"Lehti puuhun, ruoho maahan
minä marras maan rakohon."
Kuolema oli kova ja kolkko vieras, joka löysi tiensä tiettömäänkin
sydänmaan mökkiin. Näkymättömien kalmalaisten seuraamana se saapui
taloon ja otti säälimättä omansa, ja jätti jälkeensä kamalan kalman
pelon. Harvalle se oli mielivieras, vain joku kurjuudessa elävä
ikäloppu vanhus saattoi sitä kaivaten odotella.
Kuoleman vierailua voivat jo edeltäkäsin kaikenlaiset merkilliset asiat
ennustaa. _Tikka_ voi tulla pirtin nurkkaa nakuttamaan, _teeri_ taikka
_metso_ lentää pirtin katolle taikka _käki_ pihan seipääseen kukkumaan,
taikka saattoi _toukka_ napsuttaa seinähirressä, taikka _koira_ ulvoa
kovin surkeasti, taikka sattui pyydykseen _outo kala_. Siitä arvattiin
jo ruveta odottamaan ikäviä tapahtumia.
Vakava ja pelottava oli se hetki, jolloin kuolema talossa vieraili.
Kun nähtiin, että kohta oli loppu käsissä, ja sattui olemaan yön aika,
herätettiin koko talonväki _hengenlähtoä_ katsomaan, sillä "ei saisi
ruumiin kanssa yhtaikaa maata". Kuoleva nostettiin tilaltaan lattialle
levitetyille oljille ja vaateresuille, lehtikerppu pään alle, ja
lakeistorvi avattiin, jotta lähtevä henki voisi sen kautta päästä ulos,
ja _kalmanhaju_ poistuisi pirtistä. Äänetönnä ja hiljaisesti piti olla
juuri hengen heittyessä, eikä saanut kuolevaa kosketella. Jos silloin
olisi pahalla äänellä pelästyttänyt taikka mennyt lähtijää
liikuttelemaan, olisi kuoleminen _keskeytynyt_, ja sairas jäänyt
kuolinkamppailuunsa vuorokausiksi.
Toisilla kuolijoilla oli loppu hyvin helppo, huokaisivat vain
henkensä ja menivät kuin uneen, "totta heille oli kuolemankirves
terävämpi", mutta toisilla oli kuolema sitkaampi. Varsinkin pahoilla ja
jumalattomilla oli kova kuolema ja tietäjillä pitkällinen hengenlähtö,
eivät moneen päivään muuta kuin huokuivat vain, niinkuin Lusin
tietäjäkin Ristijärvellä. Joskus koetettiin lähtöä auttaa siten, että
nostettiin pirtin katolla kaksi malkaa ristiin, taikka kohoteltiin
kattolautoja, "jotta henki katkiaisi", ja apua oli siitäkin, kun
kuoleva muutettiin toiselle vuoteelle. Vanhojen velhojen kuollessa
sattui toisinaan nousemaan kova myrskyilma, samoin semmoisten ihmisten,
jotka olivat eläessään noituneet jumalansäätä. Myrsky sitten lennätti
sielun kadotukseen. Toisinaan jäivät kuolleen silmät auki. "Se toisia
jälkeensä vuottaa", sanottiin.
Lattialla avonaisen lakeistorven alla, oljilla kuollut heti pestiin.
Lämmintä _hulevettä_ pantiin astiaan -- Uutelan ukko Puolangalla
pani pesuveteen rahan -- ja saippualla sekä vastalla tai vaatteella
lykättiin puhtaaksi. Ne olivat kylässä "yhet pesijät", jotka
tavallisesti aina noudettiin, semmoiset "raakamaiset" vanhat eukot ja
ukot, _kalmakokit_ ja _kollarit_, jotka eivät kalmaa pelänneet, muut
eivät uskaltaneet koskea. Eivätkä sukulaiset edes saaneetkaan ruumista
pestä, ei koskea, eikä kantaa, voi tarttua joku tauti vainajasta.
Nainen pesi, ja mies oli nostelemassa ruumista sen mukaan kuin pesu
vaati. Ja pesijäukkojen poskessa oli tupakkaa suun täydeltä, ettei
kalma menisi keuhkoihin, ja viinaa pesijöille myös piti olla. Pesemättä
ei vainajaa saanut jättää, piti olla puhtaana, kun muutti toiseen
elämään. Hiukset kammattiin, useasti partakin ajettiin. Palkkaa ei
pesijä työstään määrännyt, eikä sitä myöskään saanut kysyä, eikä
rahalla maksaa. Annettiin vain vainajan vaatetta sekä muuta tavaraa.
Sitten kun kuollut oli pesty, puettiin hänet heti puhtaisiin
vaatteisiin. Paita pantiin päälle sekä miehille alushousut, naisille
hame ja röijy, sukat jalkoihin, kintaat käsiin, liina- tai silkkihuivi
taikka -- miehille -- kesähattu päähän. Toiset pesijät tekivät tikuista
ristin vainajan rinnalle paidan alle, toiset leikkasivat reikiä
vaatteisiin. Kaulusta ei saanut panna kiinni, eikä mitään solmua tehdä
vaateisiin. Mutta jalat sidottiin toisiinsa, että jäykistyisivät
asemilleen. Tämmöisenä nostettiin vainaja _kalmalaudalle, lepo-
eli jäähdytyslaudalle_, lakana pantiin peitoksi sekä riepu silmille,
ja vietiin _riiheen_ kiukaalle taikka pölkkyjen varaan odottamaan
arkun valmistumista. Voitiin ruumista säilyttää myös aitassa taikka
ladossa. Muutamissa vanhankansan taloissa oli oikein erityinen
_kalma-aitta_, vanha aitta, jossa talon kuolijat saivat viimeiset
kotonaoloaikansa levätä. Kalma-aitta oli tavallisesti syrjässä, eikä
sitä juuri muuhun käytetty, kaikenlaisen joutavan romun säiliönä vain,
taikka verkkohuoneena. Semmoisen aitan tapaamme vielä Hyrynsalmella
Kypärävaaralla sekä Moisionvaaran Romppalassa ja Kytömäen Väisälässä,
semmoinen oli ennen myös Kuhmon Saunajärven Piirolassa ja Kähkölässä.
Tarpeellista olikin tehdä risti vainajan rinnalle, sillä joskus voi
Paha tulla häntä ahdistelemaan, jopa viemään, ainakin semmoisen, jolla
oli ollut jotakin tekemistä paholaisen kanssa. Muuan tietäjä oli, pahaa
aavistaen, jo kuolintaudissaan puhutellut pesijäakkaa: "Jos peset
minut ja vahtaat riihessä kolme yötä, saat mustan lehmän palkakses".
Eukko oli pessyt ja mennyt riiheen yöksi, ottanut karttausvehkeensä
mukaansa. Oli tullutkin näkymätön, ihan eteen tullut ja kysynyt:
"Villojako vitkuttelet, karvojako katkuttelet?"
"Niin teen!" oli karttaaja vastannut.
"Mustan lehmänkö saat palkakses?"
"Niin saan!"
Kolme kertaa oli Häijy näin kysynyt ja sitten jälleen poistunut, kun ei
saanut akkaa pelkäämään.
Heti kun jouduttiin, ruvettiin _arkkua_ laittamaan. Kutsuttiin
osaaja mies, mentiin metsään ja kaadettiin suora petäjä, halottiin ja
veistettiin laudoiksi, jotka sitten kotona höylättiin, sujutettiin
ja naulattiin arkuksi. Ne olivat "yhet kirveet", joilla arkkulautoja
hakattiin, niillä oli pitänyt matokin tappaa, ja jos sellaisella
kirveellä erehtyi lyömään jalkaansa, ei ollut sen jäljen katsojaa.
Sepällä taotettiin arkunnaulat, eikä saanut nauloja paikalleen
lyötäessä päättää eikä katkaista, jotta ne sitten tuomiopäivänä
helpommin lähtisivät irti. Arkun pituus tehtiin mittakepin mukaan,
ja kansi rakennettiin harjalle, jotta siitä vesi paremmin valuisi
pois. Tervalla ja noella tavallisesti vain mustattiin vainajan
asunto, mutta hukkuneiden ja metsään kuolleiden arkku jätettiin
maalaamatta. Pienille keskosille tehtiin arkku kuusesta kovertamalla,
halkaistiin vain pölkky, koverrettiin sisästä ja veistettiin ulkoa
arkun muotoiseksi, koperoon pantiin pienoinen ja puolikkaat naulattiin
vastakkain. Jotkut vanhat ukot teettivät taikka tekivät itse arkun jo
valmiiksi odottamaan. Moisionvaaran kirkonmiehellä, Hyrynsalmella,
oli omatekoinen arkku 20 vuotta vartomassa, samoin Hiidenvaaran
Jaakolla sekä Heikkilän vaarilla Kuhmossa ja Rantalan muorilla
Kiannalla. Aitan parvella ukot säilyttivät kuolinkomeroaan, ja siihen
vaari sitten heti "lämminnä pantiin kuin roppa rasiaan."
Pehmikkeiksi pantiin arkkuun höylänlastuja, koivunlehtiä, olkia sekä
joitakuita "vaaterötköjä". Sitten vainaja arkkuun ja _kateliina_ päälle
sekä peitto silmille, "kun Mooseskin peitti kasvonsa, niin peitetään
kuolleenkin kasvot." Pojille tehtiin varvusta papereilla koristeltu
_keppi_ käteen, vanhoillekin joskus asetettiin käteen varpu, "jotta
saa pois häristellä tulijat." Kampa, jolla vainajan pää oli suittu,
pantiin arkkuun sekä joku kirjanlehti, jossa oli virren värssy. ja
ennen vanhaan oli pantu viinapullokin, oli löydetty haudasta, Niemelän
ukkovainaa löytänyt. Eräälle köyhälle räätäliparalle oli työnnetty
mukaan koko hänen omaisuutensa: rässirauta, sakset, rässitukki ja
mittakeppi. Puolangalla oli muuan vanha vaari kehoitellut: "Kun minä
kuolen, niin lepläterä [kirves] pankaa arkkuuni, jotta jos vanhankehnon
kanssa riita tulee, niin sillä saan hotaista." Riihessä pantiin vainaja
arkkuunsa siinä tilaisuudessa luettiin "kalliita ja sopivaisia sanoja",
esim.: "Auta, Herra, että minä taitaisin tehdä hyvää", sekä veisattiin:
"Enkelis, Herra, lähetä", ja: "Nyt loppuu surkeuteni."
Paikoin oli tapana, kun talossa oli lutikoita "liiemmäksi", ottaa niitä
riepuun tai pulloon ja pistää arkkuun. Siitä vainaja vei kaikki lutikat
matkassaan.
Vapaaksi joutunut kalmalauta vietiin jonkun aitan alle -- kalma-aitan,
jos semmoinen oli talossa, sinne myös mittakeppikin työnnettiin.
Useasti kalmalauta nostettiin etäälle kartanosta aidan selälle,
jossa se sai ilman käsissä, tuulessa ja sateessa pieksäytyä, kunnes
taas tarvittiin. Vanhoissa taloissa olikin sama kalmalauta, "vanhat
maailmanaikuiset lauvat", kymmeniä vuosia.
Varattavia olivat kaikki ne esineet, jotka olivat olleet vainajan
kosketuksissa lopun hetkellä sekä sen jälkeen. Niistä nimittäin saattoi
tarttua _kalma_. Kaikki vainajan vuodeoljet ja rievut ja kuolintaudissa
päällä olleet vaatteet poltettiin samoin ruumiinpesu-saippuat, vastat
ja raasut, lusikat ja ruokakupit, jopa sänkykin, jos sairas oli
sänkyyn kuollut, vieläpä arkunteossa tulleet _kalmalastutkin_. Oli
aidan takana, järvenrannalla tai metsänreunassa, tavallisesti talosta
kirkolle käsin, mihin vainajaa lähdettiin viemään, _kalmapaikka_ eli
_kalmisto_, jossa polttaminen toimitettiin. Pirtinuunissa jos olisi
polttanut, olisi pirtti alkanut möykätä. Kalmistona oli vain joku
siksi valittu maanpaikka taikka kiviraunio, _kalmaraunio_. Monissa
vanhoissa taloissa oli kalmasijalla isienaikainen puu, _kalmakoivu,
kalmakuusi, kalmapetäjä_ tai _kalmapihlaja_. Olipa toisinaan
kokonainen koivikkokin tai kuusikko taikka männikkö kalmistona, jopa
oli joskus kylällä tai useammalla talolla yhteinen kalmapaikkansa,
"esivanhempain asettama paikka". Kalmapuiden luona toimitettiin
polttamiset ja puun juurelle kaadettiin pesuvedet, ja pesuastiat,
vanhat läkkitörpöt ripustettiin puun oksille. Joskus kalmalautakin
vietiin kalmistoon puunjuurelle kyljelleen.
Semmoisia kalmapuita on vieläkin useassa vanhassa talossa. Niinpä
Puolangan Aittovaarassa on pajan takana kaksi vanhaa kalmakoivua,
Hyrynsalmen Oravivaaralla riihen luona iso uhkea kuusi ja Jaalangan
Lahdessa komea vanha koivikko maantien vieressä, koivikon ympärillä
vielä vanha riihensalvaimen alaosa kuin mikäkin muinainen uhrilehdon
aitaus. Kokonainen _Kalmasaari_ on Puolangan Väyrylän kylässä
Salmisenjärven rantaniityllä, kylän yhteinen kalmapaikka, metsäinen
kumpu niittyjen keskellä. Ristijärven Jokikylässä oli ennen pieni
Kalmasaari joessa monen käyttämä kalmojen vienti- ja polttopaikka.
Pelättäviä paikkoja olivat kalmistot, kalmasaaret ja kalmapuut.
Lapsia kiellettiin niiden luo poikkeamasta, eikä itsekään juuri
uskallettu mennä. Voi tarttua helposti kalma, joko _kolottajana_
jalkaan, käteen tai silmään, varsinkin jos olisi siellä avojaloin
liikkunut taikka sattunut säikähtämään. Siellä kun asuivat kyöpelit
ja keijukaiset ja semmoiset olemattomat möröt. Kalmapuita
vahingoittamaan, vielä vähemmin kaatamaan, ei toki tohdittu ryhtyä, ei
puusta varpuakaan ottamaan. Aittovaarankin koivua olivat pojat kerran
hakanneet, ja heti oli käsi tullut kipeäksi. Tietäjät vain uskalsivat
mennä niiden luo kalmojen paranteluvesiä viemään taikka kalmaa
nostamaan.
Pirtti, jossa sairas oli kuollut, oli puhdistettava. Ruumiin pesijä
senkin pesi ja vielä kalajoilla savusti, ja tulitteli kuolinsijan.
Sille paikalle, jossa vainaja oli pesty, lyödä "ääkästiin"
_rautanaula_, mutta jos ei rautanaulaa sattunut olemaan, lyötiin
_kirveellä ristiin_, taikka tehiin _viiskanta_. Sitten ei pirtissä
"möykännyt eikä öykännyt". Vanhojen pirttien lattiassa saattoi olla
parikymmentäkin naulaa. Siinä huoneessa, jossa kuolema oli tapahtunut,
ei kyllä ensi yönä uskallettu nukkua, valvottiin, jos ei ollut "rääpyä"
muuttaa toiseen suojaan.
Vainajan vaatteet kaikki savustettiin saunassa ja sitten puntarilla
nurinpäin punnittiin, jotta ei niihin koi koskisi. Kylän köyhille
jaettiin huonoimmat ja osa annettiin pesijälle. Puhdistettiin vaatteet
myös pesemällä ja ulkoaidoilla tuulettamalla, taikka ripustettiin ne
puiden oksille, ja huonoimmat saivat jäädä sinne "ilmoseksi ijäksi".
Kovin pelättiin vainajaa, kun se riihessä taikka aitassa makasi, ja oli
joskus syytä pelätäkin. Kuhmossakin muuan akkavainaja karkasi riihestä
ja valkoisissa käveli yöllä kotipihalla, ja ämmän sukka löydettiin
aamulla portailta. Mutta jos vain uskalsi kosketella kuollutta, kun se
makasi laudalla, silittää kättä tai puristaa varvasta, taikka ottaa
kuolleen vasemmasta kainalosta hikeä ja pyyhkiä kasvoihinsa, niin
heitti pelottamasta. Hirveätä oli ruveta ruumista pilkkaamaan,
surmikseen sen joku ajattelematon teki. Oli muuan poika mennyt ja
kepillä koputtanut arkkua ja sanonut: "urkko mi urkko", vainajalla kun
oli ollut sellainen puheentapa. Mutta siitä oli poika tullut kipeäksi
ja kuollut.
Vaikka kalmalaudat, mittakepit ja ruumiin pesuvedet olivat pelättäviä
esineitä, olivat ne taas toiselta puolen vahvoja taikavälineitä,
sillä niissä asusti kalmanvoima. Kalmalaudalla voitiin päästää
metsänpeitosta, sillä paranneltiin ruusua ja hampaanpakotusta, samoin
tehtiin mittakepillä useita taikoja. Ruumiin pesuvedellä ja saippualla,
jos pesi silmänsä, tuli näkijäksi ja ennustajaksi: rupesi näkemään
kyöpeleitä ja olemattomia, ja tiesi jo edeltäpäin, minkälainen vieras
milloinkin tulee taloon ja mikä hänellä on asiana. Tietäjät näin
hankkivat itselleen näkemis- ja ennustuskyvyn.
Hautaan vietiin vainaja, konsa valmiiksi saatiin. Kuuman kesän
aikana täytyi maahanpanoa jouduttaa, ettei ruumis märkänisi, mutta
talvella ei ollut niin kovaa kiirettä. Sunnuntaiksi joudutettiin
kirkolle, jos alkuviikolla tapahtui kuolema, taikka vasta seuraavaksi
pyhäksi, jos loppu tuli loppuviikolla. Mutta kaukaisilla perukoilla,
joilta oli pitkä ja vaikea matka kirkolle, pantiin ruumis kesällä
_valehautaan_, ja vasta talvella kelin tultua saatettiin kirkkomaahan.
Metsään vain, jonnekin pehmeään rinteeseen, vainaja kätkettiin kelin
aikaa odottamaan. Ennen vanhaan, kun oli kuolleet pitänyt saattaa
aina Paltaniemelle saakka, kerrotaan arkku vainajineen joskus asetetun
talaille _puihin_ talvea odottamaan. [Puolangalta saatu tieto. Samoin
kerrottiin myös Utajärven Juorkunan kylässä.]
_Peijaat ja lähtiäiset_ pidettiin talossa, ennenkuin vainajaa
lähdettiin viemään kirkolle. Pitkiltä perukoilta piti joutua
taipaleelle jo perjantaina, jos lauantai-illaksi aijottiin perille.
Sukulaisia, naapureita ja tuttavia kutsuttiin kesteihin, ja he tulivat
jo edellisenä iltana viettämään _yön-istujaisia_. Hyvässä talossa oli
pöydällä paistit, talkkunat, lihavellit, ryynikukot, kalakukot, potut,
voit, juustot ja leivät, ja viinaa yltäkyllin. Ja syödä piti vierasten
niin paljon, jotta "sääriluutkin olivat täynnä ruokaa", ettei tarvinnut
nälissään toivottaa pahaa eikä valitella, ettei annettu ruokaa
peijaisissa. Illalla syötäessä kysyi ruumiin vedättäjä:
"Tietävätkö vieraat, minkä nimeen nämä syönnit ja juonnit on
laitettu?"
"Emmä myö tiijä!" sanottiin, kun vainajaa ei vielä oltu saatu
näkyville. Mutta kun aamulla oli vainaja tuotu esille, vastattiin
samaan kysymykseen:
"Jo myö tiijämmä!"
Kahdessa pöydässä suurusteltiin, parhaat vieraat istuivat _isossa
pöydässä_, tavalliset ihmiset _alapöydässä_.
Mutta vanhan isännän tai emännän peijaisiin oli teurastettava _lehmä_
tai _härkä_, ja se oli kokonaan syötävä peijaispidoissa. Jos muorilla
oli nimikkolehmä, niin se oli tapettava, taikka se, minkä kuoleva muori
määräsi. Niitä kun oli ennen semmoisia _kopperiukkoja_ ja -_akkoja_,
jotta jos ei tappanut lehmää, niin ne kumminkin veivät sen matkassaan.
Lehmä rupesi kitumaan ja kuoli jopa seurasi lehmärutto ja kaasi useita
sarvipäitä, taikka muu "kova lykky" tuli karjalle. Voivatpa vainajat
tulla kotiin kummittelemaankin. Niinpä Housuvaaran akka Puolangalla
tuli ukkoa nykkimään, jotta niin halvasti haudattiin, ei tapettu edes
lampaankaritsaa. Kiannan Saarivaaralla vanha muori tuli kesannolle
lehmiä ajelemaan, jopa pirtin kiukaankin takaa kurkistamaan. Kuhmossa
taas koetettiin vaari-vainajaa pettää, niin että jätettiin pää ja jalat
syömättä, pantiin vain saaviin lakanan alle piiloon. Mutta äijä tuli
sanomaan: "Niinkö luuletta, jotta petättä, jotta ei näy sarvia eikä
jalkoja?" Ja loukattu vainaja tappoi talvella lehmän navettaan. Joskus
vainosivat vainajat niin kovasti, että täytyi pitää uudet peijaiset, ja
ne vietettiin tavallisesti syksyllä Kekrin ja Martinpäivän välisellä
ajalla, kun silloin Simunasta Marttiin olivat kuolleet liikkeellä.
Niin Kiannan Juntusrannan Päätalossa täytyi pitää uudet peijaiset,
kutsuttiin vieraita, tapettiin ja syötiin lehmä. Puolangan Kurtossa,
kun kuollut ei antanut rauhaa, pojat suuttuivat, löivät lehmän penkkiin
ja vielä pari lammastakin, kutsuivat sukulaisia ja naapureita, ja
syötiin kaikki puti puhtaiksi, päät, sorkat ja makkarat, talitkin
lyötiin talkkunaan ja syötiin kaikki, mitä vain elukoissa syötävää oli.
Siitä vasta eläinten surma loppui. -- Joskus myös, kun kesän kiireissä
ei ehditty hankkia peijaisia, pidettiin ne vasta syksyllä kekrin
aikana. Mutta pitämättä niitä ei saanut jättää, sillä vainaja vaati
muistiaisia.
Peijaispäivän aamulla, kun oli kirkolle lähdettävä, noudettiin
vainaja pihalle rappusten eteen ajopeleille, uuniakkunan kohdalle,
arkunkansi avattuna. Paikoin tuotiin arkku jo illalla siihen, joskus
tuotiin se pirttiin. Ennen lähtöä syötiin lähtövero, veisattiin
vainajalle, ja hyvästeltiin häntä, kateliinan reunasta otettiin kiinni
ja sanottiin hyvästit, käskettiinpä viedä terveisiä ennen kuolleille.
Sitten lyötiin arkunkansi kiinni. Arkuntekijä iski naulat sijoihinsa,
mutta arkunharjaan, ryntäiden kohdalle löi joku omaisista viimeisen
naulan [Vuolijoella sukulaiset vuoron perään löivät viimeistä naulaa]
ja sanoi:
"Tuoss' on sulle perintös matkaan,
älä kaipaa enempää!"
_Ruumiin vedättäjänä_ oli tavallisesti pesijä-ukko, hän oli hevosniekka
ja hoiti ruumiin hautaan asti. Pihasta oli taidolla lähdettävä.
Lähtövirttä kun veisattiin, niin jo kopautti viejä kolme kertaa
ruoskanvarrella arkunkanteen ja sitten vetäisi ruoskalla hevosta ja
lähti liikkeelle virren vielä kaikuessa, "ei kun kerran vilahti vain
kun lähti". Toiset tekivät saman ruoskatempun ruumiin mittakepillä,
sitten hyppäsivät rekeen ja sanoivat hyvästi, muutamat rapsauttivat
ruoskalla ristiin arkun kanteen sekä maahan hevosen eteen ja sitten
lähtivät, muutamat ajoivat ruumiin mittakepin ylitse ja veivät
kepin muassaan hautaan. Jotkut taas olivat niin konstikkaita, jotta
valjastivat hevosen edestakaisin aisoihin, sitten vasta uudestaan
asettivat oikeinpäin, puhalsivat hevosen sieraimiin ja kopauttivat
arkunkantta, jotta "lähtö nyt tuli!" Jopa joskus tehtiin semmoiset
temput, että pantiin vainajalle vaskilantti suuhun joksikuksi aikaa, ja
sitten se käytettiin vieraille tarjottavassa maitokeitossa ja lopuksi
asetettiin pöydänjalan alle, ja jalan vieressä istui ruumiin vedättäjä
ruokaillessaan.
Mutta väliin ei vainaja lähtenytkään liikkeelle, hevonen ei
jaksanutkaan vetää. Se oli semmoinen paha kuolija, taikka oli joku
pahansuopa pannut _painajaisen_ rekeen, vaikkapa ottanut salaa ruumiin
vaatteuksesta nuppineulan ja työntänyt sen umpipäätään aisannenään.
Joko silloin reki ei paikaltaan tikahtanut, taikka taas sai hevonen
ihan valkeissa vaahdoissaan kiskoa, ja useasti vielä valjaatkin
rämähtelivät auki.
Jos silloin kävi katsomaan hevosen korvain välitse rekeen, niin näki
millaista väkeä arkulla istui: kyöpeleitä kansi täynnään. Ne piti
ajaa pois, ennenkuin päästiin kunnolla kulkemaan. Otettiin ruumiin
mittakeppi ja vetäistiin sillä arkkua, taikka rämäytettiin lehmän
kytkytperillä, taikka iskettiin tuluksilla tulta hevosen turvan edessä,
taikka talutettiin hevonen arkkua nuuskimaan, jotta "tätä sun kyytitä
pitää!" Mutta paras keino oli kerrassaan rojauttaa koko arkku kumoon,
ja kolme kertaa sivauttaa sitä mittakepillä taikka _leppä-piiskalla_,
niin kyllä liika paino hävisi.
Kuolleen ja koko saaton jälkeen, kun se oli pihasta päässyt ulos,
heitti ruumiinpesijä-akka vettä kiulusta ja sanoi: "Tuoss' on
perintös!" Talon emännän jälkeen kun näin vettä rojautettiin, ei
piimä tullut venyväksi, eikä liioin muutakaan ikävää tapahtunut,
vaikka kuolija olisi ollut pahakin. Joskus porautettiin tulista
tuhkaa, jotta "se menöö kaikkine moskineen, jotta ei kaipoa, kun saa
vielä tuhkatkin jälkeen", joskus taas roikaistiin halolla, joku heitti
rahankin vainajan perinnöksi. Kotiin jääneet eivät saaneet pirtin
akkunasta katsoa vainajan jälkeen, siitä olisivat silmät kipeytyneet.
"Joka menöö, se menöö, ei piä kahtoo!" sanottiin. Eikä saanut ruumiin
vedättäjäkään kääntää päätään taakseen katsoakseen, piti koko
ruumiillaan pyörähtää, etteivät silmät kipeytyisi. Vielä piti varoa
sekin, ettei laskettu karjaa menemään metsälaitumelle, ennenkuin
vainaja oli viety pihasta. Jos olisi kuollutta lähdetty viemään
karjan jälkeen, olisi se pannut lehmät metsänpeittoon.
Vainajaa ajettiin edellä ja _mureväki_ seurasi jäljessä. "Kahen reisin"
istui vedättäjä arkunkannella, joskus toinenkin mies toverinaan. Valkea
_luokkiliina_ heilui vempelessä, miehellä oikealla, naisella vasemmalla
puolella. Siitä heti nähtiin, jotta oli vainaja vaeltamassa. Leveästi
vain vastaan tulijoita väistämättä ajettiin, sillä "ruumis on herra
tiellä, sen ei tarvihte sivuta vastaan tulijaa"? Helyjä ei ruumiin
vetäjällä saanut olla. Mutta _matkaviinat_ piti olla muassa, sillä
vanhat eivät kuolleitaan vesipäällä kuljettaneet. Isännällä oli pullo
taskussa, ja viejälläkin oli viinahalli. Jo lähdettäessä otettiin
hyvät ryypyt, ja taipaleella tuon tuostakin pysähdyttiin pullon
ääreen, vastaantulijoillekin tarjottiin, "jotta eivät tekisi mitään
pahaa viejille". Ja haudalla otettiin _hautuusryypyt_. Karsikkoja
tehtiin vain Savoon ja Karjalaan rajoittuvissa seuduissa.
Vuolijoella, Saaresmäeltä ajettaessa Oulujärvelle, näkee tien
varrella, metsäkankaalla muutamia vainajien petäjiä puumerkkeineen
ja vuosilukuineen. Ja Kuhmon Jonkerissa on joskus Lieksan ja Nurmeksen
tapaan tehty vainajalle karsikko -- oksia kyllä ei ole karsittu, vaan
on puuhun veistetty syntymä- ja kuolemavuosi.
Haudalle vietäessä soitettiin _hautauskelloja_, ja jos kellot
sekä veisuu kaikuivat komeasti, oli vainaja taivaan valtakunnan
perillisiä. Neljä, kuusi, joskus kahdeksankin henkeä oli kuollutta
kantamassa, ventovieraitakin, ketä vain satuttiin saamaan. _Paareilla_
kannettiin hautaan, mutta kotipihoilla kuljetettiin vain karttujen
taikka korennon varassa. Kantajat ja ruumiin viejät kalvoivat haudan
ja taas sen peittivätkin. Arkku asetettiin niin, että vainaja tuli
katsomaan itäänpäin. Hautaa peitettäessä pystytettiin kummulle puinen
_risti_ taikka _taulu_, joka oli arkuntekijän laatima. Tervattu se vain
oli, ja puukolla oli siihen leikattu vainajan puumerkki ja kuolinvuosi,
joskus koko nimikin.
Kirkolla vielä, kun ruumis oli saatu multiin, pidettiin jossakussa
tuttavassa talossa _maahanpaniaiset_ eli _hautaiset_. Vietiin mukana
ruoka-aineita ja viinoja, syötettiin ja juotettiin kantajia,
vedättäjiä, haudankaivajia, kellonsoittajia sekä saattoväkeä,
kutsuttiin pappikin ja parhaana pidettiin.
Itkettiin ja surtiin kuollutta toisinaan kovastikin, vaikka ei se ollut
oikein hyväksi, ei vainajalle eikä itkijälle. Vainaja ei saanut silloin
rauhaa, vaan tuli yöllä unissa itkijää pelottelemaan, jopa voi häneen
tarttua painajainenkin. Maan päällä ollessaan vainaja vielä saattoi
kuulla kaiken, mitä ympärillä tapahtui, kuuli siihen asti, kunnes
kirkonkellolla särjettiin korvat sekä pappi heitti mullat päälle.
Siitä vasta muuttui maaksi. Samoin voi vainaja laudalla maatessaan
vielä tunteakin, koska painajaisen ahdistaessa käytiin häntä kepillä
kurittamassa.
Joskus sattui, ettei vainaja pysynytkään haudassaan. Ellei häntä oikein
varaten osattu saattaa matkaan, voi hän palata kotiin kummittelemaan ja
möykkäämään, varsinkin jos häneltä oli jäänyt jotakin toimittamatta,
taikka oli hän pahoin elänyt, taikka taas kotiväki oli häneen
nähden jotakin lyönyt laimiin. Niin Puolangalla muuan ukkovainaja
monen vuorokauden päästä tuli takaisin ja seisoa kojotti porstuan
pihtipielessä, mutta kaikkosipas, kun oikein karjaistiin: "Johan sin'
oot viety! Mitä sinä siihen tulet?" Kuhmossa samoin, Venähenvaarassa
vaari ja vielä muorikin kotona möykkäsivät, muori käpsehti kamarissa
ja uuninrintaa kapisti laipiolle, ja vaari kopsehti pirtin ylisillä.
Olivatkin molemmat eläessään olleet "paavin palvelijoita"; muorilla
oli ollut hallussaan kuolleenkoura ja ukolla apulaisena elopara.
Kiannalla niinikään entisaikoina Päätalon muorivainaja kulki kotonaan,
oikein kulkusissa ja helyissä ajoi pihaan, sitten tuli pirttiin ovia
aukomaan. Lehmää muori persoili, kun ei sitä tapettu peijaisiin.
Muutamat vainajat taas kävivät valittamassa ikävää ja kehnoa oloaan
tuolla ilmalla. Monesti piti tietäjiä kutsua avuksi möykkääjää
karkottamaan. Ammuttiin möykkääjän jälkeen, kirveellä paukautettiin,
ja heitettiin tulta, iskettiin puukko ovipieleen, ja juostiin "appo
Iesuksen alasti" kolme kertaa pirtin ympäritse, ja vainajan haudalle
peitettiin multaan vanhoja vaateresuja, jotta "ei tartte perinnöitään
kaivata".
_Manalassa_ eli _Tuonelassa, tuolla ilmalla_ sanottiin vainajien
oleskelevan. Mutta kaikki eivät siellä saaneet lepoa, koska entisiä
tämänilmaisia eloksiaan kävivät vielä tietelemässä ja täällä eläviä
häiritsemässä.
_Hautausmaat eli kirkkomaat_ -- joskus _tuonenmäki_ -- ovat
tavallisesti kirkon luona tai kirkon tienoilla hiekkakankaalla,
joen taikka järven rannalla, joskus saarella, kuten Kiannalla,
_Kirkkosaarella_. Kaukaisilla perukkalaisilla on omalla kulmallaan
oma kalmismaansa, johon kuolleensa kätkevät. Niin esim. Kiannan
Pesiöllä on vainajiensa leposija järvensaaressa, Näljängällä ja
Vuokinkylällä järven rantakankaalla.
Vihittyä, siunattua, pyhää maata on vainajien haltuun annettu kenttä.
Vahinkoa siellä ei saa kostamatta tehdä, eikä sieltä mitään omin luvin
rankaisematta ottaa. Voi kalma tarttua. Tietäjät ja mahtimiehet vain
uskalsivat ottaa, mitä milloinkin olivat vailla, mutta heillä oli oma
ottamistaitonsa, ja he maksoivat, minkä ottivat. Mutta hautausmaan
pohjoiskolkassa oli siunaamaton maakappale. Siihen, pahojen valtaan,
joutuivat haudatuiksi ne, jotka olivat itsekin jo pahojen vallassa,
olivat itsensä surmanneet taikka viinalla itsensä menettäneet.
Pelättäviä paikkoja olivat kuolleitten leposijat. Siellä vainajien
henget saattoivat kummitella ja tulla joskus ohi kulkijaakin
ahdistelemaan. Sieltä kaikenlaisia kyöpeleitä ja keijulaisia saattoi
lähteä tämänilmaisia eläjiä pelottelemaan. Siksipä olikin, jotta
sai rauhassa vaeltaa, vainajien lepopaikan ohi kuljettaessa aina
tervehdittävä ja sanottava:
"Rauha eläville,
lepo kuollehille!"