PUKUHARJOTUS.

Lontoossa puheltiin juuri silloin miehestä, jonka nimi jo on pelkkä

nimi eikä muuta. Ruben Rosenthal oli koonnut miljoonansa Etelä-Afrikan

timanttikentillä ja palannut kotimaahan nauttimaan niitä mikäli

osasi; miten hän siinä menetteli, sitä on tuskin unohtanut yksikään

pienempien iltalehtiemme lukija: nämähän ahmivat palstamäärin kaskuja

hänen entisestä köyhyydestään ja nykyisestä tuhlauksestaan, samalla

sisältäen huvittavia tietoja siitä eriskummallisesta seurueesta, minkä

miljoonamies oli St. John's Woodiin kerännyt. Siellä hän asusteli,

huonekuntanansa kaffereita, jotka todella olivat hänen orjiansa,

ja sieltä hän aina läksi retkeilyilleen, suunnattomia timantteja

paidanrinnassaan ja sormissaan näytellen, erään pahamaineisen

nyrkkitaistelijan seurassa, joka ei kuitenkaan ollut Rosenthalin

asunnon pahin osakas. Niin puhuivat pahat kielet, mutta olojen oikea

laatu kävi kyllin selväksi poliisin niihin ainakin kerran sekaantuessa.

Se johti esivallan taholta muutamiin toimenpiteisiin, joita

yllämainitut lehdet kuvailivat oikeutetulla ihastuksella ja lihavin

otsikoin. Tämän enempää ei Ruben Rosenthalista tiedetty, kunnes vanha

rappiolle joutunut Boheme-klubi katsoi sopivaksi toimeenpanna suuret

päivälliset, kunnioittaakseen noin äveriästä klubin periaatteiden

edustajaa. Minä en itse ollut kemuissa mukana, mutta muuan jäsen kutsui

Rafflesin, ja tämä kertoi minulle kaikki samana yönä.

"Omituisemmissa pidoissa en ole eläissäni ollut", alotti hän. "Mitä

mieheen itseensä tulee — niin, olinhan valmistaunut näkemään jotakin

luonnotonta, mutta hän ihan hämmästytti minut hengähtämättömäksi.

Ensinnäkin hän näyttää suorastaan eläimelliseltä, pituutta on yli

kolmen kyynärän, rintakehä kuin tynnyri, kasvojen nähtävimpänä osana

suuri kotkannenä, ja takkuinen tukka ja tuuhea parta ihan tulipunaiset.

Joi kuin paloruisku, mutta ei humaltunut pahemmin kuin että saattoi

pitää meille puheen, jota en kymmenestäkään punnasta olisi tahtonut

olla kuulematta. Ikävää vain, että et siellä ollut, Bunny hyvä."

Aloin itsekin pahotella, etten ollut joutunut mukaan, sillä Raffles ei

vähällä vilkastunut, enkä ollut koskaan nähnyt häntä noin pirteällä

tuulella. Oliko hän seurannut Rosenthalin esimerkkiä? Sellaiseen

epäluuloon oli jo itsessään riittävänä puolustuksena hänen tulonsa

minun asuntooni keskiyöllä vain tarinoimaan päivällisistä, joskin

tiesin Rafflesin tuiki kohtuulliseksi mieheksi tavoissaan.

"Mitä hän puheli?" kysyin koneellisesti, aavistellen jotakin

mutkallisempaa aihetta hänen vierailuunsa ja kummastellen, mikä se

saattoi olla.

"Mitäkö hän puheli?" huudahti Raffles. "Mitä jätti hän puhelematta? Hän

kerskui menestyksestään, kehui rikkauksiaan ja soimasi yhteiskuntaa,

joka otti hänet vastaan hänen rahojensa vuoksi ja katseli häntä

yli olkain pelkästä kateudesta, kun hänellä oli omaisuutta niin

paljon. Hän mainitsi nimiäkin aivan häikäilemättä ja vannoi olevansa

siinä hyvä missä toinenkin koko vanhassa Englannissa — niin, klubin

jäsenetkin lukuunottaen. Sitä todistaakseen hän osotti paidanrintansa

keskessä välkkyvää timanttia pikkusormellaan, jossa hohti toinen

samanlainen; kellä meidän suurpomoistamme oli moinen pari? Ne

näyttivät todella kerrassaan merkillisiltä jalokivillä, ja niiden

harvinainen purppurahohde epäilemättä vastasi aimo rahasummaa.

Mutta Rosenthal vannoi, ettei hän möisi noita kahta timanttia

viidestäkymmenestätuhannesta punnasta, ja lausui epäilevänsä löytyikö

ketään toista, jolla oli noin suuri rikkaus yksistään paidannappina ja

pikkusormen koristuksena. Ja jos niin varakas mies löytyisikin, niin ei

hänellä olisi rohkeutta pitää jalokiviänsä noin esillä. Mutta hän ei

peljännyt — ja siihen oli selvä syy. Ja ennen kuin aavistimmekaan, veti

hän esille suunnattoman tukevan revolverin."

"Eihän toki pöydässä?"

"Kyllä, pöydässä juuri. Kesken puheensa! Mutta se ei ollut mitään

siihen nähden mitä hän vielä aikoi. Hän tahtoi saada kirjottaa nimensä

luodeilla vastapäiseen seinään, osottaaksensa meille, minkätähden

häntä ei pelottanut kuljeskella kaikkialla timanttinensa. Tuon

Purvis roiston, nyrkkitaistelijan, joka on vasiten palkattu hänen

haukkujakseen, täytyi räyhätä isäntäänsä vastaan täyttä suuta, ennen

kuin sai tämän luopumaan. Tuokion aikaa vallitsi yleinen säikkyminen,

eräs vieraista makasi pöydän alla rukouksia ladellen, ja kaikki

tarjoilijat kapaisivat käpälämäkeen."

"Naurettava kohtaus!"

"Peräti naurettava, mutta soisinpa hänen saaneen tahtonsa täytäntöön.

Hän oli hurjan kiihkeä näyttämään kuinka hän puolusti purppuranpunaisia

timanttejaan, ja voithan arvata, Bunny, että _minä_ olin yhtä kiihkeä

näkemään sen."

Ja Raffles nojaasi eteenpäin viekkaasti hymyillen, jolloin minulle

vihdoinkin selvisi hänen käyntinsä salainen tarkotus.

"Vai niin, sinä aijot itse yrittää päästä hänen timantteihinsa käsiksi?"

Hän kohautti hartioitansa.

"Myönnän, että saattaa siltä näyttää — niin, ne tosiaankin miellyttävät

minua tavattomasti! Suoraan sanoen olen niitä ajatellut jo pitemmänkin

aikaa; eihän voi kuulla alituiseen puhuttavan miehestä ja hänen

nyrkkitaistelijastaan ja hänen timanteistaan, tuntematta jonkinlaiseksi

velvollisuudeksi yrittää siepata nämät. Mutta kun ollaan niin pitkällä,

että hän revolveria heilutellen haastaa kimppuunsa koko maailman

— silloin käy yrittäminen aivan välttämättömäksi! Olen suorastaan

pakotettu tuohon hommaan. Oli kohtalon vihjaus, että minun piti joutua

haasteen kuulijaksi, ja minun jos kenenkään täytyy ottaa se vastaan.

Olin vain pahoillani siitä, etten voinut nousta seisaalleni ja julistaa

sitä hänelle heti paikalla."

"Hm", huomautin, "en nykyisissä rahaoloissa näe tuollaista

välttämättömyyttä; mutta luonnollisesti olen mukana."

Ääneni ei kenties kuulostanut oikein miehuulliselta. Yritin parhaani

mukaan osottautua urhoolliseksi, mutta oli kulunut tuskin kuukauttakaan

urotyöstämme Bond-kadun varrella ja meillä olisi vielä jonkun aikaa

ollut aivan riittämään asti varoja pysyä alallamme. Olimme tulleet

toimeen varsin mukavasti. Rafflesin neuvosta olin minä kirjottanut

pari pikku kyhäystä, vieläpä laatinut sanomalehtikirjotuksen omasta

jalokivivarkaudestammekin, ja sillä hetkellä olin ihan kyllästynyt

moisiin seikkailuihin. Meidän olisi mielestämme pitänyt olla

kiitollisia siitä, että asiamme olivat hyvässä kunnossa, enkä

voinut nähdä syytä uuteen uhkayritykseen muun kuin pakon tullessa.

Toiselta puolen olin vastahakoinen ilmaisemaan pienintäkään penseyttä

kumppanuuttamme kohtaan. Mutta Rafflesia ei minun ilmeinen estelyni

pidättänyt.

"Välttämättömyyttä, Bunnyseni? Työskenteleekö kirjailija ainoastaan

silloin kun karhut ärjyvät oven takana? Maalaako taiteilija ainoastaan

leivän tähden? Täytyykö sinun ja minun joutua ajetuiksi rikokseen kuten

köyhälistökorttelien Pekan ja Paavon? Minun käy sinua sääli, hyvä

ystävä, mutta ei siinä ole nauramista. Taide taiteen itsensä vuoksi on

ehkä vain tyhjä puheenparsi, mutta tunnustan että se viehättää minua.

Tässä tapauksessa ovat vaikuttimeni puhtaat, sillä epäilenpä, voimmeko

konsanaan saada mitään hyötyä noin tunnetuista jalokivistä. Mutta jos

en tämän illan jälkeen tee yritystä niiden sieppaamiseksi, niin en enää

ikinä voi katsoa kunniallista miestä kasvoihin."

Hänen silmänsä säihkyivät, mutta niissä myöskin säteili elämänhalu.

"Yritys kohtaa suuria vaikeuksia", oli ainoa vastaukseni.

"Luuletko että muutoin olisin siihen niin hetas?" huudahti Raffles.

"Veikkoseni, minä varastaisin Paavalin tuomiokirkon, jos voisin,

mutta minulle olisi yhtä mahdotonta tyhjentää kassalaatikkoa myymälän

omistajan kääntäessä minulle selkänsä, kuin näpistää omenia toriämmän

korista. Tuokin pikku homma kuukausi takaperin oli nolo yritys, mutta

se oli välttämätön ja sitä hiukan paransi suunnitelman taidokkuus.

Mutta suurempaa kunniaa tuottaa ja paljon jännittävämpää on tunkeutua

paikkaan, missä kerskutaan oltavan varuillaan meitä kohtaan. Niinpä on

Englannin valtiopankki aivan ihanteellinen tehtävä, mutta se vaatisi

puolikymmentä apulaista ja vuosikausien valmistelun; toistaiseksi on

Ruben Rosenthal kylliksi iso otus sinulle ja minulle. Me tiedämme,

että hän on aseestettu. Me tiedämme, millainen mestarinyrkistelijä on

Billy Purvis. Siitä tulee olemaan leikki kaukana, sen vakuutan. Mutta

siitä viisi! Täytyyhän miehen asettaa päämääränsä korkealle, vai mitä

arvelet?"

"Näkisin mieluummin, ettemme vielä vähiin aikoihin korottaisi sitä

aivan pilvien tasalle", vastasin nauraen, sillä hänen eloisuutensa oli

vastustamaton ja hanke viehätti mieltäni vastuksien uhallakin.

"Luota minuun", takasi hän, "kyllä minä sinut kuivalle maalle luotsaan.

Luulenpa että lopultakin melkein kaikki vaikeudet ovat näennäisiä.

Molemmat pahukset ryyppäävät kuin viimeistä päivää, ja se helpottaa

hanketta melkoisesti. Mutta meidän pitänee valmistautua huolellisesti

ja välttää hätäilyä. Luultavasti huomaamme kymmenkuntakin eri

menettelytapaa ja silloin on niistä käytännöllisin valittava. Kaikessa

tapauksessa tulee meidän pitää taloa silmällä vähintäinkin viikon aika,

ja monet muut seikat saattavat vaatia pitempääkin odotusta, mutta

jahka käytän siihen viikonkin, niin annan sinulle varmempia tietoja.

Nimittäin jos todellakin olet mukana?"

"Tietysti olen", vastasin loukkaantuneesti. "Mutta miksi pitää minun

olla viikko yksikseni? Miksi emme voi vartioida taloa yhdessä?"

"Kaksi silmää riittää siinä missä neljäkin ja vie vähemmän tilaa. Älä

milloinkaan metsästä kahteen mieheen, ellei ole pakko. Mutta älä nyt

näytä närkästyneeltä, Bunny; sinulle tulee aikanaan kylliksi tehtävää,

sen lupaan. Sinä saat osuutesi huvista, ole siitä huoletta, ja

purppuranpunaisen timantin itsellesi — jos hyvin käy."

Mutta ylipäätään tuntui harrastukseni hyvinkin laimealta tämän

keskustelun perästä, ja muistan vielä sen alakuloisuuden, joka minut

Rafflesin mentyä valtasi. Minä älysin miten hullu oli yritys, johon

olin osalliseksi lupautunut — sen aiheettoman, tarpeettoman uhittelun

ja ne kierot päätelmät, jotka Rafflesia elähyttivät, sekä, hänen

kevytmielisen puolustelunsa, joka silti oli puolittain vilpitöntä ja

jonka ainoastaan hänen persoonallisuutensa teki täysin uskottavaksi

sinä hetkenä, jolloin ne lausuttiin, niin vähän kuin ne minuun nyt

tyynemmin harkitessani vaikuttivatkin. Ihailin sitä poikamaista uhmaa,

jolla hän näytti valmiilta uskaltamaan vapautensa ja henkensä, mutta

rauhallisemmalla mielellä ollessani ei se voinut tarttua minuun. En

kuitenkaan hetkeksikään voinut ajatella peräytymistä. Päin vastoin

olin kärsimätön Rafflesin määräämästä viivytyksestä, ja salainen

vastahakoisuuteni kenties johtuikin suureksi osaksi hänen ärsyttävästä

päätöksestänsä tulla viimeiseen hetkeen asti toimeen ilman minua.

Asiaa ei parantanut se että tämä oli luonteenomaista miehelle ja

hänen käytökselleen minua kohtaan. Kuukauden ajan olimme luultavasti

olleet Lontoon toverillisimmat varkaat, ja kuitenkin oli meidän

välinen luottamus omituisen puutteellinen. Kaikessa herttaisessa

avomielisyydessään oli Rafflesilla oikullisen umpinainen pohjasävy,

joka pisti silmään härnäävän selkeästi. Hänellä oli piintyneen

pahantekijän vaistomainen vaiteliaisuus. Hän teki salaisuuksia mitä

jokapäiväisimmistä asioista. Niinpä en milloinkaan saanut tietää,

kuinka ja missä hän oli muuttanut rahaksi Bond-kadun jalokivet,

joiden tuloilla nyt vietimme nuorten herrasmiesten elämää. Hän oli

itsepintaisen salaperäinen pikku seikoissa, joiden tietämiseen minä

mielestäni jo olin ansainnut täyden oikeuden. En ollut unohtanut, että

hän oli toimittanut minut salajuonella ensimäiseen murtovarkauteeni

ollessaan vielä epävarma siitä, saattoiko hän luottaa minuun. Tämän

olin jo aikoja sitten antanut hänelle anteeksi, mutta en voinut leppyä

hänen pitkittyvään epäluottamukseensa. En nurkunut sanallakaan,

mutta se kaiveli sisuani joka päivä, etenkin Rosenthalin päivällisen

jälkeisenä viikkona. Tavatessani Rafflesin klubissa, hän ei hiiskunut

minulle sanaakaan; käydessäni hänen asunnossaan hän oli kaupungilla

tahi oli olevinaan. Eräänä päivänä hän kertoi homman kehittyvän hyvään

suuntaan, mutta verkalleen; se oli mutkikkaampi kuin hän oli luullut.

Mutta kun aloin häneltä kysellä, hän ei virkkanut sanaakaan enempää.

Kiukustuneena päätin heti toimia omin päin. Koska hän ei tahtonut

minulle ilmaista vartioimisensa tuloksia, niin päätinpä itse tehdä

havaintojani ja läksin samana iltana miljoonamiehen asunnolle St.

John's Woodiin.

Luulen että hänen asumansa talo oli koko korttelin isoin. Se on kahden

leveän kadun kulmassa, joista kumpaisellakaan ei ole raitiotietä, ja

rauhallisempaa soppea tuskin löytyy koko Lontoossa. Niinpä olikin aivan

hiljainen tuo suuri rakennus ruohokenttien ja pensastojen muodostamassa

puutarhassaan; valaistus oli heikko, sillä pohatta nähtävästi vietti

ystävinensä iltaa muualla. Puutarhan muurit olivat ainoastaan muutaman

jalan korkuiset. Eräässä niistä oli ovi, joka johti lasikattoiseen

käytävään; toisessa kaksi viisisäleistä maalattua veräjää, yksi pienen

puoliympyrän muotoisen ajotien kumpaisessakin päässä, ja molemmat selki

seljällään. Siellä oli niin äänetöntä ja rauhaisaa, että minun suuresti

teki mieleni astua aivan rohkeasti sisälle ja hiukan tutkiskella

talon paikkoja; olin juuri tekemäisilläni sen, kun takaapäin kuulin

nopeita, laahustavia askeleita katukivitykseltä. Käännyin päin, ja

edessäni seisoi uhkaavan näköisenä repaleinen mies heristellen likaisia

nyrkkejään.

"Pöllö!" sähähti hän. "Kirottu hupelo!"

"Raffles!"

"Niin, oikein", kuiskasi hän vimmastuneesti, "hoilaa sitä koko

korttelille — kilju nimeäni minkä kurkustasi lähtee!"

Samassa hän käänsi minulle selkänsä ja lynkytti alas katua; hän

kohautti olkapäitään ja jupisi itseksensä, kuin olisin minä

kieltäytynyt antamasta hänelle almua. Seisoin tovin tyrmistyneenä,

suutuksissani, ymmällä; sitte seurasin hänen perässään. Hän laahasi

jalkojaan, polvet hetkuivat, selkä oli köyry ja pää notkahteli kuin

kahdeksankymmenvuotiaan. Nyt odotti hän minua kahden katulyhdyn

keskitiessä. Perille saapuessani hän sytytti piippunysänsä viheliäistä

tupakkaa pahanhajuisella tulitikulla, ja sen valossa näin hänen

hymyilevän.

"Sinun täytyy suoda anteeksi kiivauteni, Bunny, mutta tekosesi oli

tosiaankin ylen tyhmä. Koetan kaikkia mahdollisia juonia — yhtenä

iltana kerjäten ovella, toisena piileksien pensaissa — teen mitä

hyvänsä maailmassa, vaan en seiso töllistelemässä taloa kuten sinä

teit. Tämä on pukukappale, ja sinä ryntäät näyttämölle tavallisissa

vaatteissasi. He ovat yötä päivää varuillaan meitä vastaan. Tämä on

kovin pähkinä mitä minulla konsanaan on purtavana ollut."

"No niin", vastasin minä, "jos olisit minulle tämän ennen sanonut, niin

en olisi tullut. Mutta sinä et hiiskunut mitään."

Hän tuijotti minuun lerppahattunsa revenneiden lierien alta.

"Olet oikeassa", myönsi hän lopuksi. "Olen ollut liian vaitelias. Se on

tullut toiseksi luonnokseni silloin kun minulla on jotain hankkeita.

Mutta nyt luovun siitä, ainakin sinuun nähden. Nyt menen kotiin, ja

tahdon että seuraat mukana, mutta pysy kaikin mokomin matkan päässä

äläkä puhuttele minua ennen kuin itse alotan. Kas niin — anna minun

nyt käydä edellä." Ja niin läksi hän jälleen tallustamaan ikäloppuna

kulkurina, kädet taskussa, kyynäspäät paikattuina ja rikkinäiset takin

liepeet liehumassa molemmin puolin.

Minä seurasin häntä Finchley Roadille. Siellä hän nousi

raitiovaunuihin, ja minä istuuduin muutaman rivin päähän hänen taakseen

katolle, mutta en kyllin etäällä säästyäkseni hänen kehnon tupakkansa

katkusta. Että hän saattoikin muovailla osansa niin yksityispiirteitä

myöten — hän, jonka oli tapana polttaa ainoastaan erästä määrättyä

paperossilajia! Se oli viimeinen, hienon taiturin leima, ja se loihti

minusta pois suuttumukseni rippeetkin. Tunsin taas tämän toverini

viehätysvoiman, joka alituiseen hämmästytti uudella, aavistamattomalla

luonteensa särmällä.

Lähestyessämme Piccadillyä, kummailin minne hän poikkeaisikaan. Eihän

hän toki aikonut tuossa kunnossa mennä Albanyyn? Ei, hän siirtyi

Sloane-kadulle meneviin raitiovaunuihin ja minä istahdin hänen taakseen

kuin ennenkin. Sloane-kadulla vaihdoimme vaunuja jälleen, ja olimme

nyt pitkällä, kapealla King's Roadilla. Olin jo kovin utelias saamaan

tietää määräpaikkamme, eikä minun tarvinnutkaan kauvan kummastella.

Raffles astui alas vaunuista. Minä seurasin hänen esimerkkiään. Hän

kiirehti kadun yli ja katosi erääseen pimeään kujaan. Riensin hänen

jälkeensä ja ehdin juuri parahiksi näkemään hänen takinliepeensä

katoavan vielä pimeämpään kivitettyyn solaan oikealle. Hän kulki nyt

suorana ja käveli kuin nuori mies, ja miten olleekaan, hän näytti jo

vähemmän renttumaiselta. Mutta minä yksin olin häntä näkemässä, sillä

sola oli apo autio ja toivottoman valoton. Tuonpuoleisessa päässä hän

avasi erään oven, ja sisällä oli yhäkin pimeämpää.

Hätkähdin vaistomaisesti ja kuulin hänen nauraa tirskuvan. Emme enää

voineet nähdä toisiamme.

"All right, Bunny! Nyt saa ilveily päättyä. Tämä on atelieri,

veikkonen, jonka olen vuokrannut."

Seuraavassa hetkessä jouduimme tosiaankin korkeaan huoneeseen,

jonka ikkuna oli katossa ja jossa oli kalustona maalausteline,

piirustuspöytä, modellilava ja kaikkea muuta tarpeellista, vaikka

ei näkynytkään mitään merkkejä tekeillä olevista töistä. Rafflesin

sytytettyä kaasun oli ensimäisenä näkynäni hänen huopahattunsa, joka

riippui naulakossa hänen muiden vaatteittensa vieressä.

"Etsitkö taideteoksia?" jatkoi Raffles, sytyttäen paperossin ja alkaen

riisua repaleitansa. "Pelkäänpä, ettet sellaisia löydä, mutta tuossa on

kangas, jolle aina aijon ryhtyä sivelemään värejä. Sanon haeskelevani

sopivaa modellia. Tavallisesti panen tulta kamiiniin kahdesti

viikossa ja käydessäni jätän jälkeeni jonkun sanomalehden ja hiukan

Sullivan-paperossin tuoksua — kuinka hyviltä nämä maistuvatkaan, kun

on tuprutellut palturia! Maksan säntillisesti vuokrani ja olen kaikin

puolin hyvä asukas, ja tämä on kerrassaan käytännöllinen tyyssija —

ei voi kuvaillakaan, kuinka hyödyllinen se olisi pulaan joutuessa.

Nyt menee lerppahattu sisälle ja huopahattu ulos, eikä kukaan ole

tietääkseen kumpaisestakaan; on varsin luultavaa, ettei niin myöhään

illalla ole talossa ainoatakaan sielua, paitsi me."

"Et ole minulle milloinkaan maininnut, että sinulla on tapana pukeutua

eri asuihin", virkoin minä häntä tarkastellen, hänen pestessään likaa

pois kasvoistaan ja käsistään.

"Olen toden totta kauttaaltaan kohdellut sinua häpeällisesti, Bunny.

Ei tosiaankaan ollut mitään syytä salata sinulta tätä paikkaa, eikä

tämä millään erityisellä tarkotuksella tapahtunutkaan. Saattaa varsin

hyvin ajatella sattuvaksi sellaisia olosuhteita kuitenkin, joissa olisi

ollut parasta meille molemmille, että sinä et olisi vähääkään tietänyt

oloistani. Minulla on tarpeen tullen makuupaikka, kuten näet, ja

tietysti ei nimeni King's Roadilla ole Raffles. Siinä koko juttu."

"Ja nykyisin käytät tätä asuntoa pukuhuoneena?"

"Niin, tämä on kaikkein pyhimpäni", selitti Raffles. "Taitava

pukeutuminen on joissakuissa tapauksissa puoli voittoa, ja on aina

mieluista tietää, ettei huonoimminkaan käydessä tarvitse joutua

tuomituksi omalla nimellään. Ja on aivan välttämätön käyttää valepukua

myöskin silloin kun tahtoo ryhtyä kauppoihin varastetun tavaran

ostajien kanssa. Niiden edessä esiinnyn aina sellaisessa asussa ja

sellaista murretta puhuen kuin olisin Shoreditchin köyhälistökorttelin

asukkaita. Muutoin saisi suorittaa suunnattomia lahjuksia. Nämä kaapit

ovat täynnä kaikenlaatuisia vaatekertoja. Huonetta siivoavalle eukolle

sanon, että ne on varattu modellejani varten, kun vaan saan tavatuksi

sopivia. Niin, toivoakseni on minulla jotakin sinulle sopivaa, sillä

sinä tarvitset puvun huomis-illaksi."

"Huomis-illaksi!" huudahdin minä. "Mitä siis aijotkaan?"

"Panemme kaappauksen toimeen", selitti Raffles. "Olisin heti kotiin

tultuani kirjottanut sinulle pyynnön saapua luokseni huomenna

ehtoopäivällä; sitte aijoin kertoa hyökkäyssuunnitelmani ja antaa

sinun oitis saada osasi toiminnasta. Ei ollenkaan kelpaa sallia

hermostuneiden apulaisten olla mukana alusta asti; pitkällisten

valmistelujen aikana ehtivät he tulla kärsimättömiksi ja kaataa kumoon

koko kuorman. Sekin oli yhtenä syynä siihen, että olin niin vietävän

vaitelias. Sinun täytyy koettaa antaa minulle anteeksi. Muistan kyllä

kuinka uljaasti käyttäydyit viime kerralla, jolloin kaikki kuitenkin

oli sinulle aivan äkkiarvaamatonta. Muuta en sinulta vaadikaan

kuin että olet yhtä kylmäverinen ja ovela huomen-illalla kuin olit

silloin... vaikkapa eipä näitä kahta tapausta todellakaan voi verrata

toisiinsa!"

"Ajattelin juuri, että tulisit siihen tulokseen."

"Siinä olit oikeassa. Mutta ota huomioon, minä en väitä, että tämä

juttu tulee olemaan läpeensä vaikea. Me voimme luultavasti puikkia

sisään ilman pienimpiäkään vaikeuksia; takaisin tulo se ehkä käy

pulmalliseksi. Mutta sen siitä saa, kun ihmisillä on säännöttömät

tavat!" huudahti Raffles siveellisellä närkästyksellä. "Ajattelehan,

Bunny, minä vietin koko maanantaiyön naapuripuutarhan pensaikossa

ja kurkistelin muurin yli, ja usko minua tai et, talossa oli joku

valveilla koko yön! En tarkota kaffereita. Ne poloiset eivät varmaan

milloinkaan mene vuoteeseen. Ei, tarkotan Rosenthalia itseänsä ja

pöhöttynyttä Purvisin peeveliä. Ne istuivat ylhäällä ja joivat puolesta

yöstä, kun tulivat kotia, aina valoisaan päivään asti, jolloin minä

luikin tieheni. Vieläpä silloinkin olivat kylliksi selviä kyetäkseen

suusotasille. Olipa niillä vähällä tulla tappelukin puutarhassa,

ainoastaan muutaman metrin päässä minusta, ja sain kuulla jotakin,

joka voi olla hyödyksi ja saattaa Rosenthalin ratkaisevalla hetkellä

aseettomaksi. Tiedätkö mitä jalokivi-shakaali merkitsee?"

"Henkilöä, joka varkailta ostaa jalokiviä Etelä-Afrikassa?"

"Aivan oikein. No, Rosenthal tuntuu olleen sellainen. Hän on kaiketi

hairahtanut päissään lörpöttelemään siitä Purvisille. Kaikessa

tapauksessa kuulin Purvisin häntä siitä pistelevän ja uhkaavan

kahleilla; ja alan uskoa, että kumppanukset ovat enemmän vihollisia

kuin ystävyksiä. Mutta puhukaamme huomis-illasta: suunnitelmassani ei

ole mitään erinomaista oveluutta. Meidän on vain pujahdettava taloon

noiden roikaleiden ollessa kaupungilla lurjustelemassa, ja pysyttävä

piilossa kunnes he tulevat takaisin, ja vielä kauvemminkin. Meidän

pitää, jos käy laatuun, höystää hieman whiskyä; se tekisi koko homman

yksinkertaiseksi, vaikka ei olekaan oikein urheilulle sopivaa — mutta

tuleehan meidän muistaa Rosenthalin revolverit; hänen ei pidä piirtää

nimikirjaimiaan _meihin_. Niin monta kuin noita kaffereita onkin, tulee

niitä vain kymmenen yhtä ja whiskyä vastaan, mutta sata yhtä vastaan,

jos emme whiskylle mitään mahda. Käsikähmä pakanoiden kanssa tärvelisi

kaiken, lievimmin sanoen. Siellähän sitäpaitsi on naisiakin..."

"Mitä hiivattia, onko siellä niitäkin?"

"On, ja oikeata lajia, sellaisia, jotka voivat tehdä itsensä

kuulluiksi. Minä pelkään heidän kirkumistaan, se olisi onnettomuutta

tuottavaa meille. Jos meidän taasen onnistuu piiloutua kaikessa

hiljaisuudessa, on puoli rynnäkköä voitettu. Jos Rosenthal päihtyy,

niin saamme kumpainenkin purppuranpunaisen timanttimme. Mutta jos

hän pysyy selvänä, niin saammekin luodin nahkaamme. Sitä älkäämme

kuitenkaan uskoko, Bunny, ja eihän kaikkia laukauksia ainoastaan

yhdeltä puolen ammuta... mutta se huoli lepää vielä jumalain helmassa."

Me erosimme kättä lyöden Piccadillyllä — paljoa aikaisemmin kuin olin

toivonut. Raffles pyysi etten seuraisi häntä kotiin sinä iltana. Hän

sanoi ottaneensa säännökseen nukkua kauvan yöllä ennenkuin joutui

yrittämään lyömäpalloa — tai muita pelejä. Hänen viimeiset sanansa

perustuivat samaan periaatteeseen:

"Pane muistiisi, ainoastaan yksi lasi whiskyä tänä iltana, Bunny. Kaksi

korkeintaan — jos panet arvoa omalle — ja minun hengelleni!"

Muistan kuinka orjamaisen tottelevainen olin ja miten pitkän unettoman

yön se minulle tuotti; viimein näin talojen kattojen kuvastuvan

vasten siniharmaata Lontoon taivasta. Ihmettelin saisinko vielä nähdä

toisenkin aamun, ja soimasin ankarasti itseäni siitä pikku retkestä,

jonka olin tehnyt omalla vastuullani.

Kello oli kahdeksan ja yhdeksän välillä illalla, kun otimme

vartiopaikkamme puutarhassa, joka oli Ruben Rosenthalin alueen

vieressä; itse talo oli suljettu, ja se oli irstailevan naapurin

ansio, joka ajamalla viereiset asukkaat pois oli suuresti edistänyt

itsensä luovuttamista meidän käsiimme. Varmoina siitä ettei meitä

siltä taholta yllätettäisi saatoimme pitää silmällä Rosenthalin taloa

erään muurin varjossa, joka oli juuri parahiksi korkea voidaksemme

sen yli kurkistella; pensasrivi kumpaisessakin puutarhassa oli

vielä lisäsuojana. Siten varustettuina olimme seisoneet tunnin ja

tuijottaneet pariin pyöreäpieliseen akkunaan, joissa hämärät varjot

yhtämittaa liikkuivat verhojen takana, ja kuunnelleet korkkien

pamauksia, lasien kilinää ja asteettain kohoavaa raakain äänten sorinaa

sisältä. Onni näytti meidät hyljänneen: purppuranpunaisten timanttien

omistaja söi päivällistä kotonaan, kerrassaan liian pitkällistä

päivällistä. Luulin että heillä oli vieraita. Raffles oli päinvastaista

mielipidettä, ja hän osottautui olevan oikeassa. Pyörät kitisivät

ajotiellä, ja kaksivaljakko seisahtui porrasten eteen; ruokasalissa

tehtiin poislähtöä, meluava puhelu häipyi ja alkoi taas kuulua

eteisestä.

Teen nyt selkoa asemastamme. Me olimme muurin toisella puolen, talon

sivulla, muutaman jalan päässä ruokasalin akkunoista. Oikealla leikkasi

talon yksi kulma takapihaa, vasemmalla antoi kulma meidän nähdä

esiinpistävät portaat ja odottavat vaunut. Näimme Rosenthalin tulevan

ulos — näimme ennen kaikkea hänen timanttiensa kimaltelevan. Sitten

tuli nyrkkitaistelija, senjälkeen nainen, jonka tukkalaite oli kuin

pesusieni, sitten yksi vielä, ja niin oli seurue täysilukuinen.

Raffles kyyristyi alas ja pakotti innokkaasti minut tekemään samoin.

"Naiset seuraavat heitä", kuiskasi hän. "Se on mainiota."

"Onhan siitä etua."

"Aja Gardenia-varieteehen!" rääkyi pohatta.

"Ja se oli parasta kaikesta", sanoi Raffles nousten, kun ajopelit

vierivät ulos veräjästä ja hävisivät rivakkaa vauhtia.

"Ja nyt?" kuiskasin vapisten innosta.

"Ne varmaan tyhjentävät pöytää. Niin, tuolla näen heidän varjonsa.

Vierashuoneen akkunat ovat avoinna takapihalle päin. Bunny, ratkaiseva

hetki on tullut. Missä on naamari?"

Minä otin sen esille kädellä, jonka värinää koetin turhaan ehkäistä,

ja olisin voinut mennä kuolemaan Rafflesin edestä, kun hän ei sanonut

mitään siitä, mitä ei voinut olla näkemättä. Hänen omat kätensä olivat

vakaat ja kylmät, kun hän kiinnitti minun naamarini ja sitten omansa.

"Voi turkanen, poikaseni", kuiskasi hän iloisesti, "sinä näytät

pahimmalta rosvolta mitä milloinkaan olen nähnyt! Yksistään nämä

naamarit tuottavat halvauksen neekerille, jos jonkun heistä tapaamme.

Mutta olen iloinen siitä, että muistin kieltää sinua ajattamasta

partaasi. Pahimmassa tapauksessa voidaan sinut luulla Whitechapelin

esikaupungin rentuksi, jos vain et unohda puhua murretta. Jos et ole

varma siitä, niin on parasta, että vaikenet kuin kala, ja jätät puhelun

minulle; mutta toivokaamme että kaikki tämä huoli on tarpeetonta.

Oletko nyt valmis?"

"Olen."

"Onko sinulla suukapula?"

"Kyllä."

"Revolveri?"

"Sekin."

"Tulehan siis."

Silmänräpäyksessä olimme yli muurin ja seuraavassa nurmella talon

takana. Ei ollut kuutamoa. Tähdetkin olivat verhoutuneet meidän

tähtemme. Minä hiivin toverini perässä kaksoislasiovelle, joka johti

matalalle kuistille. Hän painoi kätensä ovea vasten. Tämä painui

sisäänpäin.

"Yhä on onni myötäinen!" kuiskasi Raffles. "Pelkkää menestystä vain.

Nyt meidän pitää saada valoa."

Ja valoa tuli!

Tusina sähkölamppuja hehkui punaisina tuhannesosa sekunnissa, sitten

virtasi armottoman valkea loiste häikäistyihin silmiimme. Kun saimme

näkömme takaisin, oli neljä revolveria tähdättyinä meitä kohden, ja

kahden välissä seisoi jättiläismäinen Ruben Rosenthal ja nauroi, niin

että koko ruumis hytkyi.

"Hyvää iltaa, pojat!" nikotteli hän. "Hauskaa saada viimeinkin tavata

teidät! Älä liikuta kättä tai jalkaa, sinä siellä vasemmalla, muutoin

olet mennyttä kalua. Minä tarkotan sinua, retku!" karjaisi hän

Rafflesille. "Minä tunnen sinut. Olen odotellut sinua. Olen pitänyt

sinua silmällä koko viikon. Luulit kai olevasi peijakkaan ovela, häh?

Yhtenä päivänä sinä kerjäsit, seuraavana näyttelit juopunutta ja

kolmantena esiinnyit tuttavanani Transvaalista, yhtenä niitä, jotka

eivät milloinkaan tule, kun minä olen kotona. Mutta sinä jätit samat

jäljet jälkeesi joka päivä, senkin rosvo, ja samat jäljet joka yö,

kaikkialle pitkin taloni nurkkia."

"Se sattuu paikalleen kuin nakutettu", honotti Raffles, "mutta herra ei

saa ottaa kovin pahakseen. Ja ties hänen millä konstilla te olette sen

kaiken nuuskinut, mutta ei me ollakaan uteliaita. Älkää vaan huoliko

ampua, sillä aseettomia me ollaan, Herra nähköön."

"Sinä olet viekas konna!" sanoi Rosenthal sormet liipasimella, "mutta

tässä olet tavannut miehen, joka on vieläkin viekkaampi."

"Niin, voi hyväinen... arvaahan sen! Eikö toinen varas voisi päästä

voitolle toisesta varkaasta — kyllä, totta maar."

Olin siirtänyt katseeni mustista pyöreistä revolverinpiipuista,

kirotuista timanteista, jotka olivat houkutelleet meidät satimeen,

paksun nyrkkitaisteljan pöhöttyneestä siankärsästä ja Rosenthalin

purppuranpunaisista poskista ja kotkannenästä. Katselin niiden ohitse

oviaukkoon, joka oli täynnä kahisevaa silkkiä ja samettia, mustia

kasvoja, töllisteleviä silmänvalkuaisia ja villaisia kalloja. Mutta

äkillinen äänettömyys käänsi huomioni takaisin miljoonamieheen.

Ainoastaan hänen nenänsä oli pitänyt värinsä.

"Mitä tarkotat?" sähisi hän käheästi ja kirosi.

"Terveisiä kaleereille!" honotti Raffles kylmäverisellä äänellä.

"Mitä?"

Rosenthalin revolverit piirsivät aina suurempaa ympyrää.

"Terveisiä kaleereille, vanha jalokivi-shakaali!

"Mistä hornasta olet tuon keksinyt?" kysyi Rosenthal, kurkussa korina,

joka koetti olla naurua.

"Niin, sanos se!" vastasi Raffles. "Senhän tiesi jok'ainoa jehu siellä

missä _minä_ viimeksi olin."

"Kuka on voinut levitellä sellaisia hullutuksia?"

"Sitä en tiedä minä", sanoi Raffles; "kysykää tuolta herralta, joka

seisoo teidän vasemmallanne, _hän_ ehkä tietää sen."

Vasemmalla seisova herra oli käynyt tuhkanharmaaksi

mielenliikutuksesta. Ei milloinkaan ole paha omatunto itseänsä sen

selvemmin ilmaissut. Hänen pienet silmänsä kieppuivat hänen ihraisessa

naamassaan kuin korintit, sitten pisti hän revolverit taskuunsa ja

syöksi meitä kohden nyrkit pystyssä.

"Pois tieltä — pois tieltä!" karjui Rosenthal raivoissaan.

Se oli liian myöhäistä. Tuskin oli leveä nyrkkitaistelija

heittäytymällä revolverien eteen estänyt Rosenthalin ampumasta, kun

Raffles teki hyppäyksen ulos lasi-ovesta, samassa kun minut, joka

seisoin hiljaa enkä sanonut mitään, iskettiin lattiaan kaikkien taiteen

sääntöjen mukaisesti.

En kaiketikaan maannut pitkää aikaa tajuttomana. Tointuessani kuului

kauheaa meteliä puutarhasta, mutta salissa olin minä yksinäni. Nousin

istualleni. Rosenthal ja Purvis syöksivät edestakaisin ulkona,

noituivat kaffereita ja ärhentelivät toisilleen.

"_Tuon_ muurin yli, sanon minä!"

"Ei, vaan tämän. Emmekö voi viheltää poliisia?"

"Hiiteen poliisit! Olen saanut tarpeekseni poliisin vintiöistä."

"Sitten on parasta, että menemme sisälle ja passitamme toisen rosvoista

vaarattomaksi."

"Passita itsesi, sen paremmin et voi tehdä. Niin, senkin musta

pässinpää, jos minä äkkään sinun yrittävän luikkia tiehesi, niin..."

En kuullut uhkausta loppuun. Ryömin nelin kentän ulos salista

revolverini teräsrengas hampaiden välissä.

Hetkisen luulin, että eteinenkin oli tyhjä. Siinä erehdyin, ja

tulin madelleeksi erään kafferin eteen. Mies parka, en hennonnut

antaa hänelle huumaavaa iskua, mutta häristelin hänelle hirmuisesti

revolveriani ja kuulin hänen vaikeitten hampaittensa kalisevan minun

harpatessani portaita ylös. En osaa selittää, miksi niin päättävästi

ryntäsin ylikertaan. Mutta puutarha ja alikerta tuntuivat kuhisevan

ihmisiä, eikä tekoni ollutkaan typerin.

Luisuin sisälle ensimäiseen huoneeseen mikä tielleni sattui. Se oli

makuuhuone — tyhjä, mutta valaistu, enkä milloinkaan voi unohtaa,

kuinka kimmahdin, kun näin itseni kokonaan kaapin-oven kuvastimesta!

Naamioituna, aseestettuna, repaleihin verhottuna en todellakaan

ansainnut parempaa kohtaloa kuin luodin tai hirsipuun, ja jompikumpi

minua odotti, sen tiesin. Kätkeydyin kuitenkin vaatekaappiin kuvastimen

taakse, ja siellä seisoin vapisten ja kiroten kohtaloani, hulluuttani

ja Rafflesia ennen kaikkea — Rafflesia ensiksi ja viimeiseksi — ehkä

puolen tunnin ajan. Sitten temmattiin vaatekaapin ovi auki yht'äkkiä;

miehet olivat hiipineet äänettömästi huoneeseen ja laahasivat minut

vankina alikertaan.

Eteisessä oli hirveä hälinä; naisetkin olivat jo uskaltaneet esille,

ja nähdessään hirvittävän pahantekijän kirkuivat he kaikki yhtaikaa.

Siihen heillä todellakin oli syytä, vaikka naamari nyt oli nykäisty

sivulle, niin että ainoastaan vasen korvani oli sen peitossa.

Rosenthal vastasi heidän kirkumiseensa ärjyvällä äänellä käskien heitä

vaikenemaan; se nainen, jonka tukkalaite muistutti pesusientä, syyti

hänelle kiukkuisia kiroiluja, ja eteinen kajahteli Babelina, jota on

mahdoton kuvailla. Muistan ihmetelleeni, miten kauan kestäisi ennenkuin

poliisi saapuisi. Purvis ja naiset vaativat poliisia kutsuttavaksi

ja minua heti jätettäväksi sen haltuun. Mutta siitä ei Rosenthal

tahtonut kuulla puhuttavankaan. Hän vannoi ampuvansa jokaisen miehen

tai naisen joka tahtoi lähteä ulos asialle. Hän oli saanut tarpeekseen

poliiseista. Hän ei tahtonut nähdä noita rauhanhäiritsijöitä silmäinsä

edessä, hän tahtoi pitää minusta huolen omalla tavallaan. Samassa hän

kiskaisi minut pois toisilta, lennätti ovea vasten ja ampui luodin,

joka tunkeutui puuhun tuuman verran korvastani.

"Mitä se minuun kuuluu? Hänhän on aseestettu! Minä ammuin häntä

itsepuolustuksekseni. Se tulee olemaan varotus muille. Menetkö pois

tieltä, vai tahdotko itse luodin nahkaasi?"

"Olette päissänne", intti Purvis yhä pysyen välissämme. "Näin teidän

tyhjentävän täysinäisen lasin sisään tultuanne ja se saattoi teidät

sikahumalaan. Ajatelkaa mitä teette, Rosenthal. Älkää tehkö sellaista,

jota perästäpäin saatte katua."

"Sitten en minä ammu häntä, ammun vaan tuon pahuksen ympärille. Olet

aivan oikeassa, poikaseni. Minä en tee hänelle mitään pahaa, en millään

muotoa. Ympärille vain — kas näin!"

Hänen pisamainen kouransa nousi yli Purvisin olkapään, hänen

sormuksensa säteili purppuranpunaista hohdettaan ja hänen revolverinsa

iski keltaisena salamana, ja naiset parkuivat pamauksen kuullessaan.

Joitakuita siruja tarttui ovesta tukkaani.

Seuraavassa silmänräpäyksessä sieppasi Purvis häneltä aseen, ja nyt

olin turvassa tuolta paholaiselta; mutta sen sijaan uhkasi minua

vankila. Keskeemme ilmestyi poliisikonstaapeli. Hän oli tullut

lasi-ovesta saliin — harvasanainen mies, nopea ja varma liikkeissään.

Yhdessä käden käänteessä oli hän pannut minut käsirautoihin, sillävälin

kun nyrkkitaistelija selitti aseman ja hänen isäntänsä pilkkasi

oikeuden valvojia voimattomassa raivossaan. Niin, olipa tuo kaunista

huolenpitoa poliisivallan puolelta ja tuotti suurta hyötyä todellakin;

sitten saapuu poliisi, kun kaikki on ohitse ja koko huonekunta olisi

voitu murhata unessaan. Poliisikonstaapeli ei suonut hänelle sanaakaan

vastaukseksi, ennenkuin juuri silloin kun talutti minut ulos.

"Teidät me tunnemme, sir", sanoi hän ylenkatseellisesti ja kieltäytyi

ottamasta kultarahaa, jonka Purvis hänelle ojensi. "Tapaamme

oikeussalissa, sir."

"Tulenko minä ehkä mukaan nyt?"

"Miten haluatte, sir. Mutta minä luulen, että tuo toinen herra

tarvitsee teitä paremmin, eikä tämä nuorukainen suurtakaan vastusta

minulle tuota."

"Minä en yritä mitään vastustelua", lupasin minä.

Ja sanani pidin.

Kävelimme ehkä sata metriä aivan äänettöminä. Oli varmaan keskiyö. Emme

kohdanneet ainoatakaan sielua. Viimein kuiskasin minä:

"Miten ihmeessä olet menetellyt?"

"Se oli silkka onnenpotkaus", vastasi Raffles. "Minun onnistui livistää

sentähden, että tunsin jok'ainoan kiven näissä muureissa, ja vielä

suurempi onni oli se, että minulla sattui olemaan tämä puku Chelseassa.

Kypärä kuuluu erääseen kokoelmaan, joka minulla oli kerran Oxfordissa;

tässä me kiipeämme yli muurin. On parasta, että riisun päältäni takin

ja miehustan ennenkuin tapaamme oikean konstaapelin. Minä hankin ne

kerran naamiohuveihin — kuten silloin syyksi sanoin — niin, siihen

liittyy pitkä juttu. Olen aina otaksunut, että ne tulisivat joskus

tarpeeseen. Suurin vaikeuteni tänä-iltana oli päästä eroon ajurista,

joka toi minut tänne takaisin. Lähetin sen salapoliisikonttoriin,

taskussaan kymmenen shillinkiä ja mukanaan erityinen tervehdys

kunnon Mackenzielle. Koko salapoliisivoima tulee olemaan Rosenthalin

luona puolen tunnin kuluttua. Minä luotin tietysti tuon herran

vihaan poliisia kohtaan — onnen sattuma sekin. Jos sinä olit päässyt

puikkimaan pois, niin silloin oli tietysti kaikki hyvin; muussa

tapauksessa tiesin hänen leikkivän hiiren kanssa niin kauvan kuin

mahdollista. Niin, Bunny, siitä sukeusi pukukappale enemmässä määrässä

kuin olin tarkottanutkaan, ja me saimme siinä joltisenkin nolauksen.

Mutta, hitto vieköön, hyväpä niinkin, että pääsimme siitä ollenkaan."

Varastaiteilija · 第 9 / 18 题