"Talven selkä poikki,
karhulla yö puolessa,"
Silloin karhu käänsi toisen kylkensä ja jahkaisi:
"Yö puolessa,
pikipalli peräsuolessa."
Melkein Heikin kintereillä astui _Paavali_, tammikuun 25:ntenä, josta
ruveten jo "päiväkultakin alkoi lämmittää". Vaikkakin kyllä Paavalina
oli pakkasien pahin aika ja pitikin olla. Sillä:
"Kun ei kylmä kynttelinä,
eikä palele Paavalina,
niin on halla heinäkuussa,
talvi keskellä kesää."
Kylmyyttä piti olla _kynttelinäkin_, joka oli jo helmikuulla toisella
sydänkuulla. Silloin kesä oli sitä lämpöisempi. Kyntteliksi
säästettiin lehmän ja lampaansorkat, "kynnet", ja keitettiin niistä
iltaruuaksi _kynsivelli_, suolainen lihavelli. Paikoin vielä vietiin
kalutut sorkkaluut metsään ja haudattiin puun juurelle, "jotta karja
sikiäisi paremmin" Kynsivellin keittoa jatkettiin iltasin niin kauan
kuin sorkkia riitti. Vellin pinnalta kuorittiin kiehuessa kuumaa
_kynsirasvaa_, jolla m.m. "palonjälkiä" paranneltiin. Kyntteliltä jo
jotkut heittivät _iltapihdin_ loukkoon, ja jotkut emännät koettivat
siksi saada hampunkehruunsa suoritetuksi.
Kynttelin jäljessä kulki _Matti_, helmikuun 25:ntenä. Se oli
ensimmäinen _kevätpäivä_, "Kevät-Matti", joka jo kaikkialla sammutti
iltaiset päretulet ja lopetti iltapuhteet ja puhdetyöt. Vanhat
sanoivatkin:
"Matilta iltapihti,
aamupihti Maarialta."
Matin mielihyviksi keitettiin metsämies-taloissa "mehtikanoja", kana
mieheen, siitä paremmin luonnisti metsästys. Matista myös ennustettiin
ilmoja: millainen sää oli Mattina, sellainen koko kesän. Lammasemännät
keritsivät hoidokeistaan kevätvillat, "Matin villan".
Helmikuulla oli vuoden toinen suurjuhla, _laskiainen_, sydänkuiden
ja talvenselän suuri merkkipäivä, jota koko Kainuu vietti syöden
ja juoden sekä monin menoin. Laskiaiseksi piti varata varsinkin
rasvaruokia, sillä:
"Jouluna oluen juonti,
lihansyönti laskiaisna."
Ja olikin "toivottu päivä se laskiainen, jotta silloin sitä saa
ruokaa".
Aamulla tyydyttiin tavalliseen talkkunaan, mutta puolisiksi jo piti
olla miehekkäämpää muonaa. Leivottiin "laskiaisen nimeen" _rasvamämmit_
eli _rasvarieskat, punasrieskat_ eli _leppärieskat_. Mämmi tehtiin
ohrajauhoista ja "punasesta", jota oli varta vasten syysteurastuksista
säästetty, ja pantiin runsaasti vielä rasvaa mauksi. Petäjänkuorella
taikka tuohilevyllä se paistettiin uunissa, ja syötiin vastakirnutun
_roppavoin_ kanssa. Viiliäkin vielä piti pöydässä olla, jopa paikoin
pantiin joukkoon keitetty _raavaanpää_, jota oli kolmella kirveellä
hakattu kappaleiksi. Sitä parempi, jota rasvaisempia olivat ruoat.
Silloin karja lihoi kesällä hyvästi, mutta jos ei laskiaisena nautittu
rasvaa, pysyivät piteet laihoina. Siksipä syötiinkin vahvasti, jopa
"jotta pyörtyä tahtoivat syyvessään". Saivat silloin
"Orjatkin olutta,
palkollisetkin panosta."
Päivää sanottiinkin leikillään _rasvalaskiaiseksi ja rasvatiistaiksi_.
Vielä iltaseksikin piti olla rasvanpuolta: lyötiin iso lehmän- tai
häränlautanen pataan ja keitettiin lihavelliksi. Mitä isompi oli
häränlautanen, sitä isommaksi härkä kesällä paisui.
Työtä tehtiin laskiaisena vain aamupuolella päivää, naiset
kehräsivät, miehet tekivät mitä vain, hevosta ajoivat, hakkasivat.
Mutta puolisilta heitettiin työnteko, naiset nostivat rukkinsa
karsinaan tai oviloukkoon "yhteen rojoon", ja panivat _seulan_ päälle
kumolleen, _keritsimet_ ruuviin, vieläpä _heiniä_ tai _lehtikerpun_
eteen sekä _lakanan_ koko rukkikasan peitoksi. Sitten lampaat kesällä
pysyivät hyvin yhdessä ko'ossa ja menestyivät, karitsoivat ja
kasvattivat paksun villan.
Puolisiksi, mämmin syöntiajaksi, laitettiin kaikki kuntoon ja pirtti
siivottiin. Sitten "mammalta mäkkeen". Nuoret varsinkin menivät
läheisiltä mäkimailta ja vaarojen rinteiltä ottamaan luikuja, pitihän
luistaa, "kun oli rasvattu vasta" rieskoilla ja mämmillä. Suksilla ja
kelkoilla laskettiin. Mutta se piti varoa, ettei mäessä langennut; jos
niin hullusti kävi, silloin hamppu kesällä sotkeusi, sen "tuuli särki
ja sae huuhtoi", vieläpä kaatuja menetti iltasosansa.
Iltapäivällä lämmitettiin sauna ja käytiin jo päivänäöllä kylpemässä,
samoin saunan päälle piti iltanen joutua päivänäöllä syötäväksi.
Tulta ei saanut ottaa navetassakaan lehmiä hoidettaessa, jopa piti
emännän ehtiä yötiloilleen niin aikaisin, että sai makuulta katsella
auringonlaskua. Siitä lehmät kesällä tulivat aikaisin kotiin. Piti
vielä muistaa sekin, ettei saunassa käydessään, ei iltasvelliä
syödessään, eikä koko laskiaisiltana puhunut, ei puolta sanaa. Muuten
mäkärät ja sääsket ja syöpäläiset kesällä kovin kiusaisivat.
Monet toimet teki emäntä laskiaisenakin karjansa menestykseksi,
keräsi ottoset samoinkuin kekrinäkin, pani talteen laskiaismämmiä
karjanlaskupäiväksi sekä leipoi merkillisen _karvakakun_. Käsiensä
pesuveteen sotki hän rieskataikinan ja sekoitti siihen joka lehmästä
nyhdettyjä karvoja sekä laskiaispöydältä pyyhittyjä ruoanmurusia
ja leipoi, pirtin kynnyksellä istuen, paljaalla reidellään
korean kakun, paistoi sen uuninrupussa ja pani kevääksi talteen.
Lehmänkellon asetti emäntä ruokailuajaksi pöydälle ruokien viereen,
ja pöydän ruokamurusilla syötti hän lampaitaan, että ne sitä enemmän
karitsoisivat.
Helmikuun jälkeen seurasivat _kevätkuut_ lukuisine merkkipäivineen
ja pitkine _paastoaikoineen_, jolloin pidettiin "vähä niinkuin
jumalanpelkoa ja luettiin postillaa". Tuli ensinnä Maaria, joka kyllä
ei ollut muuta pyhäpäivää merkillisempi, tavallinen kirkkopyhä vain,
josta tiedettiin:
"Minkä Maaria katolta viepi,
sen Jyrki maalta viepi."
Aamupuhteista ja aamupihdeistä saatiin jo luopua, oli jo
aamupäivässäkin siksi pituutta.
Mutta pääsiäinen, kevättalven monipäiväinen juhla, oli jo tärkeämpi
ja toimeliaampi. Se oli suurimpia kirkkopyhiä, jolloin pitkän
matkan perukkalaisetkin pistäysivät kirkolla. Se pyhitettiin siten,
että keitettiin lehmän ja häränpäistä lihavelliä, syötiin rasvat
ja lihat, mutta luut vietiin metsään karjan menestykseksi.
Piinaviikon päivillä oli omat nimensä: _maitomaanantai, tiukutiistai,
kellokeskiviikko, kiristorstai_ -- Kuhmossa _kihlatorstai_ --
_pitkäperjantai, lankalauantai_ ja _pälkkä-pääsiäinen_. Piinaviikko
oli pyhä viikko, silloin ei ensinkään saanut kehrätä, varsinkin
piti varoa kiristorstaita. Kenpä silloin kehräsi tai kiersi lankaa,
hänellä vasta olivat vaikeat hengenlähdön hetket, ja "sitkaat kuoleman
siteet". Kiristorstaina isäntä ja emäntä taikoen kiersivät kartanoa,
ja emännät _ajoivat kiiraakin_. Niin oli Salmijärven Juntulassa,
Kajaanin seuduilla, vanha muori sinä päivänä kerännyt kelkkansa
täyteen kaikenlaista "ryönää": lapiota, kuokkaa, kirvestä, palavaa
tervaämpäriä ja mitä lie roskaa keksinyt, ja vetänyt kelkkaa sitten
ympäri kartanoa. Pitkänäperjantaina moniaat vanhat eivät syöneet
mitään, ennenkuin vasta auringonlaskun jälkeen. Jotkut olivat
sairaana ollessaan tehneet lupauksen, jotta jos paranen, niin olen aina
koko pitkän päivän syömättä.
Pääsiäisaamuna ani varhain, muiden vielä nukkuessa, muisti emäntä
karjaansa, nousi, otti kellon, pani siihen suoloja ja kiersi navetan
kolme kertaa, meni sisään ja antoi suoloja joka lehmälle, sitoi kellon
lehmän kaulaan ja sanoi: "Muista tulla kotiin!" Siitä kun väki heräsi,
sai se ensi sanomikseen, suuruksettomin suin kuulla kellon kalahtelua
navetasta. Ja niin kello "pilasi" kuulijan, ellei se ollut muistanut
viereensä varata leipäpalasta ja heti herättyään sitä haukata.
Pääsiäisöinä kahnustelivat _pääsiäisämmät_ vieraissa navetoissa
"toisen elettä pilaamassa ja omaa elettään korjaamassa". He lypsivät
lehmiä, leikkelivät lampaiden ja lehmien häntiä, korvia, karvoja,
nahkaa ja sarvenoita, pilasivat toisen karjan syömättömäksi
ja lypsämättömäksi ja ryöstivät onnen omille piteilleen. Ennen,
vanhaan aikaan oli ollut semmoisiakin pääsiäisämmiä, jotka olivat
lentäneetkin. Niin mokoma oli ollut muuan emäntä Säräisniemellä.
"Hiienvoiteella", sarvesta uunin takaa, oli vain voitanut korennon
nokan, pistänyt korennon ratsukseen ja kiljaissut: "Huis, lakkeisen
kautta Hiitolaan!" Ja silloin oli akka lähtenyt.
_Tipurtti_, huhtikuun 14:ntenä, oli ensimmäinen suvipäivä, ja sen
edellinen yö ensimmäinen _suviyö_, merkkiyö, jolloin ei olisi pitänyt
pakastaa. Jos silloin kylmäsi, tuli pitkä kevät ja kylmä kesä.
_Jyrki_, huhtikuun 23:ntena, oli toinen suvipäivä, edellistä vielä
merkittävämpi. Silloin vielä vähemmän olisi suvaittu pakkasta. Sillä
jos Jyrin öinä äkeytyi pakkaseksi, niin kylmäsi "neljäkymmentä yötä,
vaikka sulaan maahan". Jyrinpäivänä ei saanut jyrytä eikä kovin meluta,
siitä ukkonen kesällä pahemmin paukkusi. Muistettiin myös:
"Mikä Jyrkinä katolla,
se Erkkinä maalla."
_Vappu_ oli valoisan toukokuun ensimmäinen päivä, tärkeä merkkipäivä
sekin, lihakeitolla ja talkkunalla muistettava. Sillä Vapun "luulevat
vanhat olleen semmoisen kateellisen, jotta on pitänyt lampaanlihaa
keittää iltaseksi, jotta lampaat sikiäisivät... Jos ei Vappua
pyhitetty, niin ei se antanut eleitten menestyä". Vappuna vanhain
mielestä pitäisi olla hyvä sää ja suvituuli, silloin olisi kesäkin
lämmin, mutta jos tuuli on pohjoisessa, lietsoo se pohjoisesta koko
kesän.
_Ristinpäivä_, toukokuun 3:ntena, oli taas metsämiesten merkkipäivä.
Silloin he kävivät kiertämässä lintujen "soijinmaat" ympäritse,
että linnut siihen vakautuisivat. Lintujen höyheniä he kiertäessään
pistelivät puihin ja pyysivät lintujumalaa:
"Tuopa lintu tuolta maalta.
Lapinmaalta lennättele,
miehen ehtivän etehen,
pojan pyytävän povehen!"
_Eerikki_, toukokuun 18:s, oli jo kesän tulopäiviä, silloin jo
kala kuti, ja käki kukkui "vaikka huurremetässä", ja kaikki linnut
lauloivat. Tiedettiinkin:
"Västistä vähän kesään,
puoli kuuta peipposesta,
pääskestä ei päivääkään."
Eerikkiin asti ainakin piti karjankonnun riittää, mutta sai monesti
riittää kauemminkin, kun sattui pitkä kylmä kevät. Eerikkinä kerittiin
lampaista "Eerikin villa".
_Urpaanuksesta_, toukokuun 25:nesta, tiedettiin vain, jotta silloin
pitäisi olla kylmä. Sillä kun on
"Urpaanus turkki päällä,
kesä kaikki paita päällä."
Toukokuussa oli vielä pari merkkipäivää. Toinen oli keväinen
_karjanlaskupäivä_, toinen tärkeä _touonpano_.
Varsin paljon oli emännillä huolta ja puuhaa karjaa keväällä
ensi kerran ulos laskettaessa. Piti varata, että maidontuojat
saisivat metsässä kulkea rauhassa kontiolta ja muilta turman
tuottajilta. Jo aamulla keitti emäntä väelle eineeksi maitopuuron,
_lehmänpäästö-puuron_, ja karjansa suurusti hän ottosilla,
karvakakuilla, kekri-, laskiais- ja joulurieskoilla. Sitten ulos
laskettaessa oli varsin monenlaisia temppuja. Kuka kiersi lehmän
kellolla navetan, kuka taas suoloilla ja ottosilla, ken palavalla
päretulella. Aivan yleinen tapa oli tervaristin vetäminen lehmän otsaan
ja ristiluille. Samoin se, että navetan kynnyksen alle asetettiin
vanha viikate, kirves ja patakoukku tai muu rautaesine, ja ympäri
oven pinnoitettiin punaisella langalla sidottu, renkaaksi halkaistu
yksikantainen pihlaja, pyhä puu, sekä ovipieliin asetettiin tervastulet
ämpäriin. Monesti asettui emäntä kahdahaaroin oven yläpuolelle, niin
että lehmät joutuivat kulkemaan hänen alatseen, kellokas astellen
edellä, toiset jäljessä. Ja kun kaikki olivat ulkona, otti emäntä
ovelta pihlajan ja kiersi sillä navetan kolmesti. Lehmiä laskettaessa
emäntä saneli:
"Lasken lehmäni leholle,
hatasarveni haavikolle,
panen pajun paimeneksi,
tuomen tuojaksi kotihin.
Kato. Jumala, katottomassa,
kun katoit katollisessa!"
Jos emäntä ei ollut itse tarpeeksi taitava karjaansa varaamaan, kutsui
hän avukseen jonkun tietäjän, joka hänen puolestaan teki varaukset ja
luki loitsut.
Paimen lähti karjan mukana metsään, seurasi lehmiä koko päivän ympäri
selkosia. Illalla, kun hän palasi, varasi emäntä vesikiulun orrelle ja
lojautti sieltä sen sisällön paimenen niskaan. "Se tarkoitti sitä,
jotta lehmät sitten kesällä hyvin lypsää." Mutta jos paimenelle oli
päivällä satanut, ei häntä enää kotona tarvinnut kastella?
Touonpano aloitettiin, jos vain kevät ja pellot sallivat, Eerikin
päivänä, ellei se sattunut olemaan _maanantaina_, jolloin ei saanut
mitään työtä panna aloitteelle. Siinä tapauksessa pantiin vilja jo
edellisenä lauantaina?
_Kylvöpäivän_ aamiaiseksi syötiin _kylvöpuuro_, joka oli ohrajauhoista
keitetty maitoon. Leipänä oli joulutaikinasta leivottu, aitan kammiolla
säilytetty paksu _kylvöpulla_. Syömään ruvettaessa tarjosi isäntä
joka miehelle viinaryypyn. Kylvöpuuroa annettiin koirallekin kokeillen,
että millainen tulee vuosi. Pantiin laudalle pöydän luo puuroa kolme
kokoa: iso, pienempi ja pieni, ja kutsuttiin koira syömään. Jos koira
hökälsi ensiksi isoimman ko'on, ennusti se hyvää vuotta, mutta jos se
nappasi pienimmän, oli huono vuosi tulossa, jos otti keskikokoisen,
saatiin tavallinen sato. Paikoin veivät kylvöpuuroa riiheenkin haltian
syötäväksi.
Isäntä itse toimitti kylvämisen, ellei ollut sattunut käen
pilattavaksi, sillä käen pilaama ei saanut kylvää. Joillakuilla
ukoilla oli ennen Eerikkiä pyydetyn hauen kuivattu pää, jonka auki
pöngitetyn kidan lävitse valuttivat ensimmäiset jyväkouralliset, mitkä
kylvötuohisestaan viskasivat peltoon. Niitä heittäessä he pyytelivät:
"Nostappa noronen maasta,
veännä veäntimen näköinen,
kynnöstäni, kylvöstäni,
vainpa vaivani näöstä!"
Toiset isännät taas heittivät kourallisen kaikille eläimille, mitä oli
talossa piteitä, ja sanoivat:
"Hevosille... lehmille... lampaille...
kukoille... kanoille..."
Sitten eleet eivät sotkeneet toukoja.
Kylvöaikana kävi osattomia köyhiä taloissa "kysymässä siemenenapua"
pieniin nurkantaustilkkuihinsa. Heille annettiin kupponen, pari,
_kylväjäistä_, ja sekin oli talon menestykseksi.
Sen jälkeen, kun vilja oli peltoon peitetty, ei talossa saanut
vaatteita pestä eikä muitakaan pesuja toimittaa, ennenkuin ohra oli
noussut oraalle.
Touko- ja kesäkuun vaiheilla oli _helatorstai_ ja _helluntai_. Ne
menivät melkein samoinkuin muutkin talkkuna-aamuiset pyhäpäivät,
helluntai oli vain suuri kirkkopyhä, jolloin korpien kansa tavallista
lukuisampana saapui kirkolle. Helatorstaita vasten jotkut emännät
taapostelivat öiselle tunkiolle huppu korvissa kuuntelemaan, tuleeko
karjalle rauhallinen, vaiko rauhaton kesä. Kuulivat siinä kovaa
räikettä ja kellonpauketta, silloin kesällä "metsä liikkui", mutta
jos kuului vain hiljaista kellon kalkattelua, antoi metsä piteille
rauhan.
Kesäkuun merkkipäiviä oli _Esko_, kuun 12:s. Se oli viimeisiä
ohran kylvöpäiviä, siitä lähtien jo piti olla kylväjän koura kiinni.
Eskeliltä aloitettiin kaskimaiden kalkitseminen. Eskoakin käytettiin
ilmatietäjänä: millä ilmalla hän piti tuulta, sieltä käsin tahtoi puhua
koko kesän.
_Pietari_, kesäkuun 29:s, oli pieni merkkipäivä sekin, "kesä-Pietari",
joka huolehti siitä, että nauris tuli halmeisiin kylvetyksi.
Mutta kesäkuun, jopa kesän suurin juhlapäivä oli valoisa _juhannus_,
jolloin aurinkokin melkein koko yön läpeensä punersi korkeimpien
vaarojen honganlatvoja ja taas kohotessaan taivaalle oli niin
kesäniloissaan, että "oikein säisti". Silloin nälkämaiden kansakin
oli hyvillään. Suurin laumoin se joka suunnalta keräytyi kirkolle,
selkien takaa veneillä soutaen, sydänmailta jalan kankaita ja soiden
pitkospuita kontti selässä kapsutellen, maanteiden varsilta
rataspeleillä ajellen. Juhannus olikin suurimpia kirkkopyhiä.
Juhannusaamuna juhlittiin juustoleivällä ja makujuustolla. Siitä
"karja hyvin menestyi". Puolispöytä tarjosi viiliä, ja iltaseksi
saatiin maitopiimää. Rieskaa ja roppavoita ja suolakalaa oli kuten
ainakin pyhäpäivänä.
Päivän kunnioiksi ja sydänkesän iloiksi pystytettiin jo aattoiltana
pirtin porrasten ympärille nuorista koivuista _juhannustarha_,
ja tuomenkukkia tuotiin pirtinpöydälle vesipulloon tuoksumaan.
Paikoin tuotiin pihamaalle isompikin koivu, _juhannuskoivu_, ja se sai
seisoa siinä koko kesän, kekriaattoon asti, jolloin se hakattiin
kekriaamupirtin lämmityspuiksi. Heinänteon aikana pidettiin
koivunoksalla viikatteita.
Nuori väki vietti juhannusyötä valvoen. Käveltiin ulkona, katsottiin
päivännousua, kisailtiin ja laulettiin. Juostiin piiriä, juostiin
"enkkaa" ja kykittiin nauriisilla. Tytöt kävivät salaisin puolin
sitomassa rukiinolkiin _ilolankoja_: mustaa, punaista, sinistä ja
valkeata. He leikkasivat rukiinkorren poikki, sitoivat siihen langan
ja kolmen yön perästä kävivät katsomassa, mikä korsi oli kasvanut:
mustako murheeksi, punainenko iloksi, vai sininen naimisiksi, vaiko
valkea kuolemaksi? Vielä salaisemmin toimivat tyttäret: riisuutuivat
ilkosen alastomiksi ja kiersivät talon ruispellon kolmeen kertaan ja
saivat, jos hyvin kävi, vastaan tulijakseen tulevan yrkämiehensä.
Vanha väki kuunteli tulevia asioita aitan ovella. Avaimen reikään kun
kallisti korvansa, saattoi aitasta kuulua sihinää, niinkuin jyviä olisi
laskettu laariin, ja se ennusti hyvää vuotta, mutta jos ei kuulunut
mitään, saatiin odottaa huonoa vuodentuloa?
Juhannusyönä paloivat maahan haudatut aarteet. Joskus satuttiin
näkemään, kun savu nousi semmoisesta salaisesta kätköstä. Mutta vielä
ihmeellisempää oli se, että jonakuna lyhyenä juhannusyön hetkenä
hetteiden vesi saattoi muuttua viinaksi, ja "se oli juuri siihen
aikaan, kun Vapahtaja on ve'en muuttanut viinaksi". Käytiinkin
hetteillä lippimässä, että eikö satuttaisi ottamaan juuri oikealla
hetkellä.
_Vanha juhannus_, siinä heinäajan rinnassa, oli halmeenpano-aika,
jota riitti aina _Jaakonpäivään_ asti. Rukiinkylvöäkin aloitettaessa
pidettiin vähän parempaa murkinaa, syötiin aamiaiseksi talkkunaa ja
juustoleipää. Ja kylvämään ruvetessaan pani isäntä viljaa pikku
nytykkään, leikkasi puukolla halmeen maankengästä rengaspyörykän, jonka
lävitse pujotti nytykän kolme kertaa. Näin varatut siemenet heitti
kylväjä ensi viljaksi halmeeseensa.
Heinäkuu muuten oli kiireistä heinänteko-aikaa, jolloin ei jouduttu
merkkipäiviä viettämään ja muistelemaan. Eikä niitä näihin
aikoihin juuri ollutkaan. _Saara_ vain ja _Markareeta_, molemmat
"vesihelmoiksi" tunnettuja, heinämiesten kiireisimpiä työaikoja.
_Ollin päivä_, heinäkuun 29:s, oli parasta rukiin kylvöaikaa koti-
ja rantapeltoihin. Ollia pyhitettiin paikoin, niin ettei uskallettu
silloin kehrätä, ei heinää niittää, eikä leikkuuta aloittaa.
Mutta elokuussa jo oli syksyn saattaja, _Perttuli_, suuri kirkkopyhä,
juhannuksen vertainen. Silloin maksettiin pappien kesäsaatavat,
ja senkin takia riensi kirkolle kaukaisinkin kulmakunta. Jo
Perttuli-lauantaina alkoi muuten hiljainen kirkonkylä tuntua varsin
väkirikkaalta ja eloisalta, ja pappilat olivat täytetyt voilla ja
vasikannahoilla ja niiden saattelijoilla.
Perttulina useinkin jo saapuva syksy näytti luontonsa, hiipi yöllä
harmajana hallana, ei vain _maahallana_, vaan joskus oikein _taivaisena
viluna_ ja turmeli pottupellot, veipä joskus rieska- ja leipäviljatkin.
"Se on kylmä perä Perttulilla", sanottiin, ja: "Perttuli mustikoista
ison hillon tekee." Perttulina kerittiin lampaista "Perttulin villa".
Ja Perttulilta alkoi metsänkävijäin toiminta-aika, silloin jo voitiin
lähteä metsälintuja pyydystelemään.
Muuta merkillistä ei elokuullekaan riittänyt. _Laurinpäivä_ vain vielä
oli, ja sekin oli opittu tuntemaan pahaksi vihiperäksi, vieläpä
vesiperäksikin. Silloin jo "kylmä kivi järveen puotettiin" Laurin
halloja sanottiin paikoin _kurnotuksen viluiksi_. Lauri oli muutamilla
ensimmäinen perunain ja nauristen syöntipäivä.
Syyskuu kuului syksyn hengessä sen erikoisemmitta merkkipäivittä.
_Syys-Matti_ vain oli syyskuun 21:ntena, ja silloin jo, ainakin vanhana
Mattina, piti olla
"Potut kuopassa, nauriit kuopassa,
vanha akka uunin perässä."
Mutta sitten syyskuun ja lokakuun rajamailla oli syksyn tärkeä
merkkipäivä, _Mikkeli_, vuoden kolmas suurjuhla ja koko Kainuun kulman
suurimpia kirkkopyhiä, jolloin koko kirkkomäki ja kirkonkylä oli
täynnä takamaiden kansaa.
Kotonakin juhlittiin ja purtua pidettiin jo _arki-Mikkelinä_.
Teurastettiin "karihtainen lammas" ja keitettiin kokonaisena
_mikkelilampaana_, kuten kekrilammaskin. Lammas piti olla valkoinen,
ja se oli jo keväällä "nimitetty" samoinkuin kekrilammaskin: "kun
elänet, niin Mikkelinä syyvään". Sitten syötiin ja juotiin mikkeliä,
vaikka ei varsin niin vahvasti kuin kekrinä. Mikkelilampaan luut
vietiin paikoin järveen, nuottaveteen kalaonnea antamaan. Niinpä
olivat ristijärveläiset kalamiehet tullessaan Kiannalle, Vuonnaniemeen
nuotalle, tuoneet muassaan mikkelilampaan luut ja upottaneet apajaansa.
Joskus haudattiin ne metsään puun juurelle. Sotkamon Kilpelässä oli ne
kuopattu isojen pihakoivujen alle.
Mikkeliltä noudettiin hevoset metsälaitumilla kotipelloille, ja pimeitä
pirttejä piti jo iltapuhteilla päretulilla valaista. Oli saapunut jo
pimeä syksy pimeine pitkine öineen, jotka synkissä sydänmaissa olivat
sitäkin mustemmat.
Vanhaan aikaan muistetaan paikoin, ainakin Puolangalla ja Sotkamossa,
Mikkelin jälkeen, eläinten teurastusaikana vietetyn juhlaa, jota oli
nimitetty _vuodenalkajaisiksi_. Lammas oli silloinkin teurastettu
ja syöty, olipa oikein virsi veisattu syömään ruvettaessa. Niin oli
juhlittu Puolangan Poskimäessä sekä Sotkamon Tikkalansalmessa. Niin
tärkeänä oli pidetty juhlaa, ettei talosta oltu mitään eläintä myyty,
ennenkuin oli vuodenalkajaiset vietetty. "Kun ei ole siunattu vielä,
niin ei anneta", oli vain sanottu.
Ennen kekriä oli vielä muuan merkkipäivä, _Simuna_, lokakuun 28:ntena.
Se oli _sika-Simuna_, joka kiljuvilta kärsäniekoilta riisti hengen.
Sehän tiedettiin, että
"Simuna sikaa tappaa,
Hanna harjasta pitää,
Pekka peräjouhista."
Kun sika oli teurastettu, leikattiin saparo, ja käskettiin jonkun
poikasen kantaa se sikopahnaan, jotta "se on kyllä raskas, mutta
reistaahan viijä!" Poikanen kantoi saparoa olallaan, selässään,
niinkuin se olisi ollut hyvinkin painava ja vei pahnaan. Siitä siat
vastakin kasvoivat isoiksi.
Simunanpäivän aamuna syötiin talkkuna ja puolisiksi keitettiin
_sianselkä_. Simunana jo jotkut vanhat miehet alkoivat pitää kekriä.
Niin olivat Kilpelän ukko ja Nivalan vaari Puolangalla varustaneet
eväslaukkuunsa lampaanlavan, voita ja rieskaa ja siitä peräkkäin astua
kyökytelleet tuttavaan taloon, jossa tiesivät olevan viinaa. Siellä
sitten talon äijän kanssa kolmisin oli syöty ja juotu, laulaen ja
turisten aloiteltu kekriä ja arveltu: "Aatto juhlaa korkeampi".
Syksyn kuluessa oli vielä pari pientä merkkipäivää: leikkuun ja
riihenpuinnin lopettaminen, jotka sattuivat, milloin millekin päivälle.
_Sirpinkampiaiset_ pidettiin, kun leikkuu oli loppunut. Työväki tuli
ja toi sirpit "emännälle kaulaan", ja silloin piti emännän hyvittää
leikkuumiehiä juustoleivällä, ryynipuurolla, rieskalla ja roppavoilla,
lihalla ja uutispotuilla. Annettiinpa viinaryypytkin. Niin säästyi
emännän kaula sirpeistä, jotka sen sijaan pantiin pirtinseinälle
naulaan "kuivamaan". -- Kun viimeinen viljakouraus oli leikattu,
sanottiin:
"Nälkä soille, vilja maille,
rikkaijen riihenparsille!"
_Riihenroikajaiset eli riusanroikaiset, parsiin- eli
vartankolkkajaiset eli vartankolkkaukset_ tapahtuivat viimeisenä
riihipäivänä. Silloinkin työväkeä ravittiin erikoisilla ruoilla.
Aamiaiseksi keitettiin ohrapuuro ja iltaseksi saatiin lihakeitto, ja
ruokaryypyiksi tarjosi isäntä viinaa, jopa aamulla riiheen mentäessä
antoi suunavausta. Yleinen ikivanha tapa oli jättää viimeisestä
riihestä yksi lyhde puimatta. Sitä sanottiin _alkulyhteeksi_ eli
_elättilyhteeksi_, ja heitettiin se parsille perisoppeen pystyyn.
Siellä se sai seisoa seuraavaan syksyyn, jolloin joutui muun viljan
joukkoon, ja oli niinkuin siemenenä uudelle sadolle sekä hyvän
vuodentulon saannille. Kuhmon Venähenvaaran ukko oli heittänyt
kokonaista kolme puimatonta lyhdettä "eloparalle", jota hän oli
palvellut.
Sitten oli vuoden varrella vielä muuan merkkipäivä, pelottava
_kinkeripäivä_ eli _messupäivä_. Kaksittainkin niitä vuodessa
pidettiin, syksyllä, Mikkelin tienoissa, _syysmessu_ ja kevättalvella
_talvimessu_. Syysmessussa luetettiin vain lapsia, mutta talvimessussa
kuulusteltiin kaikki kansa, nuoret ja vanhat.
Jo illalla tulivat kinkerienpitäjät, papit ja lukkari, kinkeritaloon
yöksi -- hevosella oli heidät noudettava -- ja pitivät talossa
rahvaalle iltarukouksen. Sillä messuväkeä oli talonpirttiin jo koko
joukko keräytynyt. Papeille tarjottiin parasta, mitä talo oli osannut
hankkia, ja kylän kirkonmies sai suuren kunnian suurustella pappien
pöydässä. Kinkeriväkeäkin ruokittiin varojen mukaan. Viinaakin
tarjottiin sekä papeille että rahvaalle, sillä viinaa piti messutalossa
olla. Jotkut papitkin sitä aivan halusta jonkun naapun nakkasivat,
puhumattakaan lukkareista, joista muutamat eivät oikein tienneet
määräänsäkään.
Messuväkeä kuulusteltiin sekä sisäluvussa että katkismuksen ulkoa
osaamisessa, ja lopuksi piti pappi kyselykuulustelut. Kovin olivat
muutamat seurakunnan jäsenet huolimattomia kristillisen lukemisen
harjoituksessa. Varsinkin jotkut vanhat ukonkarilaat olivat niin
itsepintaisia oppimaan, että papin täytyi heitä toisinaan kovistella,
jopa pöydän alle työntämällä. Niin hullusti oli käynyt Porkkalan
ukolle Puolangalla, jotta oli joutunut pöydän alle häpeämään. Oli
siellä äijä vain rauhassa istunut ison aikaa, kyököttänyt, jo
kysäissyt: "Joko ma nousen?... Joko ma nousen?" Mutta kun ei pappi
ollut kallistanut korvaansa, oli ukko arvellut: "noustappa taijan!" ja
noussut ja astellut ulos. Pöydän alle oli työnnetty kerran myöskin
Kylänmäen ukko, huono hyrynsalmelainen lukija. Mutta ei ollut hänkään
ottanut papin rankaisua oikein ojennuksekseen: oli vain askaroinut
ahtaassa asemassaan tulitikunpätkillä silmäluomensa ammolleen, ja
niin pöydän alta killistellen keinotellut koko kinkerirahvaan
nauramaan. Mutta Riitavaaran Eskoa ei pappi ollut uskaltanut ruveta
pöydän alle yrittämään. Äkäillyt oli kyllä kovasti ja uhkaillut, mutta
kun oli huomannut, kuinka Esko oli sivullaan isoa nyrkkiään
puristellut, oli pappi lausunut toivovansa ja uskovansa, että Esko ensi
kerraksi ahkeroitsee lukutaitonsa paremmaksi.
Lopuksi pappi tiedusteli, millaista elämää kyläkunnan ristirahvas
viettää. Silloin tuli kirkonmiehen vuoro astua esiin kylän "ilveitä"
selittelemään. Tavallisesti ei kirkonmiehellä ollut suuria
valittamisia: rahvas eli Herran pelvossa, niinkuin oli ennenkin
elänyt. Mutta kerran Puolangan Leipivaaralla oli muuan akka
ruvennut "juoruamaan" papille kylänsä synnillistä menoa: juovat
kuin siat, tappelevat kuin sudet, lyövät korttia kuin pakanat, elävät
kuin eläimet... "No, no, eikä kirkonmies tiedä mitään!" oli pappi
kauhistunut. Mutta Martin Paavo, kirkonmies, oli puolustautunut: "Oisko
sitä päälleen isäntä, jos menisi kaikkia kantelemaan".
Ennen vanhaan, kun kirkkoa ei ollut koko laajalla kulmakunnalla
lähempänä kuin Paltaniemellä, olivat Paltamon papit kierrelleet
suunnattoman kotiseurakuntansa sydänmailla messuja pitämässä.
Samalla olivat he toimittaneet muitakin kirkollisia tehtäviä
-- kuten monesti nytkin --, olivat siunanneet kuolleita maahan,
kastaneet lapsia, vihkineet aviopareja ja jakaneet ehtoollista.
Aika ankaroita olivat he toisinaan olleet huonoille lukijoille ja
huonosti eläville seurakuntalaisilleen, kaakinpuussakin olivat joskus
vitsoilla kylvetyttäneet. Muuankin vitsottava oli rukoillut: "Älä, hyvä
Herr'-Eerikki rukka!" "Herr'-Eerikki" kun oli ollut se pappi.