"Vesi vanhin veljeksistä,
tuli nuorin tyttäristä."
_Haltioita_ oli kaikkialla, maassa, metsässä ja vedessä, kaikissa
lämmitettävissä rakennuksissa, metsämajoissakin, samoin _väkeä_ ja
salaista voimaa oli miltei joka paikassa. Niin uskoi vanhakansa, uskoi
ja eli epälukuisen haltiaseuran ympäröimänä, palvoi niitä ja etsi
niiltä apua.
Maassa asui _maanhaltia_, joka joskus nähtiinkin. Jossakussa talossa
se näyttäytyi sarkatakkisena, nahkalakkisena ukkona, toisessa taas
"isona akanhomerona", kolmannessa tiukua helistelevänä "Tiuku-akkana".
Toisinaan oli maanhaltia pahanlainen möykkääjä ja rauhanhäiritsijä.
Niinpä Hyrynsalmen Toivolassa haltia aina yöllä piti röykettä, ja
Kaartilassa se pirtin pöydän takana usein kuorsasi taikka kämmenellään
läjäytteli pöytään. Maanhaltian väkeä oli _maahinen_, jota asusti
maassa kaikkialla ja saattoi tarttua ihmiseen yhdeksänlaatuisena rupena
ja rokahduksena. Monissa vanhoissa taloissa oli _elättipuita_,
joiden juurelle vietiin maanhaltialle uhria. Niin Murtomäen Matalissa
isoa kartanokoivua "piettiin niinkuin jumalana". Samoin Sotkamossa,
Suonenvaaran Kilpelässä oli pihamaalla kolme isoa koivua ja pyhiä
pihlajia, sen aikaisia kuin talokin ja niin pyhänä pidettyjä, ettei
niistä oksaakaan saanut katkaista. Puiden juurille vietiin lehmästä
ensi juustot ja maidot sekä kekrinä viinat ja kaikenlaiset ruo'at ja
Mikkelinä mikkelipässin luut. Siitä karja hyvästi "lykästi" ja talous
menestyi. Nyt on koivuista vain kannot jäljellä. Sillä kun talon vanha
äijä, 90-vuotias Heikki Kilpeläinen, kolmattakymmentä vuotta takaperin
kuoli, jäivät "elättipuut" hoitajatta ja palvojatta ja kuolivat nekin.
Vain pihlajat vielä seisovat aittojen luona. Pyhänä pidetty pihlaja oli
myös Jonkerin Sepposen pihamaalla.
Metsässä asui _metsänhaltia_, joka toisinaan nähtiin esiintyvän
karvaisena ukkona, Heikkis-Juuso oli sen kerran helatorstaina nähnyt
pikku-ukkona metsolla ratsastamassa. Metsänhaltia liikkui niitä polkuja
pitkin, jotka sydänmailta toivat taloon, sentähden ei metsäpolulle
saanut sytyttää tulta eikä rakentaa taloa, eikä asettua niille
makaamaan. Haltia ei sallinut. Metsänhaltian alaista oli _metsänväki_,
mikä "erinomattain asusti muurahaispesissä". Metsänväessä oli semmoinen
_hiimosti_, jotta kun metsänvarpukin vain sipaisi silmää, niin että
siitä hiukan häpsähti, silloin heti tarttui siitä _metsännenä_ ja teki
silmän kipeäksi ja vaati parantuakseen havulla hautomista. Metsänväki
oli vahvaa väkeä, ja sen apua käytettiin etupäässä karjanhoito- sekä
metsästystaioissa. Metsänkävijät kalvoivat reiän ison muurahaiskeon
lävitse etelästä pohjoiseen ja pujotteliutuivat siitä kaikkine
metsästysvehkeineen kolme kertaa. Varsin kärkästä oli metsänväki
saattamaan ihmiseläjäin piteet _metsänpeittoon_, jos pahat naapurit
vain pyysivät siihen sen apua. Niin saattoi se kätkeä karjan, ettei
löydetty, vaikka karja oli vain "aivan aijan takana", taikka taas
sorkitteli metsässä kiertäen yhtä puuta, niin että valtainen polku
hiertyi kankaaseen. Ei ollut tavallisissa ihmisissä metsänpeitosta
päästäjää, piti kutsua tietäjä, joka saattoi metsänväkeäkin vallita.
Tietäjälle _metsä puhui_, mihin karja oli kätkettynä, ja oikea tietäjä
heti tiesi, onko karja metsänpeitossa, vai muuten vain hukassa.
Muutamat tietäjät käyttivät apunaan kalmanväkeä, joka sitten pakotti
metsänväen päästämään karjan vapaaksi. Ottivat kalmalaudan ja sillä
mittasivat yhdeksän pituutta vainion veräjältä karjapolkua metsään
käsin, kohottivat kolme närettä juurineen ylös ja vuolivat kolme
hopeasilparetta juurien alle ja loitsivat:
"Päästä, mehtä, meijän elukat!
Vuolen kullat kuunikuiset,
hopeat iänikuiset
näreelle tammiselle,
Mehtolan kuninkaalle."
Toiset käyttivät saunan- ja riihenhaltian apua, ottivat kadonneen
lehmän kaulaimen ja veivät sen riihenkiukaalle sekä asettivat
saunankiukaasta noudetun häkäkiven siihen painoksi. Jotkut "ottivat
metän vangiksi, jotta sen täytyi päästää". Vanhalla tylsällä puukolla
käänsivät he lehmän jalansijan toisinpäin, kotiin käsin ja pyöräyttivät
puukon metsäveräjäpuun ympäri kolme kertaa sekä vetäisivät metsäpolun
vieressä kolmihaaraisen katajan solmulle. Silloin oli _metsä vankina_
ja laski lehmät vapaiksi, ennen kolmen päivän kuluttua. Muutamat taas
panivat "pirun pihtiin". He sitoivat punaisella langalla metsäpolun
yli kolme koivua latvoista yhteen, tekivät lankaan kolmisoppisen
solmun ja panivat siihen kolme muurahaista, taikka panivat
hamppuharjan kannonpäähän pystyyn ja sitoivat punaisella langalla
ristiin harjanterälle asetetun, mutkalle taivutetun leppävarvun,
ja sitä hamppupunontaisella tiukkasivat, jotta "päästäkkö pois!"
Muutamat tietäjät tekivät selkänsä takana tuppivyöstään _osmansolmun_
ja heittivät sen lehmänparteen, muutamat piirsivät leppäpalikkaan
_tursaansydämen_ ja asettivat palikan metsäpolun ylitse latvoistaan
sidottujen koivujen "vahvistukseksi". Jotkut taas vain kutsuivat lehmiä
kotiin, kolme puunjuurta kun oli päällekkäin koholla yli polun, niin
niiden alatse tpryityttivät:
"Tpry, tpry, Kirjo,
tpry, tpry, Karjo,
tpry, tpry, haikea Haluna!"
Mutta Hautamäen Kaisa-Reeta sivalsi vain hameen päältään, ruopsaisi
sillä karjapolkua ja ärjäisi: "Se nyt on saatana... Mikä perhana on kun
ei löyvy!" Sitten otti muori polulta kiven ja toi sen lehmän parteen.
Ja löytyipäs heti lehmä!
Monesti mainitaan metsänhaltiaa _rumanhengen, metsänmörön_, jopa
_pirun_ nimellä. Joskus tekivät metsämiehet _pirun kanssa urkon_, että
saivat lintua niin paljo kuin vain halusivat, ja peuroja ajoi piru aina
Pyhältätunturilta asti pyytäjän saataville. Mutta sitten määräpäivänä
tuli piru noutamaan itsensä urkkomiehen. "Piru" oli itsekin ahkera
erämies, koirineen kulki synkkiä korpia ja ampui metsänviljaa.
Kivikiekin ukko oli kerran kuullutkin pirunkoiran haukkuvan. Metsästä
kuului kiihkeä viukutus, mutta ei näkynyt mitään, ei jälkiä ei otusta.
Ja sen mukaan kuin ukko eteni metsään, kaikkosi viukutuskin ja vilja
sen seurassa. Piru sitä itse ammuskeli. Mutta jos ukko olisi siunannut,
ei piru olisi saanut mitään. Saarenpään äijä oli kerran ampunut oravan
pirunkoiran haukusta, mutta kun oli sen kanssa mennyt metsäsaunaan,
ei äijä saanutkaan yörauhaa, niin oli saunassa räikätty. -- Väliin
kummitteli korvenhaltia metsästäjälle, niin että ajoi selkosen täyteen
karhua, sutta, peuraa, mutta kun metsämies aikoi ruveta niitä ampumaan,
muuttuivat ne miehiksi ja sitten käärmeiksi, jotka rupesivat päälle
yllättelemään. Silloin oli parasta ottaa jalat alleen.
Metsänhaltian palvontapaikkoja oli, paitsi muurahaispesä, myöskin
_tapionpöytä_ eli _tapionkämmen_ ja _kesyen- eli kesionkanto_.
Tapionpöytä oli lyhyehkö näre, jonka latva oli tasainen kuin pöytä tai
kämmen, ja oksia oli rungossa "tuhansittain". Sille asetettiin metsälle
annettavat lahjat. Metsänpeiton päästössä sitä joskus käytettiin,
ja syyhyä sekä ajoksia siihen ajettiin ja toisinaan taiteltiin
siitä oksia maitopyttyjen pesuveteen, joskus leikattiin sen latva
puurohärkkimeksi. Vietiin myös ennenkuin itsekään maistettiin, juustoa
ja vasikanlihaa sen juurelle "kaikille kateen silmille". Kesyenkanto
oli ikivanha kuiva tervaskanto, joskus maailmassa palanut reikiin ja
koloihin, sydän vain jäänyt pystyyn tikottamaan. Siitä emännät ottivat
tervassäleitä karjaa keväällä ulos laskiessaan, siitä tietäjät
kiskoivat kylvyn lämmityspuuta, ja hautalonki hakkasi siitä pilkkeitä,
kun tervahauta oli pileessä.
Läheistä sukua metsänväelle oli _kallionväki_, joka oli "kaikkein
vahvinta väkeä", ja kalliossa myös asui "se vanha piru", semmoinen
rumahenki, joka oli joskus vanhoille näytteliytynyt. Selkosissa kun oli
paljon vaaroja, niin niissä se asusteli, ja ihmisiä pelotteli, niin
että tarttui semmoinen _nihkota_, jonka vain oikein lujaluontoinen
tietäjä saattoi ajaa pois.
Kivikiekin ukko taas karkoitti _kalliolaisen_ asunnostaan, niin että
ampua paukautti peuraväljällä pirtin sillan alle. -- Taitavat tietäjät
ottivat vuoresta kallionväen avukseen, mutta se oli "niippusampaa"
hallita kuin metsänväki.
Vesissä asui _vedenhaltia, vesihiisi_ eli _Veteinen_, jonka alaista,
oli vedenväki. Veteinen oli joskus nähtykin järvessä, ja oli se
ollut "niinkuin lehmän rapamaha, köllöttänyt ve'essä, mahanalus
kynsiä täynnä". Sitä oli ammuttukin, ja vesi vain oli räiskähtänyt
korkealle, kun se oli kadonnut. Puolangalla se taas oli nähty isona
koirana kohoavan vedestä, samoin Hyrynsalmella suurisilmäisenä,
suurikorvaisena koirana. Uimassa olevan ihmisen saattoi se kynsiä ja
puristella mustelmille,jopa hukuttaakin, voipa joskus uivaa hevostakin
kopristaa reidestä, niin että se upposi. Siksi pitikin aina ennenkuin
meni veteen, heittää siihen joku rauta taikka syytää kiviä, sitten ei
Veteinen koskenut. Joka järvessä oli oma Veteisensä, jopa eri järvien
vesihiidet olivat toisilleen hyvin vihamielisiä. Vuoksissa oli kerran
toisesta järvestä laskettu vettä toiseen, ja silloin oli järvien
Veteisten kesken, kun olivat sattuneet yhteen, syntynyt vimmattu
tappelu, vesi vain oli taivaalle räiskynyt. Vesi kyllä ei lähtenyt
järvestä juoksemaan, ellei osattu _nostaa_ Veteistä, mutta kun Veteinen
nostettiin, niin vesikin kohosi, aina kevättulvan tasalle -- sitä
ylemmäksi ei Veteinen voi kohota -- ja sitten kaivettua ojaa myöten
lähti pauhaamaan, niin että hongat ja vuoret vei matkassaan.
Tietäjät saattoivat nostaa vedenväenkin avukseen, koskesta alakivestä
sen ottivat taikka järvestä. Metsänkävijät sen monesti nostivat,
etteivät kateelliset pystyneet heidän metsästysonneansa pilaamaan.
Vedenväki oli helpointa hallita, vaikka se olikin vahvinta ja vanhinta
väkeä. Tiedettiinkin:
"Vesi vanhin veljeksistä."
Ken vain osasi oikein ottaa vedenväen ja oikein sen hallita, niin ei
kukaan häntä saattanut pilata. Mutta jos ei osannut oikein menetellä,
voi käydä niinkuin Kivikiekin ukon, joka Valkeaisjärvestä otti _unteet_
ja pani kenkäänsä ja kengän päänsä alle, kun rupesi nukkumaan. Mutta
pian alkoi ukkoa kohti tulla kankaan täydeltä "tyhjää näkymätöntä",
niin että äijän täytyi viedä "unteensa" jälleen järveen. Ovatpa joskus
nostaneet vedenväen toisen kimppuunkin, niin että vesillä liikkuessa
on melalle noussut "kuin musta sonni". Eikä siitä ole päässyt erilleen
muuten kuin heittämällä hopearahan veteen.
Veteisen sukua oli _hetteenhaltiakin_, pienempi vain, mutta paha, jos
se pahaksi rupesi, eikä sitä kyllä osannut oikein palvella.
Nuorinta "lohkoa" oli _tulenväki_. Sillä tiedettiin:
"Tuli nuorin tyttäristä."
Se oli väkevä väki ja paha ja teki pahan jäljen. Monella tietäjällä
oli tulenväki hallussaan, ja he teettivät sillä paljon pahaa, sillä
kun ei saattanut ensinkään teettää hyvää. Tulenväki ei sopinut yksiin
kirkonväen kanssa, eipä saman katonkaan alle. Hautamäen muorilla oli
tulenväki hoidossaan, ja tuli kerran mies taloon, aikoi yöksi, mutta ei
saanut rauhaa. Huone alkoi ryskyä ja paukkua kuin pakkasella, ja miehen
täytyi lähteä pois. "En sovi minä tässä olemaan", sanoi lähtiessään.
Miehellä oli kirkonväki muassaan, ja tulenväki oli kirkonväkeä
voimakkaampi, eikä suvainnut sitä lähellään.
Tulenväen sukua oli _pajanväki_, joka asui pajassa alasimen vieressä
taikka tulihormin tienoilla ahjossa. Se oli niin vahvaa väkeä, että
"sen eelle ei ole käynyttä". Mutta se oli hyvää väkeä, ja sen sai
mukaansa, jos otti karstoja alasimen vierestä pölkyltä. Muutamat
tietäjät pelehtivät pajassa karhunrakolla ja nostivat pajanväen
jonkun henkilön kimppuun. Niistä rikkeistä ei päässyt muuten kuin
piti sairas viedä pajaan ja hormista kolmesti paljaisiin takasiin
palkeilla puhalluttaa.
Kirkkomailla, kalmistoissa, kalmaraunioissa ja kalmapuiden juurilla
asusti _kalmanväki eli kirkonväki_. Siellä pitivät majaansa
myös _manalaiset_, joita mainittiin varsin monilla nimillä. Ne
olivat _massilaisia, kalmalaisia, keijulaisia_ ja _keikkaita,
ruumiinhaltioita, hittusia, kyöpeleitä, rumia henkiä_ ja _riesoja,
tyhjiä, joutavia_ ja _näkymättömiä_. Ne olivat semmoisia kuvatuksia,
jotka liikkuivat suurissa lukemattomissa parvissa niinkuin sääsket
ilmassa, kun ne lähtivät kalmapaikoistaan vaeltamaan. Niitä oli
kaikennäköisiä: jalkapuolia, käsipuolia, silmäpuolia, isonokkia,
valkolakkeja, semmoisiakin, joilla oli vain yksi silmä otsassa.
Semmoisiin paikkoihin, joissa kohta tapahtui kuolema, ne useinkin
olivat menossa, ja kuolinhetkellä olivat pahat hittuset kehnon
kuolijan pääpuolessa, hyvät jalkopuolessa, hyvän kuolijan taas
päinvastoin. Maita matkatessaan ne hokivat: "Pois sokean tieltä!" Ja
semmoisen ihmisen, joka niitä näki, oli väistyttävä syrjään, taikka ne
heittivät hänet yli aidan pellolle. Niin tekivät Jänesahon Leenalle
Säräisniemellä, ei äkännytkään hän astua sivuun, kun ruumista tuotiin
vastaan, ja silloin heti lennätettiin akka pellolle. Mutta jos näkijä
oli peloton tietäjä, joka uskalsi polkaista jalkaa ja sanoa: "sivu
syyttömistä!" niin kyllä heti aukeni kuja hittusten parveen.
Niitä oli joitakuita semmoisia ihmisiä, _näkijöitä_, jotka saattoivat
nähdä kalmalaisia, kun ne olivat liikkeellä. Näkijäksi tuli, paitsi
ruumiinsaippualla silmänsä pesemällä, myös, jos säikähti kalmapaikassa
taikka muuten vainajaa pelästyi, taikka jos tietäjä kalmanytyköillä
sipaisi silmät, taikka työnsi vainajaa vetämään valjastetun hevosen
mahan alatse. Näkemisestä taas saattoivat tietäjät parantaa:
pesivät, valoivat ja veivät pesuveden kalmapaikkaan taikka heittivät
kirkolle käsin. Kalmalaisten näkijä oli myöskin kukko, ja sitä kyöpelit
pelkäsivät. Ennen vanhaan oli ihmisillä ollut kukko kainalossa, kun
piti pimeissä mennä kirkkomaalle. Kukko oli heti parkaissut, kun oli
nähnyt kalmalaisen, ja silloin kyöpelit lähteneet pakoon.
Mutta tietäjät eivät pelänneet kyöpeleitä, he päinvastoin menivät öisin
kirkkomaalle ottamaan kalmanväkeä. He nostivat kuolleita haudoistaan,
jopa niin että ne ihan ilmihaamussaan esiintyivät niinkuin kuuna
päivänä ennen eläessään. Kalmanväen saivat tietäjät mukaansa, kun
ottivat kirkkomaasta _kuolleitten multaa_ -- varsinkin pääkallosta
karistettua -- pikku _nytykköihin_, ja väki seurasi nytyköitä. Vanhat
tietäjät oikein avasivat haudan, avasivat arkunkin ja kolme kertaa
hopearahalla nostivat multaa kolmeen nytykkäänsä ja sanoivat:
"Nouskoot seittemän äitin lapset
yhellä kerralla!"
Hopeata vain vuolaisivat sijaan. Vieraasta navetasta kävivät
tietäjät keritsemässä lampaista villoja nytykköihinsä, kiersivät
villat riepuun, tuoheen ja nahkapussiin taikka punaisella langalla
sidottuun vaatemyttyyn. Nytykät kannettiin joko liivintaskussa, taikka
vyöhön asetettuna vatsan alla ohimossa. Oikein täydellisen ja lujan
kalmanväen sai, kun otti multia kolmelta kirkkomaalta. Semmoinen vahva
_kolmenkirkonväki_ oli ollut Karppis-tietäjiillä sekä Tervos-Jussilla
Murtomäellä, samoin eräällä kuhmolaisella taikurilla. Silloin sai jo
aikaan melkein vaikka mitä. Mutta kalmanväki oli vaikeata hallita,
se kun ei tahtonut pysyä alallaan, toimetonna, vaan sillä piti aina
teettää, mitä tahansa, hyvää taikka pahaa. Ja taas, jos ei sitä osannut
oikein hoitaa, saattoi se ruveta itse isäntäänsä ahdistelemaan.
Varsinkin jos nytykät saivat kastua, joutuivat vedenväen kosketuksiin,
hirmustui kalmanväki ja lennätti kantajansa taivaalle.
Monesti veivät tietäjät kalmanytykät jonkun vihaamansa naapurin
huoneisiin, pirttiin, saunaan, riiheen, navettaan, kätkivät jonnekin
piilopaikkaan, uunin taakse _leppälootaan_, taikka portaiden alle,
sillan alle, nurkkakomeroon. Silloin alkoi huoneessa tyhjä möykätä,
viskellä astioita, huonekaluja sekä pitää kaikenlaista pauketta. Niin
oli laitettu möykkääjä Iivantiiralla Haukilehdon navettaan sekä
Lammasperällä Niemisen vanhaan pirttiin, samoin Hautamäen muorin
saunaan. Mutta jos toinen löysi nytykät ja vei ne _hetteeseen_, kävi
väki vaivaamaan tuojaansa, jopa tappoi hänet, jos nytykät poltettiin
_alakivellä_.
_Painainen_ oli "yhtä luokkoo manalaisten kanssa". Sen oli joku
pahansuopa nostanut ja saattanut ihmistä vaivaamaan taikka hevosta,
lehmää rasittamaan. Tuli se myös siitä, kun säikähti kuollutta, jotta
"ruumis rupesi päälle pakkaamaan". Sen saattoi tuimalla tulistumisella
karkoittaa. Lehmivaaran ukko sanoi paukauttaneensa kirveellä seinään ja
kirmaisseensa: "Ootko sinä parempi minua? Jos luulet olevasi parempi,
niin tule käsiin!" Mutta jos tiedettiin, että painajainen on tullut
maan päällä olevasta kuolleesta, käytiin vuorostaan häntä
säikäyttämässä. Mentiin riiheen, viskattiin huppu vainajan päältä pois
ja kepillä säväytettiin häntä ja sanottiin: "Mitä sinulla on minun
kanssani tekemistä?"
_Ne tiet ja polut_, jotka veivät talosta _kirkolle_ käsin, olivat
keijulaisten ja kalmalaisten kulkukeinoja, samoinkuin selkosille
vievät polut olivat metsänväen käymäteitä. Niillekään ei saanut asettua
makaamaan, eikä sytyttää niille tulta. Määttä-Joopinkin, joka kerran
nukahti kirkkopolulle, heittivät kyöpelit syrjään. Joopi ei kyllä siitä
sen enempää säikähtänyt, kysäisihän vain: "Oliko mies raskas?"
Oli sitten vielä joukko haltioita, jotka asuivat ahtaammilla aloilla.
Semmoisia olivat asuntojen, saunojen sekä muiden rakennusten haltiat.
Jokaisessa asunnossa oli oma haltiansa, _pirtinhaltia_, mies tai
nainen, aina sen henkilön mukaan ja näköön, joka oli ensimmäisen
tulen virittänyt asuinsijalle. Pirtinhaltia näytteliytyi tavallisesti
erinäisten tapausten edellä, tulipalon, kuoleman tai muun suuren
onnettomuuden uhatessa, mutta saattoi se vaaran lähestyessä herättää
talon väenkin: "Nouskaa, nouskaa ylös!"
Saunassa taas hallitsi _saunanhaltia_, joka oli varsin vihainen, jos
käytiin lauantaina päivänlaskun jälkeen kylpemässä. Pääkkölän vanhalta
muoriltakin, Kuhmossa, oli haltia kiskaissut nahan orteen, ja muuatta
Jonkerin miestä oli se koko yön kylvettänyt ja löylyyttänyt.
Pajassa eleli kova _pajanhaltia_, ja riihessä asuili _tontti_, ja
purojen pienissä hierinmyllyissäkin oli haltiansa, hyväntahtoinen
äijä, joka huolehti, ettei mylly saanut tyhjään kieputtaa, tuli
myllysaunan ovelle ja sanoi käyttäjälle: "Mylly tyhjään jauhaa!"
taikka: "Nietua mylly kitkuttaa!" Isona hakulipartaisena ukkona oli
myllynhaltia joskus nähty.
_Metsätulillakin_ ja _metsämajoilla_ sekä _metsäsaunoilla_ oli oma
haltiansa. Missä vain kolmekin yötä pidettiin tulta, siihen haltia
suopeutui elämään ja paneutui sen haalimiseksi, ken viritti ensimmäisen
tulen. Siksi aina, yksinpä metsämajallekin asettautuessa, kysyttiin
haltialta levähtämislupaa, ja taas pois lähdettäessä hyvästeltiin:
"Hyvä käyköön: kättään lämmittäköön,
paha käyköön: kätensä polttakoon!"
Mutta itse _ihmisilläkin_ oli haltiansa. Varsinkin suurilla mahtajilla,
tietomiehillä se oli hyvin voimakas ilmiö, joka jo etukäteen kulki
isäntänsä tuloa ilmoittaen. Semmoinen edelläkävijä ennustaja oli
Varhantalon Jököllä Leipivaaralla. Kun ukko oli yölläkin kotiin
saapumassa, tuli hänen haltiansa jo edellä herättämään emännän
sytyttämään tulta. Jökö kun kylästä kotiin lähtiessään aina kerskuen
uhkaili: "Jos ei vain ole tuli kotona päreessä, niin tuleen pistän
koko talon!" Mahtava haltia oli Venetheiton tietäjälläkin, Matti
Pikkaraisella. Hirveän melun ja pauhun kanssa se ukon edellä aina
liikkui, vastaantulijat luulivat itse Pahan olevan tulossa, kun
metsä niin vonkui ja ryski ja piti jyräkkää -- ja tulikin vähän ajan
kuluttua vain tietäjäukon käriläs.
Ihmishaltian sukua olivat myös _parat_ ja _tontit_, semmoiset
haltia-apulaiset, joita ennen vanhaan tiedetään vauraissa taloissa
olleen. Para oli emännän apulainen, emännät sen itse _synnyttivät_
saunassa _leppäpalikkaa_ puohtimessa hyssytellen ja laulaen:
"Synny, para, synny, para,
voita, maitoa kantamaan,
ei lie korva kuulemassa,
eikä silmä näkemässä."
Ja puohtimesta kohosi "sellainen räpsäke", jolla oli pää kuin
lankakerä, ja lähti lentämään. Oli erikoinen _säntiaikansa_, jolloin
para oli synnytettävä, ja paralle oli emännän uhrattava puoli omaa
henkeänsä sekä puoli kellokaslehmän henkeä, niin että se oli osa
emännästä, osa kellokkaasta. Navetassa para sitten hääri _lehmien
hoitajana_, ja kantoi naapuriemäntien maitohuoneista oman emäntänsä
astioihin maitoa, kermaa ja voita. Paraa oli vuorostaan lehmänannilla
ruokittava, navetan ikkunasta viskattiin sille viiliä. Mutta jos sitä
kohdeltiin huonosti, herkesi se kantamasta, jos sen tappoi, kuoli sekä
emäntä että kellokas.
Vanhoilla, äveriäillä äijillä oli taas tonttinsa, joka kantoi heidän
aittaansa viljaa sekä latoihinsa olkia. Vilja-aitoissa oli heillä
oikein vartavastinen _tontinkontti_, suuri puolentynnyrin vetoinen
tuohikesseli, joka riippui seinällä sitä varten heitetyssä
luontaisessa seinähirren oksanaulassa. Vanhana harmaana vaarina
tontti joskus nähtiinkin, valkea pitkä sarkatakki päällä, liinapuksut
jaloissa. Semmoisena oli Päätalon tontti entisinä hyvinä aikoina
liikkunut pitkin Kiantaa kanniskellen kotiinsa kokonaisia olkimittoja
selässään. Suoraan oli se vain halki järvien kahlaillut ja järvien
syvyyksiä sanellut:
"Akoss' oli alle polven,
Pärsämössä päälle polven,
vain Tormua syvä syvyys,
siinä kastui kaationi,
liinapuksuni likosi."
Ahkera oli tontti toimissaan ollut. Laajankin tontista Hyrynsalmella
tiedettiin:
"Ei ollut laiska Laajan tontti,
teki tietä Teerelästä."
Talon aitan ovea illalla lukittaessa ei saanut siunata eikä oveen
piirtää avaimella ristiä, kuten oli tavallista. Silloin ei tontti
viljakontteineen päässyt sisään. Päätalossa oli kerran tontin täytynyt
tunkeutua aittaan katon kautta, päivitellen: "kun piikahurtat siunaavat
oven, jottei pääse oven kautta". Päätalossa olikin ollut viljaa aitassa
aina yltäkyllin, eikä se kulunut paljon syömälläkään. Koko talven kun
15-henkinen perhe oli sitä kuluttanut, oli jyvähinkaloon tullut vain
semmoinen kolo kuin koiran makaus.
Aittaan, saunaan tai johonkuhun muuhunkin huoneeseen oli tontille
valmistettu ruoka-ateria, kekrinä oli ruokittu talon parhaimmilla ja
pidetty kaikin puolin hyvänä.
Mutta sitten nuoren polven noustua, vanhan hautaan vaivuttua, oli
Päätalossakin vanha kotihaltia unohdettu, heitetty sen ruokkimiset
ja palvomiset. Siitä oli valkotakki vaari pahastunut, vihoissaan oli
äiskännyt:
"Kannoin, hyörin,
tein työtä yötä, päivää,
eikä anneta enää,
ei olutta, ei viinaa."