Kello puoli yhden seuduissa päätin viimeiseksi epätoivoiseksi
keinokseni palata Albanyn vuokrakasarmiin. Häviöni näyttämö oli pysynyt
jokseenkin sellaisenaan. Baccarat-pelimarkat olivat vielä huiskin
haiskin pöydällä tyhjien lasien ja kukkuraisten tuhkakuppien seassa.
Savun haihduttamiseksi oli avattu ikkuna, ja se hönkäili sijalle sumua.
Raffles itse oli ainoastaan vaihtanut flanellinutun ylleen. Mutta hän
rypisti silmäkulmiansa, kuin olisin kiskonut hänet ylös vuoteestaan.
"Unohtanut jotakin?" hän virkkoi, nähdessään minun seisovan eteisen
matolla.
"En", vastasin lyhyeen ja tunkeusin häikäilemättä hänen ohitsensa.
Ja minä kuljin edelleen hänen huoneeseensa, hävyttömyydellä, joka
hämmästytti itseänikin.
"Ettehän liene palannut vaatimaan uutta peliä korvaukseksi? Sitä en
luule voivani omin neuvoin suoda. Olin itsekin pahoillani siitä, että
toiset..."
Seisoimme vastatusten hänen kamiininsa edessä ja minä keskeytin:
"Tietenkin kummastelette minun palaamistani tällä tavoin ja näin
myöhään. Tuskinhan tunnen teitä. Vasta ensi iltaa olin asunnossanne.
Mutta minä olin koulussa teidän käskyläisenänne ja te sanoitte vielä
muistavanne minut. Tämä ei tietysti kelpaa miksikään puolustukseksi,
mutta tahtoisitteko kuunnella minua — kaksi minuuttia?"
Kiihdyksissäni täytyi minun aluksi työläästi henkäistä joka sana, mutta
hänen kasvonsa tyynnyttivät minut pian, enkä erehtynytkään niiden
ilmeestä.
"Kernaasti, hyvä ystävä", lupasi hän, "niin monta minuuttia kuin
tahdotte. Ottakaahan hampaisiinne Sullivan ja istuutukaa." Ja hän
ojensi minulle hopeaista paperossikoteloansa.
"Ei", kieltäysin päätäni pudistaen, ja nyt sain jo hallituksi ääntäni;
"ei, kiitos, minä en tahdo polttaa enkä istuutua. Ettekä tekään pyydä
minua tekemään kumpaistakaan, kuultuanne mitä sanottavaa minulla on."
"Todellakin?" sanoi hän ja sytytti oman paperossinsa, suunnaten
kirkkaat siniset silmänsä minuun. "Mistä sen tiedätte?"
"Siitä, että varmaankin näytätte minulle ovea", vastasin katkerasti,
"ja siinä teettekin aivan oikein. Mutta mitäpä hyötyä pitkistä
esipuheista. Kuten tiedätte, menetin äsken runsaasti kaksisataa puntaa."
Hän nyökkäsi.
"Minulla ei ollut rahoja matkassani."
"Sen muistan."
"Mutta minulla oli maksu-osotuskirjani, ja kirjotin teille kullekin
tuon pöydän ääressä maksu-osotuksen."
"No?"
"Yksikään niistä ei ollut paperin arvoinen, jolle sen kirjotin,
Raffles. Olen jo ottanut kaikki varani pankista."
"Luultavasti vain tilapäisesti?"
"Ei. Olen hävittänyt kaikki mitä omistin."
"Mutta joku on minulle sanonut, että olitte aika varakas. Kuulin teidän
perineen rahoja?"
"Kyllä, kolme vuotta takaperin. Se koitui tuhokseni; nyt ne ovat
tipo tiessään — jok'ainoa penni! Niin, minä olen ollut hullu, eikä
villitympää hullua ole koskaan ollutkaan. Eikö tämä riitä? Miks'ette
aja minua ulos?"
Raffles mitteli lattiaa hämmästyneen näköisenä.
"Eikö sukunne voi tulla apuun?" kysäisi hän viimein.
"Ei, Jumalan kiitos", huudahdin, "sukua ei minulla ole. Olin ainoa
lapsi. Perin kaikki mitä oli. Ainoa lohdutukseni on, että omaiseni ovat
haudassa, eivätkä koskaan saa tietoa tästä."
Heittäysin tuolille ja peitin kasvoni käsilläni. Raffles yhä asteli
edes takaisin upealla matollaan, joka suhtautui hyvin huoneen muuhun
kalustoon. Hänen pehmeät ja tasaiset askeleensa olivat yhtä säntilliset
kuin ennenkin.
"Teissä oli hiukan kirjailijan vikaa", virkkoi hän lopulta; "ettekö te
toimittanut koululaisten lehteä ennen kuin lopetitte opintonne? Minä
ainakin muistan lyönneillä ja potkuilla pakottaneeni teitä sepittämään
minulle pikku runoja. Ja jonkinlainen sepustelu se juuri nykyään
vetelee; sellaisella saa elantonsa millainen tomppeli tahansa."
Minä ravistin päätäni. "Mikään tomppeli maailmassa ei voi kyhätä kasaan
kylliksi rahaa minun velkojeni maksuksi", selitin minä.
"Asuttehan jossakin?" pitkitti hän.
"Kyllä, Mount Streetillä."
"No niin — huonekalunne?"
Puhkesin pilkkanauruun kaikessa kurjuudessani. "Niiden on jok'ainoan
kyljessä loistanut virkasinetti jo kuukausia!"
Raffles seisahtui kohotetuin kulmin ja yrmein katsein, jotka saatoin
kohdata keveämmin nyt kun hän tiesi pahimman; sitte hän kohautti
hartioitaan ja alkoi jälleen astuskella, eikä kumpainenkaan meistä
tuokioon hiiskunut sanaakaan. Mutta hänen kauneista, järkähtämättömän
levollisista kasvoistaan luin kohtaloni ja kuolemantuomioni, ja
jokaisessa henkäyksessäni sadattelin typeryyttäni ja raukkamaisuuttani,
joka oli minut tänne palauttanut. Syystä, että hän oli ollut minulle
ystävällinen koulussa, jolloin hän oli lyömäpallo-joukkueen johtaja
ja minä hänen käskyläisensä, olin nyt rohjennut pyrkiä verottamaan
hänen hyväntahtoisuuttaan. Syystä, että olin joutunut häviöön, hänen
ollessaan kyllin rikas pelatakseen lyömäpalloa kesät kaiket ja
kulkeakseen muut vuoden-ajat jouten, olin herkkäuskoisesti luottanut
hänen armeliaisuuteensa, hänen sääliinsä, hänen apuunsa! Niin, olin
hiljaisuudessa toivonut — niin masentuneeksi ja tuskaiseksi kuin olin
sävyni saanutkin — ja tässä totisesti nyt tapahtui minulle oikein. Näki
yhtä vähän armeliaisuutta kuin sääliä hänen laajenneissa sieraimissaan,
hänen ankarassa leuassaan ja kylmissä sinisissä silmissään, jotka eivät
vilkaisseetkaan minuun päin. Otin hattuni ja nousin horjuen; olisin
lähtenyt sanattomana, mutta Raffles seisoi minun ja oven välissä.
"Se on minun asiani", vastasin. "_Teitä_ en enää tahdo vaivata."
"Miten voin silloin auttaa teitä?"
"En ole pyytänyt apuanne."
"Mitä varten siis tulittekaan luokseni?"
"Niin, mitä varten?" kertasin minä. "Tahdotteko päästää minut menemään?"
"En, ennen kuin sanotte minne menette ja mitä aijotte tehdä."
"Ettekö voi sitä arvata?" huudahdin. Ja usean sekunnin seisoimme
katsellen toisiamme silmiin.
"Onko teillä miehuutta siihen?" virkkoi hän keskeyttäen lumouksen niin
purevalla äänellä, että se pani vereni kiehumaan.
"Saatte nähdä", uhkasin astahtaen taaksepäin ja siepaten pistoolin
päällystakki taskusta. "Päästättekö minut nyt, vai teenkö sen täällä?"
Pistoolin suu kosketti ohimoani ja etusormeni oli liipasimessa.
Katkeruuteni puuskassa, tuhon omana, häväistynä ja nyt vihdoinkin
päättäneenä tehdä lopun hukkaantuneesta elämästäni — en voi vielä
tänä päivänäkään ymmärtää, etten sitä tehnyt heti. Alhainen tyydytys
siitä, että saisin vedetyksi toisenkin turmiooni, oli vielä lisänä
kiihottamassa luonteeni kehnompia piirteitä, ja minua värisyttää
ajatella, että jos puhuttelijani kasvot olisivat ilmaisseet pelkoa
tai kauhua, niin olisin voinut kuolla pirullisesti riemuiten tuosta
katseesta viimeisenä jumalattomana lohtunani. Mutta sen sijaan näin
katseen, joka pidätti käteni. Se ei kuvastanut pelkoa eikä kauhua, vaan
ainoastaan kummastusta, ihailua ja niin harrasta huvitettua odotusta,
että kiroten työnsin aseen taskuuni.
"Te hornan henki!" sanoin. "Luulenpa teidän tahtoneen, että tekisin
sen!"
"En aivan", oli vastaus, joka lausuttiin hiukan hämillään ja hiukan
liian myöhään punehtuen. "Mutta totta puhuen luulin melkein, että
olitte tosissanne, enkä ole koskaan elämässäni tuntenut moista
jännitystä. En osannut aavistaakaan, että sinussa oli niin paljon
sisua, Bunny! En, enpä lempo soikoon nyt anna sinun lähteä. Ja parasta
on, että sinä et uudestaan aiota tuota leikkiä, sillä etpä voi puijata
minua toistamiseen seisomaan katselijana. Meidän täytyy löytää joku
tie tästä pinteestä. En aavistanut sinua sellaiseksi. Kas niin, anna
minulle pistooli."
Hän laski ystävällisesti kätensä olalleni ja sujautti toisen kätensä
päällystakkini taskuun, josta vastustelematta annoin hänen ottaa
aseeni. Eikä se tapahtunut ainoastaan syystä, että Rafflesilla oli
vastustamaton kyky saada tahtonsa totelluksi. Hän oli verrattomasti
tarmokkain mies, mitä konsanaan olen tuntenut, mutta sävyisyyteni
ei ollut ainoastaan heikomman luonteen alistumista voimakkaamman
ohjattavaksi. Se heikko toivo, joka oli ajanut minut Albanyyn, muuttui
kuin taikaiskulla miltei huimaavaksi turvan tunteeksi. Raffles
lopultakin auttaisi minua! A.J. Raffles lyöttyisi ystäväkseni! Oli
kuin olisi koko maailma äkkiä asettunut puolelleni; vastustusta
muistamattakaan puristin hänen kättänsä yhtä hillittömällä kiihkolla
kuin epätoivoni oli äsken ollut.
"Jumala sinua siunatkoon!" puhkesin sanoiksi. "Suo minulle kaikki
anteeksi. Tahdon sanoa sinulle totuuden. Minä _luulin_, että auttaisit
minua hädässäni, vaikka varsin hyvin tiesin, ettei minulla voinut olla
mitään vaatimuksia sinuun nähden. Mutta — kouluajan vuoksi — entisten
aikain vuoksi — luulin sinun hankkivan minulle jonkun keinon. Toisin
käydessä aijoin ampua luodin otsaani — ja se on vieläkin aikomukseni,
jos muutat mieltäsi."
Pelkäsin todellakin, että hän puhuessani oli muuttamaisillaan mieltään
samalla kun hänen kasvojensakin ilme vaihtui, vaikkakin hänen äänensä
oli äsken sointunut ystävälliseltä ja etenkin hänen käyttäessään vanhaa
hyväilynimeäni kouluajalta. Hänen seuraavista sanoistaan huomasin
erehtyneeni.
"Olipa kovin lapsellista sinun tuomita niin ennenaikaisesti! Minulla
on omat vikani, Bunny, mutta tapani ei ole milloinkaan luvata enempää
kuin pystyn täyttämään. Istuuduhan, hyvä ystävä, ja polta paperossi,
tyynnyttääksesi hermojasi. Sitä lääkettä minä käytän. Whiskyäkö?
Se olisi sinulle pahinta; tästä saat kupillisen kahvia, jota olin
keittämässä juuri tullessasi. Kuuntelehan nyt. Puhut 'jostakin
keinosta'. Mitä tarkotat? Lisää baccaratia? Ei, jos tahdot noudattaa
neuvoani. Luulet onnen täytyvän kääntyä; mutta entä jollei niin käy?
Silloin olet vain pahentanut asiaa. Ei, poikaseni, sinä olet nyt
pelannut kylliksi. Antaudutko minun käsiini vai etkö? No, et siis
pelaa enempää, ja minä lupaan olla tarjoomatta maksu-osotustani
lunastettavaksi. Kovaksi onneksi on noilla toisillakin samallaiset
paperit, ja vielä pahempaa on se, Bunny, että minä itsekin olen
tällähaavaa yhtä ahtaalla kuin sinä."
Nyt oli minun vuoroni hämmästyneenä tuijottaa Rafflesiin.
"Uskoinhan minä samaa sinusta", vastasi hän myhäillen. "Ja luuletko
sinä oman kokemuksesi nojalla, että miehellä ehdottomasti täytyy olla
rahoja pankissa, jos hän vuokraa itselleen asunnon täältä, kuuluu
pariin klubiin ja pelaa hiukan lyömäpalloa? Ei, usko pois, hyvä ystävä,
olen juuri nyt yhtä ahtaalla kuin sinä konsanaan. Minulla ei ole mitään
muuta toimeentulon keinoa kuin älyni — ei totisesti mitään muuta.
Minulle oli yhtä välttämätöntä voittaa tän'iltana kuin sinullekin.
Olemme samassa pinteessä, Bunny; on parasta, että työskentelemme
yhdessä."
"Yhdessä!" Tarrasin ahnaasti tähän sanaan. "Teen mitä ikinä tahansa
puolestasi, Raffles", sanoin, "jos toden teolla vakaasti aijot
pelastaa minut pulasta. Ajattele mitä hyvänsä vastapalvelusta,
niin minä sen teen. Olin tänne tullessani epätoivon kannustama, ja
samassa mielentilassa olen vieläkin. En välitä siitä, mihin minun on
ryhtyminen, kunhan vain pääsen tästä pulasta häväistyksettä."
Olen vieläkin näkevinäni hänet niska kenossa istumassa eräässä upeassa
nojatuolissaan, jollaisia hänen huoneensa kalustoon kuului useampia.
Näen hänen rennon, atleettisen vartalonsa, kalpeat, teräväpiirteiset,
sileiksi ajellut kasvonsa, kiharaisen mustan tukkansa, tarmokkaan,
jämeän suunsa. Ja taaskin tunnen hänen ihalain silmäinsä kylminä ja
säihkyvinä kuin tähdet tunkeutuvan aivoihini kirkkaalla loisteellaan ja
tutkivan salaisimpiakin ajatuksiani.
"Ihmettelenpä, tarkotatko kaikkea tätä!" virkkoi hän lopulta.
"Nykyisellä tuulellasi kylläkin, mutta kuka voi taata mielialojensa
pysyväisyyden? Mutta on vielä toivoa miehestä, kun hän puhuu tuossa
äänilajissa. Nyt muuten muistankin, että sinä koulussa olit urhea
pikku peijooni, ja kerran muistaakseni teit minulle hyvän palveluksen.
Muistatko sinä sitä, Bunny? Maltahan, kenties voin sen sinulle koron
keralla korvata. Anna minulle ajattelun aikaa."
Hän nousi jaloilleen, sytytti uuden paperossin ja alkoi jälleen
mitellä lattiaa, mutta hitaammin ja miettiväisemmin askelin ja paljoa
pitemmäksi aikaa kuin ennen. Kahdesti hän pysähtyi tuolini ääressä kuin
aikoen sanoa jotakin, mutta ehkäisi yrityksensä ja pitkitti kävelyänsä
vaieten. Kerran hän avasi ikkunan, jonka oli äsken sulkenut, ja seisoi
tovin sen ääressä kumartuen ulos usmaan, joka täytti Albanyn pihamaan.
Kamiimilla raksuttava pöytäkello löi yksi ja puoli kaksi meidän koko
aikana hiiskumattamme sanaakaan keskenämme.
Mutta minä en ainoastaan istunut kärsivällisesti tuolillani, vaan
ennätin tuossa puolessa tunnissa saavuttaa tavattoman tyyneyden.
Olin huomaamattomasti siirtänyt taakkani reiman ystäväni leveille
hartioille, ja ajatukseni harhailivat minuuttien vieriessä kuten
katseenikin. Neliömäinen huone oli tilava, kaksois-ovilla varustettu,
ja kalustettu Albanylle ominaisella vakavalla, vanhanaikaisella
loistolla. Kaikki oli sellaisessa miellyttävässä järjestyksessä, kuin
taiteellisen huoleton maku salli. Enimmin minua kummastutti lyömäpallon
pelaajan tavallisten kojeitten puute. Missä välttämättömien kuluneitten
karttujen telineen olisi pitänyt seistä, siinä anasti isomman osan
seinästä veistoksilla koristeltu tamminen kirjakaappi, kaikki hyllyt
hujan hajan. Ja missä odotin näkeväni lyömäpallojoukkueiden valokuvia,
näin jäljennöksiä sellaisista maalauksista kuin "Rakkaus ja Kuolema"
ja "Beata Beatrix" (Edellinen Watts'in, jälkimäinen Rossetti'n. Suom.)
tomuisissa puitteissa ja viistoon ripustettuina. Mies olisi saattanut
käydä toisen luokan runoilijasta, sen sijaan että hän oli mitä
täysiverisin voimailija. Mutta hänen monipuoliseen luonteeseensa oli
aina kuulunut heikko kaunotaiteen vivahdus; joitakuita noista samoista
tauluista olin itse tomuuttanut hänen kamarissaan kouluaikoina, ja ne
johdattivat muistiini vielä toisenkin hänen erilaisista piirteistään —
sekä sen pikku tapauksen, johon hän oli äsken viitannut.
Kaikki tietävät, kuinka suuressa määrin lyseossa vallitseva henki
riippuu lyömäpallo-joukkueen ja erittäinkin sen johtajan luonteesta,
enkä ole koskaan kuullut kiellettävän, että koulussamme vallitsi
A.J. Rafflesin aikana hyvä henki tai että se vaikutus, jota hän
suvaitsi meihin käyttää, oli terveellinen. Kuitenkin kuiskailtiin
koulussa, että hänellä oli tapana kuljeksia öiseen aikaan ympäri
kaupunkia vaalearuutuisissa vaatteissa ja tekoparralla varustettuna;
sitä kuiskailtiin, vaan ei uskottu. Minä yksinäni tiesin tämän
todeksi, monen monituisena yönä laahattuani ylös ikkunasta hänen
käyttämänsä köyden, toveriemme vedellessä sikeätä unta yhteisessä
makuuhuoneessamme, ja makailtuani valveilla kunnes hän ilmestyi
antamaan merkin laskea se jälleen alas. No, eräänä yönä hän oli
tyhmän rohkea, ja oli hiuskarvan varassa, ettei hän juuri arvonsa
huippuun ylenneenä joutunut häpeällisesti erotetuksi. Hänen suunnaton
rohkeutensa ja ripeytensä, apuna minun osottamani rahtunen malttia,
torjui tämän ikävän seurauksen; eikä minun tarvitse sanoa enempää
tästä epämiellyttävästä tapauksesta. Mutta en tahdo väittää, että
olin unohtanut sen, kun nyt epätoivoissani vetosin tämän miehen
armeliaisuuteen. Ja aprikoitsin juuri, kuinka paljon Rafflesin
taipuvaisuus mahtoi johtua siitä, ettei hänkään ollut sitä unohtanut,
kun hän taaskin seisahtui tuolini eteen.
"Olen muistellut sitä yötä, jolloin olimme joutua, kiinni", alotti hän.
"Miksi säpsähdät?"
"Minäkin muistelin sitä."
Hän hymyili, kuin olisi lukenut ajatuksiani.
"Niin, sinä olit kelpo poika silloin, Bunny; et lörpötellyt etkä
antanut pelotella itseäsi. Et tehnyt mitään kysymyksiä etkä kavaltanut
mitään. Näinköhän vielä olet yhtäläinen?"
"Enpä tiedä", sanoin hiukan kummastellen hänen sävyänsä. "Olen niin
sotkeutunut omissa asioissani, että luotan itseeni yhtä vähän kuin
oletan muiden luottavan minuun. Mutta en ole koskaan elämässäni
hyljännyt ystävää, sen voin sanoa; muutoin en kenties nyt olisi niin
pahassa pälkäässä."
"Varsin oikein", vahvisti Raffles nyökäyttäen päätään ikäänkuin
vastaukseksi hiljaiselle ajatukselle, "aivan sellaisena olet
muistissani, ja lyönpä veikkaa, että se on yhtä totta nyt kuin kymmenen
vuotta takaperin. Me emme muutu, Bunny. Me vain kehitymme. En oleta
sinun enkä itseni muuttuneen sen koommin kuin sinä laskit alas köyden
ja minä kiipesin sen avulla ylös. Sinä et toverin hyväksi arkailisi
mitään palvelusta — vai mitä?"
"En ikinä mitään", vakuutin iloisesti.
"Et edes rikosta?" myhäili Raffles.
Vaikenin pohtiakseni hiukan, sillä hänen sävynsä oli muuttunut ja olin
varma siitä, että hän laski leikkiä. Mutta hänen silmänsä tuntuivat
yhtä totisilta kuin ennenkin, enkä minä puolestani ollut sellaisella
päällä, että, olisin osottanut raukkamaisuutta.
"Ei, en edes sitä", selitin minä. "Mainitse rikoksesi — minä olen
mukana."
Hän silmäili minua hetkisen kummastuneena ja sitten epäröiden, mutta
käänsi puheen sillä päänsä pudistuksella ja ivallisella naurahduksella,
jonka tunsin hänelle omituiseksi.
"Oletpa sinä aika veitikka, Bunny! Oikea hurjimus — niinkö? Toisena
hetkenä itsemurha ja toisena mikä tahansa tarjolle tuleva rikos!
Hillitsemistä sinä tarvitset, poikani, ja oikein teit kääntyessäsi
siivon, lainkuuliaisen kansalaisen puoleen, jolla on maineensa
menetettävänä. Rahaa meidän kuitenkin täytyy saada tänä yönä — tapahtui
se miten tahansa."
"Tänä yönä, Raffles?"
"Mitä pikemmin sen parempi. Jokainen tunti jälkeen kello kymmenen
aamulla tuottaa vaaraa. Jos joku maksu-osotuksistasi esitetään
pankkiisi, niin on hyvä nimesi mennyttä kalua. Ei, kolikoita on
hankittava tänä yönä, ja ensimäisenä tehtävänämme on aamulla uuden
tilin muodostaminen sinulle. Ja luulen melkein tietäväni, mistä saamme
lantit heltiämään."
"Kello kaksi yöllä?"
"Niin."
"Mutta miten — mistä — näin myöhään?"
"Eräältä ystävältäni tässä Bond Streetin varrella."
"Sen täytyy olla hyvin likeinen ystävä."
"Likeinenkään ei riitä suhdettamme määrittelemään. Minulla on vapaa
pääsy hänen kotiinsa, jopa oma avaimenikin."
"Aijotko herättää hänet myöhään yöllä?"
"Kyllä, jos hän makaa."
"Ja onko välttämätöntä minun seurata mukana?"
"Ehdottomasti."
"Täytyneehän sitä sitten... mutta sanonpa suoraan, ettei minua tuo
aatos miellytä, Raffles."
"Pidätkö toista vaihtoehtoa mieluisempana?" kysyi kumppanini ilvehtien.
"Ei, hitto, tämä ei ollut ritarillista", huudahti hän heti samassa
sellaisella äänellä, kuin olisi pyytänyt anteeksi. "Ymmärrän sinut
aivan hyvin. Onhan se hiivatin kiusallista. Mutta ei käy päinsä,
että sinä jäisit ulkopuolelle. Mutta sietää sinun todella saada
rohkaisuryyppy ennen lähtöämme — yksi vain. Tuossa on whisky, soodavesi
vieressä, ja minä sieppaan ylleni päällystakin sillä aikaa kun saat
kulauksesi."
Tottelin empimättä, sillä hänen suunnitelmaansa ei tehnyt minulle
vähemmän vastenmieliseksi sen näennäinen välttämättömyys. Minun täytyy
kuitenkin tunnustaa, että matka menetti hiukan ikävyyttään ennen kuin
lasini oli tyhjä. Nyt palasi Raffles sadeviitta flanellinuttunsa
verhona ja pehmeä huopahattu huolettomasti painettuna kiharaiseen
päähän, jota hän hymyillen pudisti ojentaessani hänelle pulloa.
"Kun palaamme takaisin", kieltäysi hän. "Työ ensin, sitten huvitus.
Katsohan, mikä päivämäärä meillä nyt on", lisäsi hän repäistessään
seinäkalenterista lehden samalla kun minä tyhjensin lasini. "Maaliskuun
viidestoista. 'Idus Martii' [Maalisk. 15. p:nä (Idus Martii) murhattiin
Caesar. Suom.], älä unohda Idus Martii'ta. Ethän kai sinäkään unohda
tätä Rooman historian ratkaisijana ollutta päivää, Bunny?"
Ja nauraen lisäsi hän kivihiiliä lieteen, ennen kuin hyvää
säästeliäisyyttä osottaen väänsi kaasun sammuksiin. Läksimme yhdessä
ulos, juuri kun pöytäkello uuninreunalla kilautti kaksi.