Piccadilly oli kalsean, valkean usman täyttämä kuurna, jota verhosi
ohut kerros sitkeätä lokaa ja reunusti rivi uneliaita kaasulyhtyjä.
Emme tavanneet autiolla katukäytävällä muita jalan kulkijoita kuin
vahtipaikallaan marssivan poliisikonstaapelin, joka luotuaan meihin
terävän katseen kohotti kätensä kypäriinsä, kun tunsi toverini.
"Olen tunnettu poliiseille, kuten näet", nauroi Raffles astuessamme
ohitse. "Niiden poloisten täytyy pitää silmät auki tällaisena yönä.
Sumu voi olla hankala sinulle ja minulle, Bunny, mutta se on oikea
taivaanlahja pahantekijöille, erittäinkin tähän vuodenaikaan. Kas niin,
olemme nyt perillä, ja eikö hiisi vieköön mies jo makaakin sängyssään
suloisessa unessa!"
Olimme poikenneet Bond Streetille ja pysähtyneet katukäytävälle
muutaman metrin päässä oikealla. Raffles tähysteli kadun yli muutamiin
ikkunoihin, joita tuskin saattoi erottaa sumussa, varsinkaan kun niissä
ei näkynyt ainoatakaan valojuovaa. Ne olivat erään kultaseppämyymälän
yläpuolella, sen saatoin nähdä myymälän oven kurkistusreijästä, josta
virtasi voimakas valo kadulle. Mutta koko muu osa taloa sekä myymälän
viereinen yksityinen käytävä olivat pimeän peitossa.
"Parasta on luopua hommasta täksi yöksi", pyytelin minä. "Onhan varmaan
aamullakin aikaa."
"Ei tule kysymykseenkään", intti Raffles. "Minulla on hänen avaimensa.
Toimitamme hänelle pikku yllätyksen. Tule."
Hän tarttui oikeaan käsivarteeni, veti minut kadun yli, avasi portin
avaimellansa ja sulki sen heti äänettömästi. Seisoimme pimeässä.
Ulkopuolella läheni täsmällisiä askeleita; olimme kadun yli käydessämme
kuulleet ne. Niiden nyt kajahdellessa lähempää kouraisivat toverini
sormet lujemmin käsivarttani.
"Siellä kenties tulee hän itse", kuiskasi hän. "Mies on aikamoinen
yölintu. Ei äännähdystäkään, Bunny! Silloin toimitamme hänelle kelpo
säikähdyksen. — Ah!"
Säntilliset askeleet olivat pysähtymättä kulkeneet ohitsemme. Raffles
hengähti syvään, ja hänen kummallinen puristuksensa hellitti vähitellen
käsivarteni.
"Hiljaa, ei hivaustakaan", jatkoi hän yhä kuiskaten; "me teemme hänelle
pikku pilaa, olipa hän missä tahansa. Riisu kenkäsi ja seuraa minua."
Kummastellaan ehkä, että minä tein työtä käskettyä, mutta silloin ei
tunneta A.J. Rafflesia. Hän sai puolet mahtiansa lahjovana kykynä, joka
esitti yksinvaltiaan pelkkänä johtajana. Ja oli mahdoton hangotella
vastaan, kun toinen moisella innolla antoi esimerkkiä. Oudostella kyllä
saattoi, mutta ensin seurasi mukana. Kun nyt kuulin hänen riisuvan omat
kenkänsä, tein minäkin samoin ja olin hänen kintereillään portaissa
ennen kuin tulin tajunneeksi miten eriskummallinen tapa tämä oli
herättää tuntematon mies keskellä yötä pyytääkseen häneltä rahoja
lainaksi. Mutta Raffles ja hän olivat nähtävästi tavattoman likeisissä
väleissä, ja oletin heillä olevan tapana kujeilla keskenään.
Hapuilimme niin hiljalleen ylös portaita, että ennätin tehdä useitakin
havaintoja ennen kuin pääsimme perille. Portaissa ei ollut mattoa.
Ojentaessani oikean käteni hivelin kaidepuun paksua tomukerrosta.
Mieltäni painosti kolkko ahdistus aina siitä pitäen, kun astuimme
taloon. Se lisääntyi askel askeleelta. Minkä erakon ajaisimmekaan
jalkeille kammiostansa?
Saavuimme porras-siltamalle. Kaidepuu johti vasempaan. Neljä askelta
lisää, jolloin olimme toisella, pitemmällä siltamalla, ja nyt leimahti
äkkiä tulitikku palamaan pimeässä. En ollut kuullut sitä raapaistavan.
Valo häikäisi silmäni. Pian kuitenkin näin Rafflesin pitelevän
tulitikkua toisessa kädessään ja varjostavan sitä toisella, ympärillä
paljaita lautoja, tyhjiä seiniä ja autioihin huoneisiin johtavia
avoimia ovia.
"Minne olet minut vienyt?" huudahdin. "Talo on asumaton!"
"Hiljaa! Odota!" kuiskasi hän ja astui edelläni erääseen noista
tyhjistä huoneista. Hänen tulitikkunsa sammui kynnyksen yli
astuessamme, ja hän sivalsi äärettömästi toiseen tulen. Sitte seisoi
hän selkä minuun päin ja hypisteli jotakin, mitä en voinut nähdä. Mutta
hänen heittäessään pois toisen tulitikun paloi sen sijassa muu valo, ja
tunsin heikkoa öljyn käryä. Astahdin kurkistamaan hänen olkansa yli,
mutta samassa hänkin kääntyi, suunnaten kasvoihini pienen taskulyhdyn
valon.
"Mitä tämä merkitsee?" henkäisin minä. "Mitä kujetta nyt ajattelet?"
"Se on jo tehty", vastasi hän kylmäverisesti naurahtaen.
"Minuako vastaan?"
"Arvattavastikin, Bunny."
"Eikö siis talossa olekaan ketään?"
"Ei muita kuin me."
"Oli siis pelkkää lorua tuo puhe Bond Streetillä asuvasta ystävästäsi,
joka voisi antaa meille rahaa?"
"Ei sentään ihan. On varma perä siinä, että Danby on ystäväni."
"Danby?"
"Alakerrassa liikettä harjottava kultaseppä."
"Mitä tarkotat?" kuiskasin vapisten kuin haavan lehti, alkaen käsittää
hänen aikeensa. "Pitäisikö meidän saada rahat kultasepältä?"
"Ei aivan niinkään."
"Mitä sitten?"
"Rahan arvoista tavaraa — hänen myymälästään."
Enempiä kysymyksiä ei tarvittu. Ymmärsin kaikki paitsi oman tyhmyyteni.
Hän oli antanut minulle kymmenkunta vihjausta, mutta minä en ollut
älynnyt ainoatakaan. Siinä seisoin ällistellen häntä tyhjässä
huoneessa, hänen naurusuin valaistessaan noloa naamaani lyhdyllänsä.
"Murtovaras!" läähätin. "Sinä — sinä!"
"Sanoinhan sinulle, ettei minulla ollut muuta toimeentulon keinoa kuin
älyni."
"Miksi et voinut ilmaista, mitä aijoit tehdä? Miksi et luottanut
minuun? Miksi täytyi sinun valehdella?" kysyin mitä syvimmän mielipahan
vallassa.
"Aijoin kyllä ilmaista", selitti hän. "Useaankin kertaan olin siitä
puhumaisillani. Muistat ehkä, miten minä urkin mielipidettäsi rikoksen
mahdollisuudesta, vaikkakin olet kait unohtanut, mitä itse sanoit.
En uskonut sinun tarkottavan täyttä totta, mutta arvelin parhaaksi
panna sinut koetukseen. Nyt näen, että sanasi eivät mitään merkinneet,
enkä moiti sinua siitä. Minä yksin ansaitsen moitetta. Vetäydy pois
pelistä, ystäväiseni, niin joutuin kuin voit, ja jätä minut tätä hommaa
hoitamaan. Sinä et minua kavalla, mitä tahansa tehnetkin."
Voi kuinka hän oli viekas! Kuinka hornamaisen ovela! Jos hän olisi
käyttänyt uhkauksia, pakotusta, pilkkaa, niin olisi kaikki voinut vielä
käydä toisin. Mutta hän jätti minulle vapaasti päätettäväksi heittää
hänet pälkääseen. Hän ei minua moittisi. Hän ei edes vaatinut minulta
vaiti-olon lupausta; hän luotti minuun. Hän tunsi minun heikon ja
voimakkaan puoleni, ja käytti mestarillisesti kumpaistakin.
"Älähän huoli hätäillä", lausuin minä. "Minäkö annoin aiheen tälle
hankkeellesi vai aijoitko ryhtyä siihen kaikessa tapauksessa?"
"En kaikessa tapauksessa", vastasi Raffles. "Avain on minulla tosin
ollut useampia päiviä, mutta kun tänä iltana voitin, päätin heittää
puuhan mielestäni, sillä se ei totta puhuen ole _yhden_ miehen työ."
"Se muuttaa asian. Silloin olen minäkin mukana."
"Vakavasti päättäneenä?"
"Niin — tämän yötä."
"Kiltti Bunnyseni", jupisi hän ja valaisi taas hetkeksi lyhdyllänsä
kasvojani. Sitte hän selitteli suunnitelmiansa, ja minä nyökkäilin kuin
olisimme koko ikämme olleet rikoskumppanuksia.
"Tunnen myymälän", supatti hän, "sillä minä olen ostellut sieltä
muutamia kapineita. Tunnen myös talon yläosan; se on ollut
vuokrattavana jo kuukauden ajan, ja hankittuani luvan käydä sitä
tarkastamassa otin jäljennöksen avaimesta ennen kuin käytin sitä.
Sitä en vain tiedä, millä tavoin saan luoduksi yhteyden näiden kahden
asunnon välillä; nykyään ei mitään sellaista ole. Voimme kenties
tunkeutua myymälään täältä päin; mutta minä puolestani luulen sen
käyvän parhaiten päinsä kellarikerroksesta. Odotahan silmänräpäys, niin
otan asiasta heti selon."
Hän asetti lyhtynsä lattialle, hiipi erään pihanpuoleisen ikkunan luo
ja avasi sen melkein äänettömästi, mutta sulki sen taas heti yhtä
varovasti ja palasi päätään pudistaen takaisin.
"Se oli meidän ainoa mahdollisuutemme", sanoi hän, "pihanpuoleinen
ikkuna toisen samallaisen yläpuolella; mutta nyt on niin pimeä,
ettei näe mitään, emmekä me uskalla käytellä mitään valoa ikkunan
ulkopuolella. Lähde mukana kellarikertaan, ja paina mieleesi, että me
emme voi esiintyä liian hiljaisesti, joskaan ensimäisessä huonekerrassa
ei öisin oleksi yhtään elävää sielua, Kas niin — kuuletko?"
Kuului äskeisten täsmällisten askelten töminää kadulta. Raffles
pimensi lyhtynsä ja me seisoimme taas hievahtamatta, kunnes kaikki oli
hiljaista.
"Joko poliisikonstaapeli", mutisi hän, "tai yövartija, jonka kaikki
kaupungin-osan kultasepät paikkaavat yhteisesti. Yövartijaa meidän
on eniten varominen, sillä hänen ainoana toimenaan on ehkäistä juuri
tällaisia yrityksiä."
Hiiviskelimme hyvin varovasti alas portaita, jotka silti väkisinkin
hiukan narahtelivat, ja riisuttuamme kenkämme eteisessä jatkoimme
matkaamme pitkin kapeita kiviportaita, joiden alapuolella Raffles
kiersi lyhtynsä valaisemaan ja veti kengät jalkaansa; kehottaessaan
minun tekemään samoin hän jo uskalsi puhua äänekkäämmin kuin äsken
ylhäällä. Olimme nyt melkoisen matkaa kadunpinnan alapuolella pienessä
kellarissa, johon joka puolelta johti ovi. Kolme oli raollaan ja niistä
tähystelimme tyhjiin tavarasäiliöihin, mutta neljännen lukko oli
salvassa, ja sitä tietä pääsimme nelikulmaisen, usvan täyttämän pienen
pihan pimentoon. Vastapäätä oli sen toisella puolella samallainen
ovi. Peittäen valon ruumiillaan piteli Raffles lyhtyään melkein
kiinni lukossa; äkillinen rasahdus sai sitte sydämeni seisahtumaan.
Seuraavassa silmänräpäyksessä näin oven edessäni avoinna, ja Raffles
seisoi sisällä, viitaten minulle sorkkaraudalla.
"Ovi numero yksi", kuiskasi hän. "Ties lempo, kuinka monta tiellemme
tulee, mutta ainakin tiedän kaksi. Niistä ei meille suurtakaan vastusta
koidu, ja täällä alhaalla on vähemmän vaaraa."
Olimme nyt juuri samallaisten kapeitten kiviportaiden juurella kuin
äskenkin; tuo pieni kaivomainen piha oli yhteinen myymälähuoneustolle
ja yksityis-asunnolle. Mutta nämä portaat eivät johtaneet avoimeen
käytävään; päin vastoin sulki ylhäällä tiemme erinomaisen vankka
mahonkinen ovi.
"Sen saatoin uskoakin", jupisi Raffles, ojentaen minulle lyhdyn ja
työntäen tiirikkakimpun taskuunsa, tuokion aikaa kaiveltuaan lukkoa.
"Tästä pääseminen vaatii tunnin työn."
"Etkö saa sitä auki tiirikalla?"
"En. Minä tunnen nämä lukot. On turha yrittääkään. Meidän täytyy
nävertää lukko irti, ja se vie tunnin."
Minun kelloni mukaan vaati se meiltä — eli oikeammin Rafflesilta —
neljänkymmenenseitsemän minuutin työn; enkä ole eläissäni nähnyt mitään
tehtävän niin huolellisesti. Minun tuli ainoastaan seistä vieressä
salalyhty toisessa kädessä ja pikku pullollinen vuoriöljyä toisessa.
Raffles oli ottanut esille hienosti kirjaillun kotelon, joka nähtävästi
oli aijottu hänen partaveitsiensä säiliöksi, mutta sisälsikin hänen
salaisen ammattinsa, työkapineet, niiden mukana vuoriöljyn. Kotelosta
hän valitsi kairan, jolla saattoi nävertää tuuman mittaisen reijän, ja
ruuvasi sen kiinni pieneen, mutta hyvin tukevaan teräksiseen kahvaan.
Sitte hän riisui yltään sadeviittansa ja flanellinuttunsa, levitti ne
kauniisti portaiden ylimmälle astuimelle, polvistui niille, kiersi
paidanhihansa kyynäspäihin ja alkoi nävertää lukon viertä. Mutta ensin
hän ehkäistäkseen kitkaa kuulumasta, öljysi kairan, ja tämän hän
teki aina ennen kuin alotti uutta reikää, vieläpä joskus välilläkin.
Tarvittiin kolmekymmentäkaksi reikää lukon koko ympärystään.
Huomasin että Raffles pisti etusormensa ensimäiseen reikään heti sen
saatuansa näverretyksi; sitte kehän avautuessa pitemmälle hän pisti
sisälle kätensä peukaloa, myöten ja kuulin hänen noituvan hiljaa
itsekseen.
"Sitäpä juuri pelkäsin!"
"Mikä on hätänä?"
"Toisella puolella on rautaristikko."
"Miten ihmeessä pääsemme sen lävitse?" kysyin, säikähtäen.
"Avaamalla tiirikalla siinä olevan lukon. Mutta kenties on lukkoja
kaksi. Siinä tapauksessa ne ovat ylhäällä ja alhaalla, ja meidän täytyy
raivata kaksi uutta reikää, koska tämä ovi avautuu sisään päin ja työni
valmistuttua pääsee aukenemaan vain kaksi tuumaa."
Tunnustan olleeni jokseenkin epäuskoinen lukon avaamisesta sitte kun
olin nähnyt jo yhden lukon tekevän tiirikalle tenän; ja pettymykseni
ja kärsimättömyyteni olisivat minua hämmästyttäneet, jos minulla olisi
ollut aikaa ajatella. Olinhan jo tullut antautuneeksi rikolliseen
yritykseemme vastustamattomalla innolla, josta en itse vielä ollut
tietoinen. Koko yrityksen outous ja vaarallisuus pitivät minua
jännityksessä ja ikäänkuin lumouksen vallassa. Siveellinen tajuntani
ja tietoisuus asemani uhkarohkeudesta olivat yhtaikaa herpautuneet.
Ja siinä minä nyt seisoin valaisemassa lyhdylläni ja pidellen pikku
pulloani vilkkaammalla harrastuksella kuin olin konsanaan omistanut
mihinkään kunnialliseen tehtävään. Ja tuossa ahersi polvillaan A.J.
Raffles, musta tukka pörröisenä ja kasvoillaan sama odottava, tyyni,
päättäväinen myhäily, jonka olin niillä nähnyt hänen tehdessään
lyömäpallo-kilpailussa toisen mestarilyönnin toisensa jälkeen.
Vihdoin oli reikien kehä täydellinen ja lukko otettu pois. Jäntevä,
paljas käsivarsi työntyi olkapäätä myöten aukkoon ja sen takana olevan
rautaristikon rakoihin.
"Kas niin", kuiskasi Raffles, "jos lukkoja on vain yksi, niin on se
keskellä. Hei! Tässähän se onkin! Jos nyt vain saan sen tiirikalla
auki, niin olemme viimeinkin perillä."
Hän veti käsivartensa takaisin, valitsi kimpusta tiirikan ja
ryhtyi jälleen hapuilemaan rautaristikon lukkoa. Se oli jännittävä
hetki. Kuulin sydämeni jyskyvän rinnassani, kelloni tikittävän
liivintaskussani ja tiirikan silloin tällöin kalisevan. Vihdoinkin
kuului napsahdus, jota ei voinut ymmärtää väärin. Seuraavassa hetkessä
olivat mahonki-ovi ja rautaristikko avoinna takanamme, ja Raffles istui
kirjotuspöydän ääressä pyyhkien hikeä kasvoiltaan, lyhdyn luodessa
rauhallista valoaan hänen ympärilleen.
Olimme autiossa ja tilavassa konttorissa myymälän takana, mutta välissä
oli rautasäleinen kaihdin, jonka pelkkä näkeminen synkisti mieleni
toivottomaksi. Raffles ei kuitenkaan näyttänyt vähääkään masentuvan,
vaan ripusti takkinsa ja hattunsa konttorihuoneen vaatenaulaan, ennen
kuin lyhdyn valossa tarkasteli tätä kaihdinta.
"Tämä ei ole mitään", virkkoi hän tovin kuluttua; "tästä me suoriudumme
tuossa paikassa, mutta toisella puolen on ovi, josta kenties tulee
suurikin vastus."
"Vielä ovi!" vaikersin minä. "Ja miten aijot siitä suoriutua?"
"Väännän sen auki nivelikkäällä sorkkaraudalla. Näiden rautakaihtimien
heikkona kohtana on se, että niihin pääsee käsiksi altapäin. Mutta
se työ tuottaa kamalaa kolinaa, ja tässä on aika sinun ottaa tehokas
osa, Bunny, sillä nyt en enää tulisi yksinäni toimeen. Sinun täytyy
vartioida yläkerrassa, nakuttaaksesi lattiaan silloin kun katu on
tyhjillään. Minä tulen mukanasi valaisemaan tietä."
Minua tietenkään ei suuresti miellyttänyt lähteä yksinäiseen
vartijatoimeeni, mutta kuitenkin oli jotakin hyvin kannustavaa
sen tuottamassa tärkeässä vastuussa. Tähän asti olin ollut pelkkä
katselija. Nyt ottaisin osaa varsinaiseen työhön. Ja tämä uusi
ponnistus teki minut vielä välinpitämättömämmäksi omastatunnostani
ja turvallisuuteni huolehtimisesta; kaikki tuo oli jo häipynyt
ajatuksistani.
Nurisematta siis asetuin myymälän yläpuolella olevaan kadunpuoleiseen
huoneeseen. Kalustosta oli jätetty jäljelle yhtä ja toista siltä
varalta, että uusi vuokralainen tahtoisi lunastaa sen, ja joukossa
oli onneksi kaihtimet, jotka jo oli laskettu alas. Oli mitä
yksinkertaisinta seistä tähystelemässä kadulle säleitten raosta ja
polkaista kahdesti jalallaan, kun joku lähestyi, sekä kerran, kun
kaikki oli jälleen rauhallista. Minäkin saatoin kuulla alhaalta ääniä,
mutta ne olivat uskomattoman heikkoja, paitsi alussa kuulunutta
rautakaihtimen rämähdystä, ja ne taukosivat kokonaan aina kun minä
annoin merkkini. Poliisikonstaapeli asteli ohitseni ihan alapuolellani
ainakin puolikymmentä kertaa, ja se mies, jonka oletin kultasepän
yövartijaksi, vielä useammin sen tunnin kuluessa minkä vietin
ikkunani ääressä. Kerran todella hypähti minulla sydän kurkkuun,
mutta ainoastaan kerran. Yövartija nimittäin pysähtyi tähystämään
tirkistysreijästä valaistuun myymälään. Odotin hänen vihellystään —
odotin kaleereja taikka vankilaa! Mutta minun merkkejäni oli tyystin
toteltu, ja mies läksi levollisena jatkamaan kierrostansa. Viimein sain
minä vuorostani merkin ja kuljin tulitikkuja raapiskellen samaa tietä
takaisin, pitkin leveitä portaita ja kapeita, pikku pihan poikitse ja
ylös konttoriin, missä Raffles kättä puristaen otti minut vastaan.
"Hyvin tehty, veikkoseni!" puheli hän. "Olet yhäti kelpo apulainen
pinteessä, ja sinä saat palkintosi. Minulla on saalista varmasti
tuhannen punnan arvosta. Kaikki on taskuissani. Ja tässä on vielä
muuta, mitä löysin seinäkaapista: varsin kelvollista portviiniä ja
Danby poloisen liiketuttaville aijottuja sikaareja. Vedäppäs pari
savua, niin mielesi oitis virkistyy. Olen myös löytänyt pesutelineen,
ja meidän täytyy ennen lähtöämme hieman siistitä itseämme, sillä minä
olen musta kuin sinun saappaasi."
Rautakaihdin oli jo taas vedetty alas, mutta hän tahtoi
välttämättömästi vetää sen ylös, jotta sain kurkistaa toisella puolen
olevan lasioven läpi myymälään, nähdäkseni mitä hän oli toimittanut.
Siellä paloi kaiken yötä kaksi sähkölamppua, enkä niiden kylmässä,
valjussa valossa voinut ensimältä nähdä mitään epäkunnossa.
Edessäni olevalla myymälän lattialla ei ollut mitään epäjärjestyksen
merkkejä havaittavissa; vasemmalla oli tyhjä myymäläpöytä, oikealla
lasikaappi koskemattomine hopeateoksineen ja suoraan vastapäätä
tähystysreijän usvainen musta pyörylä, joka teatterikuun kaltaisena
loi hohdettansa kadulle. Raffles ei ollut tyhjentänyt myymäläpöytää,
sillä tämän sisältö oli kassakaapissa, johon hän ei ollut yrittänytkään
kajota; myöskään ei hän ollut piitannut hopeateoksista, valittuansa
niistä ainoastaan sikaarikotelon minulle. Hän oli kokonaan tyytynyt
puhdistamaan kyltti-ikkunan. Tässä oli kolme lokeroa, jokainen yöksi
teljetty siirrettävillä luukuilla, joissa oli erilaiset lukot. Raffles
oli ottanut pois luukut muutamia tunteja ennen aikojaan, ja sähkövalo
valaisi kolmea rautahyllyä niin tyhjää kuin luurangon kylkiluut.
Jok'ainoa arvoesine oli kadonnut siltä ainoalta paikalta, jota ei
voinut nähdä oven tähystysreijästä; muuten oli kaikki ennallaan.
Emmekä muuallakaan olleet jättäneet vierailustamme muita jälkiä kuin
joitakuita auki murrettuja ovia rautakaihtimen takana, maistellun
viinipullon ja sikaarilaatikon, pesutelineeseen jokseenkin mustan
pyyhinliinan, sinne tänne muutaman tulitikunpätkän ja sormiemme jäljet
tomuiseen porraskaiteeseen.
"Oliko minulla hanke kauvan mielessäni?" kertasi Raffles kysymystäni,
samotessamme pitkin katuja aamun sarastaessa, kuin olisimme olleet
matkalla kotiin tanssiaisista. "Ei, Bunny, ajatus ei pistänyt päähäni
ennen kuin kuukausi takaperin huomasin yläkerran olevan tyhjillään
ja ostin myymälästä muutamia kapineita, nähdäkseni millainen oli
asema. Nytpä muistankin, etten ole niitä maksanut, mutta sen totisesti
teen aamulla ja sitä pitänee todella katsoa oikeudenmukaiseksi. Ensi
käynnilläni otin selvää paikan mahdollisuuksista, mutta toisella
älysin, etten mitenkään tulisi toimeen toveritta. Olin tosiaan
heittänyt sikseen koko hankkeen, mutta silloin juuri tulit sinä ja
aivan siinä pulassa, mikä oli välttämätön. Mutta nyt olemme Albanyssä,
ja toivon ettei takkavalkea ole sammunut, sillä tuntuipa sinusta miltä
tahansa, Bunny, minua ainakin viluttaa kuin koiraa."
Paluumatkalla murtovarkaudesta saattoi hän ikävöidä kotiin lämpöiseen
pesäänsä kuin muutkin ihmiset! Tuntui kuin olisivat sulut ammahtaneet
auki sielussani ja seikkailumme oikea luonne tulvehtinut jäisenä
virtana ylitseni. Raffles oli murtovaras. Minä olin avustanut häntä
teossa, siispä minäkin olin murtovaras. Ja kuitenkin saatoin seistä
lämmittelemässä hänen lietensä ääressä ja katsella miten hän tyhjenteli
taskujansa, ikäänkuin emme olisi tehneet mitään merkillistä tahi väärää!
Vereni jähmettyi. Sydäntäni kaiveli. Aivoissani pyöri. Kuinka olinkaan
pitänyt tuosta konnasta! Kuinka olinkaan ihaillut häntä! Nyt täytyi
myötätuntoni ja ihailuni muuttua halveksimiseksi ja inhoksi. Odotin
tätä muutosta. Ikävöitsin tuntea sen sydämessäni. Mutta — minä
ikävöitsin ja odotin turhaan!
Näin hänen tyhjentävän taskujansa; pöytä säihkyi niiden sisällöstä.
Tusinoittain sormuksia, epälukuisia timantteja; ranne- ja
korvarenkaita, otsa- ja kaulanauhoja, helmiä, rubiineja, ametystejä,
safiireja ja yhä timantteja, timantteja kaikkialla, singoten
valosalamoita, jotka häikäisivät minut ja saivat epäilemään, eikö
kaikki ollutkin unta. Viimeisenä ilmestyi — ei jalokivi, vaan oma
revolverini eräästä sisätaskusta. Se vaikutti minuun syvästi. Luulen
sanoneeni jotakin — ja ojensin käteni. Olen vieläkin näkevinäni
miten Raffles tuijotti minuun kirkkailla silmillään ja kohotetuin
silmäkulmin. Näin hänen ottavan ulos patruunat, huulillaan tyyni,
ivallinen myhäilynsä, ennen kuin sai annetuksi minulle aseen takaisin.
"Usko minua tai et, Bunny", hän sanoi, "mutta minä en ole milloinkaan
ennen pitänyt ladattua ampuma-asetta taskussani. Luulen että se
yleensä lujittaa ihmisen itseluottamusta. Mutta jos kävisi pahoin,
niin olisi kovin houkuttelevaa käyttää sitä, eikä se missään
tapauksessa ole lastenleikkiä, vaikka olenkin useasti ajatellut, että
murhaajan, joka vast'ikään on ampunut laukauksensa, on täytynyt kokea
voimakkaita tunteita, ennen kuin joutui niin pitkälle. Älä näytä niin
kauhistuneelta, veikkoseni. Minulla ei ole niitä tunteita koskaan ollut
eikä kaiketi ole vastakaan."
"Mutta tällaista olet ennenkin tehnyt?" tokaisin käheästi.
"Ennenkin? Sinä loukkaat minua, Bunny hyvä. Käyttäydynkö kuin olisi
tämä ollut ensimäinen yritykseni? Tietysti olen näissä puuhissa
ennenkin ollut."
"Usein?"
"No — enpä kylliksi usein, menettääkseni uutuuden viehätystä; enkä
niihin tosiaan ryhdykään milloinkaan muulloin kuin jouduttuani oikein
ahtaalle. Oletko kuullut puhuttavan Thimbleby-timanteista? Se oli
viime kerta — ja nekin vain kourallinen viheliäisiä jäljennöksiä. Ja
viimevuotinen pikku seikkailu Dormerin huvipurressa oli myöskin minun
töitäni — laiha saalis siitäkin. En ole vielä kertaakaan tehnyt oikein
hyvää kaappausta; kun sellainen onnistuu, niin lopetan."
Niin, minä muistin varsin hyvin molemmat jutut. Ajatella, että hän oli
niiden päähenkilö! Se oli uskomatonta, järkyttävää, käsittämätöntä.
Mutta silloin sattui katseeni pöydälle, joka kimalteli ja salamoitsi
satoina täplinä, ja epäuskoni haihtui.
"Miten tulit alottaneeksi?" kysyin, sillä uteliaisuus vei voiton
hämmästyksestä ja miestä kohtaan tuntemaani ihailuun alkoi vähitellen
sekaantua jonkinlaista ihailua hänen ammattiansakin kohtaan.
"Se on pitkä juttu", vastasi Raffles. "Olin siihen aikaan Australiassa
lyömäpallokilpailuissa. Nyt ei ole aikaa siitä tarinoida, mutta
olin jokseenkin samassa pinteessä kuin sinä tänä yönä, ja se oli
ainoa pelastuksen keino. Aikomukseni ei ollut jatkaa, mutta olin
päässyt makuun ja sille tielle jäin. Miksi tekisin työtä, kun saatoin
varastaa? Miksi antautuisin johonkin ikävään, arkiaikaiseen ammattiin,
kun minua odotti jännitys, romanttisuus, vaara ja mukava elämä? Se
on luonnollisesti hyvin väärää, mutta kaikki eivät voi olla hyveen
esikuvia, ja ensiksikin on varallisuus kovin väärin jaettu. Eikä
ihminen noissa puuhissa muuten yhtämittaa olekaan. Saapas nähdä,
tuletko sinä pitämään tästä elämästä yhtä paljon kuin minä."
"Pitämään siitä?" huudahdin. "Ei tule kysymykseenkään! Minulle ei se
elämä sovellu. Yksi kerta riittää."
"Etkö tahdo antaa minulle apuasi toisella kerralla?"
"Älä pyydä minulta sitä, Raffles. Älä Jumalan tähden!"
"Sanoithan voivasi tehdä minun tähteni mitä tahansa! Pyysit minua
'mainitsemaan rikoksen'! Mutta tiesin silloin, että sinä et tarkottanut
totta; sinä et ole minua kavaltanut tänä yönä, ja siihen pitäisi minun
tyytyä. Minä olen kai kiittämätön ja kohtuuton. Minun pitäisi antaa
tämän päättyä tähän. Mutta sinä olet juuri oikea mies minulle, Bunny
— ihan oikea mies! Ajattelehan vain, kuinka hyvin suoriuduimme äsken.
Ei naarmuakaan — ei mitään vihiä. Työ ei ole perin kauhistavaa, senhän
näet, eikä se konsanaan olisi sitä, jos työskentelisimme yhdessä."
Hän seisoi edessäni käsi kumpaisellakin olallani; hän hymyili niinkuin
ainoastaan hän yksin osasi hymyillä. Kierähdin poispäin, nojasin
kyynäspäitäni lieden reunustaan ja tulikuumaa otsaani käsiini. Hän
taputti minua sydämellisesti selkään.
"Olkoon niin, veikko! Sinä olet aivan oikeassa ja minä enemmän kuin
väärässä. En enää koskaan pyytele sinua. Mene, jos niin tahdot, ja tule
puolenpäivän aikaan hakemaan kolikoita. Emme ole tulleet sopimukseen
mistään, mutta tietysti autan sinut pulasta — erittäinkin sen
avustuksen perusteella, mitä sinulta olen tänä yönä saanut."
Käännyin taas häneen veri kuumana.
"Autan toistekin", sanoin hammasta purren.
Hän pudisti päätään. "Ei tule kysymykseenkään", vastasi hän ja hymyili
suopeasti minun järjettömälle innostukselleni.
"Mutta minä teen sen", huudahdin sadattaen. "Olen apunasi niin usein
kuin tahdot! Mitä sillä on enää väliä? Olenhan jo kerran ollut mukana.
Tahdon olla toistekin. Hunningolle minä olen kaikessa tapauksessa
joutumassa. En voi tehdä käännöstä enkä tekisi, jos voisinkin. Kerta
enemmän tai vähemmän ei merkitse mitään. Milloin tarvitset minua,
mukana olen."
Niin kävi, että murtovaras Raffles ja minä teimme liiton Idus
Martii-päivänä.