KOTITEOLLISUUTTA.

"Jota ei korjata,

sitä hävitetään".

Ahkerina häärittiin kotoisissa käsitöissä, pitkän talven pitkinä

puhteina oli päivisin niin hiljainen kainuulaispirtti muuttunut

ahertavaksi työtuvaksi. Hyvässä talossa saattoivat kaikki talon

tarve-esineet olla omista kourista puserrettuja. Siksi olikin

kaikilla niin kotoinen leimansa, ja ylpeänä saattoi talo esiintyä

vieraallekin: tämä näyttää kyllä yksinkertaiselta, mutta tämä on kaikki

omaa.

_Re'et ja ajokalut_ tehtiin kotona, _sukset_ niinikään, _työkalut_

ja kaikki talossa tarvittavat _astiat_ valmistettiin kotipirtissä.

Koivunkäyristä vuoleksittiin _lusikat_ ja _kapustat_, koivun- ja

kuusenpahkoista [Puunpahkaa sanotaan paikoin jumiksi. Kun pakkanen

räikää ja särkee puun, niin se jumettuu, tekee jumin] koverrettiin

ruokapöydän _puukupit_ sekä isot _maljat_. Kuusi- ja petäjäkimmeistä

närevanteille koottiin _saavit, kiulut, ämpärit, tynnyrit ja ammeet,

kirnut, maitopytyt ja pesupunkat_, katajasta, koivusta ja lepästä

tehtiin _leilit ja tuopit_. Petäjästä kiskotuista päreistä kudottiin

_koreja_, mutta tuohesta taivuteltiin ja punottiin monet _ropeet,

tuohiset, tupakkapöntöt, kalatuijut, piimäpusut, tuohitupet,

suolakopsat, vakkaset ja kontit_ sekä _virsut, pollot, topsut ja

tohvelit_.

Tehtiin tuohesta _köyttäkin_, vahvaa miltei iänkaiken kestävää

keveää nuoraa, joka nuottaköytenäkään ei miespolveen _mahinut_.

Rauduskoivuista kiskottiin pitkiä tuohinauhoja, kääräistiin vyyhdelle

ja sitten kotona ne puhdistettiin ja kierrettiin kerälle, etteivät

päässeet sykertymään. Tuohimestareilla oli usein isot kasat

tuohikeriä varastossa ladonloukossa. Ennenkuin niistä voi kiertää

köyttä, piti kerät kuumassa vedessä pehmittää. Isolla, seinään

kiinnitetyllä _kelalla_ kehräsi köysimestari pitkät kelantäyteiset

_tuohisäikeet_, joista sitten kaksin miehin _iskettiin_ kolminkertaista

köyttä. Köysimestari toimitti itse punomisen, ja apulainen hääri

edessä nakkaamassa kelaa ympäri säikeen sen mukaan kuin mestari

punoi, ensin kaksin, sitten kolminkertaiseksi. Rajaseuduilla, Kiannalla

ja Kuhmossa, vielä monesti nähdään tuohista nuottaköyttä ja

verkonpaulaa, ja Lentiiran Petäjävaaran 80-vuotias vaari, _Jussi

Kyllönen_ käpsyttelee "tuohimetsällä", tuo kannannaiset tuohivyyhdet

ladonloukkoonsa ja niistä sitten kelailee sitkeät mahimattomat

köytensä.

Samalla tavalla kuin tuohiköyttä kelattiin _juuriköyttäkin_.

Multamaista ja jäkälikkökankaista kiskottiin suuret kimput hienoja,

sormenpaksuisiakin petäjänjuuria -- paikoin kuusenjuuriakin.

Juuret halottiin hienommiksi ja keitettiin notkeiksi suurissa

muurikattiloissa, ja sitten niistä kelattiin säikeet ja iskettiin

valmiiksi köydeksi. Joskus toimitti köydenpunoja iskemisen

yksinäänkin, kiersi vain säikeen _iskupaalikalle_ ja sitä "nakaten"

iski köyden ensin kaksi-, sitten kolmisäikeiseksi. Juuriköyttä

käytetään paikoin vieläkin nuottaköytenä, mutta se ei ole niin

kestävää kuin tuohiköysi, mahii paljoa nopeammin. Ristijärven

Hiisijärvenkylän _Paavo Kemppainen_ on kelannut juuriköyttä monet sadat

sylet.

Nykyään käytetään nuottaköytenä paljon _siimaa_, lehmän ja hevosen

häntäjouhista, sianvilloista ja hevosen harjakarvoista kelattua

sitkeää nuoraa. Vinoristimäisellä puisella _koukulla_ kehrätään

_karvakuontalosta_ satoja syliä säiettä, joista sitten miesjoukolla

kelataan kolminkertaista siimansäiettä. Kolme henkilöä hoitelee kukin

säiekoukkuansa, neljäs kiertää seinäkelaa, ja niin lasketaan kolmen

koukun rihma samaksi tasaiseksi säikeeksi. Tämä kolminkertainen

punontainen isketään taas iskupaalikalla, samalla tavalla kuin

juuriköysikin, uudelleen kolminkertaiseksi, yhdeksänsäikeiseksi

siimaksi. Tällaista vahvaa, sormenpaksuista siimaa käytetään

nuottaköytenä, mutta käsiverkkojen ainaksi kelpaa hienompikin, vain

kolminkertainen nuora. Karvoista punottu siima on miltei vielä

kestävämpää kuin tuohiköysi. Se ei vety, ei veny eikä vanu, ei märkäne

eikä lopu muuten kuin kulumalla. On vielä jossakussa talossa aina

ukkovaarin aikaista siimaa käytännössä. Monet vanhat ukot vieläkin

vääntävät karvaköyttä. Kypärävaaran vanha Matti on sen taitava punoja,

ja äsken mainittu Hiisijärven äijä on sadoin sylin kelannut siimaa

ympäri Ristijärven kyliä. Viisikolmattasylisen karvaköyden saa ahkera

punoja viikossa väännetyksi.

Vanhoilta opitulla tavalla toimitettiin kotona nahkainkin muokkaus,

sekä kenkänahkain _pajuaminen_ että turkkinahkain _paittoaminen_.

Karva ajettiin nahasta vedessä liottamalla, laskettiin karvainen vuota

vain virtavaan jokeen taikka järven matalaan rantaveteen pariksi

kesäiseksi viikoksi, työnnettiin sitten _puulapukalla_ karva pois, ja

nahka pantiin tuoreeltaan _parkkiammeeseen_. Parkkeina käytettiin

sekä _pajun että kuusen, koivun ja haavankin_ kuoria. Parhaimpia ja

enimmin käytettyjä olivat pajunparkit -- siksi puhuttiinkin nahkojen

"pajuamisesta" -- ja kun pantiin vielä sekaan kuusenkuoria, tuli

nahka hyvin kuohkeata. Mutta koivunparkit, joita kiantalainen käytti

paljon, tekivät nahan punaiseksi, kovanluontoiseksi ja hauraaksi.

Vasikannahkoja parkittiin paikoin _sianmarjanvarvuilla_. Kuusin,

seitsemin viikoin saatiin nahkoja haudella suuressa parkkiammeessa

ja aina tuon tuostakin hämmennellä, väliin taas kaapia koloraudalla

taikka viikatteenhamaralla niistä lihaa pois. Sitten kun nahat olivat

kylliksi "kypsyneet", huuhdottiin ne vedessä, kuivattiin orsilla, ja

sen jälkeen hieroskeltiin ja pehmiteltiin _nahkain lykkyylaudoissa_,

kaksin miehin kangissa kihnuteltiin. Silloin olivat nahat valmiita

käytettäviksi. Miltei joka talossa oli aina joku taitava pikilangan

pistäjä, joka puhdetöinään kotipajuisesta nahasta kuraisi kokoon

pitkävartisia pieksuja koko talonväen tarpeiksi.

Lammasnahkojen paittoaminen oli teurastusajan jälkeisiä syystalven

puhdetöitä. Paittoaminen toimitettiin _suuruksella_. Valmistettiin

_ohrainen_ velli, johon sekoitettiin jauhettuja _virnoja_, "semmoisia

vesiheinän siemeniä", survottuja _pottuja_ sekä hiukan suolaakin, ja

hapatettiin se oikein äkeäksi niinkuin leipäjuuri. Sitä siveltiin

nahkojen lihapuolelle, kääräistiin nahat kokoon ja pantiin

penkinnurkalle kasaan. Kolme, neljä yötä kun siinä hautuivat, ja vielä

pari kertaa välillä uudistettiin vellisively, niin alkoi jo luottaa.

Nahat levitettiin eteispirtin orsille kuivamaan.

Kuivuneita nahkoja pehmitettiin sekä käsin hieroen että seinään

kiinnitetyssä _hankaraudassa_ edestakaisin vedellen. Koloraudalla

kaavittiin lihapuolta, taikka hangattiin _nahanmuokkausraudalla_, jonka

oksahankuraan oli asetettu viikatteenterän kappale. Lopuksi valkaistiin

nahat liidulla.

Useasti annettiin turkkinahkojen muokkaaminen ja hierely

karjalanmiesten, _turkkivenäläisten_, tehtäväksi. He kulkivat talosta

taloon ja päiväkausin hierelivät turkki- ja veltinahkoja, kaapivat

niitä, raudassa venyttelivät ja liitusivat sekä lopuksi leikkelivät ja

ompelivat niistä talonväelle turkkeja. Siltään vain, vaatepäällyksettä

niitä käytettiin. Kuulu Latvajärven laulaja, _Miihkali Arhippainen_,

oli Kiannalla ollut joka syksyinen _nahkojen piiskaaja_ sekä

turkkimestari. Hyvää työtä oli ahkera laatuisa laulajaukko tehnyt,

kymmenen kopekkaa oli saanut nahalta, ja viisi, kuusi nahkaa oli

päivässä pehmittänyt. -- Nahkaveltejä ompelivat emännät itse.

_Hamppu_ antoi naisväelle tavattoman talvityön. Parituhattakin

_roivajasta_ kun tuli taloon, niin oli siinä työmaa edessä.

Syyskesällä hamput _nyhdettiin_ pellosta ja _riivittiin_ tynnyrin

laidassa sekä _liotettiin_ lammikossa viisi, kuusikin viikkoa, sitten

aidan selällä kuivattiin. Mutta jos tahdottiin kestävämpiä _liinoja_,

jätettiin roivaat toiseen vuoteen ja vielä kevätahavassa niitä

puretettiin.

Kekriltä alkoi naisten vuoro. Roivaita ahdettiin saunan orret täyteen,

satakin roivasta kerralla, sitten tuli kiukaaseen, että ahdos kuivui.

Illalla seitsemän, kahdeksan seuduissa, kun muut panivat nukkumaan,

kävivät naiset loukkusaunaan. Kiukaan päällä palaa lekotti päretuli,

ja sen valossa naiset nokisina saunatonttuina häärivät roivaiden

kimpussa. Toiset isoilla loukuilla ruskuttelivat luita rikki, toiset

pienemmillä, nelikielisillä _vetoloukuilla_ eli _hamppulihdoilla_

raastoivat luita irtaalleen. Muutamat vielä puisella _vitiinveitsellä_

hakkasivat ja puistelivat, että _päistäret_ lentelivät. Roivajas aina

kerrallaan käsiteltiin ja saatiin siitä puhdistettuna _sormajas_, joita

parikymmentä kimputtiin _vihkoon_. Niin kauan viivyttiin saunassa,

kunnes kaikki oli loukutettu ja lihdattu, useasti aina aamupuoleen,

kahteen, kolmeen asti. Mutta jo taas päivän saapuessa pistettiin

saunaan uusi panos, ja illan joutuessa oli sama yötyö edessä. Ja

sitä riitti siksi, kunnes kaikki roivaat oli saunoitettu. Ei ollut

naisväellä koko aikana paljon yön lepoa eikä päivänkään rauhaa. Sillä

päivällä piti huolehtia karjanhoidosta ja saunanlämmityksestä.

Sitten kun hamput saatiin saunasta pois, alkoi niiden kanssa uusi

työ: ne piti _häklätä_, ne piti _harjata_ ja sitten _kehrätä_.

Pitkin talvea käärittiin _kuontaloita_ ja kehrättiin, hyrrättiin

monella rukilla. Sitten langat keitettiin _porossa_, huuhdottiin

vedessä ja kuivattiin tangoilla ulkona, ja kankaiksi ne piti olla

_kudottuina_ ennenkuin kesäiset kiireet joutuivat. Jo olikin talossa

hoppua: emännät kutoa helskyttivät, tyttäret ja palvelijatkin

paukuttivat, milloin vain ehtivät. Mutta joskus häädyttiin kylässäkin

kehräyttämään, ja ruiskappa maksettiin kehrääjämuorille lankanaulasta.

_Rohtimista eli tappuroista_, joita saatiin häklätessä, kehrättiin

nelivartisen _hurstin kuteita_, mutta _sydämistä_ pantiin siihen

_loimet_. "Rouvimpaan", kaksivartiseen _piikkoon_ pantiin loimet

harjaustappuroista ja kuteet rohtimista, ja tehtiin siitä _lakanoita,

hantuukeja ja paidanalasia_ sekä karkeammasta piikosta _säkkejä_.

Hurstista ommeltiin _paitoja, paidanylisiä ja alushousuja_, joita

sinisiksi painettuina pidettiin kesällä vain siltään.

Valmiiksi muokattuja _pellavia_ kuljettivat karjalaiset laukkumiehet

Venäjältä. Niitä ostettiin kymmenestä kopekasta naula, ja niistä

naiset kehräsivät lankaa villakuteisiin pyhähameisiinsa sekä miesten

kesävaatteisiin.

Paljon oli naisväellä myös työtä, ennenkuin lampaiden villoista

oli _sarat_ kudottu. Siinä saatiin kartata, kehrätä ja kutoa monet

pitkät rupeamat. Parhaita villoja käytettiin sarkaan, mustia ja

valkoisia kartuttiin sekaluutta, että saatiin harmaata saranväriä.

Vahvaksi kudottiin sarka, mutta vielä vahvemmaksi tehtiin se

_tamppaamalla_. Itse vain kotona sarka tampattiin: kasteltiin ensin

kuumassa saippuavedessä, sitten _vyyhdettiin_ ja kaksin naisin sitä

penkillä vastakkain istuen potkittiin, ja kun oli kylliksi potkittu

ja vanutettu, käärittiin sarka pakalle ja leveän pöydän kannella

kaulailtiin sitä lattialla, lapsijoukko vielä pantiin pöydälle

painoksi ja neljin hengin kärräiltiin pöytää edestakaisin. Näin saatiin

sarka niin tukevaksi, jotta siitä karaistut housut seisoivat lattialla

kyllä tyhjiltäänkin. Pari kolme talvea kestivät ne paikkaamatta

kulutella ja paikkaamalla vaikka miehen iän.

Vanhoin kotoisin keinoin eukot värjäsivät lankansa ja vaatteensa.

_Mustaa_ väriä saatiin lepän kuorista, vain tuoreita kuoria keitettiin

vesikattilassa, ja siihen pantiin langat, kun ne oli ensin kasteltu

_kuparivedessä_. Samalla tavalla myös käsi- ja nuottaverkkoja

_roukattiin_, mutta silloin lisättiin leppäveteen kuusenkäpyjä,

kuusenparkkia ja pihkaa, jopa vanhan tervasangon palasia. Muutamat

painuivat lankoja _puromustalla_, purojen pohjasta kaivetulla

"ruosteella". _Ruskeaa_ saatiin kun lankoja vuorotellen kasteltiin

lämpöisessä liesituhkalipeässä ja kuparivedessä. Keltaisenruskeaa,

_rankuuria_ värjättiin _kiventiiroilla_ ja lepänkuorilla, mutta

kiventiiroilla yksinään tuli _keltaista_. Painettiin keltaista myöskin

"mettävärillä": kerättiin kankailta _kellanpaineita_, ketunliekoja,

keitettiin niitä ja pantiin lisäksi tuoreita koivunlehtiä, sitten

vielä kastettiin langat lipeässä. Mutta kaunista _sinenpainetta_

valmistivat eukot, niin että laskivat vettänsä astiaan ja hapattivat

sitä viikkokaudet uunilla lämpöisessä peiton alla ja panivat sekaan

_sinikiven_, sinialunan, nokareita sekä hiukan suolaa. Siinä kasteltiin

langat ja saatiin tavattoman kestävää siniväriä. _Punaista_ ei osattu

omilla neuvoilla painaa, vaan täytyi se toimittaa Oulussa, _punertavaa_

kyllä paikoin painettiin variksenmarjoilla?

Itse valmistettiin "valkoisenpainettakin", _suopaa_ tehtiin koivun ja

lepäntuhkista oikein äkäinen lipeä, niin että se leikkasi luutkin,

ja siinä keitettiin aitanloukkoon keräytyneistä luista, suolista,

höystöistä ja muista "rasvarosseloista" pehmeä ruskea pesuaine, jota

talossa tarvittiin sekä pyykinpesussa että saunankäynnissä ja monessa

muussakin pesuhommassa.

Liimaa, _liisteriä_, jolla langat _liisteröitiin_ kovemmiksi,

keitettiin niistä lammasnahkojen tilkkasista, joita jäi turkkien ja

vällyjen ompelijalta.

_Viinankeittokin_ oli muuatta laatua kotiteollisuutta. Joka talossa

valmistettiin viinaa. Halmerukiista lähtikin oikein hyvä ja väkevä

neste, ja vielä makeampi tuli, jos rukiit olivat hiukan hallanpanemia,

_halliaisia_. Jotkut laskivat viinaa ohristakin, ja niistä irtausikin

niin tulinen aine, ettei pakkanenkaan pystynyt sitä kylmäämään,

vaikka ruisviinan kylmäsi.

Viinankeitossakin oli paljon puuhaa. Valmistettiin sakea velli,

_viinapanos_, imeltymään isoon _panosammeeseen_, ja siihen lisättiin

sitten kuumaa vettä ja "tööteillä" hämmennettiin, lopuksi pantiin varia

vettä, jotta _imellys_ kypsyi. Imellystä hapatettiin sitten kolme

vuorokautta, ja niin oli _mäski_ valmista keitettäväksi.

Vanhaan aikaan keittää kuhistettiin viinaa vain tavallisella

_rautamuurilla_, johon oli tekaistu puusta kansi ja vaskesta torvet.

Mutta sitten piti laittaa kupariset viinakattilat, eikä saanut olla

keittohommissa muulloin kuin vain syksyin ja keväin. Syrjäkylissä kyllä

edelleenkin vain poruutettiin padalla.

Keittokota oli tavallisesti viinapolttimona, ja emäntäväki hääri

keittohommissa. Kun mäski oli pantu kattilaan, _iskostettiin_ sekä

hattu että _piiput_ visusti kiinni taikinalla, iskoksella. Hiljaista

tulta poltettiin alla, niin että _huurukin_ hiljalleen nousi piippuihin

ja _piipputynnyrin_ lävitse kuljettuaan valui astioihin. Ensi keitossa

työnsi viinakattila katkeran _sikunan_, mutta se pantiin uudestaan

pannuun ja keitettiin toinen kerta, _kerrostettiin_. Kerrostusta

keitettäessä tuli alussa, ennenkuin piiput lämpenivät, joku kortteli

savuviinaa, pahanmakuista ja väkevää, höyrynsekaista nestettä, josta

emännät laittoivat tehoisaa lääkettä, _kansvärkkiviinaa_. Mutta kohta

alkoi tiristä _kirkasta_ viinaa, ja sitä valuikin monin kannuin.

Tynnyrin panoksesta juoksi 15 kannua, joskus 19:kin. Lopuksi laski

kattila huonoa pahanmakuista _jälkiperää_. Jotkut siivilöivät piipuista

tippuvan viinan kuminavaatteen lävitse ja saivat väkevää ja makeaa

_kuminaviinaa_.

Pari-, kolmekymmentä kannua keitettiin viinaa hyvässä talossa. Suurissa

viiden kannun _viinapotelleissa_ säilytettiin sitä aitan jyvähinkalossa

kesänkin varoiksi. Mutta mitä ei itse jaksettu ryypiskellä, se myötiin

niille, joilla ei ollut keittolupaa. Vietiinpä viinaa aina Ouluunkin

ja saatiin kymmenen kopekkaa korttelista.

Kotiteollisuutta oli entisaikainen, 50-60 vuotta takaperin harjoitettu,

_potaskan_ polttaminenkin. Suuria kääpäisiä korpikoivuja ja

koivupökkelöitä poltettiin metsässä tuhaksi, tuhka tuotiin kotiin ja

uutettiin isoissa ammeissa, _rapuleissa_ lipeäksi. Lipeä keitettiin

kuiviin ja saatiin ruskeaa potaskaa, joka ulkona _potaskauuneissa_

paistettiin valkeaksi. Potaska vietiin sitten Ouluun "Iisakki

Welmannille" ja saatiin rupla leiviskästä.

Raudan takomisessa olivat kainuulaiset yhtä taitavia kuin muidenkin

seutujen miehet. Seppiä oli joka kylässä ja paja useassa talossa. On

vieläkin siellä täällä joku taitava pyssyseppäkin, kuten Hyrynsalmen

Luvankylässä ja Ristijärven Uvalla. Entisaikaan lienee ollut vielä

mahdikkaampia rautioita, silloinkuin suurissa korpimaissa oli järvien

ja soiden mudasta lietsottu rautaa. "Hyttejä" tiedetään olleen useissa

paikoissa, "Hyttikankailla", "Hyttipuroissa", ja niissä vieläkin näkyy

jälkiä entisestä raudanvalmistuksesta.