Lontoossa puheltiin juuri silloin miehestä, jonka nimi jo on pelkkä
nimi eikä muuta. Ruben Rosenthal oli koonnut miljoonansa Etelä-Afrikan
timanttikentillä ja palannut kotimaahan nauttimaan niitä mikäli
osasi; miten hän siinä menetteli, sitä on tuskin unohtanut yksikään
pienempien iltalehtiemme lukija: nämähän ahmivat palstamäärin kaskuja
hänen entisestä köyhyydestään ja nykyisestä tuhlauksestaan, samalla
sisältäen huvittavia tietoja siitä eriskummallisesta seurueesta, minkä
miljoonamies oli St. John's Woodiin kerännyt. Siellä hän asusteli,
huonekuntanansa kaffereita, jotka todella olivat hänen orjiansa,
ja sieltä hän aina läksi retkeilyilleen, suunnattomia timantteja
paidanrinnassaan ja sormissaan näytellen, erään pahamaineisen
nyrkkitaistelijan seurassa, joka ei kuitenkaan ollut Rosenthalin
asunnon pahin osakas. Niin puhuivat pahat kielet, mutta olojen oikea
laatu kävi kyllin selväksi poliisin niihin ainakin kerran sekaantuessa.
Se johti esivallan taholta muutamiin toimenpiteisiin, joita
yllämainitut lehdet kuvailivat oikeutetulla ihastuksella ja lihavin
otsikoin. Tämän enempää ei Ruben Rosenthalista tiedetty, kunnes vanha
rappiolle joutunut Boheme-klubi katsoi sopivaksi toimeenpanna suuret
päivälliset, kunnioittaakseen noin äveriästä klubin periaatteiden
edustajaa. Minä en itse ollut kemuissa mukana, mutta muuan jäsen kutsui
Rafflesin, ja tämä kertoi minulle kaikki samana yönä.
"Omituisemmissa pidoissa en ole eläissäni ollut", alotti hän. "Mitä
mieheen itseensä tulee — niin, olinhan valmistaunut näkemään jotakin
luonnotonta, mutta hän ihan hämmästytti minut hengähtämättömäksi.
Ensinnäkin hän näyttää suorastaan eläimelliseltä, pituutta on yli
kolmen kyynärän, rintakehä kuin tynnyri, kasvojen nähtävimpänä osana
suuri kotkannenä, ja takkuinen tukka ja tuuhea parta ihan tulipunaiset.
Joi kuin paloruisku, mutta ei humaltunut pahemmin kuin että saattoi
pitää meille puheen, jota en kymmenestäkään punnasta olisi tahtonut
olla kuulematta. Ikävää vain, että et siellä ollut, Bunny hyvä."
Aloin itsekin pahotella, etten ollut joutunut mukaan, sillä Raffles ei
vähällä vilkastunut, enkä ollut koskaan nähnyt häntä noin pirteällä
tuulella. Oliko hän seurannut Rosenthalin esimerkkiä? Sellaiseen
epäluuloon oli jo itsessään riittävänä puolustuksena hänen tulonsa
minun asuntooni keskiyöllä vain tarinoimaan päivällisistä, joskin
tiesin Rafflesin tuiki kohtuulliseksi mieheksi tavoissaan.
"Mitä hän puheli?" kysyin koneellisesti, aavistellen jotakin
mutkallisempaa aihetta hänen vierailuunsa ja kummastellen, mikä se
saattoi olla.
"Mitäkö hän puheli?" huudahti Raffles. "Mitä jätti hän puhelematta? Hän
kerskui menestyksestään, kehui rikkauksiaan ja soimasi yhteiskuntaa,
joka otti hänet vastaan hänen rahojensa vuoksi ja katseli häntä
yli olkain pelkästä kateudesta, kun hänellä oli omaisuutta niin
paljon. Hän mainitsi nimiäkin aivan häikäilemättä ja vannoi olevansa
siinä hyvä missä toinenkin koko vanhassa Englannissa — niin, klubin
jäsenetkin lukuunottaen. Sitä todistaakseen hän osotti paidanrintansa
keskessä välkkyvää timanttia pikkusormellaan, jossa hohti toinen
samanlainen; kellä meidän suurpomoistamme oli moinen pari? Ne
näyttivät todella kerrassaan merkillisiltä jalokivillä, ja niiden
harvinainen purppurahohde epäilemättä vastasi aimo rahasummaa.
Mutta Rosenthal vannoi, ettei hän möisi noita kahta timanttia
viidestäkymmenestätuhannesta punnasta, ja lausui epäilevänsä löytyikö
ketään toista, jolla oli noin suuri rikkaus yksistään paidannappina ja
pikkusormen koristuksena. Ja jos niin varakas mies löytyisikin, niin ei
hänellä olisi rohkeutta pitää jalokiviänsä noin esillä. Mutta hän ei
peljännyt — ja siihen oli selvä syy. Ja ennen kuin aavistimmekaan, veti
hän esille suunnattoman tukevan revolverin."
"Eihän toki pöydässä?"
"Kyllä, pöydässä juuri. Kesken puheensa! Mutta se ei ollut mitään
siihen nähden mitä hän vielä aikoi. Hän tahtoi saada kirjottaa nimensä
luodeilla vastapäiseen seinään, osottaaksensa meille, minkätähden
häntä ei pelottanut kuljeskella kaikkialla timanttinensa. Tuon
Purvis roiston, nyrkkitaistelijan, joka on vasiten palkattu hänen
haukkujakseen, täytyi räyhätä isäntäänsä vastaan täyttä suuta, ennen
kuin sai tämän luopumaan. Tuokion aikaa vallitsi yleinen säikkyminen,
eräs vieraista makasi pöydän alla rukouksia ladellen, ja kaikki
tarjoilijat kapaisivat käpälämäkeen."
"Naurettava kohtaus!"
"Peräti naurettava, mutta soisinpa hänen saaneen tahtonsa täytäntöön.
Hän oli hurjan kiihkeä näyttämään kuinka hän puolusti purppuranpunaisia
timanttejaan, ja voithan arvata, Bunny, että _minä_ olin yhtä kiihkeä
näkemään sen."
Ja Raffles nojaasi eteenpäin viekkaasti hymyillen, jolloin minulle
vihdoinkin selvisi hänen käyntinsä salainen tarkotus.
"Vai niin, sinä aijot itse yrittää päästä hänen timantteihinsa käsiksi?"
Hän kohautti hartioitansa.
"Myönnän, että saattaa siltä näyttää — niin, ne tosiaankin miellyttävät
minua tavattomasti! Suoraan sanoen olen niitä ajatellut jo pitemmänkin
aikaa; eihän voi kuulla alituiseen puhuttavan miehestä ja hänen
nyrkkitaistelijastaan ja hänen timanteistaan, tuntematta jonkinlaiseksi
velvollisuudeksi yrittää siepata nämät. Mutta kun ollaan niin pitkällä,
että hän revolveria heilutellen haastaa kimppuunsa koko maailman
— silloin käy yrittäminen aivan välttämättömäksi! Olen suorastaan
pakotettu tuohon hommaan. Oli kohtalon vihjaus, että minun piti joutua
haasteen kuulijaksi, ja minun jos kenenkään täytyy ottaa se vastaan.
Olin vain pahoillani siitä, etten voinut nousta seisaalleni ja julistaa
sitä hänelle heti paikalla."
"Hm", huomautin, "en nykyisissä rahaoloissa näe tuollaista
välttämättömyyttä; mutta luonnollisesti olen mukana."
Ääneni ei kenties kuulostanut oikein miehuulliselta. Yritin parhaani
mukaan osottautua urhoolliseksi, mutta oli kulunut tuskin kuukauttakaan
urotyöstämme Bond-kadun varrella ja meillä olisi vielä jonkun aikaa
ollut aivan riittämään asti varoja pysyä alallamme. Olimme tulleet
toimeen varsin mukavasti. Rafflesin neuvosta olin minä kirjottanut
pari pikku kyhäystä, vieläpä laatinut sanomalehtikirjotuksen omasta
jalokivivarkaudestammekin, ja sillä hetkellä olin ihan kyllästynyt
moisiin seikkailuihin. Meidän olisi mielestämme pitänyt olla
kiitollisia siitä, että asiamme olivat hyvässä kunnossa, enkä
voinut nähdä syytä uuteen uhkayritykseen muun kuin pakon tullessa.
Toiselta puolen olin vastahakoinen ilmaisemaan pienintäkään penseyttä
kumppanuuttamme kohtaan. Mutta Rafflesia ei minun ilmeinen estelyni
pidättänyt.
"Välttämättömyyttä, Bunnyseni? Työskenteleekö kirjailija ainoastaan
silloin kun karhut ärjyvät oven takana? Maalaako taiteilija ainoastaan
leivän tähden? Täytyykö sinun ja minun joutua ajetuiksi rikokseen kuten
köyhälistökorttelien Pekan ja Paavon? Minun käy sinua sääli, hyvä
ystävä, mutta ei siinä ole nauramista. Taide taiteen itsensä vuoksi on
ehkä vain tyhjä puheenparsi, mutta tunnustan että se viehättää minua.
Tässä tapauksessa ovat vaikuttimeni puhtaat, sillä epäilenpä, voimmeko
konsanaan saada mitään hyötyä noin tunnetuista jalokivistä. Mutta jos
en tämän illan jälkeen tee yritystä niiden sieppaamiseksi, niin en enää
ikinä voi katsoa kunniallista miestä kasvoihin."
Hänen silmänsä säihkyivät, mutta niissä myöskin säteili elämänhalu.
"Yritys kohtaa suuria vaikeuksia", oli ainoa vastaukseni.
"Luuletko että muutoin olisin siihen niin hetas?" huudahti Raffles.
"Veikkoseni, minä varastaisin Paavalin tuomiokirkon, jos voisin,
mutta minulle olisi yhtä mahdotonta tyhjentää kassalaatikkoa myymälän
omistajan kääntäessä minulle selkänsä, kuin näpistää omenia toriämmän
korista. Tuokin pikku homma kuukausi takaperin oli nolo yritys, mutta
se oli välttämätön ja sitä hiukan paransi suunnitelman taidokkuus.
Mutta suurempaa kunniaa tuottaa ja paljon jännittävämpää on tunkeutua
paikkaan, missä kerskutaan oltavan varuillaan meitä kohtaan. Niinpä on
Englannin valtiopankki aivan ihanteellinen tehtävä, mutta se vaatisi
puolikymmentä apulaista ja vuosikausien valmistelun; toistaiseksi on
Ruben Rosenthal kylliksi iso otus sinulle ja minulle. Me tiedämme,
että hän on aseestettu. Me tiedämme, millainen mestarinyrkistelijä on
Billy Purvis. Siitä tulee olemaan leikki kaukana, sen vakuutan. Mutta
siitä viisi! Täytyyhän miehen asettaa päämääränsä korkealle, vai mitä
arvelet?"
"Näkisin mieluummin, ettemme vielä vähiin aikoihin korottaisi sitä
aivan pilvien tasalle", vastasin nauraen, sillä hänen eloisuutensa oli
vastustamaton ja hanke viehätti mieltäni vastuksien uhallakin.
"Luota minuun", takasi hän, "kyllä minä sinut kuivalle maalle luotsaan.
Luulenpa että lopultakin melkein kaikki vaikeudet ovat näennäisiä.
Molemmat pahukset ryyppäävät kuin viimeistä päivää, ja se helpottaa
hanketta melkoisesti. Mutta meidän pitänee valmistautua huolellisesti
ja välttää hätäilyä. Luultavasti huomaamme kymmenkuntakin eri
menettelytapaa ja silloin on niistä käytännöllisin valittava. Kaikessa
tapauksessa tulee meidän pitää taloa silmällä vähintäinkin viikon aika,
ja monet muut seikat saattavat vaatia pitempääkin odotusta, mutta
jahka käytän siihen viikonkin, niin annan sinulle varmempia tietoja.
Nimittäin jos todellakin olet mukana?"
"Tietysti olen", vastasin loukkaantuneesti. "Mutta miksi pitää minun
olla viikko yksikseni? Miksi emme voi vartioida taloa yhdessä?"
"Kaksi silmää riittää siinä missä neljäkin ja vie vähemmän tilaa. Älä
milloinkaan metsästä kahteen mieheen, ellei ole pakko. Mutta älä nyt
näytä närkästyneeltä, Bunny; sinulle tulee aikanaan kylliksi tehtävää,
sen lupaan. Sinä saat osuutesi huvista, ole siitä huoletta, ja
purppuranpunaisen timantin itsellesi — jos hyvin käy."
Mutta ylipäätään tuntui harrastukseni hyvinkin laimealta tämän
keskustelun perästä, ja muistan vielä sen alakuloisuuden, joka minut
Rafflesin mentyä valtasi. Minä älysin miten hullu oli yritys, johon
olin osalliseksi lupautunut — sen aiheettoman, tarpeettoman uhittelun
ja ne kierot päätelmät, jotka Rafflesia elähyttivät, sekä, hänen
kevytmielisen puolustelunsa, joka silti oli puolittain vilpitöntä ja
jonka ainoastaan hänen persoonallisuutensa teki täysin uskottavaksi
sinä hetkenä, jolloin ne lausuttiin, niin vähän kuin ne minuun nyt
tyynemmin harkitessani vaikuttivatkin. Ihailin sitä poikamaista uhmaa,
jolla hän näytti valmiilta uskaltamaan vapautensa ja henkensä, mutta
rauhallisemmalla mielellä ollessani ei se voinut tarttua minuun. En
kuitenkaan hetkeksikään voinut ajatella peräytymistä. Päin vastoin
olin kärsimätön Rafflesin määräämästä viivytyksestä, ja salainen
vastahakoisuuteni kenties johtuikin suureksi osaksi hänen ärsyttävästä
päätöksestänsä tulla viimeiseen hetkeen asti toimeen ilman minua.
Asiaa ei parantanut se että tämä oli luonteenomaista miehelle ja
hänen käytökselleen minua kohtaan. Kuukauden ajan olimme luultavasti
olleet Lontoon toverillisimmat varkaat, ja kuitenkin oli meidän
välinen luottamus omituisen puutteellinen. Kaikessa herttaisessa
avomielisyydessään oli Rafflesilla oikullisen umpinainen pohjasävy,
joka pisti silmään härnäävän selkeästi. Hänellä oli piintyneen
pahantekijän vaistomainen vaiteliaisuus. Hän teki salaisuuksia mitä
jokapäiväisimmistä asioista. Niinpä en milloinkaan saanut tietää,
kuinka ja missä hän oli muuttanut rahaksi Bond-kadun jalokivet,
joiden tuloilla nyt vietimme nuorten herrasmiesten elämää. Hän oli
itsepintaisen salaperäinen pikku seikoissa, joiden tietämiseen minä
mielestäni jo olin ansainnut täyden oikeuden. En ollut unohtanut, että
hän oli toimittanut minut salajuonella ensimäiseen murtovarkauteeni
ollessaan vielä epävarma siitä, saattoiko hän luottaa minuun. Tämän
olin jo aikoja sitten antanut hänelle anteeksi, mutta en voinut leppyä
hänen pitkittyvään epäluottamukseensa. En nurkunut sanallakaan,
mutta se kaiveli sisuani joka päivä, etenkin Rosenthalin päivällisen
jälkeisenä viikkona. Tavatessani Rafflesin klubissa, hän ei hiiskunut
minulle sanaakaan; käydessäni hänen asunnossaan hän oli kaupungilla
tahi oli olevinaan. Eräänä päivänä hän kertoi homman kehittyvän hyvään
suuntaan, mutta verkalleen; se oli mutkikkaampi kuin hän oli luullut.
Mutta kun aloin häneltä kysellä, hän ei virkkanut sanaakaan enempää.
Kiukustuneena päätin heti toimia omin päin. Koska hän ei tahtonut
minulle ilmaista vartioimisensa tuloksia, niin päätinpä itse tehdä
havaintojani ja läksin samana iltana miljoonamiehen asunnolle St.
John's Woodiin.
Luulen että hänen asumansa talo oli koko korttelin isoin. Se on kahden
leveän kadun kulmassa, joista kumpaisellakaan ei ole raitiotietä, ja
rauhallisempaa soppea tuskin löytyy koko Lontoossa. Niinpä olikin aivan
hiljainen tuo suuri rakennus ruohokenttien ja pensastojen muodostamassa
puutarhassaan; valaistus oli heikko, sillä pohatta nähtävästi vietti
ystävinensä iltaa muualla. Puutarhan muurit olivat ainoastaan muutaman
jalan korkuiset. Eräässä niistä oli ovi, joka johti lasikattoiseen
käytävään; toisessa kaksi viisisäleistä maalattua veräjää, yksi pienen
puoliympyrän muotoisen ajotien kumpaisessakin päässä, ja molemmat selki
seljällään. Siellä oli niin äänetöntä ja rauhaisaa, että minun suuresti
teki mieleni astua aivan rohkeasti sisälle ja hiukan tutkiskella
talon paikkoja; olin juuri tekemäisilläni sen, kun takaapäin kuulin
nopeita, laahustavia askeleita katukivitykseltä. Käännyin päin, ja
edessäni seisoi uhkaavan näköisenä repaleinen mies heristellen likaisia
nyrkkejään.
"Pöllö!" sähähti hän. "Kirottu hupelo!"
"Raffles!"
"Niin, oikein", kuiskasi hän vimmastuneesti, "hoilaa sitä koko
korttelille — kilju nimeäni minkä kurkustasi lähtee!"
Samassa hän käänsi minulle selkänsä ja lynkytti alas katua; hän
kohautti olkapäitään ja jupisi itseksensä, kuin olisin minä
kieltäytynyt antamasta hänelle almua. Seisoin tovin tyrmistyneenä,
suutuksissani, ymmällä; sitte seurasin hänen perässään. Hän laahasi
jalkojaan, polvet hetkuivat, selkä oli köyry ja pää notkahteli kuin
kahdeksankymmenvuotiaan. Nyt odotti hän minua kahden katulyhdyn
keskitiessä. Perille saapuessani hän sytytti piippunysänsä viheliäistä
tupakkaa pahanhajuisella tulitikulla, ja sen valossa näin hänen
hymyilevän.
"Sinun täytyy suoda anteeksi kiivauteni, Bunny, mutta tekosesi oli
tosiaankin ylen tyhmä. Koetan kaikkia mahdollisia juonia — yhtenä
iltana kerjäten ovella, toisena piileksien pensaissa — teen mitä
hyvänsä maailmassa, vaan en seiso töllistelemässä taloa kuten sinä
teit. Tämä on pukukappale, ja sinä ryntäät näyttämölle tavallisissa
vaatteissasi. He ovat yötä päivää varuillaan meitä vastaan. Tämä on
kovin pähkinä mitä minulla konsanaan on purtavana ollut."
"No niin", vastasin minä, "jos olisit minulle tämän ennen sanonut, niin
en olisi tullut. Mutta sinä et hiiskunut mitään."
Hän tuijotti minuun lerppahattunsa revenneiden lierien alta.
"Olet oikeassa", myönsi hän lopuksi. "Olen ollut liian vaitelias. Se on
tullut toiseksi luonnokseni silloin kun minulla on jotain hankkeita.
Mutta nyt luovun siitä, ainakin sinuun nähden. Nyt menen kotiin, ja
tahdon että seuraat mukana, mutta pysy kaikin mokomin matkan päässä
äläkä puhuttele minua ennen kuin itse alotan. Kas niin — anna minun
nyt käydä edellä." Ja niin läksi hän jälleen tallustamaan ikäloppuna
kulkurina, kädet taskussa, kyynäspäät paikattuina ja rikkinäiset takin
liepeet liehumassa molemmin puolin.
Minä seurasin häntä Finchley Roadille. Siellä hän nousi
raitiovaunuihin, ja minä istuuduin muutaman rivin päähän hänen taakseen
katolle, mutta en kyllin etäällä säästyäkseni hänen kehnon tupakkansa
katkusta. Että hän saattoikin muovailla osansa niin yksityispiirteitä
myöten — hän, jonka oli tapana polttaa ainoastaan erästä määrättyä
paperossilajia! Se oli viimeinen, hienon taiturin leima, ja se loihti
minusta pois suuttumukseni rippeetkin. Tunsin taas tämän toverini
viehätysvoiman, joka alituiseen hämmästytti uudella, aavistamattomalla
luonteensa särmällä.
Lähestyessämme Piccadillyä, kummailin minne hän poikkeaisikaan. Eihän
hän toki aikonut tuossa kunnossa mennä Albanyyn? Ei, hän siirtyi
Sloane-kadulle meneviin raitiovaunuihin ja minä istahdin hänen taakseen
kuin ennenkin. Sloane-kadulla vaihdoimme vaunuja jälleen, ja olimme
nyt pitkällä, kapealla King's Roadilla. Olin jo kovin utelias saamaan
tietää määräpaikkamme, eikä minun tarvinnutkaan kauvan kummastella.
Raffles astui alas vaunuista. Minä seurasin hänen esimerkkiään. Hän
kiirehti kadun yli ja katosi erääseen pimeään kujaan. Riensin hänen
jälkeensä ja ehdin juuri parahiksi näkemään hänen takinliepeensä
katoavan vielä pimeämpään kivitettyyn solaan oikealle. Hän kulki nyt
suorana ja käveli kuin nuori mies, ja miten olleekaan, hän näytti jo
vähemmän renttumaiselta. Mutta minä yksin olin häntä näkemässä, sillä
sola oli apo autio ja toivottoman valoton. Tuonpuoleisessa päässä hän
avasi erään oven, ja sisällä oli yhäkin pimeämpää.
Hätkähdin vaistomaisesti ja kuulin hänen nauraa tirskuvan. Emme enää
voineet nähdä toisiamme.
"All right, Bunny! Nyt saa ilveily päättyä. Tämä on atelieri,
veikkonen, jonka olen vuokrannut."
Seuraavassa hetkessä jouduimme tosiaankin korkeaan huoneeseen,
jonka ikkuna oli katossa ja jossa oli kalustona maalausteline,
piirustuspöytä, modellilava ja kaikkea muuta tarpeellista, vaikka
ei näkynytkään mitään merkkejä tekeillä olevista töistä. Rafflesin
sytytettyä kaasun oli ensimäisenä näkynäni hänen huopahattunsa, joka
riippui naulakossa hänen muiden vaatteittensa vieressä.
"Etsitkö taideteoksia?" jatkoi Raffles, sytyttäen paperossin ja alkaen
riisua repaleitansa. "Pelkäänpä, ettet sellaisia löydä, mutta tuossa on
kangas, jolle aina aijon ryhtyä sivelemään värejä. Sanon haeskelevani
sopivaa modellia. Tavallisesti panen tulta kamiiniin kahdesti
viikossa ja käydessäni jätän jälkeeni jonkun sanomalehden ja hiukan
Sullivan-paperossin tuoksua — kuinka hyviltä nämä maistuvatkaan, kun
on tuprutellut palturia! Maksan säntillisesti vuokrani ja olen kaikin
puolin hyvä asukas, ja tämä on kerrassaan käytännöllinen tyyssija —
ei voi kuvaillakaan, kuinka hyödyllinen se olisi pulaan joutuessa.
Nyt menee lerppahattu sisälle ja huopahattu ulos, eikä kukaan ole
tietääkseen kumpaisestakaan; on varsin luultavaa, ettei niin myöhään
illalla ole talossa ainoatakaan sielua, paitsi me."
"Et ole minulle milloinkaan maininnut, että sinulla on tapana pukeutua
eri asuihin", virkoin minä häntä tarkastellen, hänen pestessään likaa
pois kasvoistaan ja käsistään.
"Olen toden totta kauttaaltaan kohdellut sinua häpeällisesti, Bunny.
Ei tosiaankaan ollut mitään syytä salata sinulta tätä paikkaa, eikä
tämä millään erityisellä tarkotuksella tapahtunutkaan. Saattaa varsin
hyvin ajatella sattuvaksi sellaisia olosuhteita kuitenkin, joissa olisi
ollut parasta meille molemmille, että sinä et olisi vähääkään tietänyt
oloistani. Minulla on tarpeen tullen makuupaikka, kuten näet, ja
tietysti ei nimeni King's Roadilla ole Raffles. Siinä koko juttu."
"Ja nykyisin käytät tätä asuntoa pukuhuoneena?"
"Niin, tämä on kaikkein pyhimpäni", selitti Raffles. "Taitava
pukeutuminen on joissakuissa tapauksissa puoli voittoa, ja on aina
mieluista tietää, ettei huonoimminkaan käydessä tarvitse joutua
tuomituksi omalla nimellään. Ja on aivan välttämätön käyttää valepukua
myöskin silloin kun tahtoo ryhtyä kauppoihin varastetun tavaran
ostajien kanssa. Niiden edessä esiinnyn aina sellaisessa asussa ja
sellaista murretta puhuen kuin olisin Shoreditchin köyhälistökorttelin
asukkaita. Muutoin saisi suorittaa suunnattomia lahjuksia. Nämä kaapit
ovat täynnä kaikenlaatuisia vaatekertoja. Huonetta siivoavalle eukolle
sanon, että ne on varattu modellejani varten, kun vaan saan tavatuksi
sopivia. Niin, toivoakseni on minulla jotakin sinulle sopivaa, sillä
sinä tarvitset puvun huomis-illaksi."
"Huomis-illaksi!" huudahdin minä. "Mitä siis aijotkaan?"
"Panemme kaappauksen toimeen", selitti Raffles. "Olisin heti kotiin
tultuani kirjottanut sinulle pyynnön saapua luokseni huomenna
ehtoopäivällä; sitte aijoin kertoa hyökkäyssuunnitelmani ja antaa
sinun oitis saada osasi toiminnasta. Ei ollenkaan kelpaa sallia
hermostuneiden apulaisten olla mukana alusta asti; pitkällisten
valmistelujen aikana ehtivät he tulla kärsimättömiksi ja kaataa kumoon
koko kuorman. Sekin oli yhtenä syynä siihen, että olin niin vietävän
vaitelias. Sinun täytyy koettaa antaa minulle anteeksi. Muistan kyllä
kuinka uljaasti käyttäydyit viime kerralla, jolloin kaikki kuitenkin
oli sinulle aivan äkkiarvaamatonta. Muuta en sinulta vaadikaan
kuin että olet yhtä kylmäverinen ja ovela huomen-illalla kuin olit
silloin... vaikkapa eipä näitä kahta tapausta todellakaan voi verrata
toisiinsa!"
"Ajattelin juuri, että tulisit siihen tulokseen."
"Siinä olit oikeassa. Mutta ota huomioon, minä en väitä, että tämä
juttu tulee olemaan läpeensä vaikea. Me voimme luultavasti puikkia
sisään ilman pienimpiäkään vaikeuksia; takaisin tulo se ehkä käy
pulmalliseksi. Mutta sen siitä saa, kun ihmisillä on säännöttömät
tavat!" huudahti Raffles siveellisellä närkästyksellä. "Ajattelehan,
Bunny, minä vietin koko maanantaiyön naapuripuutarhan pensaikossa
ja kurkistelin muurin yli, ja usko minua tai et, talossa oli joku
valveilla koko yön! En tarkota kaffereita. Ne poloiset eivät varmaan
milloinkaan mene vuoteeseen. Ei, tarkotan Rosenthalia itseänsä ja
pöhöttynyttä Purvisin peeveliä. Ne istuivat ylhäällä ja joivat puolesta
yöstä, kun tulivat kotia, aina valoisaan päivään asti, jolloin minä
luikin tieheni. Vieläpä silloinkin olivat kylliksi selviä kyetäkseen
suusotasille. Olipa niillä vähällä tulla tappelukin puutarhassa,
ainoastaan muutaman metrin päässä minusta, ja sain kuulla jotakin,
joka voi olla hyödyksi ja saattaa Rosenthalin ratkaisevalla hetkellä
aseettomaksi. Tiedätkö mitä jalokivi-shakaali merkitsee?"
"Henkilöä, joka varkailta ostaa jalokiviä Etelä-Afrikassa?"
"Aivan oikein. No, Rosenthal tuntuu olleen sellainen. Hän on kaiketi
hairahtanut päissään lörpöttelemään siitä Purvisille. Kaikessa
tapauksessa kuulin Purvisin häntä siitä pistelevän ja uhkaavan
kahleilla; ja alan uskoa, että kumppanukset ovat enemmän vihollisia
kuin ystävyksiä. Mutta puhukaamme huomis-illasta: suunnitelmassani ei
ole mitään erinomaista oveluutta. Meidän on vain pujahdettava taloon
noiden roikaleiden ollessa kaupungilla lurjustelemassa, ja pysyttävä
piilossa kunnes he tulevat takaisin, ja vielä kauvemminkin. Meidän
pitää, jos käy laatuun, höystää hieman whiskyä; se tekisi koko homman
yksinkertaiseksi, vaikka ei olekaan oikein urheilulle sopivaa — mutta
tuleehan meidän muistaa Rosenthalin revolverit; hänen ei pidä piirtää
nimikirjaimiaan _meihin_. Niin monta kuin noita kaffereita onkin, tulee
niitä vain kymmenen yhtä ja whiskyä vastaan, mutta sata yhtä vastaan,
jos emme whiskylle mitään mahda. Käsikähmä pakanoiden kanssa tärvelisi
kaiken, lievimmin sanoen. Siellähän sitäpaitsi on naisiakin..."
"Mitä hiivattia, onko siellä niitäkin?"
"On, ja oikeata lajia, sellaisia, jotka voivat tehdä itsensä
kuulluiksi. Minä pelkään heidän kirkumistaan, se olisi onnettomuutta
tuottavaa meille. Jos meidän taasen onnistuu piiloutua kaikessa
hiljaisuudessa, on puoli rynnäkköä voitettu. Jos Rosenthal päihtyy,
niin saamme kumpainenkin purppuranpunaisen timanttimme. Mutta jos
hän pysyy selvänä, niin saammekin luodin nahkaamme. Sitä älkäämme
kuitenkaan uskoko, Bunny, ja eihän kaikkia laukauksia ainoastaan
yhdeltä puolen ammuta... mutta se huoli lepää vielä jumalain helmassa."
Me erosimme kättä lyöden Piccadillyllä — paljoa aikaisemmin kuin olin
toivonut. Raffles pyysi etten seuraisi häntä kotiin sinä iltana. Hän
sanoi ottaneensa säännökseen nukkua kauvan yöllä ennenkuin joutui
yrittämään lyömäpalloa — tai muita pelejä. Hänen viimeiset sanansa
perustuivat samaan periaatteeseen:
"Pane muistiisi, ainoastaan yksi lasi whiskyä tänä iltana, Bunny. Kaksi
korkeintaan — jos panet arvoa omalle — ja minun hengelleni!"
Muistan kuinka orjamaisen tottelevainen olin ja miten pitkän unettoman
yön se minulle tuotti; viimein näin talojen kattojen kuvastuvan
vasten siniharmaata Lontoon taivasta. Ihmettelin saisinko vielä nähdä
toisenkin aamun, ja soimasin ankarasti itseäni siitä pikku retkestä,
jonka olin tehnyt omalla vastuullani.
Kello oli kahdeksan ja yhdeksän välillä illalla, kun otimme
vartiopaikkamme puutarhassa, joka oli Ruben Rosenthalin alueen
vieressä; itse talo oli suljettu, ja se oli irstailevan naapurin
ansio, joka ajamalla viereiset asukkaat pois oli suuresti edistänyt
itsensä luovuttamista meidän käsiimme. Varmoina siitä ettei meitä
siltä taholta yllätettäisi saatoimme pitää silmällä Rosenthalin taloa
erään muurin varjossa, joka oli juuri parahiksi korkea voidaksemme
sen yli kurkistella; pensasrivi kumpaisessakin puutarhassa oli
vielä lisäsuojana. Siten varustettuina olimme seisoneet tunnin ja
tuijottaneet pariin pyöreäpieliseen akkunaan, joissa hämärät varjot
yhtämittaa liikkuivat verhojen takana, ja kuunnelleet korkkien
pamauksia, lasien kilinää ja asteettain kohoavaa raakain äänten sorinaa
sisältä. Onni näytti meidät hyljänneen: purppuranpunaisten timanttien
omistaja söi päivällistä kotonaan, kerrassaan liian pitkällistä
päivällistä. Luulin että heillä oli vieraita. Raffles oli päinvastaista
mielipidettä, ja hän osottautui olevan oikeassa. Pyörät kitisivät
ajotiellä, ja kaksivaljakko seisahtui porrasten eteen; ruokasalissa
tehtiin poislähtöä, meluava puhelu häipyi ja alkoi taas kuulua
eteisestä.
Teen nyt selkoa asemastamme. Me olimme muurin toisella puolen, talon
sivulla, muutaman jalan päässä ruokasalin akkunoista. Oikealla leikkasi
talon yksi kulma takapihaa, vasemmalla antoi kulma meidän nähdä
esiinpistävät portaat ja odottavat vaunut. Näimme Rosenthalin tulevan
ulos — näimme ennen kaikkea hänen timanttiensa kimaltelevan. Sitten
tuli nyrkkitaistelija, senjälkeen nainen, jonka tukkalaite oli kuin
pesusieni, sitten yksi vielä, ja niin oli seurue täysilukuinen.
Raffles kyyristyi alas ja pakotti innokkaasti minut tekemään samoin.
"Naiset seuraavat heitä", kuiskasi hän. "Se on mainiota."
"Onhan siitä etua."
"Aja Gardenia-varieteehen!" rääkyi pohatta.
"Ja se oli parasta kaikesta", sanoi Raffles nousten, kun ajopelit
vierivät ulos veräjästä ja hävisivät rivakkaa vauhtia.
"Ja nyt?" kuiskasin vapisten innosta.
"Ne varmaan tyhjentävät pöytää. Niin, tuolla näen heidän varjonsa.
Vierashuoneen akkunat ovat avoinna takapihalle päin. Bunny, ratkaiseva
hetki on tullut. Missä on naamari?"
Minä otin sen esille kädellä, jonka värinää koetin turhaan ehkäistä,
ja olisin voinut mennä kuolemaan Rafflesin edestä, kun hän ei sanonut
mitään siitä, mitä ei voinut olla näkemättä. Hänen omat kätensä olivat
vakaat ja kylmät, kun hän kiinnitti minun naamarini ja sitten omansa.
"Voi turkanen, poikaseni", kuiskasi hän iloisesti, "sinä näytät
pahimmalta rosvolta mitä milloinkaan olen nähnyt! Yksistään nämä
naamarit tuottavat halvauksen neekerille, jos jonkun heistä tapaamme.
Mutta olen iloinen siitä, että muistin kieltää sinua ajattamasta
partaasi. Pahimmassa tapauksessa voidaan sinut luulla Whitechapelin
esikaupungin rentuksi, jos vain et unohda puhua murretta. Jos et ole
varma siitä, niin on parasta, että vaikenet kuin kala, ja jätät puhelun
minulle; mutta toivokaamme että kaikki tämä huoli on tarpeetonta.
Oletko nyt valmis?"
"Olen."
"Onko sinulla suukapula?"
"Kyllä."
"Revolveri?"
"Sekin."
"Tulehan siis."
Silmänräpäyksessä olimme yli muurin ja seuraavassa nurmella talon
takana. Ei ollut kuutamoa. Tähdetkin olivat verhoutuneet meidän
tähtemme. Minä hiivin toverini perässä kaksoislasiovelle, joka johti
matalalle kuistille. Hän painoi kätensä ovea vasten. Tämä painui
sisäänpäin.
"Yhä on onni myötäinen!" kuiskasi Raffles. "Pelkkää menestystä vain.
Nyt meidän pitää saada valoa."
Ja valoa tuli!
Tusina sähkölamppuja hehkui punaisina tuhannesosa sekunnissa, sitten
virtasi armottoman valkea loiste häikäistyihin silmiimme. Kun saimme
näkömme takaisin, oli neljä revolveria tähdättyinä meitä kohden, ja
kahden välissä seisoi jättiläismäinen Ruben Rosenthal ja nauroi, niin
että koko ruumis hytkyi.
"Hyvää iltaa, pojat!" nikotteli hän. "Hauskaa saada viimeinkin tavata
teidät! Älä liikuta kättä tai jalkaa, sinä siellä vasemmalla, muutoin
olet mennyttä kalua. Minä tarkotan sinua, retku!" karjaisi hän
Rafflesille. "Minä tunnen sinut. Olen odotellut sinua. Olen pitänyt
sinua silmällä koko viikon. Luulit kai olevasi peijakkaan ovela, häh?
Yhtenä päivänä sinä kerjäsit, seuraavana näyttelit juopunutta ja
kolmantena esiinnyit tuttavanani Transvaalista, yhtenä niitä, jotka
eivät milloinkaan tule, kun minä olen kotona. Mutta sinä jätit samat
jäljet jälkeesi joka päivä, senkin rosvo, ja samat jäljet joka yö,
kaikkialle pitkin taloni nurkkia."
"Se sattuu paikalleen kuin nakutettu", honotti Raffles, "mutta herra ei
saa ottaa kovin pahakseen. Ja ties hänen millä konstilla te olette sen
kaiken nuuskinut, mutta ei me ollakaan uteliaita. Älkää vaan huoliko
ampua, sillä aseettomia me ollaan, Herra nähköön."
"Sinä olet viekas konna!" sanoi Rosenthal sormet liipasimella, "mutta
tässä olet tavannut miehen, joka on vieläkin viekkaampi."
"Niin, voi hyväinen... arvaahan sen! Eikö toinen varas voisi päästä
voitolle toisesta varkaasta — kyllä, totta maar."
Olin siirtänyt katseeni mustista pyöreistä revolverinpiipuista,
kirotuista timanteista, jotka olivat houkutelleet meidät satimeen,
paksun nyrkkitaisteljan pöhöttyneestä siankärsästä ja Rosenthalin
purppuranpunaisista poskista ja kotkannenästä. Katselin niiden ohitse
oviaukkoon, joka oli täynnä kahisevaa silkkiä ja samettia, mustia
kasvoja, töllisteleviä silmänvalkuaisia ja villaisia kalloja. Mutta
äkillinen äänettömyys käänsi huomioni takaisin miljoonamieheen.
Ainoastaan hänen nenänsä oli pitänyt värinsä.
"Mitä tarkotat?" sähisi hän käheästi ja kirosi.
"Terveisiä kaleereille!" honotti Raffles kylmäverisellä äänellä.
"Mitä?"
Rosenthalin revolverit piirsivät aina suurempaa ympyrää.
"Terveisiä kaleereille, vanha jalokivi-shakaali!
"Mistä hornasta olet tuon keksinyt?" kysyi Rosenthal, kurkussa korina,
joka koetti olla naurua.
"Niin, sanos se!" vastasi Raffles. "Senhän tiesi jok'ainoa jehu siellä
missä _minä_ viimeksi olin."
"Kuka on voinut levitellä sellaisia hullutuksia?"
"Sitä en tiedä minä", sanoi Raffles; "kysykää tuolta herralta, joka
seisoo teidän vasemmallanne, _hän_ ehkä tietää sen."
Vasemmalla seisova herra oli käynyt tuhkanharmaaksi
mielenliikutuksesta. Ei milloinkaan ole paha omatunto itseänsä sen
selvemmin ilmaissut. Hänen pienet silmänsä kieppuivat hänen ihraisessa
naamassaan kuin korintit, sitten pisti hän revolverit taskuunsa ja
syöksi meitä kohden nyrkit pystyssä.
"Pois tieltä — pois tieltä!" karjui Rosenthal raivoissaan.
Se oli liian myöhäistä. Tuskin oli leveä nyrkkitaistelija
heittäytymällä revolverien eteen estänyt Rosenthalin ampumasta, kun
Raffles teki hyppäyksen ulos lasi-ovesta, samassa kun minut, joka
seisoin hiljaa enkä sanonut mitään, iskettiin lattiaan kaikkien taiteen
sääntöjen mukaisesti.
En kaiketikaan maannut pitkää aikaa tajuttomana. Tointuessani kuului
kauheaa meteliä puutarhasta, mutta salissa olin minä yksinäni. Nousin
istualleni. Rosenthal ja Purvis syöksivät edestakaisin ulkona,
noituivat kaffereita ja ärhentelivät toisilleen.
"_Tuon_ muurin yli, sanon minä!"
"Ei, vaan tämän. Emmekö voi viheltää poliisia?"
"Hiiteen poliisit! Olen saanut tarpeekseni poliisin vintiöistä."
"Sitten on parasta, että menemme sisälle ja passitamme toisen rosvoista
vaarattomaksi."
"Passita itsesi, sen paremmin et voi tehdä. Niin, senkin musta
pässinpää, jos minä äkkään sinun yrittävän luikkia tiehesi, niin..."
En kuullut uhkausta loppuun. Ryömin nelin kentän ulos salista
revolverini teräsrengas hampaiden välissä.
Hetkisen luulin, että eteinenkin oli tyhjä. Siinä erehdyin, ja
tulin madelleeksi erään kafferin eteen. Mies parka, en hennonnut
antaa hänelle huumaavaa iskua, mutta häristelin hänelle hirmuisesti
revolveriani ja kuulin hänen vaikeitten hampaittensa kalisevan minun
harpatessani portaita ylös. En osaa selittää, miksi niin päättävästi
ryntäsin ylikertaan. Mutta puutarha ja alikerta tuntuivat kuhisevan
ihmisiä, eikä tekoni ollutkaan typerin.
Luisuin sisälle ensimäiseen huoneeseen mikä tielleni sattui. Se oli
makuuhuone — tyhjä, mutta valaistu, enkä milloinkaan voi unohtaa,
kuinka kimmahdin, kun näin itseni kokonaan kaapin-oven kuvastimesta!
Naamioituna, aseestettuna, repaleihin verhottuna en todellakaan
ansainnut parempaa kohtaloa kuin luodin tai hirsipuun, ja jompikumpi
minua odotti, sen tiesin. Kätkeydyin kuitenkin vaatekaappiin kuvastimen
taakse, ja siellä seisoin vapisten ja kiroten kohtaloani, hulluuttani
ja Rafflesia ennen kaikkea — Rafflesia ensiksi ja viimeiseksi — ehkä
puolen tunnin ajan. Sitten temmattiin vaatekaapin ovi auki yht'äkkiä;
miehet olivat hiipineet äänettömästi huoneeseen ja laahasivat minut
vankina alikertaan.
Eteisessä oli hirveä hälinä; naisetkin olivat jo uskaltaneet esille,
ja nähdessään hirvittävän pahantekijän kirkuivat he kaikki yhtaikaa.
Siihen heillä todellakin oli syytä, vaikka naamari nyt oli nykäisty
sivulle, niin että ainoastaan vasen korvani oli sen peitossa.
Rosenthal vastasi heidän kirkumiseensa ärjyvällä äänellä käskien heitä
vaikenemaan; se nainen, jonka tukkalaite muistutti pesusientä, syyti
hänelle kiukkuisia kiroiluja, ja eteinen kajahteli Babelina, jota on
mahdoton kuvailla. Muistan ihmetelleeni, miten kauan kestäisi ennenkuin
poliisi saapuisi. Purvis ja naiset vaativat poliisia kutsuttavaksi
ja minua heti jätettäväksi sen haltuun. Mutta siitä ei Rosenthal
tahtonut kuulla puhuttavankaan. Hän vannoi ampuvansa jokaisen miehen
tai naisen joka tahtoi lähteä ulos asialle. Hän oli saanut tarpeekseen
poliiseista. Hän ei tahtonut nähdä noita rauhanhäiritsijöitä silmäinsä
edessä, hän tahtoi pitää minusta huolen omalla tavallaan. Samassa hän
kiskaisi minut pois toisilta, lennätti ovea vasten ja ampui luodin,
joka tunkeutui puuhun tuuman verran korvastani.
"Mitä se minuun kuuluu? Hänhän on aseestettu! Minä ammuin häntä
itsepuolustuksekseni. Se tulee olemaan varotus muille. Menetkö pois
tieltä, vai tahdotko itse luodin nahkaasi?"
"Olette päissänne", intti Purvis yhä pysyen välissämme. "Näin teidän
tyhjentävän täysinäisen lasin sisään tultuanne ja se saattoi teidät
sikahumalaan. Ajatelkaa mitä teette, Rosenthal. Älkää tehkö sellaista,
jota perästäpäin saatte katua."
"Sitten en minä ammu häntä, ammun vaan tuon pahuksen ympärille. Olet
aivan oikeassa, poikaseni. Minä en tee hänelle mitään pahaa, en millään
muotoa. Ympärille vain — kas näin!"
Hänen pisamainen kouransa nousi yli Purvisin olkapään, hänen
sormuksensa säteili purppuranpunaista hohdettaan ja hänen revolverinsa
iski keltaisena salamana, ja naiset parkuivat pamauksen kuullessaan.
Joitakuita siruja tarttui ovesta tukkaani.
Seuraavassa silmänräpäyksessä sieppasi Purvis häneltä aseen, ja nyt
olin turvassa tuolta paholaiselta; mutta sen sijaan uhkasi minua
vankila. Keskeemme ilmestyi poliisikonstaapeli. Hän oli tullut
lasi-ovesta saliin — harvasanainen mies, nopea ja varma liikkeissään.
Yhdessä käden käänteessä oli hän pannut minut käsirautoihin, sillävälin
kun nyrkkitaistelija selitti aseman ja hänen isäntänsä pilkkasi
oikeuden valvojia voimattomassa raivossaan. Niin, olipa tuo kaunista
huolenpitoa poliisivallan puolelta ja tuotti suurta hyötyä todellakin;
sitten saapuu poliisi, kun kaikki on ohitse ja koko huonekunta olisi
voitu murhata unessaan. Poliisikonstaapeli ei suonut hänelle sanaakaan
vastaukseksi, ennenkuin juuri silloin kun talutti minut ulos.
"Teidät me tunnemme, sir", sanoi hän ylenkatseellisesti ja kieltäytyi
ottamasta kultarahaa, jonka Purvis hänelle ojensi. "Tapaamme
oikeussalissa, sir."
"Tulenko minä ehkä mukaan nyt?"
"Miten haluatte, sir. Mutta minä luulen, että tuo toinen herra
tarvitsee teitä paremmin, eikä tämä nuorukainen suurtakaan vastusta
minulle tuota."
"Minä en yritä mitään vastustelua", lupasin minä.
Ja sanani pidin.
Kävelimme ehkä sata metriä aivan äänettöminä. Oli varmaan keskiyö. Emme
kohdanneet ainoatakaan sielua. Viimein kuiskasin minä:
"Miten ihmeessä olet menetellyt?"
"Se oli silkka onnenpotkaus", vastasi Raffles. "Minun onnistui livistää
sentähden, että tunsin jok'ainoan kiven näissä muureissa, ja vielä
suurempi onni oli se, että minulla sattui olemaan tämä puku Chelseassa.
Kypärä kuuluu erääseen kokoelmaan, joka minulla oli kerran Oxfordissa;
tässä me kiipeämme yli muurin. On parasta, että riisun päältäni takin
ja miehustan ennenkuin tapaamme oikean konstaapelin. Minä hankin ne
kerran naamiohuveihin — kuten silloin syyksi sanoin — niin, siihen
liittyy pitkä juttu. Olen aina otaksunut, että ne tulisivat joskus
tarpeeseen. Suurin vaikeuteni tänä-iltana oli päästä eroon ajurista,
joka toi minut tänne takaisin. Lähetin sen salapoliisikonttoriin,
taskussaan kymmenen shillinkiä ja mukanaan erityinen tervehdys
kunnon Mackenzielle. Koko salapoliisivoima tulee olemaan Rosenthalin
luona puolen tunnin kuluttua. Minä luotin tietysti tuon herran
vihaan poliisia kohtaan — onnen sattuma sekin. Jos sinä olit päässyt
puikkimaan pois, niin silloin oli tietysti kaikki hyvin; muussa
tapauksessa tiesin hänen leikkivän hiiren kanssa niin kauvan kuin
mahdollista. Niin, Bunny, siitä sukeusi pukukappale enemmässä määrässä
kuin olin tarkottanutkaan, ja me saimme siinä joltisenkin nolauksen.
Mutta, hitto vieköön, hyväpä niinkin, että pääsimme siitä ollenkaan."