"Aika vanhin, avaruus suurin."
Suurien salomaiden eläjillä on aina tarkka luonnon tuntemus. He elävät
välittömässä kosketuksessa suuren luonnon kanssa ja saavat monesti
kuulla luonnon syvimpiäkin ääniä ja nähdä sydänmaiden alkuperäistä
elämää, vetää vereensä sen henkeä, niin että itsekin muuttuvat
renkaaksi erämaan elämän suuressa ketjussa.
Kaikista luonnonilmiöistä ja toiminnoista, eläimistä ja esineistä
oli Kainuunkin kansalla omat isiltä oppimansa, omien kokemuksien ja
havaintojen vahvistamat tiedot, useastikin varsin mielenkiintoiset ja
huvittavat vanhan väen viisaudet ja mielipiteet.
Valtavin luonnonilmiöistä, "karkeaääninen" ukkonen oli varsin
pelättävä, pilvissä piilevä taivaan voima, jota ei kenkään saanut
kostamatta pilkata. Se sai alkunsa siitä, kun taivaan pilvissä lämmin
ja kylmä paukaisivat vastakkain. Pelätä sai sen paukauksia syntinen
ihminen, hiljaa ja vakavana oltiin silloin pirtissä ja lapsiakin
kiellettiin meluamasta. Mutta vielä enemmän kammoi ukkosta rumahenki.
Sillä juuri häntä ukkonen paukauksillaan ja tulinuolillaan tavoittelu
Peloissaan syöksähteli Paha piiloisiin paikkoihin, yritti useasti
kätkeytyä puihinkin, varsinkin onttoihin keloihin, ja silloin sinkautti
ukkonen nuolensa niihin ja iski puun säpäleiksi. Siksi ei ollut
turvallista mennä ukonilmalla isojen puiden alle suojaan, mutta jos
puukolla piirsi ristin puun kylkeen, ei rumahenki päässyt siihen, eikä
ukkonenkaan iskenyt.
Varsin komeina pimeän talven ilmiöinä leimusivat öisellä avaruudella
_taivaanvalot_ eli _revontulet_ valaisten korpien autioita lumikenttiä.
Silloin tiedettiin Tuli-Lapissa Jäämeren lainehtivan ja räiskyttelevän
vettä kallioihin, niin että höyry nousi taivaalle. Kun valot
leiskahtelivat oikein korkealle, ennustivat ne tuiskuista ilmoja, mutta
alhaalla ne paloivat pakkasiksi. Ei revontulienkaan kanssa saanut mennä
pelehtimään, eikä niille viheltelemään. Siitä ne kiivastuisivat ja
pahastuisivat, alkaisivat kovemmin sähistä, oikein korvissa kärähdellä.
_Vesikaari_ eli _taivaallinen kaari_ oli ukko Noakin päivistä asti
tunnettu kaunis taivaan värivemmel. Se joi vettä järvistä ja hetteistä
sadesäiden varaksi, nielaisi useasti sammakoitakin, olipa joskus
ahmaissut miehenkin veneineen taivaan avaruuksia soutelemaan.
Taivaan pilvissä vesi sitten kierteli ja lankesi taas maahan niin
hyville kuin pahoillekin. Joskus putosi taivaalta _pilveäkin_, ja se
oli kuin sammakonkutua, sulavaa hyytelöä. Vanhat ottivat sen talteen
viinapulloon, käyttivät sitten pistoksiin, ammuksiin sekä lapsen
synnytyksiin. Taikka leipoivat löytäjät siitä pienen _pilvirieskan_,
jolla saattoivat taltuttaa pahoille töille pyrkivän tulen vallan.
_Tuuliaispää_ oli pirunpuuskien puhalluksia, ja se oli jokaiselle
tunnettua, että siinä matkasi _lapinnenä_. Se pyöri väliin myötäpäivin,
väliin taas tohisti vastahankaan. Silloin kun se kiersi vastapäivään,
kiersi se lämpöisiksi säiksi. Merkille pantuja taivaan tuulia
olivat myös _kevät- ja syysmyrskyt_ sekä _itätormit_ ja _Tapion
riihenpuinnit_. Ilmansuunnat olivat, _pää_- eli _poikkipohjoinen,
itäpohjoinen, itä, vesietelä, korkea- eli poikkietelä, länsi, luet
eli pääluet ja luetpohjoinen_.
Taivaan monimuotoisella _kuulla_, joka oli "maailman ikuinen, vain
ei viien viikon vanhaksi elä", oli kumma vaikutus ihmisen elämään ja
maan kasvullisuuteen. _Kuuton aika_ oli pimeä aika, mutta mitä puuhasi
silloin, kun näki ensi kerran _uudenkuun_, sitä hommaa riitti koko
kuuksi. Tekivät nuoret myös taikoja uudenkuun nähdessään, kiersivät
puukolla seisomasijansa, sitten vasemmalla sukallaan ja kengällään --
vetäisivät ne jalastaan -- kiersivät vasemman kantapäänsä ja ottivat,
veivät multaa päänsä alle sänkyyn ja sanoivat:
"Näytä, uusikuu, mun kultani!"
Siitä kolmen yön perästä näytti. _Yläkuulla_ kylvivät vanhat ukot
rukiinsa, jotta se paremmin säilyisi talven alla, _kuun kannalla_
jos olisi kylvänyt, olisi hanki kadottanut laihon. Yläkuulla myös
huoneenhirret ja veneen ainespuut hakattiin.
Kuun asennosta ennustelivat entiset miehet jumalanilmoja. Jos uusikuu
kiikkui kynsistään avaruudella ja näkyi koko haamullaan, oli se
huonoiksi ilmoiksi ja nöyriksi säiksi, mutta jos se kelletti kyljellään
ja piirtyi vain kapeana sirppinä, oletteli se pakkasiksi. Kuun _kehät_
taas olivat, milloin pakkasiksi, milloin leudoiksi ilmoiksi.
Kuun tervaaminenkin oli tuttu juttu. Se oli _Rahko-Matti_, joka tahtoi
mennä rosvontöihin, ja aikoi ensin tervalla pimittää kuun, mutta
tarttuikin siihen suteineen ja tervasankoineen.
_Päivä, kulta aurinkoinen_, oli lämmön ja valon antaja, samoinkuin
tulikin, "aurinkoisen pojan poika". Hyviksi säiksi, ihaniksi ilmoiksi
se hyvännäköisenä aamulla nousi, samoin illalla meni mailleen, mutta
pahoiksi ilmoiksi se oli pahannäköisenä. _Iltaruskot_ se loihti sekä
_aamuruskot_:
"Syysruskot lämpimiksi,
kevätruskot keliksi."
Toisinaan se laati _kehän_ ympärilleen, milloin sateiksi, milloin
kylmiksi ilmoiksi, milloin suveksi ja kauniiksi päiviksi, varsinkin jos
se kehästä vielä kohotti ylöskäsin _suvenveneen_, "semmoisen keukulan",
tiesi se suvisäätä. Toisinaan päivä vielä sai _sapen_ sivuilleen,
"kahen puolen kehästä". Edellä oleva sappi muistutti ennemmäistä huonoa
säätä, jäljessä kulkeva vasta-aikaista.
_Tähdet_ olivat taivaanmerkkejä, joiden liikkeistä pitkinä talviöinä
tarkattiin päivän tuloa sekä "yön merkkiä" sekä kotipirtillä
että silloin, kun metsiä käydessä maattiin hongalla. Merkillisin
tähtiryhmä oli _otava_, seitsentähtinen taivaan kiertolainen, joka
päivän lähestyessä oikaisi pyrstönsä koitetta kohti. Tunnettiin
myös viisitähtinen _lapinotava_ sekä tiheä ryhmä, _seulajainen_ eli
_seulainen_ ja _Mooseksen_ eli _Maariansauva_, tuttu _kolmitähti_, joka
kiersi ympäri taivaan, tunnettiin _pohjantähtikin_, taivaannapa, sekä
kaunis _ehtootähti_, joka sitten taas _kointähtenä_ vilkutti. Mutta
linnunradasta, taivaan vaaleasta vempelestä, tarkattiin talvenlaatua,
ja _pyrstötähti_ ilmestyi avaruudelle sota-aikoja sekä suuria
hallavuosia ennustamaan.
Ilmanlaadun ja vuodentulon ilmoitti luonto itse jo edeltäkäsin monella
muullakin tavalla, kun vain ymmärrettiin ottaa merkeistä vaari. Sateen
edellä _tervapääskyt_ "ränkivät" ja _mustat perhoset_ lentelivät, mutta
poutailmaa tiesi _sittiäisten_ pörrääminen ja _valkoisten perhosten_
lipattelu sekä _kuikan, kurjen_ ja _kärjen_ laulaminen. Pakkasta
ennusti veden pakeneminen _uveavantoihin_. Lumen sataminen lehteen
tiesi kovaa talvea, ja lumetonta talvea seurasi poutakesä sekä
paksulumista talvea sateinen suvi. Jos _pihlajissa_ oli paljon marjoja,
tuli römpsyinen syksy. Kuusien runsaat käpyvarastot ennustivat
maamiehelle täysiä ruislaareja, mäntyjen taas hyvää ohravuotta. Hyväksi
vuodentuloksi oli myöskin hyvä hillavuosi sekä syksyiset jäänpesiäiset,
kun hevoskanto-jäät suvesi vesikaljamalle, samoin vielä, jos talvella
lumikinokset kiersivät seiniä etäältä. Mutta huonoa vuotta saatiin
odottaa, jos kinokset pakkautuivat seinien vieriin, jos käki tuli
kukkumaan hangille, metsikanat nousivat havupuihin, ja hiiret syksyllä
kovin töhersivät ja sotkivat elokokoja. Ja vielä, jos _sumu_ ennen
Maariaa kohosi hangista, niin tuli yhtä paljon ennen Perttulia halla,
mitä korkeammalle sumu kohosi, sitä korkeammalle nousi hallakin,
vaarojen harjallekin, jos sumu nousi niin ylös. Mutta pienet
_lumikirput_ talven hangilla kertoivat kesällä toukoviljoihin tulevasta
ruosteesta; ja sitten heittikin ruosteen pohjatuulella hienossa
sumusateessa.
Maaliskuussa Maarian tienoissa tutkivat vanhat ukot tulevan kesän
laatua. Päivän paistaessa tiirailivat äijät pitkin maanpintaa aurinkoon
päin. Jos hanki oli selvä ja kirkas, ja aurinko paistoi lämpöisesti,
tuli hyvä kesä, mutta "jos maanlaita oli vaskenvärinen ja maanavaruus
vaskenvärinen ja ölläkkä kuin vaskikattila, tuli huono kesä".
Ilman ja sään sekä vuodentulon ennustajina toimivat linnutkin, jotka
olivatkin eläinryhmän tutuimpia olioita.
"Puolikuuta peipposesta,
västäräkistä ei vähääkään",
laskettiin kesän tuloa. Mutta jo ennen niitä ilmestyi keväisille
hangille isoina vilisevinä parvina pyrähtelevä pulmunen, jonka tulosta
laskettiin viisi viikkoa kesään. Aikaisena kevätviestin tuojana tuli
myös _kivenvika_, ilmojen ylhäinen laulaja. Kun se oikein korkealle
jaksoi kohota, silloin ilmat pian lämpenivät, mutta jos se vain
alhaalla äystäsi, oli korkeuksissa kylmä ja kesti vilua ahtaallakin.
Kesän suussa sitten tulivat muutkin kesälinnut, _pääskyt, västäräkit,
raunioruntit [kivitasku], leppätertut, tiltaltit [tynnyrilintu],
urpiaiset, sirkkuset, leivoset [peipponen]. Käkikin_ saapui
ahoille kukkumaan ja _kurjet_ soille rallia pitämään sekä muut suo-
ja vesilinnut. Käki oli kumma lintu, ylpeä laulaja, joka liikkui
aina palvelija, _käenpiika_, matkassaan. Siitä itsestä ei ollut
minkään hommaajaa, piiallaan teetti kaiken, ja lauluaikansa loputtua
heittäysi haukaksi sekä ensi töikseen söi piikansa. Käen pesää harvoin
löydettiin, joskus oli tavattu hongasta, kärjenliukusta, ja oli siinä
ollut viisi munaa, yksi hyvin pikkuruinen. Pesän löytäjä ei kyllä ollut
mielissään, sillä:
"Autuas käen ampuu,
vaivainen pesän löytää."
Käki saattoi pilata ihmisen, jos huomeneksella suuruksettomalla
suulla sai kuulla sen ensi kukkumisen. Piti sentähden aina heti ylös
noustua haukata leipää ennenkuin meni ulos. Voi pilauksen parantaa
siten, että heti meni ja haukkasi haavankuorta, ja niin paha oli
pilaus, jotta puraistu haapa kuivui. Mutta muuten käeltä tiedusteltiin
elämän pituutta, sanottiin sen kukuntaa kuultaessa:
"Kuku, kuku, kultarinta,
keltarinta keikuttele,
minun pitkä ikäni määrä!"
Samoinkuin käki, saattoivat muutkin linnut pilata. Kuikan pilaus oli
huonoksi onneksi kalamiehelle, kurjen pilaus muuten pahaksi. Sillä:
"Kurjen pilaus kuivovaa,
käen pilaus kääkistää."
Pääskyn pilaama kovin päivettyi, ellei heti pessyt kasvojaan ja
viskannut vettä pilaajan jälkeen.
Oli kesällä parhaana aikana elämää ja ääntä ja iloista laulua
kaikkialla. Metsissä oli vielä _rasva- ja pakastiaisia, käpylintuja
ja tervapääskyjä, tikkoja ja palokärkiä, laulu-, kido- ja
murarastaita, kuukkeleita, harakatta, korppeja, närhejä ja variksia,
pyitä, teeriä, metsoja ja metsikanoja_ sekä kaikenlaisia havukoita
ja _iskulintuja: kokkoja, huuhkajia, koppelohavukoita, teeri- ja
hiirihavukoita, pulliais- ja pöllöhavukoita_. Ja soilla oli oma
lintumaailmansa. Siellä riklatti _suokurvi_ ja mäkätti _taivaanmäkärä_
sekä heinikossa kärähteli _päivänpiiliäinen_, [päivänpiiliäinen, harmaa
rastaankokoinen lintu] ja _rantasipi_ huuteli "tsippitliitä", _viklat_
viklattivat, ja _liejukukot_ pöyhistelivät komeaa kaulustaansa.
Järvissä ja lammissa taas _sorsat, telkät, koskelot, kuikat_
elämöivät.
Närhi oli kummallinen lintu. Se heti keväällä, kun käki tuli,
katosi, "hiiteenköhän katosikin", ja palasi vasta sitten, kun käki
oli lähtenyt pois. Se pelkäsi käkeä, se kun oli ennen vanhaan
saanut käeltä varastaen vaihtaa komean puvun ja oman huonon harmaan
verhonsa heittänyt sijaan. Kumma lintu oli korppikin eli _koro_. Se
vahinkoja lonkkui, ja sillä oli rinnassaan salattu sulka, joka jokeen
höyhennettynä lipui vastavirtaan. Sen kun olisi saanut lakkiinsa, niin
olisi ymmärtänyt korpin ja kaikkien lintujen kielen. Palokärkikin
oli merkillinen lintu: jos siltä elävänä tempaisi kielen ja kuivasi
sen, saattoi sillä kaivellen poistaa hampaanpakotuksen. Kuukkelia eli
_kuuskilaista_ sanottiin paikoin _metsänemännäksi_, koska tiedettiin,
että se on vanhin linnuista. Sitä käytettiin monesti taikauksiin samoin
myös _koskikaraa_. Kurkikin oli merkillinen, koska söi käärmeitä. Siksi
ei siitä syöty muuta kuin oikea puoli, vasen nimittäin oli myrkyllinen.
Ja pyy pienenee yhä maailman lopun lähestyessä, vaikka "eipähän tuo
minun muistini aikana ole pienennyt ei isonnut".
Mutta lintujen kielen saattoi ymmärtää korpinhöyhenettäkin, kun vain
kuulevalla korvalla tarkkasi. Jokainen lauloi omalla tavallaan, joko
jutteli omia asioitaan, omiksi huvikseen sirkutteli, taikka haasteli
kumppanilleen taikka taas tarinoi kuulijalle. Niin voi laulu- eli
lahorastas ilvennellä tuluksia käyttävälle metsämiehelle:
"Tulitikulla, tulitikulla!
Puupiippu, puupiippu,
luuvarsi!"
Ja pieni pääskynen viserteli räystään alla:
"Minä pesin sormuksen,
panin aijanseipääseen kuivamaan,
siitä vietiin, varastettiin."
Palokärki tpruitutti lehmiään:
"Tprui, tprui, tprui, ylöös!"
Taikka huikkaili se sateen edellä:
"Minä oon mamman piika,
mamman piika,
sinä itte hormiperse!"
Kuuskilainen hoki metsässä:
"Kuukinttu, kuukinttu!"
Ja varis keväällä toi terveisiä Raahesta, nyökytellen:
"Raak, raak!"
"vaikkei ollut, pöljä, Raahessa käynytkään". Korppi taas lonkkui:
"Koa, koa!" Joskus korppi pääsi kehveltämään nuottamiesten kontista
kalakukon, ja kun miehet tulivat syömään, tiedusteli varas
honganlatvasta:
"Tokko onkaan kukkoa kontis?"
Metsikanat kun omia aikojaan viidassa liikkuivat, haastelivat
keskenään:
"Kopeik, kopeik,
väkkäskäkä, keuvakko!"
Mutta jos sinne osui metsämies pyssyineen, kummasteli väkättäjä:
"Kah, kah,
veä peälle, veä peälle!"
Ja pyssyn pamahdettua noitaisi:
"Ka, ampuu, perkele!"
Pieni _peltokana_ vihelteli:
"Pyy pieni, pyy pieni,
minä ite suuri!"
Vikla eli _hykly_ "pani ihtejään":
"Hykly, hykly,
hykly-vikla, hykly-vikla!"
Ja taivaanmäkärä, vanhapiika, ketkutteli:
"Ketkut, keikut,
tökkää, tökkää!"
Mutta suokuovi hirnui kuin hevonen, ja kurki huusi "lellerkakkua",
johon toinen pani rallia perään, ja rantasipi valitteli:
"Kivi viivytti, kivi viivytti!"
Se kun oli laulunlaatua määrättäessä unehtunut kivelle istumaan ja
niin jäänyt laulunlahjatta. Ja kuikka kaloja pyytäessään kaipasi:
"varrasta, varrasta!" taikka lentäessään lupasi sadetta:
"Kohta-saat, kohta-saat!"
Saattoi kuikka joskus käydä pakinoimaan kalamiehen keralla, niinkuin
Heikuran Jaakonkin kanssa, jota "Verkkosuuksi" haukuttiin. Oli Jaakko
kerran kalassa Luvanjärvellä, kuikka vähässä matkaa uiskenteli.
"Ka, Jaakko, ka, Jaakko!" pani lintu pakinaksi.
"Mistä sie tiijät, että olen Jaakko?" kalamies kysyi.
"Heikuraa, Heikuraa!" vastasi lintu.
"Ka, tunnethan, pakana!"
"Verkkosuu, Verkkosuu!" rähähti kuikka ja sukelsi turvallisen matkan
päähän.
Mutta _käärme_ oli kamalin ja pelätyin kaikista eläimistä ja siksipä
siitä kaikkein enimmin tiedettiin. Se oli kavala myrkkymatelija, jota
ei uskaltanut sanoa edes oikealla nimellään, vaan oli mainittava
madoksi. Myrkyllisin kaikista oli joskus nähty _vaskikäärme_, joka
onneksi sentään oli sokea. Olipa väliin kohdattu oikein isokin
madonvenkale, toista syltä pitkä ja "paksu kuin miehen reisi". Kiannan
Kerälän kylän rämeillä oli semmoinen kerran asustellut, moni oli sen
nähnyt, mutta ei kukaan ollut uskaltanut tappaa, ei yrittääkään.
Käärmeen alkuperä oli tuttu: paholaisen palvelijan, Syöjättären sikiö
se oli, vaikkahan olikin
"Karva kanervan näköinen,
karva taivahan yheksän."
Mutta itse se synnytti sikiönsä siten, että kiipesi, hylky, puuhun, ja
sieltä pudotteli pentunsa, ne kun olivat niin vihaisia, että
olisivat muuten syöneet emonsa.
Madellen mato kulki, vaikka sillä olikin pienet punaiset jalat, jotka
sai nähdä, jos ryöttää kalajoilla taikka suvikuntapajulla vitsoi,
taikka ryvetti muurahaiskeossa taikka tulella kärventeli. Mutta väliin,
jos käärmeen suututti, lähti se vihaisena sähisten, _luokkia nakaten_
heittelehtimään kiusaajansa kintereillä. Tuli ensin viikatteenniteenä
pyörien, sitten kiekkona kierien, viimein vimmattuna luokkina
lennähdellen. Varsinkin jos joku meni häiritsemään käärmeitten
_käräjiä_, madot äkäisinä näin lähtivät häiritsijää lennättämään.
Sillä käärmeet pitivät käräjiä, keväällä asuinpaikoillaan luolamailla
kokoontuivat suurin joukoin yhteen, ja keskimmäisenä oli iso
valkeakaula _kuningas_, joka piteli suussaan _käräjäkiveä_.
Okkos-vainaja Kuhmossa oli kerran sattunut käärmeiden käräjäpaikalle,
ja kalliolta suuren kiven vieräyttänyt alas, muka niiden päälle. Mutta
sitä ei hänen olisi pitänyt tehdä: koko lauma oli kimpautunut hänen
kintereilleen, ja niin hätään oli ukko joutunut, että oli saanut
sarkatakkinsa päältään niille sivaltaa. Nukaksi olivat madot koko takin
nykkineet. Jotkut rohkeat ja sukkelat henkilöt olivat sentään saaneet
ryöstetyksi käärmeeltä käräjäkiven, pienen pyöreän kiven, sileän kuin
muna. Ja se oli hyvä saalis. Sillä saattoi paiseet parannella, ja vielä
parempi oli sitä pitää taskussaan taikka suussaan käräjillä: silloin
aina voitti asiansa.
Käärmeen saattoi tietäjä manata paikoilleen tiuskaisten:
"Piätä, piru, hevoses,
jotta saisin suihtet suuhun
ja päihtet päähän!"
Ei päässyt käärme pakoon silloinkaan, jos kiersi sen ympäri piirin
jollakin rauta-aseella, vaikkapa puukolla. Siihen kiekeröön täytyi
sen kuolla, ellei sattunut sadetta, joka hävitti jäljen.
Millään _lehtipuulla_ ei saanut matoa tappaa, ettei se pääsisi
viimeisellä tuomiolla sanomaan, jotta "se ei kun kylvetti häntä vain".
Mutta kun havupuulla tappoi, niin se oli tapettu jälkipuheitta.
Kaksihaarainen kieli nähtiin käärmeellä olevan ja tiedettiin, että "kun
se sillä äikkejää, niin keltaiseksi heti karahtaa". Veteen meni mato
kohta saatuaan puraista, mutta jos purtu ennätti ennen, niin käärme
itse kuoli, halkesi.
Varsin voimakkaita taikavälineitä olivat kaikki käärmeestä saadut
kappaleet sekä käärmeen kosketuksissa olleet esineet. Niitä kaikkia
piti olla hyvän tietäjän kompeissa. Käärmeen _nahkaa_ -- elävänä
nylkivät madon, jalallaan vain painoivat pään maahan ja niskasta
alkaen kuoraisivat nahan tuppenaan -- käytettiin selän kirvestyksiin
ja pistoksiin, samoin käärmeen _kettua_. Käärmeen _rasvalla_, jota
otettiin ennen käen kukkumaa, kun ei madolla vielä ollut myrkkyä,
lääkittiin ammustauteja ja puhalluksia sekä käärmeen omia puremia
-- leivottiin _käärmeenrasvarieska_, jota purtu sai syödä. _Pääluuta_
käytettiin myös ammustauteihin ja kolotuksiin, ja naurissiemenet
valutettiin sen lävitse, ettei juuriainen sitten tunkeutuisi
nauriiseen. Metsästäjä kantoi käärmeen pääluuta ruutisarvessaan.
_Keppi_, jolla mato oli tapettu, pantiin naurismaalle pystyyn peltoa
varkailta varjelemaan. Keppi vaikutti sen, että varkaankin hammasta
alkoi mato kalvaa.
Joskus tietäjät nostivat käärmeitä toistensa kimppuun, tulipakkulat
suussa lähettivät. Niin olivat Kuhmon Lentualla Hetteilän ja Liimatan
ukot pelanneet. Hetteilän ukko ensin laittoi Liimatan kimppuun, mutta
Liimatta otti _riskun_, soljen, rinnastaan, työnsi taulantuojan sen
lävitse ja pani takaisin raatelemaan, ja pian alkoi Hetteilästä savu
tupruta, paloi koko talo. Samoin Hyrynsalmella oli Pienenlehdon akka
laittanut käärmeen Riita-ahon emäntää ahdistelemaan, ikkunasta oli se
pyrkinyt pirttiin. "Pienenlehon Kaijapa se on!" emäntä oli sanonut ja
tappanut tulijan ja lisännyt: "Pitääpä panna pahempi!" Ja oli akka
nostanut karhun Pienenlehdon pirtin oven taakse, ja niin kauan oli
karhu ämmää pirtissä vartioinut, kunnes oli sattunut tulemaan vieraita
pelottamaan kontion pois.
Ei käärme ihmisen kimppuun kyllä ensinkään yllättelisi, eikä ihmistä
panisi, ellei sitä olisi joku nostanut ja yllyttänyt vihaan. Ja vaikka
se olikin Pahan sikiö ja kirottu eläin, oli se silti hyödyllinenkin
olemassa. Sillä se söi maanvihat, ja maa olisi peräti myrkyllinen,
ellei olisi matoa.
Käärmeen kaltainen riettaeläin oli _sisoliskokin, sikolisko_ eli
_sikilisko_, joka oli
"-- vaskesta valettu,
teräksestä temmattu."
Harvoin se kyllä puri, mutta aina se joskus kielellään äikkäisi, jotta
iho ajettui. Vikkelän sisiliskon jos näki keväällä ennen hidasta
sammakkoa, pysyi siitä virkeänä koko kesän, mutta jos onnettomuudekseen
keksi ensin sammakon, niin nukutti ja piti velttona.
_Sammakkokin_ oli myrkyllinen, ja sen panema varsin paha. Mutta se hyöty
sammakostakin oli, että se joi vedestä myrkyn, _vedenvihat_, jotta vesi
ei ollut vaarallista ihmisten nauttia.
Riettaeläimiä oli myös _talvikko_ eli _talviainen_ kärpänkaltainen
valkea eläin, "joka lie sama kuin lumihiiri", ja joka
"Kesät heilui hettehessä,
talvet tallin sillan alla",
taikka piileskeli navetassa piteitä pureksien ja hakaten.
Ihmiseläjäin kiusana olivat myöskin _ampiaiset_. Mutta tietäjät eivät
niitä pelänneet, koska osasivat ne lumota, menivät vain pesälle ja
puhelivat:
"Eipä ampi ammukkaa,
tiironokka tiijäkkää.
Suolla sinun soijinmaasi,
aholla asuinsijasi,
lahokanto kartanosi,"
Samoin oli pelättävä pistäjä _herheläinen_, "Hiien lintu", joka söi
"käärmeen kähyjä".
Joskus nähtiin liikkeellä _litomato_, omituinen pikkuisten matojen
kiertue, joka hiljalleen mateli maata myöten. Se jos talosta oli pois
päin matkaamassa, oli asia talon häviöksi, mutta jos se mateli taloon
käsin, oli se hyödyksi. Litomadon tavatessaan hankkivat tietäjät
itselleen _litomatosormen_: vasemmalla pikkusormellaan hämmentelivät
matoa, ja sormella saattoi sitten painella paiseita terveiksi sekä
parantaa hampaanpakotuksia.
Puiden merkillisimpiä oli _leppä_, jota käytettiin mitä moninaisimpiin
taikauksiin. Pakkasen jälkiäkin sillä paranneltiin, sillä lepikössä
pakkanen pahimmin rapsasi, ja siellä sillä "oli oikein koti". Paljon
käytetty puu oli myös _pihlaja_, pyhä puu, joka useasti kotipihallakin
seisoi, paljon myös _kuusi_, jonka liukasta koskutta tietäjät useasti
kettivät. _Katajaakin_ toisinaan tarvittiin, joskus myös _vesipajua_,
ja _vaivaisenvarvuilla_ haudeltiin matojen ja sisiliskojen panemia.
Ja monista maan kasveista ja ruohoista valmistelivat tietäjät
voiteitaan ja lääkkeitään, vesiään ja hauteitaan, sekoitellen niitä,
niin että tuskin aina "Kaikkivaltiaskaan sen tiesi".