"Jos tahot talohon naija,
tuuva miniän minulle,
elä kihlo kirkkotieltä,
siell' on porsaskin punassa,
sikai on silkki päässä.
Ota olkihuonehesta,
riusanvarresta valihte,
kivenpuusta kiikkumasta".
Juhlista ja merkkipäivistä puhuttaessa ei suinkaan sovi unohtaa
häitäkään, suuria ilojuhlia, joita miltei joka talo ainakin jonkun
kerran joutui viettämään. Ne olivat nuorten juhlia, kahden toivorikkaan
nuoren onnenpäiviä.
Mutta ennenkuin päästiin häihin asti, oli nuorilla edessä pitkä ja
monimutkainen taival. Naimisiin joutuivat tyttäret tavallisimmin
kolmattakymmentä aloitellessaan, mutta jotkut tulivat valituiksi jo
alle kahdenkymmenen ikäisinä, jopa muuan tytär Hyrynsalmella oli
mennyt miehelään 17:llä ikävuodellaan, ja Kuhmossa oli eräs vaimo jo
samanikäisenä ennättänyt äidiksi. Mutta toiset taas saivat odottaa
aikaansa aina lähemmä kolmeakymmentä, ylikin, miten milloinkin sattui.
Mitään määrää ei tietysti ollut. "Kuus naulaa kun menis suoloja
hameeseen, niin silloin saa tytär mennä naimisiin", oli leikillisenä
määriönä.
Miehen tavallisesti piti olla jonkun verran vanhemman, "se kun nainen
ennen mukaa löysätä, niin sillähän ne valikoi naisen nuoremman."
Jouduttiin tietysti joskus ottamaan vaimoksi itseänsä vanhempikin.
Vanhempi sisaruksista joutui tavallisesti naimisiin ennen nuorempaa,
mutta kävi joskus niinkin, että nuorempi ennätti edelle. Häpeähän
se oli hylätylle, että häätyi _kivikontin kantajaksi_, vaikkakin
kontissa oli "silkkiset viilekkeet ja suu alaspäin." Vielä
häpeällisempää oli jäädä _vanhaksi piiaksi_.
Aivan likeisiä sukulaisia ei juuri naitu. Ei "viittitty" mennä
naimisiin esim. serkkujen eikä useasti pikkuserkkujenkaan kanssa.
"Se oli mieles, jotta kun suuret sukulaiset ollaan, niin ei se sovi",
jotta "pitää suku tulla, muuttumaan". Joku harva tapaus tiedetään, että
veljen ja sisaren lapset ovat yhtyneet avioliittoon.
Tulevan kumppaninsa tapasivat toiset omilta kyliltä, mutta toiset taas
saivat etsiä sitä etempääkin, jopa toisinaan aina naapuripitäjästä
asti. Rajan takaa, Vienan-Karjalasta, eivät pojat juuri koskaan
ole emäntää noutaneet, halveksivat hiukan Vienan tyttöjä, eikä
tyttäristäkään ole kuin joku harva mieltynyt rajantakaisiin
"prihatsuihin" siksi, että olisi uskaltanut lähteä mukaan
vienalaistalon miniäksi. Säätyerotus oli jotenkin jyrkkä, eipä juuri
talon poika saanut piikatyttöä ottaa, eikä hyvän talon tytär ruvennut
renkimiehen kumppaniksi.
Tuttavuutta tehtiin pyhäiltaisissa kisoissa, varsinkin kesäilloin,
jolloin pojat ja tyttäret yhdessä "kävellä koppasivat". Etäisempiä
taas tavattiin suurina kirkkopyhinä kirkkomäellä sekä Oulun
tervansoutumatkoilla. Mutta lähemmin tutustuivat nuoret toisiinsa,
kun pojat kulkivat tyttöjen luona yöjalassa. Kesäisin makasivat sekä
tyttäret että piikatytöt aitoissa tai luhdeissa, joissa heillä oli joko
seinään kiinnitetyt sängyt tai lattialle laitetut vuoteet. Pyhäajan
öinä hiipivät pojat aittoihin tyttärien luo yötä viettämään, kulkivat
riijuussa taikka, niinkuin vanhat sanoivat, _luuhalla_. Tämmöinen
luuhalla-käynti on Kainuunkin mailla aivan yleinen, ikivanha tapa,
_luuhapoikina_ ovat vanhatkin vaarit nuorina päivinään hiiviskelleet,
samoin myös heidän isäukkonsa ja ukkovaarinsa. Eikä sitä ole minään
pahana eikä vikana pidetty, nuoret saivat siten vain tutustua
toisiinsa. Poika kun oli johonkuhun tyttäreen mielistynyt, kävi hänen
luonaan öitsimässä. Mutta jos jollakulla tytöllä oli niin hepsakka
luonnonlaatu, että laski luokseen tänään tämän, huomenna toisen,
niin "sitä inhosivat vähä, jotta se on jokaisen hyvä". Talvellakin,
kun kylmä ahdisti tyttäret pirttiin nukkumaan, pojat joskus sinnekin
yöpimeissä haamusivat, heittivät vain kenkänsä porstuaan. Makasihan
pirtissä kyllä lapsia ja muitakin, mutta lapset nukkuivat sikeästi,
eikä muille hiiviskelijän tulo ollut niin outo asia. Luuhapoika
otti vain ja lähti tiehensä, ennenkuin pirtti aamulla heräsi. Mutta
talon poikaviikarit tekivät joskus, jos kosiskelija ei heille ollut
mieluinen, sen ilkeyden, että laskivat vettä hänen kenkiinsä ja
nostivat ne rappusille jäätymään.
Vaikka näin "luuhateltiinkin", ei siitä kuitenkaan sen pahempaa
seurannut. _Jalkalapsia_ ei ennen ollut niin määrättömästi kuin
nykyään, vain joku harva sen häpeäikseen laittoi. Sillä häpeä se
oli, "niinkuin olis murhan tehnyt". Semmoista tytärtä "ei pietty,
ei ihmissää enää", eikä se kelvannut kellekään emännäksi, "niin
meni pilalle". Itse saivat äiti rukat huolehtia lapsestaan, jota
myös halveksittiin, niin että useasti haukuttiin _äpäräsikiöksi_ ja
_huorikakaraksi. Kirkon tervuurahoja_ sai jalkalapsen tekijä
maksaa [vasta nainut parikunta, jos sai lapsen "ennen aikojaan",
sai myös "kirkkoa tervauttaa"]. Jos rippikoulu-ikäiset pojat ja
tytöt luuhattelivat, panetti pappi heidät kirkkoon mustallepenkille
jumalanpalveluksen ajaksi istumaan.
Jotkut tyttäret, jotka syystä tai toisesta heitettiin oheen,
turvautuivat tietäjän apuun nostattaakseen poikien lemmen itseensä,
samoinkuin taas pojat koettivat tyttöjen innostusta kiehtoa puoleensa.
Käytettiin kylvetyksiä ja loitsuja, syötettiin toiselle hikeään,
anastettiin toiselta hiuksia, keitettiin himoheinistä teetä ja
monenlaisia muita keinoja kokeiltiin: kukonhöyheniä, oriin häntäjouhia,
linnun lävitse ammuttuja luoteja, kutusammakon sääriluita, kaikki ne
tavalla taikka toisella olivat tarpeellisia.
Kun nuoret olivat tarpeeksi toisiinsa tutustuneet ja kiintyneet,
rupesivat he puuhaamaan avioliittoa. Se tapahtui syksypuolella vuotta.
Kun Perttulin kirkolla etämatkaisemmatkin olivat vielä tavanneet
toisiaan ja asioistaan varmuudeksi keskustelleet sekä määräpäivästä
sopineet, varustautui poika _naimoihin_. Kysyttyään vanhemmiltaan
lupaa, laittoi hän eväitä matkaan, kahvia, sokeria, ja ennen kaikkea
viinaa, ja _puhemiehineen_, jona oli joku sukulainen, naimisissa
oleva veli, setä tai muu, lähti _kysymään_ eli _tahtomaan_ tyttöä.
Monesti talossa ei tiedetty sulhasia odottaakaan, tytär ei ollut
ilmoittanut, vaan arvattiin heti, millä asialla vieraat vaeltavat.
Ruokaa pantiin kohta pöytään ja tarjottiin kahvia, mutta kosittavaa
tytärtä ei näkynyt: oli ujouksissaan puikahtanut ulos. Syönnin
jälkeen esitti puhemies: "Mitäs tykkää talonväki, me on lähetty
sille asialle, jotta tästä talosta tahotaan ottaa tyttöä mukaan?"
Siihen vastattiin: "Mitä itse tehnee tytär, oman maksan päällä on
mieli." Silloin sulhanen juoksaisi kutsumaan tyttöä mieltänsä,
myöntymystänsä sanomaan. Niin sai puhemies antaa hänelle _kihlat_: pari
_kihlasormusta_, kihlasilkin ja lisäksi _rahaa_. Ennen ei käytetty
kultaa, annettiin vain _hopeasormus_, rantuniekka ja niin leveä, jotta
täytti melkein koko nivelen. Rahaa annettiin 10-20 ruplaa, silkki
oli 5-10 ruplan hintainen. Kun asia oli näin hyvin päättynyt, keitätti
onnellinen _yrkämies_ iloissaan kahvit omista eväistään, tarjosi sitä
talonväelle ja viinaakin juotti, niin että päästiin vielä paremmalle
ja iloisemmalle tuulelle. Yrkämiehet viipyivät talossa yötä, aamulla
vasta, kun olivat syöneet ja juoneet, lähtivät he kotimatkalle.
Mutta ei aina kosijoita näin onnistanut. Sattui väliin, ettei tyttöä
annettukaan, ja silloin sai sulhasiksi pyrkijä nolona, tyhjin
toimin palata takaisin. Oli saanut _veden kenkään_ taikka käynyt
_ruunanpäässä_, sanottiin. Mutta olisipa poika hoksannut pitää
sormuksia kolme torstaita pääskysen pesässä, ennenkuin meni tytölle
tarjoamaan, niin ei olisi niitä takaisin työnnetty.
Kihlauksen jälkeen mentiin _kuulutuksille_, sekä sulhanen että morsian
seurasivat puhemiestä pappilaan. Useimmat kuulutukset toimitettiin
syksyllä Mikkelin ja kekrin välillä, "silloin niitä morsiamia enimmin
tehtiin". Sitten pidettiin morsiamen kotona _ratulat, naittajaiset
eli naittaiset_. Sulhanen ajoi sinne puhemiehineen, veipä mukanaan
syötävääkin kaikenlaista sekä kahvitarpeita ja viinaa. Morsiamen
sukulaiset myös kokoutuivat taloon. Vieraita syötettiin ja juotettiin
sekä talon että sulhasen puolesta lauantai-illasta aina maanantaiaamuun
saakka. Sulhasen eväitä syötäessä ja viinaa viljeltäessä sanoi
puhemies: "Nyt on se päivä, jotta nämä nyt aikovat naimisiin, jotta
nämä on nyt niijen naittajaiset". Ja sen päälle taas syötiin ja
ryypättiin.
Maanantaiaamuna lähti sulhanen pois ja vei morsiamenkin mukanaan,
että "kotiväelleenkin näyttää sen saaliinsa". Koko viikon viipyi
morsian siellä _housuviikolla_ eli _housunpaikkuuviikolla_ ja
syötettiin häntä ja hyvänä pidettiin. Pois lähtiessä antoi anoppimuori
miniänkokelaallensa nyytin villoja, ja vaari pisti kouraan rahaa, ja
sulhanen antoi kyydin kotiin.
Kihlauksen jälkeen alkoi morsiamelle ankara työ: _anteiden_
valmistaminen. Ensi asioiksi piti lähteä _keruuseen_. Joku vanha
"muorin raja" tai "ämmän koppero" oli morsiamen mukana _kaasona_
[Kiannalla: kaasi] eli _päistärsäkkinä_ ja he kävivät joka talossa,
sukulaisissa ja tuttavissa, sekä koti- että naapurikylissä, jopa
toisilla kirkkoaloillakin, sukulaistaloissa, vieläpä ventovieraissakin.
Kihlasormukset oli morsiamen sormessa sekä sukankudelma aina
käsillä, jotta niistä heti tunnettaisiin keräilijämorsiameksi. Hyviä
tunnusmerkkejä olivat myös keräilijäin isot nyytit, vieläpä sekin, että
he heti taloon päästyään laittoivat kahvipannun tulelle. Heillä oli
nimittäin omat kahvieväät mukana. Niinpä tiedettiin anelijoille antaa
pyytämättä, ja annit korvasi morsian kiitoksilla sekä kahvittamisella.
Saivatkin kahvittajat kaikenlaista tarpeellista: villoja, lankaa,
sukkia, lapasia, huiveja, kahvi- ja ruoka-astioita, rahaa ja
hamppujakin. Heille karttui monesti niin jykeät kantamukset, että
täytyi heittää matkanvarren taloihin hevosella noudettavaksi. Koko
talven ajan kävi morsian aina tuon tuostakin keruussa, välillä taas oli
kotona työhommissa.
Keräämistään aineista sekä omista varoistaan valmisteli morsian talven
kuluessa hääantejaan. Oli hänellä puuhaa, piti siinä käsi käydä ja
jalka liikkua, kun piti kartuta, kehrätä, kutoa ja ommella, sekä saada
valmiiksi vantutta, sukkaa, vyötä, lakanaa, paitaa, vyöliinaa, jos
jotakin. Paljon niitä karttuikin: varakkailla taitavilla morsiamilla
oli yksi aitta aivan anteilla varattu, siellä orsi sukkia täynnä,
toinen vanttuita, sitten paitoja, huiveja, vyöliinoja ynnä muita
monet orret. Tekemättä ne jäivät tyhmiltä ja taitamattomilta
neitseiltä, taitaviltakin kului monet ajat, vaikka koettivat
mökinakkojakin käyttää kehruuapulaisina. Siksipä entisaikaan täytyi
tyttären olla morsiamena joskus kolmekin vuotta. Talvet sai hän olla
omissa hommissaan yletaikojaan, mutta kesällä piti käydä heinällä ja
leikkuussa, halmetta kyntämässä ja tervahautaa laittamassa sekä Oulua
soutamassa. Mutta sukan- tai vanttuunkudin oli morsiamella aina
matkassa, ja väliajoilla kotipirtissä hän heti istahti kangaspuihin.
Lopulta, jos kovin kiirettä tahtoi tulla, oli koko talon naisväki
apuna. -- Omat vaatekerrat piti tyttärellä olla valmiina jo
kihlottaessa.
Kihlausaikana pistäysi yrkämies luuhattelemassa kuten ennenkin, ja jos
hänellä oli hevonen, käytti hän mielitiettyään joskus kirkollakin.
Mutta oli niitä semmoisiakin miehenjörriköitä, jotka eivät
vuosikauteen käyneet kihlattuaan katsomassa, siihen vain tyytyivät,
kunhan kirkolla sattuivat näkemään.
_Häät_ pidettiin, sitten kun morsian oli saanut anteet valmiiksi,
kevättalvella Maarian tai pääsiäisen aikoina.
Sulhanen tuli puhemiehen sekä puhemiehen emännän, kaason, kanssa
_juohtomiehinä_ morsiamen kotiin noutamaan kihlattuaan vihille.
Tänne kutsuttiin morsiamen sukulaiset vieraiksi ja pidettiin
_lähtiäiset, antajaiset eli antaiset_. Vieraita kohdeltiin talossa
yökausi, ja aamulla vielä syötettiin ja juotettiin, veisattiin virsi,
ja puhemies sanoi: "Tämä on nyt viime vero sen nimellä". Sitten
lähdettiin pappilaan kaksissa hevosissa, puhemies emäntineen edellä,
sulhanen morsiamineen jäljessä. Komeasti ajettiin kokkareellä, komea
karhunnahkaharjus länkien niskalla. [Jos morsiamen koti oli matkan
varrella, käytiin ensin vihillä kirkolla, sitten vasta palattaessa
pidettiin antajaiset.]
"Vihkireissulle" oli varaten lähdettävä, sillä kilpakosijat ja
kaikenlaiset kadehtijat voivat monesti tehdä elkeitään kiusaksi ja
matkan estämiseksi: panivat painajaisen rekeen, taikka istuttivat
kirkonväen, niin ettei hevonen jaksanutkaan vetää. Keräsen Pentille
Puolangalla oli käynyt kerran niin, että hevonen oli saanut vaahdossa
vetää, ja Salmen Sampan juohto-ori oli väsynyt järvenselälle.
Eihän elkeisiin tarvittu muuta kuin pistää salaa vanha ruumiinarkun
naula rekeen, niin jo tuli siihen painoa, taikka piiloittaa ruumiin
mittakeppi poikittain tielle, niin ei hevonen päässyt ylitse.
Siksi kotona jo juohtomiesten lähdettäessä, piti tehdä varat: panna
siivenkynään eläväähopeaa ja tapittaa se yrkämiehen aisannokkaan
väännettyyn reikään. Silloin ei mikään voinut matkaa seisauttaa.
Lisäksi vielä puhemies edellä ajaessaan sivalsi portilla ruoskallaan
maahan kolme kertaa ristiin. Mutta jos varat olivat jääneet tekemättä,
ja painajainen asettui, piti kääntää reki kumoon ja kopistella, taikka
riisua hevonen ja valjastaa edestakaisin aisoihin, sitten taas riisua
ja valjastaa oikeinpäin ja lähteä ajamaan.
Vihiltä, "tiaisen valalta", ajoivat nuoret suoraa päätä sulhasen
kotiin, jossa häät pidettiin. _Pelimanni_ oli portilla soittamassa
marssia, kun _juohtojoukko_ eli _juohtokansa_ ajoi pihaan. Ja pari
vahvaa miestä oli portilla vartioimassa, he hyökkäsivät heti sulhasen
hevosen kimppuun sekä koettivat tempaista _luokin_ irti rahkoista,
rinnusta avaamatta, hevosen vielä liikkuessa. Sulhanen puolestaan
ajoi täyttä vauhtia ennättääkseen ehjänä yli pihan, mutta kun
valitut, "riskimmät" miehet oikein riipaisivat, lähti luokki irti,
Mutta useasti rahkeet rapsahtivat poikki, taikka aisat rätkähtivät
kappaleiksi, ja karkaava hevonen tuuskahti turvalleen. Irti saatu
luokki lennätettiin samaa vauhtia katolle, ja kolmas mies saattoi
hevosen talliin. Jos luokki jäi katolle, oli se merkkinä, että suku
pysyi talossa.
Soittaen saatettiin nuori pari sisään.
Pirtissä kysyi puhemies ensi asiakseen _lämmintä_:
"Oisiko talossa lämmintä, jotta saisi jalkoja leväyttää ja yötä olla,
kun on niin pitkältä kulettu ja väsytty?"
"Mitä matkustavia te olette?" kysyi isäntä. "Enpä mie tiijä luvata,
sopiiko tässä, kun on tässä vieraita muitai paljo."
"Emmä me ole mitää ryöväreitä eikä muita vakoojia. Me olemma vain
tavallisia matkustavaisia."
"No, saapi tässä sitten olla, kun ei pahennusta tee. Lakea myöten on
lämmintä."
Siitä kysyi puhemies vielä: "Saapiko sitä lukea ja virrenvärsyn
veisata?"
"Saapi!" vastattiin.
Puhemies veisasi esim.: "Vihollinen karkot' kauvas, jott' sieluni sais'
olla rauhass'".
Tämän jälkeen vasta tervehdittiin ja käteltiin ja saateltiin vieraat
istumaan kamarihuoneisiin kahviteltaviksi.
Hääväkeä, sekä yrkämiehen että morsiamen sukulaisia, oli keräytynyt
talo täyteen. "Kuttuvieraita" voi olla isoisten oikeissa "ökähäissä"
toistasataa henkeä. Sulhasen isä, ja sulhanen itsekin, olivat käyneet
kutsumassa: "Olkaa nyt hyvä ja käykää meillä kahtomassa, kun nämä
nuoret tahtoo yhistyä, jotta pietään vähä niinkuin muistiaisia."
Parhaansa oli talo häiksi varannut. Isoissa pirteissä oli monta pöytää
ruokia ihan täynnään. Oli leivottu leipää ja rieskaa, tehty teoksia
ja kalakukkoa, oli kapahaukea, lohta, säynäjää ja suolasiikaa, oli
paistettua ja keitettyä lihaa sekä metsälinnun täkkiä -- "nehän ne
on ollutkin niitä paraita hääeväitä" --, oli vielä ryynipuuroa sekä
juustoa, maitoa, maitopiimää, viiliä ja voita. Viinaa oli viljalti ja
kotitekoista olutta yltäkyllin.
Puhemiehen emäntä oli ensi päivänä talossa määrääjänä ja ensi aterialle
johtajana, ja puhemies muuten isäntänä. Kaikki suuremmat sukulaiset
pantiin ensipöytään: morsiamen isä sulhasen isän viereen, samoin äidit
vierekkäin ja heidän rinnalleen puhemiehen emäntä, sitten morsian.
Sulhanen taas istui puhemiehen vieressä lattian puolella pöytää,
"lavittalla", vastapäätä morsianta. Sitten seurasivat muut sukulaiset
niinkuin "Jaakopin lapset järjestyksessä esikoisuutta myöten." Sulhasen
sisar oli _kenkkärinä_, ruokien kantajana.
Ruoalle ruvettaessa julisti puhemies, minkä kumman hän oli äsken
nähnyt:
"Kaksi ihmistä vasta vihittiin yheksi. Ne on nyt yheksi tulleet, ja
polvillaan ne oli papin eessä."
"Valehtelet!" sanottiin.
"Tosi on, ja tässä nyt sen nimeen pietään nämä piot. Ne nyt ei enää ole
morsian ja yrkämies, vaan nuori mies ja nuori vaimo."
Sitten luki puhemies ruokaluvut, ja syönnin päälle veisattiin virsi:
"Kiittäkäämm' Jeesust' edest' näitten lahjain."
Kaksi, kolme, jopa joskus neljäkin päivää pidettiin häitä, pyhäiltana
kun aloitettiin, niin siitä viikkoa myöten jatkettiin. Syötiin
ja juotiin, miehet joivat viinaa, jotta muutamat olivat aivan
"päntiöinä". Ja tanssittiin, pyörittiin _rinkiä_, niin paljon kuin
pirttiin sopi, asetuttiin piiriin ja laulettiin, _tanssautettiin_
morsianta piirin sisässä ja annettiin hänelle rahaa. Taikka pirtin
täydeltä tanssittiin _hääpolskaa_, parittain pyörittiin kuin luomapuut,
taikka taas vaihteeksi valssattiin. Soittaja pöydän luona veti
säveleitä parhaansa mukaan. Hyrynsalmelais-häissä esim. vingutteli
viulua seppä Antti Kemppainen ja Puolangalla pelaili Matti Väisänen
sekä Massi-Matti, josta sanottiin:
"Massi-Matti pelaa,
Kaisas-Reeta tanssaa,
Kopotti polkee tahtia."
Toisinaan esiintyi morsian _ruunu_ päässä, kirkonkylän "herrasrouvilta"
oli sen lainannut. Muuten oli morsian kotikutoisessa mustassa
puvussa, joka oli Oulussa värjäytetty. Samoin sulhanen oli morsiamen
laittamissa mustissa, jotka nekin olivat Oulussa "värjätyt, tampatut ja
rässätyt".
Illalla laitettiin nuori pari kamariin makuulle, ja samaan huoneeseen,
toiseen sänkyyn, paneutui puhemies emäntineen. Mutta kolme yötä
vihkimisen jälkeen oli nuoren parin "pyhitettävä". Aamulla toi
kenkkäri makuuhuoneeseen viinaryypyt, ensin puhemies-makuukselle,
sitten nuorelle parille. Ja kun nuoret astuivat pirttiin, toivottivat
vieraat heille onnea "tässä uuvessa eesottamisessa". Etäisemmät vieraat
viettivät yön häätalossa.
Sitten juotiin _huomenpikari_. Laitettiin puumaljaan makeaa juotavaa,
lämmintä vettä ja sokeria, sekä rommia tai konjakkia sekaan, ja sitä
morsian lautaselta puusarkalla tarjosi vieraille. Puhemies kuulutti:
"Nyt tulee huomenpikari, ja siihen kelpaa neulaa, naulaa, mitä vaan
panee, lehmää, lammasta, vaatekalua kanssa."
Sarkan tyhjentäjä puolestaan sitten pani morsiamen lautaselle rahaa
ruplan, pari, viisikin ruplaa, rikkaat isännät joivat poikansa häissä
viisikolmattakin ruplaa, ja emännät ryypätä napsauttivat lampaan, jopa
lehmänkin. Ken minkä mitäkin antoi, rahaa tai tavaraa ja mitä oli
huomenpikaria tyhjentäen luvannut, se oli annettava myös. Rahaa karttui
hyvissä häissä sata ja puolitoistasataakin ruplaa.
Huomenpikarin jälkeen rupesi morsian vuorostaan jakelemaan anteitaan.
Puhemiehen emäntä niitä kantoi koreilla esiin koko hääväen nähden,
ja morsian itse anteli, kelle mitäkin, sulhasen sukulaisille ja
puhemiehelle. Appiukolle antoi hän paidan, alushousut ja liivin,
sukat, vanttuut ja vyön, anoppimuorille röijyn, hameen, huivin,
vyöliinan ja paidan, sukat ja vanttuut sekä "makauksia": tyynyn,
polsterin, lakanan ja peittotäkin. Yrkämiehen veljetkin saivat
sukat ja vanttuut, joskus paidankin, samoin sisaret, joille vielä
oli vyöliina ja huivi. Sedille ja tädeillekin oli varattu sukat ja
vanttuut, tädeille lisäksi vyöliina. Puhemiehen saanteja oli paita
ja vyö sekä sukat ja vanttuut, ja puhemiehen emännän, huivi ja
vyöliina, sukat ja vanttuut. Papillekin oli morsiamen vihillä käytäessä
annettava sukat ja vanttuut, ja sulhaselle oli hän valmistanut koko
hääpuvun. Sitten oli määrä täynnä. Paidat olivat kotipalttinaa, hameet
samoin kotikutoista villavaatetta taikka puolivillaista, tyynyt ja
polsterit itse pyydettyjen metsälintujen höyhenillä täytettyjä, ja
vyöt oli villalangasta sukkapuikoilla kudottuja, leveitä, parisylisiä,
tuppupäisiä monikirjaisia turkkien sitimiä.
Sitten kun ruvettiin häitä lopettamaan, keitettiin maitovelli
tai -puuro ja puhemies ilmoitti:
"Nyt nää piot loppuu, mutta pitää syyvä siihen nähen, jotta elää kolmen
kynnyksen yli mennä!"
Silloin käytiin kiinni ja huutaen nostettiin nuori pari _ukoksi_ ja
_akaksi_, ja samaa kyytiä hyökättiin ja kohotettiin sulhasen isä ja
äiti _vaariksi_ ja _muoriksi_. Sen päälle sitten syötiin viime vero,
_akanvelli_ tai _akanpuuro_. Lähtökahvia oli lopuksi vasta nostettu
"akka" itse tarjoamassa.
Vieraat lähtivät pois, ja nuorikko jäi elämään uudessa kodissaan ja
talon töitä tekemään niinkuin muukin talon työihminen. Sai hän istua
kangaspuihin, sai mennä navettaan karjaa hoitamaan, sai kehrätä ja
kartata, sekä istua muiden mukana talon ruokapöytään. Myötäjäisensä,
makuu- ja pitovaatteensa toi morsian heti mukanaan _arkussa_
ja pärekoreissa, lehmän ja lampaan sai vasta syksyllä. Entisessä
kodissaan, jos se oli kovin etäällä, ei nuorikko joutanut käymään
ennenkuin vasta syksyllä perintölehmää noutaessaan. _Miniänä_ eli hän
miehelässä ja vaimojen tapaan palmikoi päänsä jakaukselle ja kahdelle
letille, eikä saanut enää avopäin lukea "kirjaa", kuten ennen tyttönä
ollessaan. Piti huivin sitaista päähänsä, kun otti kirjan lukeakseen.
Ikävä oli monesti nuoren vaimon oudossa kodissa, varsinkin jos vanhat,
_kälyt, langot_ ja _sukkalinnut_ [miehen sisaret (Kuhmo)] olivat
pahansuopia, vielä enemmän, jos mieskään ei ymmärtänyt nuorta vaimoaan
oikein kohdella.
Voipa joskus sattua niinkin hullusti, että parikunnan väli oli häissä
pilattu. Oli saatettu panna vaikka kolme kuopasta otettua valkeata
kiveä heidän häämakauksiensa päänpohjiin, ja niin rikottu heidän
välinsä. Taikka oli samassa tarkoituksessa mustalla kissalla
hännästä vetäen kynsitetty sitä tietä, jota he vihiltä palasivat.
Heidän epäsopuaan ja rikottua väliään ei saatettu parantaa juuri
muuten kuin siten, että otettiin kaksi kutusammakkoa ja sidottiin
yhteen punaisella langalla ja pantiin muurahaispesään kaluttaviksi,
ja sitten tuotiin niiden luurangot ja kätkettiin salaa riitaisen
parikunnan makauksien alle. Lastensa onnea huolehtiva anoppimuori
saattoi sen tehdä.
Mutta kaikki eivät aviolliselle yhdyselämälleen halunneet pappilasta
hakea vahvistusta, joko olivat ripillä käymättömiä "pakanoita" taikka
muuten olivat vihkimisestä välinpitämättömiä. Semmoisia _koppapareja,
susipareja_ eli kristillisen seurakunnan keskuudessa aina jokunen, ja
lisäsivät he seurakuntaa, äidin nimissä kyllä vain. Saattoipa joskus
vanha leski asua nuoren miehen kanssa, taikka toisen ukon akka mennä
viettämään yhdyselämää toisen akan ukon kanssa, taikka voi joku
hyväkäs vallata miehen sisareltaan. Vieläpä voi joku vanha talonäijä,
muorinsa vielä eläessä, korottaa toimekkaan piikatyttönsä emännäksi
ja saada sen kanssa uuden lapsisarjan muorin soudateltavaksi.
_Jalkavaimoksi_ ja _leipäsudeksi_ sanottiin vihkimätöntä vaimoa.