Voidaan olla eri mieltä siitä, oliko Raffles ensiluokan murtovaras,
mutta lyömäpallon pelaajana hän oli verraton, sen voin vannoa.
Itse oli hän vaarallinen lyöjä, loistava lyyryn ottaja ja ehkä
aikansa etevin heittäjä, mutta osotti tavallisesti ihan uskomatonta
välinpitämättömyyttä peliä kohtaan yleensä. Hän ei milloinkaan tullut
Lord'in lyömäpallokentälle ilman omaa pallosalkkuansa, eikä ilmaissut
vähintäkään harrastusta kilpailun tuloksia kohtaan, jos ei ollut itse
osan-ottajana. Tämä ei ollut mitään naurettavaa itserakkautta hänen
puoleltaan. Hän vakuutti menettäneensä kaiken innostuksensa peliin, ja
jatkoi pelaamista ainoastaan mitä alhaisimmista syistä.
"Lyömäpallo", puheli Raffles, "kuten kaikki muukin voi olla peräti
hyvä urheilu, kunnes löytää jonkun paremman. Jännittäväisyydessä se on
suuresti takapajulla eräästä toisesta puuhasta, jonka tunnet, Bunny, ja
pelaajien ehdoton vertailu käy lopulta sietämättömäksi. Mitä tyydytystä
on ottaa toisen veräjä, kun mieli tekee hänen pöytähopeoitansa?
No niin, jos satuttaa lyöjän veräjää pallolla, niin onhan se aina
harjotusta laskelmienteon taitoon, ja vastapelaajansa heikkojen kohtien
ainainen valpas vaarin-ottaminen on juuri sitä lajia henkistä urheilua
kuin ihminen tarvitsee. Niin, kenties on jotakin sukulaisuuttakin
noiden kahden asian välillä, kun niitä oikein ajattelee. Mutta minä
luopuisin ainiaaksi lyömäpallosta milloin hyvänsä, Bunny, ellei se
antaisi suojelevaa loistetta sellaiselle kuin minä olen."
"Kuinka niin?" sanoin minä. "Sehän pakottaa sinua esiintymään enemmän
julkisesti kuin on viisasta tai käytännöllistä, luulisin."
"Hyvä Bunnyni, siinä sinä erehdyt. Antautuakseen rikokseen jotensakin
rankaisemattomasti _täytyy_ ihmisellä olla ehdottomasti joku
rinnakkainen, hyvin huomattu toimi — minkä julkisempi sitä parempi.
Sen periaatteen totuus on selvä kuin päivä. Mr. Peace, rauha hänen
tomullensa, häivytti epäluulon hankkimalla itsellensä paikkakunnallista
mainetta viulunsoittajana ja eläintenkesyttäjänä, ja varma vakaumukseni
on, että Jack halkaisija oli toden teolla silmäänpistävän julkinen
henkilö, jonka parlamenttipuheet kerrottiin sanomalehdissä hänen
julmien tekojensa rinnalla. Jos sinä esiinnyt ilmotuslehdessä jollakin
huomatulla sijalla, niin ei sinun milloinkaan epäillä näyttelevän
toista yhtä tärkeätä osaa. Sentähdenpä tahdon, että sinun tulee
harjottaa sanomalehtimiehen ammattia, poikani, ja kirjottaa omalla
nimelläsi niin paljon kuin kykenet. Ja se on ainoa syy, minkä vuoksi
minä en polta mailojani takkapuina."
Mutta silloin kun hän pelasi, ei löytynyt ainoatakaan moista taituria
koko radalla, eikä myös ketään, joka olisi ollut innokkaampi
tekemään hyötyä puolueelleen. Muistan kuinka hän saapui radalle
ennen urheilukauden ensimäistä kilpailua, taskut täynnä kultarahoja,
joita hän asetteli veräjäpylväille poikkipienain tilalle. Oli
jumalien katsomisen arvoinen näky, kun ammattipelaajat heittivät kuin
mielettömät saadakseen kolikoita, sillä niin pian kuin veräjäpylvääseen
osui, viskattiin punta heittäjälle ja toinen asetettiin sijalle; niin,
eräs miekkonen kaappasi itselleen kolme puntaa yhdellä pallolla, joka
sinkautti hajalleen koko veräjän. Se tapa maksoi Rafflesille kahdeksan
tai yhdeksän kultarahaa, mutta hänellä olikin ensi luokan heittäjiä
koko ajan, ja hän sai seuraavana päivänä viisikymmentäseitsemän
pistettä.
Minun huvituksekseni tuli saattaa häntä kaikkiin hänen kilpailuihinsa,
seurata katseellani jokaista palloa, minkä hän heitti, löi taikka
heitti takaisin ulkopuolueen taholta, sekä istua ja jutella hänen
kanssaan kenttäkatoksessa, milloin hän ei tehnyt kumpaakaan. Meidät
olisi voitu nähdä siellä vieretysten katsomassa enintä osaa The
Gentlemen-pallokunnan ensimäisistä kierroksista The Players-pallokuntaa
vastaan heinäkuun toisena maanantaina. Meidät voitiin nähdä, mutta ei
kuulla, sillä Rafflesin ei ollut onnistunut saada tarpeeksi pisteitä
päästäkseen yhdeksi edustajaksi pallokuntaan, joten hän oli harvinaisen
huonolla tuulella mieheksi, joka niin vähän piittäsi pelistä. Ollen
vain harvapuheinen minulle, oli hän suorastaan epäkohtelias useata
pallokunnan jäsentä kohtaan, joka kuvitteli tietävänsä kuinka tuo
vastus oli tapahtunut, tai tuli säälittelemään hänen kovaa onneansa.
Siinä hän istua mökötteli olkihattu vedettynä aina nenälle asti ja
paperossi suussa, joka vääristyi pilkallisesti aina hyvän heiton
tapahtuessa.
Hämmästyin senvuoksi suuresti, kun eräs nuori mies kaikkein hienointa
keikarilajia tunkeutui väliimme ja sai tungettelustaan huolimatta
ylen kohteliaan vastaanoton. En tuntenut nuorukaista ulkonäöltä,
eikä Raffles esitellyt häntä minulle, mutta heidän keskustelunsa
ilmaisi niin pintapuolista tuttavuutta ja sellaista rentomielisyyttä
nuorukaisen puolelta, että ihmettelyni lisääntyi. Uteliaisuuteni nousi
korkeimmilleen, kun Rafflesille ilmotettiin, että toisen isä mielellään
tahtoisi tavata häntä ja hän heti oli valmis tyydyttämään tuon
mielijohteen.
"Hän on naisten lavalla. Tuletteko heti mukaan?"
"Mielelläni", vastasi Raffles. "Pidä paikka minulle, Bunny."
"Nuori Crowley", selitti eräs ääni takanani. "Hän kuului Harrowin
pallokuntaan viime vuonna."
"Kyllä muistan, hän oli laiskin luokallaan."
"Mutta kelpo lyömäpallomies. Hän suoritti tutkintonsa vasta
kahdenkymmenen vuoden ijässä. Ja yksistään isänsä ansiosta hän läpäisi.
Ylhäistä sukua. Ja komea mies kylläkin!"
Peli kyllästytti minua. Olin saapunut ainoastaan nähdäkseni Rafflesin
pelaavan. Pian aloin kaivata häntä takaisin, ja vihdoin huomasinkin
hänen viittovan minulle oikeanpuoleisesta aitauksesta.
"Tahdon esitellä sinut vanhalle lordi Amerstethille", kuiskasi hän
ehtiessäni hänen luokseen. "Niillä on lyömäpalloviikko ensi kuussa, kun
nuori Crowley tulee täysi-ikäiseksi, ja me matkustamme molemmat sinne
pelaamaan."
"Molemmat!" toistin minä. "Mutta minähän en pelaa lyömäpalloa!"
"Hiljaa", kielsi Raffles, "se on yksinomaan minun asiani. Minä olen
valehdellut niinkuin hevonen juoksee", lisäsi hän haudankumealla
äänellä, kun olimme tulleet alas portaita; "toivon ettet sinä nyt sotke
minun peliäni."
Hänen silmissään oli sellainen kiilto, minkä tunnen toisista
tilaisuuksista, mutta en sitä ollut odottanut täällä rauhallisessa
ja säntillisessä piirissä, ja ihan ilmeisinpä aavistuksin seurasin
hänen vaaleata flanellimekkoansa läpi hattujen ja hiuslaitteitten
köynnöksien, jotka kukoistivat naisten telttikatoksen alla.
Lordi Amersteth oli komea vanha herrasmies, jossa pisti silmään
kaksoisleuka ja lyhyet viikset. Hän otti minut vastaan hyvin
kohteliaasti, vaikka hänen sävyssään silti ei ollut vaikea havaita
jotakin vähemmän imartelevaa. Minua kohdeltiin jonakin välttämättömänä
liitteenä verrattomaan Rafflesiin, johon tunsinkin suuttuvani, samalla
kun tein kumarruksen ylimykselle.
"Olen rohjennut", lausui lordi Amersteth, "pyytää erästä The Gentlemen
of England-pallokunnan jäsentä pelaamaan yhden maalais-otteen
lyömäpalloa luonamme ensi kuussa. Hän on ystävällisesti vastannut, että
hän olisi saapunut kovin mielellään, ellette Te olisi ehtinyt kutsua
häntä pienelle kalastusretkelle, mr...mr..." ja lordi Amerstethin
todellakin onnistui muistaa nimeni.
Tietysti kuulin ensi kertaa puhuttavan kalastusretkestä, mutta
kiirehdin vastaamaan, että se luultavasti niin, aivan varmaan
voitaisiin lykätä tuonnemmaksi. Raffles loi minuun vaivihkaa hyväksyvän
silmäyksen. Lordi Amersteth kumarsi jäykästi.
"Erittäin ystävällistä Teiltä", sanoi hän. "Mutta tehän olette itsekin
lyömäpallon pelaaja?"
"Kyllähän hän oli koulussa ollessaan", tokaisi Raffles hävyttömällä
innolla.
"En mikään varsinainen lyömäpallon pelaaja", änkytin minä.
"Ettekö kuulunut kilpailevaan pallokuntaan?" kysyi lordi.
"Ei, en aivan", vastasin minä.
"Mutta hyvin läheltä piti", selitti Raffles kauhukseni.
"No niin, eiväthän kaikki voi kuulua The Gentlemen-pallokuntaan", sanoi
lordi Amersteth. "Poikani Crowley pääsi tuskalla ja vaivalla jäseneksi
pallokuntaan Harrowissa, ja hän tulee pelaamaan. Minä ehkä itsekin
lyöttäydyn mukaan, jos niin tarvitaan, niin että Te ette jää ainoaksi
harjotusta kaipaavaksi, jos kehityksenne on keskeneräinen, ja minua
suuresti ilahduttaisi, jos Tekin tulisitte avustamaan meitä. Voitte
kalastella joessa ennen aamiaista ja jälkeen päivällisen, jos Teitä
haluttaa."
"Minulle olisi suuri kunnia..." alotin minä johdantona ehdottomaan
kieltäytymiseen, mutta Raffles katsahti minuun pitkään, ja minä aloin
empiä, heikko kun olen raukka, ja niin tietysti jouduin kiikkiin.
"Sitten on asia päätetty", lopetti lordi Amersteth hieman ärtyisesti.
"Meillä, nähkääs, tulee olemaan pieni urheiluviikko, kun poikani tulee
täysi-ikäiseksi. Pelaamme Free Foresters-, The Dorsetshire Gentlemen-
ja ehkä erästä omankin paikkakunnan pallokuntaa vastaan. Mr Raffles
kyllä kertoo teille kaiken, ja Crowley voipi kirjottaa. No niin,
luotamme siis teidän molempain saapumiseen." Ja hiukan nyökäyttäen
nousi lordi Amersteth ja vetäytyi uloskäytävää kohden.
Myöskin Raffles nousi, mutta minä tartuin häntä takinhihaan.
"Mitä sinä oikein tarkotat?" kuiskasin minä raivoissani. "Enhän
milloinkaan ole ollut lähellä mihinkään kilpailujoukkoon pääsemistä.
Minä en laisinkaan ole lyömäpallon pelaaja. Minun täytyy päästä tästä
eroon!"
"Eipä toki", kuiskasi hän vastaan. "Sinun ei tarvitse pelata, mutta
sinun pitää tulla mukaan. Jos odotat minua puoli seitsemään, sanon
sinulle minkä tähden."
Mutta minä saatoin arvata syyn, ja minua hävettää tunnustaa, että se
herätti minussa paljoa vähemmän vastenmielisyyttä kuin pelkkä ajatus
tehdä itseni naurunalaiseksi lyömäpallokilpailussa. Se herätti minussa
nöyryytyksen tunteen, jollaista rikoksen ajatus ei enää voinut minussa
aikaansaada, enkä suinkaan rauhallisessa mielentilassa kuljeskellut
ympäri urheilukenttää, Rafflesin hävitessä kenttäkatokseen. Eikä
vähentänyt huonoa tuultani näkemäni pikku kohtaus nuoren Crowleyn ja
hänen isänsä välillä, jolloin jälkimäinen kohautellen olkapäitään
seisahtui ilmottamaan nuorelle miehelle tiedon, jonka tämä otti vastaan
vähän nolostuneena. Minuun kenties vain vaikutti paha omatuntoni, mutta
olisin voinut vannoa, että he olivat harmissaan, kun eivät voineet
saada suurta Rafflesia ilman hänen mitätöntä ystäväänsä.
Sitten soi kello, ja minä kapusin kenttäkatoksen katolle katselemaan
Rafflesin pelaamista. Siellä ylhäällä ei jää näkemättä hienoinkaan
taituruuden piirre, ja jos milloinkaan lyömäpallon pelaaja oli pelkkää
taituruutta, niin sitä oli A.J. Raffles sinä päivänä, jonka koko
lyömäpallomaailma kyllä muistaa. Ei tarvinnut itse olla lyömäpallon
pelaaja ihaillakseen hänen täydellistä mestaruuttaan yli kaikkien
laskelmien, hänen kauniita vapaita liikkeitänsä, jotka olivat
aina yhtä miellyttävät, olivatpa kuinkakin nopeat, tai mutkikkaan
hyökkäysjärjestelmänsä loppumatonta älykkyyttä. Se ei ollut ainoastaan
voimailutemppujen näytös, se oli neron kilpataistoa, jolla oli
erikoinen merkitys minun silmissäni. Minä näin "noiden molempain
asiain sukulaisuuden" koko sen ehtoopäivän väsymättömässä taistelussa
Englannin ammattipelaajien valiojoukkoa vastaan. Minuun tehosi se voima
ja teräväjärkisyys, kärsivällisyys ja tarkkuus, ajatuksien ja lihaksien
yhteistoiminta, joka antoi kaikelle taiteellisen leiman. Kaikki oli
niin luonteenomaista sille toiselle Rafflesille, jonka yksistään minä
tunsin!
"Minua huvitti pelata tänään", selitteli hän sitten vaunuissa. "Mutta
olen niin suutuksissani, että vereni kiehuu. Ei mikään ärsytä niin
minua, kuin tulla kutsutuksi lyömäpallopeliin, aivan kuin minä olisin
ammattipelaaja!"
"Miksi ihmeessä menet sinne sitten?"
"Rangaistakseni niitä, ja — sentähden että me olemme jotensakin tyhjät,
Bunny, ennen urheilukauden loppua."
"Vai niin!" sanoin minä. "Sitähän jo minäkin arvailin."
"Tietysti! Ne kait aikovat toimeenpanna oikein pramean juhlaviikon —
tanssiaisia, päivällisiä — pieniä ylellisiä illanviettoja tutummalle
piirille — yleisön päivällisiä — ja otaksuttavasti säihkyy koko talo
jalokiviä. Jalokiviä oikein kasoittain! Tavallisesti ei mikään saa
minua väärinkäyttämään kutsuvieraan asemaa. Sitä en ole milloinkaan
tehnyt, Bunny. Mutta tässä tapauksessa meidät on otettu palvelukseen
kuin tarjoilijat ja soittokunta, ja totisesti annamme heidän maksaa!
Käydäänpä jonnekin syömään päivällistä kaikessa rauhassa, puhellaksemme
asiasta."
"Tämä tuntuu minusta olevan perin kehnoa lajia varkautta", en voinut
olla sanomatta, ja Raffles myönsi heti tämän ainoan vastaväitteeni
oikeaksi.
"Kehnoahan se on lajiaan", tuumi hän, "mutta sitä en voi auttaa. Me
olemme juuri joutumaisillamme peräti kehnoon rahalliseen tilaan, ja
sitä on kartettava. Sitäpaitsi on moinen omiaan noille ihmisille, ja
niillä on yltäkyllin varoja. Äläkä kuvittele sen sujuvan niinkuin
lastenleikin; ei mikään ole helpompaa kuin siepata saalis, mutta eipä
mikään taas vaikeampaa kuin välttää kaikki epäluulot, kuten meidän
tietysti täytyy tehdä. Koko tulokseksi ehkä vain jääpi se, että voimme
perehtyä linnaan toista kertaa varten. Niin, kuka tietää? Meillä on
kaikessa tapauksessa viikkoja ajatella asiaa, sinulla ja minulla."
En tahdo väsyttää lukijaa kuvailemalla näitä viikkoja; riittää sanoa,
että "ajattelemisen" suoritti tykkänään Raffles, joka ei aina vaivannut
itseään ilmottamalla ajatuksiaan minulle. Mutta hänen vaiti-olonsa ei
enää ollut niin härnäävä. Aloin tyytyä pitämään sitä välttämättömänä
aineksena näissä pikku hankkeissa. Ja viimeisen tällaisen seikkailumme
jälkeen, etenkin sen saavutettua ratkaisunsa, oli uskoni Rafflesiin
liian luja järkkyäkseen hänen puuttuvasta luottamuksestaan minua
kohtaan, jonka vieläkin katson olleen paremmin peräisin rikollisen
vaistosta kuin miehen harkinnasta.
Maanantaina elokuun 10 p:nä saavuimme Milchester Abbeyhin Dorset'issa;
ja kuukauden alussa kuljeskelimme pitkin seutua ongenvapa olalla.
Tarkoituksena oli saada meidät heti tunnetuiksi paikkakunnalla
sävyisinä kalamiehinä ja jossain määrin tutustua seutuun vastaisia,
perusteellisemmin suunniteltavia hankkeita varten siltä varalta,
että urheiluviikko tuottaisi laihan tuloksen. Rafflesilla oli vielä
eräs toinenkin aije, jonka hän säilytti salaisuutenaan, kunnes sai
minut sinne. Muutamana päivänä otti hän esille lyomäpallon eräällä
niityllä, jonka poikki kuljimme, ja heitteli sitä minulle harjottelua
varten tunnin ajan. Me vietimme sitte monta tuntia lyömäpalloa
harjotellen läheisimmällä kentällä, ja jos en milloinkaan ennen ole
lyömäpalloa yrittänyt, niin oli minulla tuolla viikolla suurempi oikeus
lyömäpallomiehen nimeen kuin konsanaan ennen tai jälkeen.
Jo maanantai-aamuna tapahtui meille jotakin. Olimme lähteneet
liikkeelle eräältä autiolta pikku rautatieasemalta hyvän matkan päässä
Milchesteristä, kun meidät yllätti sadekuuro, jolloin juoksimme
tiepuolessa olevasta majatalosta suojaa etsimään. Eräs punakka,
hienosti puettu herra istui salissa lasin ääressä, ja olisin voinut
vaikka vannoa, että hänen näkemisensä se Rafflesin peräytti takaisin
kynnykseltä ja sai sitten itsepintaisesti vaatimaan paluuta asemalle
takaisin sateessa. Hän taasen vakuutti minulle, että happaman oluen
lemu oli hänet tukehuttaa. Ja hänen miettiväisenä maata tähystelevät
silmänsä ja rypistyneet kulmakarvansa sain tulkita miten osasin.
Milchester Abbey on harmaa, nelikulmainen rakennus, syvällä tuuheassa
metsäseudussa; ja sen kolmikertaisessa rivissä vanhanaikaisia
akkunoita näyttivät kaikki ruudut heijastavan valoa, kun me saavuimme
juuri parahiksi ennättääksemme pukeutua päivälliselle. Vaunut
olivat vierineet ties kuinka monen keskeneräisen kunniaportin läpi
ja ohi telttojen ja lipputankojen, jotka oli pystytetty rehevälle
vihreälle lyömäpallokentälle, jolla Raffles oli ottanut ylläpitääkseen
pelaajamainettaan. Mutta kaikkein juhlallisinta oli sisällä huoneissa,
missä tapasimme suunnattomat joukot vieraita koolla, niiden joukossa
useampia ylhäisiä ja huomattuja henkilöitä kuin milloinkaan olin
samassa huoneessa nähnyt. Tunnustan vilpittömästi hämmennykseni.
Asiamme ja näyteltävänäni oleva väärä osa riisti minulta sen varman
esiintymisen, jonka olin toisinaan kuvitellut ansiokseni, ja minulla
on kiusallinen muisto siitä hermostuneesta huojennuksesta, jota tunsin
ilmotettaessa, että päivällispöytä oli katettu. Vähänpä aavistin, mikä
kidutus vieläkin oli edessäni.
Minä vein pöytään erään paljoa vähemmän pelottavan nuoren naisen kuin
mitä olisi voinut osalleni sattua. Alussa kiittelin itseäni todellakin
onnelliseksi tässä suhteessa. Miss Melhuish oli kirkkoherran tytär,
ja hänet oli kutsuttu ainoastaan jotta saataisiin täydet parit. Hän
ilmoitti minulle nämä molemmat tiedot ennenkuin liemi ehti eteemme,
ja hänen keskustelunsa jatkui yhtä viehättävän avomielisenä. Hänellä
näytti olevan melkein kiihko antaa tietoja. Minun tarvitsi vain
kuunnella, nyökäytellä päätäni ja olla kiitollinen. Kun tunnustin
tuntevani vain harvoja läsnäolijoita edes ulkonäöltä, alkoi hupaisa
pöytätoverini kertoa kuka kukin oli; hän alotti minun vasemmaltani
ja työskenteli tunnollisesti läpi koko piirin aina oikeanpuoleiseen
naapuriinsa asti. Tämä vei pitkän tovin ja huvitti minua todellakin,
mutta sitäpä en voi sanoa kaikesta mikä nyt seurasi, ja ilmeisesti
herättääkseen uudelleen mielenkiintoani kysyi miss Melhuish minulta
äkkiä merkitsevän kuiskaavalla äänellä, voinko minä säilyttää
salaisuuden.
Vastasin siihen kyllä pystyväni, ja nyt seurasi toinen kysymys vielä
pidätetymmällä ja jännitetymmällä äänenpainolla:
"Pelkäättekö murtovarkaita?"
"Murtovarkaita!" Jopa viimeinkin hätkähdin valppaaksi. Tuo sana
vaikutti minuun syvästi. Minä kertasin sen kauhistuneena kysymyksenä.
"Olenpa siis viimeinkin löytänyt jotakin, mikä kiinnittää mieltänne!"
virkkoi miss Melhuish viattomalla voitonriemulla. "Niin —
murtovarkaita! Mutta älkää puhuko niin kovaa. Asiaa pidetään syvänä
salaisuutena. Minun ei pitäisi todellakaan puhua siitä teille."
"Mutta mitä siinä sitten on puhumista?" kuiskasin minä
kärsimättömyydellä, joka oli hänelle mieluinen.
"Lupaatteko vaieta asiasta?"
"Tietysti."
"Niin, seudullamme liikkuu murtovarkaita."
"Ovatko tehneet varkauksia?"
"Eivät vielä."
"Kuinka sitten tiedätte?"
"Ne on nähty. Piirikunnassa. Kaksi hyvin tunnettua Lontoon varasta."
"Kaksi!" Vilkaisin Rafflesiin. Niin olin tehnyt monta kertaa illan
kuluessa ja kadehtinut hänen hyvää tuultaan, hänen rautaisia hermojaan,
hänen kevyttä sukkeluuttaan, hänen täydellistä tyyneyttään ja
itsensähillitsemistään. Mutta nyt tuli minun häntä sääli; keskellä omaa
kauhuani ja hämmästystäni surkuttelin häntä, hänen tuossa istuessaan
syöden ja juoden, jutellen ja nauraen, ilman pelon tai hämmennyksen
varjoakaan kauniilla, miellyttävillä, urheilla kasvoillaan. Otin
samppanjalasini ja tyhjensin sen.
"Kuka heidät on nähnyt?" kysyin sitte tyynesti.
"Eräs salapoliisi. Jälkiä on seurattu Lontoosta joku päivä sitten.
Niiden luullaan suunnittelevan jotakin yritystä täällä linnassa."
"Mutta miksi niitä ei vangita?"
"Juuri samaa kysyin minä tänä iltana isältäni tänne tullessamme; hän
sanoi, ettei ole vielä saapunut vangitsemiskäskyä, joten voidaan
ainoastaan pitää heidän liikkeitään silmällä."
"Vai niin, niitä vartioidaan?"
"Kyllä, muuan salapoliisi on vasiten matkustanut tänne sitä varten.
Ja kuulin lordi Amerstethin sanovan isälle, että ne oli nähty tänään
ehtoopäivällä Warbeckin asemalla."
Juuri siellä, missä Rafflesin ja minut sade yllätti! Meidän äkillinen
pakenemisemme majatalosta oli nyt selitetty; toiselta puolen ei enää
mikään vieruskumppanini puhe ollut minulle yllätys, ja minun onnistui
silmätä häntä kasvoihin ja hymyillä.
"Tämä on todellakin kovin jännittävää, neiti Melhuish", sanoin. "Saanko
kysyä, kuinka olette saanut tietää noin paljon?"
"Isäni kautta", kuului luottamuksellinen vastaus. "Lordi Amersteth
neuvotteli hänen kanssaan, ja hän neuvotteli minun kanssani. Mutta
Jumalan tähden! Älkää antako asian mennä edemmäs! En voi käsittää mikä
johti minut puhumaan tästä teille."
"Voitte luottaa minuun, miss Melhuish. Mutta — pelkäättekö te?"
Miss Melhuish nauraa kikatti.
"En rahtuakaan! Ne eivät tule pappilaan. Sieltä ei löydy mitään heille.
Mutta katsokaa ympärillenne, katsokaa jalokiviä... silmätkää vain lady
Melrosen kaulaketjua!"
Melrosen leskimarkiisitar oli niitä harvoja henkilöitä, joita oli ollut
tarpeeton nimeltä mainita minulle. Hän istui lordi Amerstethin oikealla
puolella kuulotorvi korvalla ja joi samppanjaa tavallisella, yleisesti
tunnetulla vapaamielisyydellään — suopein, kevytmielisin vanha rouva
mitä milloinkaan voi tavata. Timanteista ja safiireista sommiteltu
kaulaketju nousi ja laski hänen täyteläisellä povellaan.
"Sen väitetään maksavan vähintäin viisituhatta puntaa", jatkoi
kumppanini. "Niin kertoi minulle lady Margaret tänä aamuna (lady
Margaret istuu ystävänne hra Rafflesin vieressä), ja tuo vanha kelpo
rouva tahtoo välttämättömästi koreilla sillä joka ilta. Ajatelkaahan
mikä saalis se olisi! Ei, me emme tunne minkään suoranaisen vaaran
uhkaavan meitä pappilassa."
Kun naiset nousivat pöydästä, vaati miss Melhuish minulta uuden
vaiti-olon lupauksen ja jätti minut, tuntien tosin pikku tunnonvaivaa
suulautensa tähden, mutta kuitenkin enemmän tyytyväisyyttä siitä, että
oli epäilemättä joutunut huomattavaksi henkilöksi minun silmissäni.
Tämä saattaa kuulostaa itserakkaalta, mutta onhan kaiken keskustelun
lähteenä tämä tosi-inhimillinen, yleinen halu saada vaikuttaa
kuulijaansa. Miss Melhuish vaan tahtoi vaikuttaa hinnalla millä
hyvänsä. Ja hän oli tosiaankin onnistunut.
En tahdo kuvailla mitkä tunteet kahden seuraavan tunnin kuluessa
kuohuivat sielussani. Ponnistelin saadakseni virkkaa pari sanaa
Rafflesille, mutta epäonnistuin lakkaamatta. Ruokasalissa sytyttivät
hän ja Crowley samalla tulitikulla paperossinsa ja pitivät
päänsä yhdessä koko ajan. Vierashuoneessa kuulin hänen suureksi
mielenkarvaudekseni latelevan loppumatonta lorua lady Melrosen
kuulotorveen. Raffles tunsi hänet jo Lontoosta. Lopuksi pelasivat he
biljardihuoneessa pitkän otteen, minun istuessani jonkun matkan päässä
mitä ikävimmässä seurassa, puhetoverinani kun oli eräs hyvin vakava
skotlantilainen, joka oli tullut jälkeen päivällisen eikä voinut puhua
muusta kuin uusimmista parannuksista silmänräpäysvalokuvauksen alalla.
Hän ei ollut tullut ottamaan osaa kilpailuihin (kertoi hän minulle),
vaan toimittamaan lordi Amerstethille sellaisen sarjan lyömäpallokuvia,
jonka veroista ei milloinkaan ennen oltu nähty; en kuitenkaan voinut
tulla selville, oliko hän tilapäinen vaiko ammattivalokuvaaja.
Muistan ainoastaan, että koetin hälventää ajatuksiani silloin tällöin
päättäväisesti kuuntelemalla tuon sietämättömän ihmisen puhelua.
Viimein tuli kidutuksestani loppu; lasit olivat tyhjennetyt, herrat
sanoivat hyvää yötä, ja minä seurasin Rafflesia ylös hänen huoneeseensa.
"Kaikki on hukassa!" läähätin minä, kun hän kiersi kaasun palamaan ja
minä suljin oven. "Meitä vartioidaan. Jälkiämme on seurattu Lontoosta
asti. Täällä on salapoliisi!"
"Mistä _sinä_ sen tiedät?" kysyi Raffles ja kääntyi nopeasti päin
minua, mutta ilman vähintäkään vastenmielisyyttä. Ja minä kerroin
hänelle, kuinka olin saanut tietää tämän kaiken.
"Tietysti", lisäsin, "se oli tuo mies, jonka näimme majatalossa
ehtoopäivällä."
"Salapoliisi?" sanoi Raffles. "Vai niin, sinä et siis tunne
salapoliisia, kun näet sellaisen, Bunny?"
"Jos ei se ollut hän, niin kuka sitten?"
Raffles puisteli päätään.
"Ajatteles, että sinä olet jutellut hänen kanssaan kokonaisen tunnin
biljardihuoneessa, eikä sinulla kuitenkaan ole aavistustakaan kuka hän
oli!"
"Skotlantilainen valokuvaaja!"
Vaikenin säikähtäneenä.
"Skotlantilainen hän on", virkkoi Raffles, "ja ehkä myös
valokuvaajakin. Sitä paitsi on hän apulaispäällikkö Mackenzie Scotland
Yardin etsivästä osastosta — sama mies, jolle minä lähetin kutsun
tuona huhtikuun iltana. Ja sinä et voinut kokonaisessa tunnissa saada
selville kuka hän oli! Voi, Bunny, Bunny, sinua ei ole luotu rikoksen
uralle!"
"Mutta", huomautin minä, "jos hän on Mackenzie, niin kuka oli sitten se
mies, jonka vuoksi sinä käpälämäkeen Warbeckista läksit?"
"Se, jota hän vartioitsee!"
"Mutta meitähän hän vartioitsee!"
Raffles loi minuun säälivän katseen ja ravisti taas päätään ennenkuin
ojensi minulle avonaisen paperossikotelonsa.
"En tiedä onko polttaminen kielletty makuuhuoneissa, mutta parasta on,
että otat paperossin ja istuudut oikein tukevasti tuolille, sillä nyt
sanon sinulle jotakin hämmästyttävää."
Otin nauraen paperossin.
"Sano mitä tahdot, rakas ystävä, kunhan Mackenzie vain ei todellakaan
vaani minua ja sinua."
"Ei, asianlaita ei ole niin, eikä voi olla niin, ja täytyy olla Bunny
voidakseen silmänräpäykseksikään otaksua, että se niin on. Luuletko
todellakin, että hän voisi istua ja aivan tyynesti katsella, kuinka
hänen murtovarkaansa pelaa biljardia aivan hänen nenänsä edessä? No
niin, sitä hän ehkä voisi, sillä Mackenzie on hyvin kylmäverinen;
mutta minä en ole kyllin kylmäverinen voittaakseni pelin sellaisissa
olosuhteissa. Sitä en ainakaan usko; olisipa muuten hauska koettaa.
Asema oli sellaisenaankin hyvin jännittävä, vaikka tiesin ettei hän
meitä ajatellut. Crowley kertoi minulle kaikki päivällisen jälkeen, ja
minähän olin itse nähnyt yhden noista veijareista ehtoopäivällä. Sinä
luulit, että salapoliisi se pani minut pyörtämään takaisin majatalosta.
En todellakaan tiedä, miksi en puhunut sinulle siitä heti; mutta
asia oli aivan päinvastoin. Tuo pyntätty punakka hölmö on Lontoon
ovelimpia murtovarkaita, ja olen kerran tyhjentänyt lasin hänen ja
meidän yhteisen varastetunkätkijämme kanssa. Minä olin sillä kertaa
eastend'iläinen sekä kieleltäni että asultani, mutta ymmärräthän etten
tarpeettomasti tahdo tulla vaaraan joutua tuollaisen tuntemaksi."
"Hän ei ole yksin, kuulin."
"Eipä tietystikään; hänellä on ainakin yksi apulainen mukanaan, ja
väitetään, että täällä talossakin joku on hänen puuhissaan."
"Onko lordi Crowley kertonut sinulle niin?"
"Crowley ja samppanja yhdessä. Tietystikin luottamuksessa, ihan
niinkuin sinun tyttösi, mutta eipä maininnut Mackenzieta. Kertoi
vain, että eräs salapoliisi oli väijyksissä, siinä kaikki. Että
he ovat tuoneet hänet tänne vieraana, se on selvästi heidän suuri
salaisuutensa, jota täytyy varoa muilta vierailta, koska se häiritsisi
heitä ja erittäinkin palvelijoita, joita hän on täällä pitämässä
silmällä. Se on minun käsitykseni asemasta, Bunny, ja sinun täytyy
myöntää, että tämä on suunnattomasti enemmän mieltäkiinnittävä kuin
milloinkaan olisimme voineet odottaa."
"Mutta sanomattoman paljon vaikeampaa meille", huomautin minä huoaten
pelkurimaisesta huojennuksesta. "Kätemme ovat kaikessa tapauksessa
sidotut tällä viikolla."
"Se ei ole välttämätöntä, Bunny hyvä, vaikkakin myönnän, että
mahdollisuudet ovat meitä vastaan. En kuitenkaan ole siitäkään
varma. On kaikenlaisia tilaisuuksia näissä kolmipuolisissa asioissa.
Pane A pitämään silmällä B:tä, niin hän ei voi tarkata C:tä. Sehän
on johdonmukaista; mutta Mackenzie on hyvin merkitsevä A. Minä en
mielelläni pitäisi varastettua tavaraa takanani, niin kauvan kuin hän
on talossa. Mutta olisi suuremmoista luikahtaa A:n ja B:n väliin, ja
pimittää heidät molemmat samalla kertaa. Maksaisi todellakin vaivan
tehdä se, Bunny; kannattaisipa yksistään voittaa tuollaisia vanhoja
suurveikaleita, kuin B ja hänen väkensä ovat, heidän omassa pelissään!
Eikö totta, Bunny? Se olisi melkein kuin voittelu... ottelu elämästä ja
kuolemasta Englannin etevimpäin lyömäpallomiesten kesken!"
Hänen silmänsä loistivat kirkkaammin kuin pitkään aikaan olin nähnyt.
Ne loistivat sitä luonnotonta ihastusta, joka niissä syttyi ainoastaan
hänen ajatellessaan jotakin uutta urotyötä. Hän riisui kenkänsä ja
alkoi kävellä nopeasti ja äänettömästi edes takaisin huoneessa; sitten
Ruben Rosenthalin kunniaksi annettujen päivällisten ei Raffles ollut
näyttäynyt noin uhoissaan minun läsnäolossani; eikä minulla ollut
mitään sitä vastaan, että minua juuri tällä hetkellä muistutettiin
siitä surkeasta retkestä, johon nuo kekkerit olivat aiheen antaneet.
"Hyvä ystävä", virkoin tavotellen hänen äänensä sävyä, "sinä olet aivan
liiaksi viehättynyt vaarallisiin hommiin; sinä kerran vielä kaadut
urheilu-intosi uhrina. Ota oppia viimeisestä seikkailustamme äläkä
lennä liian korkealle, jos mielit säästää oman nahkamme. Tutki taloa
niin paljon kuin haluat, mutta älä mene pistämään päätäsi Mackenzien
kitaan!"
Minun kuvakieleni sai hänet seisahtumaan paperossi sormien välissä ja
naurunhaluinen kiilto silmissään.
"Sinä olet aivan oikeassa, Bunny. Sitä minä en tee. En totta tosiaan.
— Mutta — näitkö vanhan lady Melrosen kaulaketjua? Sitä olen himoinnut
vuosikausia. En silti aijo käyttäytyä narrin tavoin, en, kautta
kunniani... mutta hitto vieköön, päästä voitolle sekä ammattivarkaista
että Mackenziestä! Se olisi suuremmoinen peli, Bunny, suuremmoinen
peli!"
"Niin, mutta sinä et saa pelata sitä tällä viikolla."
"En, en, sitä en tee. Mutta ihmettelenpä kuinka mestarivarkaat aikovat
menetellä? Sen tahtoisin mielelläni tietää. Näinköhän heillä todellakin
on rikostoveri tässä talossa? Voi miten soisinkaan tuntevani heidän
pelinsä! Mutta kaikki käy hyvin, Bunny, älä ole levoton; olkoon kaikki
kuten sinä tahdot."
Ja saatuani tämän vakuutuksen menin omaan huoneeseeni ja sitten levolle
uskomattoman keveällä sydämellä. Olin vielä siksi rehellinen mies, että
iloitsin nykyisen tekosemme lykkäytymisestä, pelkäsin sen suorittamista
ja surkeilin sen välttämättömyyttä, mikä kaikki vain ilmaisee sen
selvän tosiasian, että olin verrattomasti heikompi kuin Raffles, mutta
aivan yhtä paljon siveellisesti rappiolla. Minulla oli kuitenkin
eräs luja puoli. Minulla oli kyky kerrassaan häätää mielestäni
kaikki epämieluiset ajatukset, jotka eivät olleet aivan läheisesti
liittyneet olevaiseen hetkeen. Harjottelemalla tätä ominaisuutta
olin elänyt kevytmielistä elämääni Lontoossa samalla synnillisellä
tyytyväisyydellä, jota se oli minulle edellisenä vuonna tuottanut.
Samaten oli minulla nytkin hauskaa tämän lyömäpalloviikon aikana
Milchesterissä, vaikka olin odottanut sitä sellaisella pelolla.
Oli kyllä muitakin aiheita tälle odottamattomalle mielihyvälleni.
Ensinnäkin löytyi, _mirabile dictu_, pari muuta vieläkin verrempää
ääliötä kuin minä lyömäpalloradalla. Heti viikon alussa, jolloin
se minulle tärkeintä olikin, onnistui minun saada hyvinkin kehuvaa
ylistelyä eräällä näppärällä kaappauksella: pallo, jonka ainoastaan
kuulin suhisevan ilmassa, sinkosi nimittäin käteeni, ja lordi Amersteth
onnitteli minua julkisesti. Tätä onnellista sattumaa en edes itsekään
voinut saada unhotukseen, ja kun ei mikään paremmin auta eteenpäin
kuin menestys, ja etevimpäin lyömäpallopelaajain alinomaiset rohkaisut
olivat voimakkaana kannustimena minulle, onnistuin seuraavalla
kerralla mainiosti parilla juoksulla. Miss Melhuish sanoi minulle
paljon hyvää ja kaunista sinä iltana suurissa tanssiaisissa, jotka
annettiin varakreivi Crowleyn täysi-ikäiseksi tulemisen johdosta;
hän kertoi minulle myös, että juuri sinä yönä rosvot luultavasti
tekisivät yrityksensä, ja hän oli täynnä teeskenneltyä lapsellista
pelkoa, meidän istuessamme puutarhassa, vaikka se ja koko ympäristö oli
juhlatulituksin valaistu aina aamuun asti. Rauhallinen skotlantilainen
otti päivän mittaan lukemattomia valokuvia, joita hän kehitti öisin,
palvelusväen huonekerrassa sijaitsevassa pimeässä huoneessa, ja luja
vakaumukseni on, että ainoastaan kaksi vierasta tiesi mr Clephanen
Dundeesta salapoliisi Mackenzieksi.
Viikko piti lopettaa lauvantaina juhlakilpailulla; pari kolme miestä
aikoi keskeyttää siinä-olonsa aikaisin matkustaakseen takaisin
Lontooseen. Mutta kilpailua ei milloinkaan tapahtunut. Aikaisin
lauvantai-aamuna sattui surullinen tapaus Milchester Abbeyssa.
Kerron asian kuten itse sen näin ja kuulin. Huoneeni akkunat antoivat
keskiparvekkeelle eivätkä olleet edes samassa huonekerrassa, missä
Raffles — ja luultavasti kaikki muutkin — asustivat. Minä asuin
erään ison huoneuston pukuhuoneessa, ja lähimmät naapurini olivat
lady Melrose sekä isäntäväkeni. Perjantai-iltana olivat varsinaiset
juhlallisuudet loppuneet, ja ensi kertaa koko viikolla olin nukkunut
hyvin jälkeen puolenyön, kun äkkiä säikähdyksestä läähättäen hätkähdin
istualleni sängyssäni. Raskas mätkähdys oveani vasten ... ja sitten
kuulin huohotusta ja sukkasillaan polkevien jalkojen töminää.
"Nyt olette kiinni", mutisi ääni. "Mikään vastustelu ei hyödytä."
Puhuja oli skotlantilainen salapoliisi, ja vereni hyytyi uudesta
peljästyksestä. Mitään vastausta ei kuulunut, mutta huohotus kävi vielä
voimakkaammaksi ja jalat tömisivät lattiaan yhä kohoavalla vauhdilla.
Äkillisen säikähdyksen vallassa hyppäsin sängystäni ja työnnälsin oven
auki. Palava kynttilä valaisi eteistä, ja sen valossa näin Mackenzien
taistelevan pelottavan vastustajan kanssa.
"Pidättäkää tätä miestä!" huusi hän, kun minä näyttäydyin. "Pidättäkää
lurjusta!"
Mutta minä seisoin kuin hölmö, kunnes he molemmat hoippuivat taaksepäin
minua kohti; silloin huokasin syvään ja heittäydyin miehen kimppuun,
jonka kasvot olin vihdoinkin nähnyt. Se oli eräs palvelijoista,
joka oli tarjoillut pöydässä, ja tuskin olin häneen tarttunut, kun
salapoliisi hellitti irti. "Pitäkää kiinni", huusi hän. "Niitä on
useampia alhaalla."
Ja hän juoksi alas rappusia. Sitten avautui toisia ovia, ja lordi
Amersteth ja hänen poikansa näyttäysivät housusillaan. Mies heitti
vastaan pinnistelemästä, mutta minä pitelin häntä vielä kiinni, kun
Crowley väänsi kaasun palamaan.
"Mitä hittoa tämä kaikki merkitsee?" kysyi lordi Amersteth silmiään
siristellen. "Kuka se juoksi alas?"
"Mac — Clephane", sanoin minä nopeasti.
"Ahaa!" huudahti hän ja kääntyi palvelijaan. "Vai niin, te siis olette
varas? Hyvin tehty! Hyvin tehty! Missä saatiin hänet kiinni?"
Siitä ei minulla ollut aavistustakaan.
"Lady Melrosen ovi on auki", sanoi Crowley. "Lady Melrose! Lady
Melrose!"
"Unohdat, että hän on kuuro", huomautti lordi Amersteth.
"Kas, nyt tulee varmaan hänen kamarineitinsä..."
Eräs sisäovi oli auennut, seuraavassa hetkessä kuului pieni huudahdus,
ja valkea olento liikehti kynnyksellä.
"_Où est donc l'écrin de madame le marquise? La fenêtre est ouverte. Il
a disparu_!"
"Tuhat tulimaista, akkuna auki ja jalokivilipas kadoksissa!" huudahti
lordi Amersteth. "_Mais comment est madame la marquise? Est-elle bien_?"
"_Oui, milord. Elle dort_."
"Onko hän nukkunut tällaisessa melussa?" ihmetteli mylord. "Sitten hän
on ainoa..."
"Miksi juoksi Mackenzie — Clephane?" kysyi nuori Crowley.
"Hän sanoi alhaalla olevan useampia."
"Minkätähden ette voinut sanoa sitä ennen?" huudahti hän, ja nyt tuli
hänen vuoronsa syöstä alas portaita.
Häntä seurasivat kintereillä melkein kaikki lyömäpallopelaajat, jotka
nyt yhtenä ryhmänä ilmestyivät näyttämölle, mutta ainoastaan heti
jättääkseen sen ja ottaakseen osaa takaa-ajoon. Raffles oli yhtenä
muassa, ja minä olisin mielelläni seurannut häntä, ellei palvelija
olisi juuri tempautunut livistämään käsistäni ja tehnyt hyppäystä sille
taholle, mistä he olivat tulleet. Lordi Amersteth otti hänet kiinni
silmänräpäyksessä, mutta hän ponnisteli hurjasti vastaan, ja meitä
täytyi olla kaksi laahaamassa häntä alas portaita, peljästyneiden
huudahduksien kajahdellessa puoliavoimista ovista. Me jätimme hänet
kahdelle toiselle palvelijalle, jotka näyttäytyivät yöpaidat housuihin
sullottuina, ja isäntäni oli kylliksi kohtelias lausuakseen imartelevia
huomautuksia mennessään edelläni ulos.
"Luulen kuulleeni laukauksen", sanoi hän; "ettekö tekin kuullut?"
"Minusta tuntui ammutun kolme laukausta."
Ja me ryntäsimme ulos pimeään.
Muistan miten vastenmieliseltä tuntui kävellä paljain jaloin hiekalla
ja märässä, kylmässä ruohossa, äänien perässä, jotka kuuluivat
etäältä ruohokentältä. Yö oli niin sysimusta, että olimme keskellä
lyömäpallomiehiä ennen kuin erotimme häämyäkään heidän vaaleista
housuistaan, ja lordi Amersteth oli vähällä polkea Mackenzieta, joka
makasi pitkällään kasteisella maalla.
"Kuka tämä on?" huudahti hän. "Mitä onkaan tapahtunut?"
"Se on Clephane", selitti eräs herrasmies, joka oli polvillaan hänen
vieressään. "Häneen on sattunut luoti."
"Elääkö hän?"
"Juuri hiukan."
"Suuri Jumala! Missä on Crowley?"
"Täällä olen", huusi hengästynyt ääni. "Ei maksa vaivaa, hyvät ystävät.
Ei ole merkkiäkään siitä minne päin he ovat hävinneet. Täällä on
Raffles; hänkin jo katsoo ajon hyödyttömäksi." Ja he tulivat juosten
henki kurkussa.
"No niin, kaikessa tapauksessa on meillä yksi heistä", mutisi lordi
Amersteth. "Nyt meidän täytyy ennen kaikkea toimittaa tämä mies
poloinen kannetuksi sisälle. Ottakoon joku häntä kainaloista. Ja sitte
keskikohdalta... kaksi voi ottaa toisiansa käsistä kiinni ja tukea
häntä ristiluiden paikalta. Eteenpäin nyt yhtaikaa... tänne päin! Mies
parka, mies parka! Hänen nimensä ei ole Clephane, hän on salapoliisi
Lontoosta, vartavasten matkustanut tänne noiden rosvojen vuoksi."
Raffles ensimäisenä ilmaisi hämmästystään, mutta hän oli myös
ensimäisenä nostamassa haavottunutta.
Eikä kenenkään kädet olleet voimakkaammat tai hellävaraisemmat kuin
hänen tuolla pitkällä vaelluksella linnaan. Hetken kuluttua makasi
tajuton eräällä kirjastohuoneen sohvalla. Saatuaan jäätä haavalleen ja
konjakkia kurkkuunsa hän avasi silmänsä ja liikutti huuliaan.
Lordi Amersteth kumartui hänen ylitseen saadakseen selvää hänen
sanoistaan.
"Kyllä, kyllä", sanoi hän, "me olemme saaneet yhden heistä kiinni,
aivan haavoittumatta. Sen lurjuksen, jonka kanssa te ottelitte tuolla
ylhäällä." Lordi Amersteth kumartui yhä lähemmäs häntä. "Pahuus
vieköön, heittikö hän jalokivilippaan ulos ikkunasta? Ja ne ovat
vieneet sen? No niin... toivon vain, että voimme pelastaa tämän kunnon
miehen hengen; nyt pyörtyi hän taas."
Tunti kului, aurinko teki nousuaan.
Tusina nuoria herroja istuskeli biljardihuoneen sohvilla, juoden
whiskyä ja soodaa, päällystakissaan ja leveissä housuissaan ja jutellen
vielä vilkkaasti kaikki yhtaikaa. Aikataulu kulki kädestä käteen;
lääkäri oli yhä kirjastossa. Viimein avautui ovi, lordi Amersteth pisti
päänsä sisään.
"Tila ei ole toivoton", hän sanoi, "mutta kuitenkin hyvin huono. Tänään
ei tule lyömäpallopelistä mitään."
Jälleen tunnin kuluttua olivat useimmat meistä matkalla aamujunalle;
täytimme yhden vaunun melkein tungokseen asti. Yhä vielä puhuimme
kaikki yhtä aikaa yön tapahtumista, ja yhä vielä olin minä pikku
sankari tavallani sen tähden, että olin pidellyt rosvoa, joka oli
vangittu; tyytyväisyyteni oli ylen suuri. Raffles katseli minua
silmäkulmainsa alitse. Emme olleet sanaakaan vaihtaneet, emmekä
sanaakaan hiiskuneet, ennenkuin erosimme toisista Paddingtonin asemalla
ja ajoimme katuja pitkin ajurin äänettömillä rattailla ja kulkusten
kilistessä.
"Vai niin, Bunny", virkkoi Raffles, "mestarivarkaat ne siis korjasivat
saaliin puoleensa?"
"Niin", sanoin minä, "ja minä olen oikein sydämestäni iloinen..."
"Siitä että Mackenzie parka sai luodin rintaansa?"
"Siitä että minä ja sinä kerrankin olemme viattomalla puolella."
"Sinä olet toivoton, Bunny, aivan toivoton! Otaksun ettet olisi
evännyt osuuttasi, jos saalis olisi sattunut meille? Ja kuitenkin sinä
oikein nautit siitä että olet päässyt toisena perille — siinä toisessa
juoksussa! Myönnän kuitenkin, että mestarivarkaiden menettelytavat
olivat erinomaisen mieltäkiinnittäviä minulle. Minä osaltani olen yhtä
paljon voittanut kokemuksena kuin hävinnyt muissa suhteissa. Heittää
jalokivilipas ulos akkunasta oli hyvin yksinkertainen ja tehoava keino;
kaksi niistä oli tuntikausia odotellut tuolla alhaalla."
"Mistä sen tiedät?" kysyin.
"Näin heidät omasta akkunastani, joka on aivan vastapäätä tuon vanhan
naisen huonetta. En voinut olla ajattelematta kaulanauhaa, kun menin
huoneeseeni paneutuakseni nukkumaan viimeistä yötä tässä linnassa —
ja satuin katsomaan ulos akkunasta. Suoraan sanoen tahdoin tutkia,
oliko akkuna alhaalla auki ja oliko pienintäkään mahdollisuutta
päästä lakanaköyden avulla sinne sisälle. Ryhdyin tietysti siihen
varokeinoon että sammutin kynttiläni, ja oli onni, että niin tein. Näin
kilpailijani aivan allani, mutta he eivät nähneet minua. Näin pienen
valoisen ympyrän silmänräpäyksen ajan, ja hetken kuluttua näin sen
vielä kerran. Tiesin tietysti mikä se oli, sillä omakin kellotauluni
on sivelty itsevalaisevalla värillä; sitä voi käyttää lyhtynä, kun ei
satu olemaan muuta. Mutta nuo miehet eivät sitä lyhtynä käyttäneet. Ne
seisoivat vain akkunan alla ja odottivat sovitun hetken tuloa. Kaikki
oli järjestetty heidän talossa olevan kätyrinsä kanssa. Ei kukaan voi
käsittää varasta niin hyvin kuin toinen varas: minuutissa olin arvannut
kuinka kaikki tulisi käymään."
"Etkä sinä tehnyt mitään!" huudahdin minä.
"Päinvastoin, menin alas ja suoraan lady Melrosen huoneeseen."
"Todellakin?"
"Silmänräpäystäkään epäröimättä. Pelastamaan hänen jalokiviään.
Ja valmistauduin kirkumaan hänen torveensa, niin että koko talo
heräisi. Mutta tuo kiltti eukko on liian kuuro ja liian ihastunut
päivällisviiniinsä herätäkseen helposti."
"Entä sitten?"
"Hän ei liikahtanutkaan paikaltaan."
"Ja kuitenkin annoit mestarivarkaiden, kuten sinä heitä kutsut, ottaa
hänen jalokivensä lippaineen ja kaikkineen!"
"Kaikki — paitsi tätä", sanoi Raffles ja ojensi suljetun kätensä.
"Olisin näyttänyt sinulle tämän jo ennen, mutta sinä olet todellakin
näyttänyt niin naurettavan onnelliselta koko päivän, että pidin syntinä
peljästyttää sinua."
Hän aukaisi kätensä, mutta sulki siihen taas timanteista ja safiireista
sommitellun kaulanauhan, jota viimeksi olin nähnyt lady Melrosen
kantavan.