että
säästäisin runsaan mailin ratsastuksen ja saapuisin runsaan tunnin
aikaisemmin Yeaan, jos poikkeisin polulta ja suuntaisin matkani vuorta
kohti, jonka näimme puiden välitse, ja seuraisin jokea, jonka näkisin
vuorelta. Älä naura, Bunny! Sanoinhan sinulle jo alussa, että olin
vain lapsi siihen aikaan. Oikotie oli luonnollisesti mutkatie, ja oli
jo melkein pimeä, kun tamma parka ja minä näimme edessämme Yean ainoan
kadun.
Etsiskelin katseillani pankkia, kun eräs valkopukuinen mies tuli
juosten eräältä kuistilta.
"Mr. Raffles?" kysyi hän.
"Niin — mr. Raffles", vastasin nauraen tyytyväisenä, puristaessani
hänen kättään.
"Tulette myöhään."
"Minut neuvottiin harhaan."
"Vai niin, ei pahempaa? Sepä toki hyvä", sanoi hän. "Tiedättekö, mitä
kerrotaan? Että eräs uusi rosvoliitto menostelee tämän ja Whittlesean
välisellä taipaleella. Olisitte ollut lihava saalis heille."
"Sen voisi paremmin sanoa teistä", vastasin minä, mutta hän ei
näyttänyt ollenkaan ymmärtävän. Ja kuitenkin oli huomautuksessani
paljon enemmän järkeä kuin hänen kohteliaisuudessaan, joka oli aivan
epäonnistunut.
"Pelkään että olo täällä tulee teistä näyttämään liian köyhältä",
puheli hän, päästäessään matkalaukkuani ja jättäessään ohjakset
palvelijalleen. "On onni, että olette naimaton kuten minäkin."
Minäkään en vuorostani ymmärtänyt hänen huomautuksensa tarkotusta,
sillä jos olisin ollut naimisissa, olisin tuskin tunkeutunut
ujostelematta hänen luokseen ja pakottanut häntä ottamaan vastaan vielä
vaimonikin. Vastasin siihen muutamilla kohteliailla lauseilla, ja hän
jatkoi, että kylläkin tulisin viihtymään, jahka pääsisin asettumaan —
ihan kuin aikomukseni olisi ollut majoittua useammaksi viikoksi hänen
luokseen! "Hm", ajattelin itsekseni, "nämä siirtomaalaiset vievät
voiton kaikesta vieraanvaraisuudesta!" Ja yhä vielä hämmästyksissäni
annoin viedä itseni pankkitalon yksityispuolelle.
"Päivällinen valmistuu neljännestunnin kuluttua", virkkoi hän
sisääntullessamme. "Ajattelin haluavanne ensin kylpeä, ja kylpy on
valmiina käytävän päässä olevassa huoneessa. Huutakaa, jos tarvitsette
jotakin. Matkatavaranne eivät ole vielä saapuneet, mutta nytpä
muistan... täällä on kirje, joka tuli tänä aamuna."
"Eihän minulle toki?"
"Teille juuri; ettekö odottanut mitään?"
"En todellakaan."
"Niin, tässä se on."
Ja hänen valaistessaan minulle tietä kylpyhuoneeseen luin sen
päällekirjotuksen, jonka itse olin edellisenä päivänä omakätisesti
kirjottanut — W.F. Raffles!
* * * * *
Oletko milloinkaan nyrkkitaistelussa saanut sellaista iskua rintaasi,
ettet ole voinut hengittää pitkään aikaan, Bunny? Tiedätkö, miltä se
tuntuu? En voi muuta sanoa kuin että tuo kirje sai minut sillä tavoin
ilmaa tapailemaan. En saanut sanaakaan suustani. Seisoin vain oma kirje
kädessäni, kunnes toinen hienotunteisesti oli jättänyt minut yksikseni.
W.F. Raffles! Me olimme molemmat luulleet toisiamme W.F. Rafflesiksi
— uudeksi pankinjohtajaksi, joka ei vielä ollut saapunut! Ei
ollut siis ihmeellistä, että keskustelumme oli ollut hyvää päivää
— kirvesvartta; ihmeellisintä oli, ettemme olleet huomanneet
molemminpuolista erehdystämme. Kuinka hän olisikaan nauranut! Mutta
minua ei naurattanut. Hitto vieköön, minulle juttu ei suinkaan ollut
hupainen. Käsitin aseman yhtenä salaman väläyksenä, kauhistumatta,
mutta syvästi masentuneena, kun ajattelin olosuhteitani. Sinä voit
sanoa sitä tunnottomuudeksi, jos haluat, Bunny, mutta ota huomioon,
että olin samassa pinteessä kuin sinäkin myöhemmin olet ollut, että
olin pannut kaiken toivoni W.F. Rafflesiin, kuten sinä silloin luotit
minuun. Ajattelin punamekkoista miestä, ratsastajatonta hevosta
verisine satuloineen, tahallista väärää opastusta, joka oli viekotellut
minut pois polulta — ja sitten kadoksissa olevaa pankinjohtajaa sekä
rosvoliitosta liikkuvaa huhua. Mutta en tahdo ollenkaan teeskennellä
mitään sääliä miestä kohtaan, jota en ollut milloinkaan nähnyt;
sellainen säälin ilmaisu on tavallisesti ulkokultaisuutta, ja
sitäpaitsi tarvitsin osanottoni itselleni.
Olin yhtä kireässä pulassa kuin ennenkin. Mitä lempoa oli tekeminen? En
tiedä, olenko kyllin selvästi esittänyt sinulle, että minulla _täytyi_
välttämättömästi olla rahaa Melbourneen palatessani. Rahaa minun
täytyi saada — mutta miten, miten? Antaisiko tuo vieras suostutella
itseään, jos kertoisin koko totuuden? Ei, se johtaisi vain siihen että
saisimme etsiskellä kadonnutta koko yön. Miksi puhuisin siitä? Entä
jos antaisin hänen omasta alotteestaan huomata erehdyksen... olisiko
siitä mitään voittoa? Bunny, vakuutan kunniasanallani, että menin
päivälliselle ilman mitään varmaa päätöstä mielessäni tai harkittua
valhetta huulillani. Tietysti täytyisi minun menetellä oikeuden ja
luonnollisuuden mukaan, selittää asia ilman viivytystä; mutta toiselta
puolen ei ollut mitään kiirettä. En ollut avannut kirjettä, ja voisin
aina väittää, etten ollut pannut huomiota alkukirjaimiin; sillä aikaa
voisi joku keino ilmaantua. Voin odottaa hiukan ja katsoa. Kiusaus oli
iskenyt minuun, mutta vielä epäröivänä, ja jo sen epämääräisyyskin sai
minut suunniltani.
"Huonoja uutisia, pelkään mä?" alotti johtaja, kun viimein istuuduin
hänen pöytäänsä.
"Pikku kiusa vain", vastasin "— ihan hetken pakotuksesta, sen vakuutan.
Mutta olin lausunut valeeni ja ottanut asentoni; siitä hetkestä ei
ollut takaisin kääntymisen mahdollisuutta. Hiljaisella myöntymyksellä
olin itse tietämättäni selittänyt olevan! W.F. Raffles. Sentähden
täytyi minun olla W.F. Rafflesina pankissa sen yötä. Ja kyllähän
paholainen opettaisi minua käyttämään valettani hyväkseni." — — —
Hän kohotti taas lasin huulillensa — minä olin unhottanut omani. Hänen
paperossikotelonsa välkkyi kaasun valossa, hänen ojentaessaan sitä
minulle. Pudistin päätäni, siirtämättä katsettani hänestä.
"Ja sen hän tekikin", jatkoi Raffles nauraen. "Ennen kuin maistoin
lientä oli minulla selvillä miten menetellä. Olin päättänyt rosvota
pankin sen sijaan että menisin levolle ja lähtisin takaisin Melbourneen
ennen aamiaista, jos hevonen jaksaisi. Sanoisin vanhalle herralle,
että olin eksynyt ja harhaillut metsässä tuntikausia, kuten helposti
olisi voinut tapahtua, ollenkaan pääsemättäkään Yeaan. Yeassa taas
petos ja varkaus pantaisiin jonkun rosvoliiton jäsenen työksi, joka
oli ollut väijyksissä metsässä ja murhannut uuden pankinjohtajan juuri
siinä tarkotuksessa. Sinähän juuri parast'aikaa hankit kokemuksia
tuollaisissa asioissa, Bunny. Kysyn nyt sinulta, voiko ajatella
parempaa tapaa jälkiensä peittämiselle? Viime yön tapahtuma oli jonkun
verran samallainen, mutta lopputulos ei ollut _niin_ varma. Ja sen
ymmärsin jo edeltäkäsin — näin kaikki selvänä edessäni, ennen kuin olin
lakannut lientäni lusikoimasta.
"Lisäetuna oli se, että rahastonhoitaja, joka myöskin asui
pankkitalossa, oli poissa juhlapäivät. Hän oli matkustanut Melbourneen
katsomaan meidän kilpailujamme. Mies, joka oli ottanut vastaan
hevoseni, tarjoili myös pöydässä; hän ja hänen vaimonsa olivat ainoat
palvelijat, ja he nukkuivat eri rakennuksessa. Luonnollisesti otin
kaikesta tästä selon, ennen kuin olimme lopettaneet päivällisen. Olin
todellakin tekemäisilläni liian monia kysymyksiä (näppärin ja hankalin
oli se, joka houkutteli esille isäntäni nimen, Ewbank), enkä ollut
kyllin valtioviisas salatakseni niiden tarkotusta. 'Tiedättekö mitä',
sanoi Ewbank, joka oli jotensakin avosanainen, 'jos ette olisi se
joka olette, niin uskoisin, että housunne tutisevat rosvojen pelosta.
Oletteko tullut hermostuneeksi?'"
"Enhän toki", vastasin minä ja korvani kihahtivat kuumiksi, "mutta — no
niin, ei ole juuri hauskaa olla pakotettu ampumaan ihminen."
"Eikö?" sanoi hän kylmästi. "Sitä vastaan ei minulla ainakaan olisi
mitään — sitäpaitsi ettehän ampunut ketään kuoliaaksi."
"Toivon, että olisin niin tehnyt!" huudahdin minä ovelasti kylläkin.
"Amen", sanoi hän siihen.
Ja minä tyhjensin lasini; en tiennyt toden teolla, oliko haavottunut
pankkirosvoni vankilassa, kuollut tahi karannut!
Mutta nyt, kun olin saanut enemmän kuin tarpeeksi tästä puheenaineesta,
jatkoi Ewbank sitä. Hän myönsi, että henkilökunta oli vähälukuinen,
mutta mitä häneen itseensä tuli, oli hänellä ladattu revolveri
päänalusen alla joka yö, tiskin takana päivät, ja hän odotti vain
tilaisuutta saadakseen sitä käyttää.
"Tiskin takana?" olin kyllin typerä kysyäkseni.
"Niin, niinhän teilläkin oli!"
Hän katsahti minuun kummastuneena, ja vaistoni ilmaisi minulle, että
olisi ollut varomatonta sanoa: "Tietysti, sen minä unhotin!" ottaen
lukuun urotyöni, joka minun otaksuttiin tehneen. Tuijotin nenäni päähän
ja puistelin päätäni.
"Mutta sanomalehdethän kertoivat, että teillä oli se!" huudahti hän.
"Ei tiskin takana", vastasin minä.
"Mutta sehän on ohjesäännössä säädetty!"
Sillä hetkellä tunsin itseni noloksi, Bunny, mutta toivoakseni näytin
vain yhä enemmän ylimieliseltä, ja luullakseni menettelin kasvojeni
ilmeen mukaan.
"Ohjesääntö!" sanoin viimein niin halveksivalla äänellä kuin voin.
"Niin, ohjesääntö on kuolettava meille kaikille. Hyvä herra, luuletteko
pankkirosvon antavan teille aikaa kurottaa revolverin sieltä missä
tietää teidän sitä säilyttävän? Minulla oli se taskussani, ja sain sen
esille peräytymällä tiskistä ilmeisen vastahakoisesti."
Ewbank tuijotti minuun silmät selällään ja otsa rypyssä, sitte löi hän
nyrkkiä pöytään.
"Se oli ovelaa, totta vieköön! Mutta", lisäsi hän sellaisella äänellä,
kuin olisi kuitenkin mielellään tahtonut sanoa viimeisen sanan,
"sanomalehdissähän oli toisenlainen tieto..."
"Tietysti", puutuin minä puheeseen, "nehän sisälsivät mitä minä niille
ilmotin! Olisiko minun pitänyt avonaisesti tunnustaa muuttaneeni pankin
ohjesääntöä?"
Niin meni se pilvi ohi, ja se oli todellakin kultareunainen pilvi,
ei hopeata vaan oikeata australialaista kultaa! Sillä siihen asti ei
Ewbank ollut riittävästi kunnioittanut minua; hänen kanssaan ei ollut
helppo tulla toimeen, paljon vanhempi minua kun oli, ja minä olin
tuntenut varmasti, että hän alussa piti minua aivan liian nuorena
johtajaksi ja kehuttua urotyötäni loruna. Mutta en milloinkaan ole
nähnyt ihmisen teeskentelemättömämmin muuttavan sävyään. Hän otti
esille parasta konjakkiansa ja pakotti minut panemaan pois sikarini,
jota poltin, ja avasi uuden laatikon. Hän näytti nyt hauskalta mieheltä
punaisine viiksineen ja hyvin iloisine kasvoineen, ja siitä hetkestä
asti pääsin minä kohtelemaan häntä iloisena juomaveikkona. Mutta hän
ei ollut mikään Rosenthal, Bunny, hänellä oli pää kuin raudasta ja hän
olisi juonut minut kymmeneen kertaan pöydän alle.
"All right", ajattelin minä, "saatkin mennä selvänä vuoteellesi, mutta
nukut kuin pölkky!" Ja puolet siitä mitä hän minulle kaatoi heitin minä
ulos akkunasta, kun hän käänsi selkänsä.
Mutta Ewbank oli sävyisä mies, eikä sinun pidä kuvitella hänen olleen
millään muotoa kohtuuton. Juomaveikko hän oli, mutta toivon että hän
olisi ollut sitä vielä enemmän. Hän kävi kuitenkin vilkkaammaksi, mitä
pitemmälle ilta kului, eikä minun ollut ollenkaan vaikea saada häntä
näyttämään minulle kaikkia pankin paikkoja sellaiselle tehtävälle
mitä luonnottomimmalla ajalla. Tämä tapahtui silloin kun hän meni
noutamaan revolveriaan, ennenkuin toivotimme toisillemme hyvääyötä.
Minä pidätin häntä vielä parikymmentä minuuttia levolle käymästä, ja
tunsin huoneuston jok'ainoan loukon, ennen kuin puristin Ewbankin kättä
huoneessani.
Et voisi milloinkaan arvata mitä tein seuraavana tuntina. Riisuuduin
ja menin levolle. Se alinomainen jännitys, jota tuottaa parhaitenkin
harkittu toisen ihmisen osan näytteleminen, on väsyttävintä mitä
tunnen, saati sitten sen esittäminen aivan valmistamatta! Ei tiedä
mihin luo silmänsä, seuraava sana voi tärvellä kaiken, tuntuu koko
ajan kuin pelaisi lyömäpalloa hämyssä. En ole kertonut sinulle
puoliakaan niitä pulmia, joita eteeni sattui keskustelun aikana,
jota kesti useamman tunnin ja joka lopulla tuli yhä vaarallisemman
tuttavalliseksi. Voit ajatella niitä mielessäsi ja sitten kuvitella
minun makaamistani vuoteellani kokoomassa voimia yön yritykseen.
Vielä kerran oli minulla onni puolellani, sillä en ollut maannut
kauan, kun jo kuulin kelpo Ewbankin urkujen lailla kuorsaavan, eikä
tuo soitto tauonnut hetkeksikään. Se pysyi yhtä äänekkäänä, kun minä
hiivin ulos ja suljin oven perässäni, ja kajahteli säännöllisempänä
kuin milloinkaan ennen, kun pysähdyin hänen ovensa taakse kuuntelemaan.
Ja kuulen yhäti tuon konsertin, joka tuotti minulle yhä suloisempaa
nautintoa. Tuo kunnon mies kuorsasi minut ulos pankkitalosta ja
kuorsasi vielä, kun seisoin ulkona hänen avonaisen akkunansa alla.
Minkätähden menin ulos? Hakeakseni hevoseni, satuloidakseni sen
ja sitoakseni johonkin läheiseen puuhun, järjestääkseni helpon
pakenemisen, ennen kuin ryhdyin työhön. Olen monasti ihmetellyt
tämän toimenpiteen vaistomaista viisautta; menettelin tietämättäni
periaatteen mukaisesti, joka sen jälkeen aina on toimintaani johtanut.
Se vaati ponnistuksia ja kärsivällisyyttä; minun täytyi hakea satulani
herättämättä miestä, enkä ollut tottunut ottamaan hevosta kiinni
haasta. Mutta minä en luottanut tammaan, ja sentähden menin takaisin
talliin ottamaan hattuni täyteen kauroja, jotka annoin sille hattuineen
päivineen. Ja sitten oli koira otettava huomioon (meidän pahin
vihollisemme, Bunny); mutta minä olin älynnyt tekeytyä sen hyväksi
ystäväksi illan kuluessa, ja se heilutteli vain häntäänsä ei ainoastaan
silloin kun tulin alas portaita, vaan myöskin taas näyttäytyessä
takapihan veräjällä.
Luultuna uutena pankinjohtajana oli minun aivan luonnollisella
tavalla onnistunut Ewbank-poloiseita urkkia tietooni kaikki mikä
koski pankkihuoneustoon pääsemistä, etenkin viimeisinä verrattomina
kahtenakymmenenä minuuttina ennen eroamistamme. Ja minä olin myös
tehnyt hänelle varsin oikeutetun kysymyksen, missä hän säilytti ja
neuvoi minua säilyttämään avaimia yöllä. Oletin tietysti, että hän otti
ne mukaansa huoneeseensa, mutta niin ei ollut asian laita: hänellä oli
kaksin verroin parempi piilopaikka. Missä se oli, on saman tekevä,
mutta kukaan asiaan perehtymätön ei olisi voinut löytää noita avaimia,
vaikkapa olisi tuomiopäivään asti hakenut.
Minä löysin ne tietysti muutamassa sekunnissa, ja tuossa tuokiossa
olin kassaholvissakin. Unohdin sanoa, että kuu oli noussut ja loi
kirkkaan hohteensa pankkihuoneustoon. Olin huoneestani ottanut mukaani
kynttilänpätkän kassaholviin, joka oli muutaman porrasaskeleen verran
lattian alla pankkihuoneen tiskin takana. En empinyt, vaan sytytin
sen. Alhaalla ei ollut akkunaa, ja vaikka en kuullutkaan Ewbankin
kuorsausta, niin ei ollut vähintäkään syytä pelkoon että minua siltä
taholta häirittäisiin. Ajattelin lukita oven perässäni siksi aikaa
kuin työskentelin siellä, mutta rautaovessa ei ollut sisäpuolella
avaimenreikää.
Niin, kaapissa oli kasoittain kultarahoja, mutta minä otin vain sen
verran kuin tarvitsin ja voin mukavasti kantaa, en paljoa enempää kuin
kaksisataa puntaa yhteensä. En koskenut ainoaankaan paperirahaan, ja
synnynnäinen varovaisuuteni osottautui siinäkin, että jaoin kultarahat
kaikkiin taskuihini, käärien ne ensin paperiin, jotteivät olisi
helisseet. Niin, sinä arvelet minua vieläkin liian varovaiseksi, mutta
siihen aikaan olin sitä hulluuteen asti. Ja siitä johtui, että kun
minun olisi pitänyt olla jo kymmenen minuuttia matkoissani, kuului
kiivasta naputusta ulko-ovelta.
Se kuului pankkihuoneen ulko-ovelta! Oli kai nähty valoni. Ja siinä
seisoin kuuma tali valumassa pitkin sormiani kassaholvin muuratussa
haudassa.
Oli ainoastaan yksi tehtävä. Minun täytyi luottaa Ewbankin raskaaseen
uneen, itse avata ovi, lyödä vieras tainnuksiin tai ampua hänet
revolverillani, jonka olin varovasti kyllä ottanut mukaani ennen
Melbournesta lähtöäni, ja syöksyä sitten pensastoon ja tohtorin hevosen
luo. Olin suunnitellut kaiken tämän silmänräpäyksessä ja jo juossut
ylös nuo pikku portaat koputusten yhä jatkuessa; silloin uusi ääni sai
minut peräytymään. Kuulin paljasten jalkain askelia käytävässä.
Hiivin äänettömästi alas rautaportaita ja vedin rautaoven auki, sillä
olin jättänyt kassakaapin oveen avaimet. Samassa kuulin akkunan
aukeavan yläpuolellani, ja kiitin jumalia siitä, että olin sulkenut
kaikki ovet perässäni. Näetkös, poikaseni, ei voi milloinkaan olla
liian varovainen!
"Kuka siellä kolkuttaa?" kysyi Ewbank ylhäältä.
En kuullut vastausta; se kuulosti nääntyneen äänen rukoukselta. Mutta
selvästi kuulin pankkirevolverin hanan napsahduksen ennen kuin oven
teljet työnnettiin sivulle; sitten horjuvia askeleita, huohottavaa
hengitystä ja Ewbankin kauhistuneen äänen:
"Hyvä Jumala, mitä teille on tapahtunut? Teistähän vuotaa verta kuin
teurastetusta eläimestä!"
"Ei nyt", kuului ikäänkuin helpotuksesta huokaava vastaus.
"Mutta teistä on vuotanut! Kuka on tämän tehnyt?"
"Maantierosvot."
"Maantiellä?"
"Matkalla Whittleseaan — sidottuna puuhun — ampuivat maalitaulunaan,
jättivät minut vuotaakseni kuiviin..."
Heikko ääni petti, ja paljaat jalat riensivät sisälle. Nyt oli minun
aikani tullut — jos tuo poloinen oli pyörtynyt. Mutta minä en voinut
olla siitä varma, ja minä kyyristelin pimeässä puoliavoimen rautaoven
luona, kauhun naulitsemana. Ja se olikin parasta, sillä Ewbank ei
viipynyt poissa puolta minuuttiakaan.
"Juokaa tämä", kuulin hänen sanovan, ja kun toinen puhui taas, oli
hänen äänensä voimakkaampi.
"Nyt tunnen itseni reippaammaksi..."
"Älkää puhuko!"
"Se tuntuu hyvältä. Ette voi kuvitella miltä tuntui laahautua yksinänsä
koko pitkä taival... kilometri tunnissa! En uskonut milloinkaan
pääseväni hengissä. Teidän täytyy antaa minun kertoa teille kaikki —
siltä varalta että kuolisin!"
"No, ottakaa vielä kulaus."
"Kiitos. Sanoin maantierosvot; tietystikään ei sellaisia nykyaikana
ole."
"Mitä ne sitten olivat?"
"Pankkivarkaita. Se, joka oli väijyksissä ja ampui, oli sama rosvo,
jonka häädin Coburgin pankkikonttorista palanen lyijyä nahassa."
* * * * *
"Sen arvasin!" huudahdin minä.
"Tietysti, Bunny; niin tein minäkin alhaalla kassaholvissa, mutta
Ewbank ei ymmärtänyt sitä, ja luulin jo ettei hän sanoisi enää mitään.
"Te houritte", vastasi hän vihdoin. "Kuka luulette olevanne?"
"Uusi pankinjohtaja."
"Uusi pankinjohtajahan makaa vuoteellaan tuolla ylhäällä ja nukkuu."
"Milloin hän tuli?"
"Tänä iltana."
"Sanoiko hän olevansa Raffles?"
"Sanoi."
"Saakeli soikoon!" kuiskasi oikea pankinjohtaja. "Minä kun luulin sitä
vain kostoksi, mutta nyt ymmärrän, mitä oli tekeillä. Hyvä herra, mies
tuolla ylhäällä on petturi — jos hän vielä on siellä. Hänen täytyy olla
rosvoliiton jäseniä. Hän aikoo rosvota pankin — jos ei liene sitä jo
tehnytkin."
"Jos ei liene sitä jo tehnytkin!" jupisi Ewbank. — "Jos hän vielä on
siellä! Jos hän siellä on, niin valitanpa hänen kohtaloansa!"
Hänen äänensä oli hyvin rauhallinen, mutta mitään niin ilkeänsisuista
olen harvoin kuullut. Tiedätkös, Bunny, olin todellakin iloinen siitä,
että minulla oli revolveri mukanani. Näytti siltä kuin joutuisimme
laukausten vaihtoon, hän ja minä.
"On parasta vilkaista tuonne alas ensin", arveli uusi pankinjohtaja.
"Sillä välin kun hän hyppää ulos akkunastaan? Ei, ei, hän ei ole täällä
alhaalla."
"Helppo on vilkaista."
Jos kysyt minulta, Bunny, mikä hetki on ollut elämäni jännittävin,
niin vastaan, että se oli juuri tämä. Siinä seisoin nyt tuon kapean
porraskäytävän alapäässä, kassaholvissa, ovi puoli kyynärää avoinna,
enkä tiennyt narisiko se! Valo läheni, ja minä en tiennyt...! Minun
täytyi koettaa. Eikä se kitissyt ollenkaan. En olisi voinut sulkea
sitä lukkoon, jos olisin tahtonutkin, se oli liian raskas; mutta
se sulkeutui siksi kiinteästi, että ilma ainoastaan vaivalla pääsi
tunkeutumaan heikkona virtana kasvoihini. Kaikki valonsäteet hävisivät,
paitsi aivan alhaalta, mutta sieltä loistikin valoviiru kirkkaana.
Miten siunasinkaan tuota ovea!
"Ei, tuolla alhaalla hän ei ole", kuulin kuin puuvillan läpi; sitte
sammui valoviiru alhaaltakin, ja muutaman sekunnin päästä uskalsin
avata oven, jolloin kuulin heidän hiipivän huoneeseeni.
"Nyt ei ollut minulla aikaa menettää viidesosaa sekuntiakaan, ja
hiivin ulos pankkihuoneesta (he olivat jättäneet oven auki). En edes
unohtanut hattuani, josta tohtorin tamma söi kauroja niin hyvin kuin
kuolaimiltaan kykeni, muutoin olisi se yksistään minut ilmiantanut.
En lähtenyt edes neliä sieltä, vaan rauhallista hölkkää tienvieren
paksussa mullassa (vaikka sydämeni kyllä nelisti!), ja kiitin onneani
siitä, että pankki oli kauppalan äärimäisessä päässä, joten minun ei
ollenkaan tarvinnut samota läpi katujen. Viimeinen mitä kuulin oli
molempain johtajain pitämää hirveää melua. Ja nyt, Bunny..."
Hän nousi ja venyttelihe, huulillaan hymy, joka päättyi haukotteluun.
Mustat akkunat olivat kalvenneet kaikkina sinivärin vivahduksina, nyt
ne jo laskivat sisälle harmajan sarastuksen, ja kaasuliekit näyttivät
häipyneen tyhjiin lasikuvuissaan.
"Mutta eihän juttu suinkaan loppunut siihen!" huudahdin minä.
"Kyllä, valitettavasti", väitti Raffles sellaisella äänellä, kuin
olisi tahtonut anteeksi pyytää. "Seikkailun olisi pitänyt päättyä
jännittävällä ajometsästyksellä, sen kyllä tiedän, mutta niin ei
ollut asian laita, en tiedä miksi. Ne uskoivat luultavasti, että olin
päässyt liian etäälle, ja olivathan he sitäpaitsi saaneet päähänsä,
että minä kuuluin lähistöllä kiertelevään rosvoliittoon... jolta toinen
jo oli saanut minkä sietikin. Mutta sitähän minä en voinut tietää,
niin etten laisinkaan tuntenut itseäni turvalliseksi. Hyvä Jumala,
kuinka annoin eläinparan nelistää tultuamme metsään! Mehän olimme jo
ratsastaneet kahdeksan mailia Melbournesta, vaikka se olikin käynyt
etanan vauhdilla, mutta varastettu kaura oli kuitenkin elvyttänyt
vanhaa tammaa siinä määrin, että se tuli oikein virmaksi, kun tunsi
turpansa etelää kohden kääntyneeksi. Ei ollut todellakaan mitään
lastenleikkiä ratsastaa tuolla tavoin metsässä puiden välitse ja oksain
alitse, kasvot painettuina hevosen kaulaa vasten! Kerroinhan sinulle
tuosta kuolleesta kummipuumetsästä? Se näytti aivan aavemaiselta
kuutamossa. Ja se oli yhtä autio ja äänetön kuin ennenkin — levähdin
siellä vasta ensi kerran ja painoin korvani maata vasten kuunnellakseni
pari kolme minuuttia. Mutta en kuullut mitään — muuta kuin hevosen
huohotuksen ja oman sydämeni pamppailun. Olen hyvin pahoillani, Bunny
— mutta jos jolloinkin kirjotat muistelmiani, niin eipä sinulle käyne
vaikeaksi tehdä suurta numeroa tuosta ajojahdista. Kerro laajasti
noista kuolleista kummipuista ja anna kuulain vinkua rakeina. Käännyn
satulassani ja näen Ewbankin lähestyvän tulista neliä valkeassa
puvussaan, jonka minä asianmukaisesti värjään veripunaiseksi. Älä
kirjota 'minä' vaan 'hän', niin eivät tiedä kuinka juttu loppui."
"Mutta sitähän en tiedä minä itsekään", valitin minä. "Veikö tamma
sinut todellakin koko matkan Melbourneen asti?"
"Kyllä, koko matkan, aivan perille asti! Annoin sitä hoitaa hyvin
hotellin tallissa ja jätin sen takaisin tohtorille illalla. Hän vallan
kauhistui kuullessaan, että olin ratsastanut eksyksissä metsässä, ja
seuraavana aamuna hän toi sanomalehden näyttääkseen minulle, mistä olin
säästynyt ollessani saapumatta Yeaan!"
"Epäilemättä mitään?"
"Niin..." sanoi Raffles pitkäveteisesti, sammuttaessaan kaasun, "siitä
asiasta minä en milloinkaan päässyt oikein selville. Olivathan tamma
ja sen väri tuntomerkkejä — onneksi se oli vain tavallinen raudikko —
ja otaksun sen nääntymisen tuntuneen epäiltävältä. Tohtorin käytös oli
ehdottomasti muuttunut. Olen hyvin taipuisa uskomaan, että hän aavisti
jotakin, vaikkakaan ei juuri asian oikeata laitaa. En odottanut häntä,
ja pelkään, että ulkomuotoni lisäsi hänen epäluulojaan."
"Miksi niin?"
"Näetkös, minulla oli ennen varsin tuuheat viikset, mutta ne menetin
päivää myöhemmin kuin viattomuuteni."