"Siellä vainen tervapurret
puhkoo vettä vellovaa."
Kaikki ovat kyllä kuulleet puhuttavan Kainuun tervanpoltosta ja
Kainuun tervaukoista, jotka korpimaissaan kesäkaudet tervahaudoilla
rujusivat ja taas pitkillä tervavene-suikeloillaan laskettelivat mustia
korvenmujujaan tuhansin tynnyrein maankuuluun Oulun tervahoviin.
Saivat silloin tervaukkojen kourissa Kainuun aarniometsät kohtalonsa:
mikä huhtaa raadettaessa hylättiin, se tervaa tarvittaessa
tärvättiin. Huhtametsät uhrattiin tulena taivaalle, rukiinjumalalle,
tervasmänniköt kyvennettiin maanuumenissa heliseviksi hiiliksi ja
ruskeaksi sitkeäksi nesteeksi. Oli silloin erämaissa sauhuja: kun
kaskiraateitten satamääräiset roviot lakkasivat ahoilla roihuamasta,
alkoi korpien helmoista kohota miltei vielä lukuisammat tervahautojen
mustat pihkatuoksuiset haikupilvet.
Ennen yhteismetsien aikakaudella saatiin mielin määrin tervaakin
polttaa, mistä vain haluttiin ja miten paljon mieli teki. Mutta sitten,
kun metsät lohottiin ruunulle ja kylille, saatiin ruununmetsistä ottaa
tervaspuita vain nimismiehen luvalla: lautamies tuli apulaisineen ja
löi merkkinsä luvattuun metsään.
Lihavilla ahomailla ja kallioroveikoilla kasvoivat parhaat
tervasmänniköt, semmoiset oksaiset jampurat, ryhelöiset männyn kärväät.
Hyviä olivat myös kumisevien kankaiden komeat silvettopetäjät, mutta
lamujen kangasmaiden ja lehtometsien männyt olivat huonoja pihkaa
pursuttamaan, samoin suopetäjät olivat laihoja, helposti sinistyviä.
Paljon oli työtä, ennenkuin metsien nesteet saatiin tervaksi, ja
suunnattomat määrät täytyi kaataa metsää, ennenkuin tervaa lähti
rahaksi asti.
Kevätkesällä, kun puu oli nilollaan, siinä kahta puolta juhannusta,
toimitettiin _tervaksien kolominen_. Niin korkealta kuin maasta
yletyttiin, kiskaistiin kuori käyrällä _koloraudalla_ pois aina tyveen
asti, pohjoispuolelle vain heitettiin pari-, kolmituumainen, kuorimaton
_selkä_ puuta pitämään elossa. Jos itsellä ei ollut tarpeeksi miestä
tervasmetsään, otettiin vierasta väkeä. Vanhat huonemiehet, ikä-äijät
tavallisesti työskentelivät kolomiehinä, ja jos oikein ahkerasti
kiskaltelivat, kuuraisivat he sata, parikin sataa silvettorunkoa
päivässä. Saikin siinä paljastaa puun jos toisenkin, sillä tuhansittain
kuorittiin petäjiä, kokonaiset kankaat, ahot ja kalliot vetäistiin
valkeiksi suviaurinkoa paistattamaan.
Kaksi, kolme, joskus neljäkin kesää saivat petäjät juuri- eli
_tyvikoloksella_ paistatella päivää ja kihotella pihkaa sisuksistaan.
Sitten toimitettiin _jatkaminen_. Noin metriä korkealta _renkulta_
kurotellen kuorittiin taas puuta sen minkä kädet ylettyivät. Jatkettiin
joko _elätille_, niin ettei selkää kuorittu, taikka kiskaistiin
selkäkin puhtaaksi. _Jatkoksella_ saivat _kolopuut_ seistä kesän,
parikin kesää.
Syksyllä marraskuussa, kun talven ensi kelit ennättivät, mentiin
kolopuita haudalle kokoamaan. Toiset miehet hakkasivat puuta maahan,
toiset vedättivät. Puut _juurittiin_, hakattiin poikki aivan
maan rajasta, sillä tyvi oli kaikkein tervaisinta, ja latvapäästä
katkaistiin kolotun jatkoksi vielä kolmisen korttelia kuorimatonta
runkoa, niin että tervaspuun pituudeksi tuli noin pari syltä.
Tervaksien latvat karsittiin polttorangoiksi, mutta vanhaan aikaan
heitettiin ne siltään metsään. Haudan ympärille _kierrokselle_, kolmeen
suureen _lateeseen_ ajettiin kolopuut. Suurissa haudoissa täyttivät
puut koko haudan ympärystän.
Viikkoja kesti _kolonhakkuu_ ja _vedätys_. Jo aikaisin aamupimeissä
lähtivät hevosmiehet toimeensa ja kirvesmiehetkin heti, kun päivä
rupesi antamaan näköä. Mutta jos tervahauta oli kovin etäällä, oltiin
_tervassaunalla_ viikkomoissa, isosta talosta useasti toistakymmentä
miestä. Kuutamoaikoina häärittiin siellä työssä milt'ei yöt päivät,
ei jouduttu paljon nukkumaankaan. Tehtiin työtä saunallakin. Aamulla
puhdetöiksi kiskoivat kirvesmiehet päreitä, hevoskuormittain karttui
niitä kotiin vietäviksi. Jotkut iskivät kokoon tervatynnyreitäkin.
Tammikuussa kovilla tammipakkasilla toimitettiin kolopuiden
_särkeminen_. Kuta kovempi pakkanen oli, sitä helpommin helähtelivät
tervakset halki. Kaksin miehin häärittiin samalla _rantteella_, jotta
pahan puun sattuessa vieressä työskentelevä mies auttoi kirveellään
kierojen suonien katkomisessa, taikka käytettiin halottaessa kahta
kirvestä. Hienoiksi piti tervaspuut särkeä, _säröspino_ aina jätettiin
jälkipuolelle ja uutta otettiin kolokasasta. Sylen särki kova ja
ahkera mies päivässä, ja viikkomäärin taas kesti särkemistyökin.
Paljon olikin särjettävää puuta, kymmeniä syliä entisaikaan laskettiin
samaan hautaan. Niin oli Sotkamon Kurikkaperällä, Laatikkalan ja
Saijanlahden taloilla ollut yhteinen tervahauta, johon oli ladottu
kolopuita toistasataa syltä. Kaikki Ronnun ja Pihlajakankaan petäjät
oli hautaa varten paljastettu.
Jo syksyllä laitettiin tervan polttosija valmiiksi, ellei ennestään
ollut saatavilla vanhaa paikkaa. Viettävään mäenrinteeseen, veden
äärelle, kaivettiin suppilomainen kuoppa, jonka sisus luotiin ympärille
korkeaksi kumpurarenkaaksi. Hautasuppilon pohjasta, _silmästä_,
johdettiin pitkä puutorvi, _kynä_ eli _piippu_, sivulle hiukan
alemmaksi kaivettuun kuopanteeseen, _halsiin_. Tervaksista salvettiin
silmään, kynäaukon ympärille, pieni neliskulmainen _kehto_, ja sen
peitoksi vitsastettiin tiheä säleikkö, joka esti rikkoja karisemasta
silmää tukkeamaan. Sitten silmän ympärys ja koko haudan pohja
palttoja myöten peitettiin ja silattiin savella.
Keväällä, kun kirsi oli maasta sulanut ja touot tehty, jouduttiin
taas tervatöihin, tervaksia hautaan latomaan. Haudan pohja katettiin
ylt'ympäriinsä _tuohilla_ taikka _koskuksilla_ silmästä alkaen
suomustaen palttoon asti. Levyille ladottiin _särökset_ ripo rinnan
ja toinen toisensa päälle. Naiset ja lapset olivat kantamassa, miehet
latomassa. Latominen aloitettiin silmästä käsin, ja huolehdittiin,
että kaikki puut tulivat säteen suunnassa silmää kohti. Sitä varten
olikin keskelle pystytetty pitkä hieno petäjäriuku, sydäntikku,
jota ladottaessa pidettiin silmällä. Särökset asetettiin, niin että
paksummat päät tulivat uloskäsin, joten palton puoli kohosi silmää
sukkelammin, ja luisu tuli jyrkemmäksi, sillä "kuta syvemmäksi menisi
silmä, sitä parempi". Tavallisessa haudassa oli silmä niin syvä,
jotta kun mies seisoi pohjalla, oli hänen päänsä reunain tasalla.
Lopulta silmä nostettiin tasaiseksi kumpuraksi, ja koko _haudanlaki_
peitettiin vahvasti _sammalilla_. Keskuksiakin pantiin sammalille, ja
kumpuran laelle varattiin iso koko multaa painoksi ja hätävaraksi.
_Rinta_ peitettiin _turpeilla_, mutta rinnan alaosa maankengän rajassa
jätettiin alussa avoimeksi, noin korttelia korkeaksi _sytytyspaltoksi_.
Haudan laelle päästiin porraspuita, paria vierekkäistä riukua myöten.
Niin oli hauta valmis poltettavaksi. Odotettiin vain ihka tyyntä
iltaa, sillä tuulella ei uskallettu sytytystoimeen ryhtyä: olisi pian
ryöhäyttänyt koko haudan pilalle. Harvat rohkenivat omin päinsä
ruveta hautaa sytyttämään ja polttamaan, vaan kutsuivat opastajakseen
kokeneen tervanpolttajan, _hautamestarin_ eli _hautalongin_.
Semmoisia vanhoja tottuneita "tervankokkia" oli joka perukalla, ja he
olivat kuin mestareita ainakin, myötäänsä kuljetettiin heitä haudalta
haudalle. Paperirupla päivältä sekä talon ruoka oli mestarin palkkana
ja hyvä ryyppy tuon tuostakin. _Hauta-Junkka_ oli Näljängän parhaita
hautamestareita, _Erkki ja Kalle Heikkinen_ ristijärveläisiä sekä
sotkamolaisia _Suovaaran ukko, Lassi Hiltunen_ ja _Härkös-Paavo_.
Silloin ei ollut hätää, kun itse mestari oli ohjissa, varsinkaan
jos hän oli oikeita vanhankansan tervankokkeja. Itsetietoisena hän
käski ja määräili sytyttäjäjoukkoa. Sytytyspalttoon, ympäri haudan
pystytettiin pieniä tervaksien _silpoja_, jotka helposti ottivat tulen.
Tuohella ei saanut tervahautaa sytyttää, mestari itse nouti metsästä
_tervaskannosta_ kolme lastua, ja itse iski tuluksilla niihin valkean,
ei kelvannut muu tuli, vaikka se olisikin vieressä valmiina palanut.
Ja itse pisti mestari ensimmäisen tulen haudan kupeeseen, sitten vasta
muut saivat ryhtyä tulittelemaan. Kiire olikin, sillä koko hauta piti
saada ympäriinsä yht'aikaa palamaan. Koko talonväki olikin haudalla
hommassa, vieläpä apulaisia naapureistakin.
Sitä mukaa kuin tuli rupesi tervaspuihin tarttumaan, lyötiin turvetta
ja multaa sytytyspalttoon ja tukittiin tuli pimettoon, jossa sai
itsekseen pihistä ja korvennella. Mutta piti kuitenkin heittää
ilmareikiä, joista tuli sai henkeään vetäistä sekä ylemmäksi toisia,
joista se saattoi huokua ulos. Paksun höyryisen savun hauta alussa
työnsi; ellei olisi jätetty huokumisaukkoja, olisi savu helposti
saattanut pomauttaa turpeet ja sammalet ilmaan. Kävikin toisinaan, kuka
lienee saanut pilata puuhat, niin että tuli rietausi ja kerrassaan
huokaisi peitteet pois ja säväytteli leiskuvia liekkejä kuusten
latvojen tasalle. Silloin tuli miehille kiire lyömään peitoksi turvetta
ja multaa, joita aina piti olla vieressä varalla. Vanhoille mestareille
ei kyllä tapahtunut tämmöistä kommellusta. Sillä he jo etukäteen, heti
kun tuli oli sytytetty, tehostivat haudan silmänteitä ja pilauksia
vastaan. Toiset kiersivät tulella haudan kolme kertaa, toiset viikate
ja kirves kainalossa astuivat ympäritse, toiset lennättivät kirveen
kahdesti yli haudan, niin että heitot sattuivat ristiin. Eivätkä
mestarit antaneet tervaa tervaksi haukkua, vaan piti sanoa _viljaksi_.
Näin kun meneteltiin, niin kävi kaikki hyvin, ja hauta alkoi tasaisesti
palaa pihistä. Jos mistä liiaksi rupesi korventamaan, ja tuli yritteli
pinnalle äikäistä, siihen hautamestari käski heittää multaa, taikka
pahoin uhatessa hypähti sitä itse tukahduttamaan ja sähähti:
"Tukkiu turkkiisi,
kätkey kypeniisi!"
Sitten kun hauta oli kunnollisesti syttynyt ja alkanut tasaisesti
palaa, jäi vain mestari parin apulaisen kanssa sitä hoitelemaan, toinen
niistä _halsimiehenä_, toinen _mullanluojana_. Tasaisesti piti haudan
palaa, yhtä nopeasti joka puolelta, sydäntikusta aina otettiin
merkkiä tulen kulun ohjaamiseen. Tuulenpuoliselle rintuukselle
lisättiin aina multapeittoa ja alta tuulen avattiin, että sekin puoli
pysyi samassa menossa.
Muutaman päivän kuluttua saatiin jo vartoa tervantuloa. Ensin kyllä
valui ruskeata _tervankusta_ eli _hässinkivettä_ edelläkävijänä, mutta
kohta sen perässä rupesi puskeutumaan puhdasta notkeata tervaa.
Ellei vain joku ilkiö ollut käynyt hautaa silmäntelemässä. Niinkuin
kyllä monesti tapahtui. Joku pahansuopa oli pannut kynän tukkeuksiin
taikka pistänyt vanhan virsikirjan haudansilmään. Silloin ei
tarvinnut tervaa odottaakaan, ellei hautamestarissa ollut avaajaa
ja pilauksen poistajaa; terva saattoi ruveta kuohumaan yli palteiden.
Silloin vanhat hautamestarit kiersivät taikapussillaan, jossa oli
hopearaha, käärmeenpää ja sisilisko, haudan, ja kiertäjällä oli vielä
viikate kainalossa. Viikatteen heittivät he yli haudan ja sitten
yksikantaisella pihlajaisella vitsalla piiskasivat tervakekoa ja
manasivat. Toiset panivat kynän suupuoleen eläväähopeaa, toiset
kulauttivat hautakumpuun maitoa, ja siitä kyllä kynä heti avausi, mutta
lehmä vuorostaan pilautui: arvaahan sen, kun pantiin maitoa tuleen.
Jotkut hautalongit hakkasivat petäjänkyljestä ylöskäsin keikistyneen
oksantyngän, _hongankyrvän_, jolla sohikoivat kynää, ja lähtipäs heti
terva tulemaan.
Mutta jos ei mitään poikentoimista ollut tapahtunut, ja terva oli
saanut tarpeeksi kypsyä ja kuumentua, valui se sievästi torvestaan,
ja _tervahanikalla_ eli _purtilolla_ laskettiin sitä tynnyriin. Kun
yksi tynnyri täyttyi, varattiin toinen sijaan, ja isosta haudasta
puskeutui tervaa toinenkin tynnyri. Oli ollut aikoinaan sellaisiakin
mujukattiloita, joista oli kihonnut 120-150 tynnyriä, jopa pari
sataakin ja vieläkin enemmän. Ronnunkankaan haudasta oli puristettu
kymmenen venelastia puhdasta tervaa, lukuunottamatta tervavettä, jota
toisinaan sateisina kesinä tuli miltei kolmanneksi osaksi. Kaksi
tynnyriä laskettiin tulevan aina yhdestä tervassylestä.
Valmiina piti haudalla olla jo kymmenlukuiset tervatynnyrit,
lujasti vannehdittuina ja turvotettuina. Jo kevättalvella oli
miehissä niitä tehty, kuivailtu kimpipuita pitkät ajat pirtin orsilla.
Palkkamiehilläkin monesti täytyi tynnyreitä teettää, kun ei itse
kaikkiin ennätetty, ja tavattoman sukkelia olivatkin jotkut niitä
veistelemään. Niin Keräs-Jussikin, Puolangan Auliolla, oli päivässä
tekaissut kaksitoista tynnyriä. Mutta Jussi olikin tehnyt niitä
ryyppypalkalla, oli saanut joka tynnyriltä, mikä valmistui, heti kaksi
hyvää viina-ryyppyä.
Hyvällä ilmalla, tyynellä säällä paloi hauta hyvästi, "niin meni kuin
paistikas", ja tervakin tuli paljon parempaa ja notkeampaa, kun
saatiin pitää hautaa ohuemmassa multapeitossa. Mutta tuulella täytyi
peittoa paksunnella, ja terva tuli heti jäykempää.
Viikkokauden, kauemminkin saatiin suurta hautaa kydetellä. Yötä päivää
piti valvoa, ettei vain tuli pääsisi ominpäisiin töihin. Tarkenikin
siinä, päivällä varsinkin, kun tuli kuumotti alla, ja päivä paahtoi
päällä. Tervasavussa saivat hoitajat hääriä, karkeaa katkua
tuontuostakin vetäistä henkeensä. Mutta se huuhtoikin kaikki taudit
pois rinnasta ja keuhkoista. Ei silloin tiedetty, jotta keuhkotautia
on olemassakaan, eikä tarvinnut juosta ostelemassa tohtoreilta
lääkelappuja.
Sitten kun tervantulo tyrehtyi, _tukehdutettiin_ tuli, peitettiin
koko hauta mullalla ja poljettiin tiukkaan, jotta palo sammui. Siitä
saatiin haudan sydämestä koko kasa _hiiliä eli sysiä_ jo polttaessa
oli niitä useat erät otettu haudan paltosta -- ja pantiin ne säilöön
katollisiin kopperoihin haudan luona. Tynnyreistä laskettiin erittynyt
vesi pois ja sija täytettiin tervalla ja tapit iskettiin lujasti
kiinni. Niin olivat tynnyrit matkavalmiita. Monesti niillä olikin aika
matka edessä, hauta saattoi olla salolla peninkulmain päässä, pahojen
taipaleiden takana, ennenkuin päästiin selville vesille, joilla saattoi
tervavene liikkua. Maata myöten kuljetettiin tervatynnyrit
_palkkuussa_, pantiin tynnyri jyränä pyöriä kopsottelemaan hevosen
jäljessä. Tynnyrin pohjiin iskettiin palikat, _palkuspuut_, joiden
keskessä oli ulospäinen oksantynkä napana, mikä sopi pyörimään aisojen
päässä olevassa reiässä. Sileillä mailla sonnustettiin kaksikin
tynnyriä peräkkäin, pantiin vain lisäkappaleet, _lyhyet-aisat_,
jatkoksi ja niiden väliin toinen tynnyri. Hyvin tehtyjä, vahvasti
vannehdittuja piti tynnyrien olla, kestääkseen pitkien matkojen kovia
koluutuksia. Useasti kyllä vanne pimpahti poikki, taikka lohkesi uurre,
mutta siitä ei auttanut huolia, täytyi korjata ja taas koettaa. Tervat
täytyi saada selville selille. Soisilla mailla kierivät tynnyrit yhtenä
mutapölkkynä, ja järvien ylitse soudettiin ne lauttana.
Niinpä sitten monipäiväisen ponnistuksen perästä, monen uupumuksen ja
hikoilun jälkeen saatiin tynnyrit kulkureitin varrelle. Ja se oli siinä
kesä- ja heinäkuun rajoilla.
Mutta tästä erämaan tuotteelle vasta taival alkoikin. Tynnyrit
aseteltiin pitkiin, kapeisiin tervaveneisiin. Kaksikymmentä, viisi-
ja seitsemänkinkolmatta tynnyriä laskettiin veneeseen pääksytysten
kolmeen riviin, kaksi vierekkäin pohjalle, yksi päälle niiden
jauraukseen. Vahvat varppeet vielä vitsastettiin ja tilkittiin laitojen
korokkeiksi, ettei vesi tuulella selkiä laskettaessa läikähtelisi
veneeseen. Varattiin vielä veneeseen räpeet ja hattulaudat, joita
tarvittiin kovissa koskissa varpelautojen lisäksi. Eväsvakat, kirveet,
vitsarakseja ja muita matkararpeita heitettiin vielä mukaan.
Ja niin antauduttiin "Oulua soutamaan". Kolme henkeä lähti tavallisesti
matkaan, yksi perässä huopaajana, kaksi kokkapuolessa soutajina.
Useasti oli toisena soutajana naishenkilö, ja kuhmolaiset monesti
tekivät Oulun matkansa vain kaksin miehin, jopa joskus vain nainen
soutamassa. Olikin Kuhmon etäisimmiltä kulmilta, Lammasjärven taikka
Lentiiran perukoilta, Toppilansalmen tervahoviin matkaa, samoin
Kiannan Juntusrannalta ja Vuokin syrjäisistä sopukoista, joista jo
yksin omalle kirkolle karttui viisin, kuusin peninkulmin. Pari,
kolme, neljäkin viikkoa tärvääntyi tervamatkalla. Oulujärvi teki
useasti pahimmat viivytykset: vastatuulen jos nosti, niin sai sitä
päiväkaupoin kiskoa. Nostipa se joskus semmoisen myräkän, ettei
ollut selälle päiväkausiin lähtemistä. Mutta kun sattui myötäiset
purjetuulet, silloin kelpasi meneskellä. Airot vedettiin sisään ja
neliskulma-purje nostettiin mastoon ja alettiin viilettää. Laulellen
laskettiin vesiä, että kokka kohisi.
Mutta koskissa vasta vauhti annettiin, kun oli semmoinen koski, jota
täysineen saatettiin laskea. Monet kymmenet kosket olikin matkalla,
toiset oikein äkäisiä ja pystyjä. Muutamat olivat niin vähävetisiä,
että täytyi rahtiveneillä viettää osan lastia alas, ja kovimmissa
paikoissa piti turvautua laskumiehen apuun. Niin varsinkin Oulujoen
kuuluissa koskissa. Siellä keräytyikin koskenniskalle väliin sadoittain
tervaveneitä odottamaan vuoroansa, joka suunnalta kun oli tulijaa:
Kuhmosta, Sotkamosta, Kiannalta, Hyrynsalmelta, Ristijärveltä,
Puolangalta, Paltamosta. Jotkut vanhat oulunkävijät uskalsivat
lasketella omin neuvoinsa.
Oulussa saatiin sitten tervat rahaksi, mutta monesti meni suurin osa
rahoista talvella otettujen tavarain maksuksi, vain vähäisen rippeitä
jäi kotiin vietäväksi. Halvassa hinnassa osasivat tervaporvarit pitää
korven kansan vaivannäöt, joskus maksoivat vain yhdeksän markkaa
tynnyristä.
Sitten alkoi ankara paluumatka: vastavirrat ja vastaiset äkeät kosket.
Vene oli tosin tyhjä, mutta oli siinäkin puskemista ja sauvomista.
Kovissa koskissa täytyi kahden miehen rantoja kulkien kiskoa
_jukoköydestä_, kun kolmas ohjasi _rompsista_ rannalta käsin taikka
sauvoi veneessä. Pyhäkosken ohitse piti veneet vedättää hevosella
maata myöten, samoin, ennen "hissin" rakentamista, Ämmän ohitse. Jopa
alas mentäessäkin saivat Kajaanin pikkukaupungin hevosmiehet ansiota
kärrätessään ylimaan ukkojen tervatynnyreitä Koivukosken niskasta
Oulujärven rantaan. Kiannan miehet ja muut sen suunnan tervaukot
säästyivät tästä, he kun kulkivat Kiehimäjokea.
Vihdoin viimeinkin oltiin kotirannassa monen kovan ponnistuksen
perästä, vene tyhjänä, ja melkeinpä kukkarokin tyhjänä. Suolasäkki
oli kaupungin tuomisina sekä tervaporvarin lahjoittama savipiippu ja
"musta-ankkuri" ja palanen Kokkolan pötkyä, naissoutajalla "rossi"
rinnassa ja karttuunihuivi päässä.
Ja niine hyvinesi sitten heti ala heilua raskaassa heinätyössä!
Kolmetkin kerrat kesässä jotkut soutivat Oulussa. Kävivät jo ennen
juhannusta viime kesän tervantähteitä kyytimässä, sitten heinäkuun
alkupuolessa tekivät tavallisen tervamatkansa, ja taas syksyllä
Perttulin jälkeen käväisivät saattamassa kolmannen tervalastin.
Polttivat nimittäin useasti toisenkin haudan, joskus kolmannenkin: kun
yhden saivat eräksi, niin toista rupesivat korventamaan.
Olikin vanhoille tervaukoille tuttuja Oulun tiet, monikymmenikertaan
edestakaisin vatvottuja. Niinpä Suovaaran ukko, 75-vuotias Partas-Juuso
Sotkamosta, on matkan tehnyt 90 kertaa, samoin Kypärän ukko
Hyrynsalmelta, ja Huotari-äijä Kuhmon perukoilta, Hämärästä, on tehnyt
tervamatkan yli sata kertaa. Huotarin ukko on ollutkin vanhankansan
tervaskantoja, vielä 80-vuotiaanakin souti kyllä sen minkä
nuoremmatkin.
Mutta Näljängän ja Puolangan Suolijärven tervaukot laskivat tuotteensa
Iin Haminaan. He lastasivat tervansa lautoille ja lasketelivat Korvuan-
ja Näljängänjokia myöten Iijokeen ja sitä alas merenrantaan, vaihtoivat
siellä sekä tervat että lautat rahaksi ja tulivat kahta kättä heittäen
takaisin.
Vähiin on jo Kainuun korpien tervavirta juossut. Jokunen pienoinen
hauta vain savuaa siellä, toinen täällä, ja jokunen tervavene vielä
silloin tällöin laskee myötävirtaa. Mutta nyt on kokka Kajaania kohti,
Ouluun asti nykyinen nuori kansa tuskin millään ilveellä lähtisi.
Eikä ole enää ukoilla metsiä mistä polttaisikaan tervaa.