"Tiijänhän mie tilkun maata,
syömätöntä, juomatonta,
miehen miekan käymätöntä."
_Halmeen_ viljelys on metsänkäynnin ja kalastuksen rinnalla jo
ikivanhoista ajoista ollut Kainuun tärkeimpiä elinkeinoja. "Sieltähän
se leipä ennen saatiin metästä, ja halmeruuki on tänne eläjät tuonut."
Joka talolla oli metsäraateensa, ja vielä 40-50 vuotta takaperin oli
aivan tavallista, että parhaana polttoaikana sankka kaskisavu kohosi
yht'aikaa kymmenien vaarojen rinteiltä, ja kietoi harmajaan haikuunsa
koko ympäristön.
Ennen, kun metsät "eivät olleet kenenkään", vaan olivat "kaiken
maailman yhteisiä", sai ken tahansa mennä kirves kourassa salolle ja
kysymättä keneltäkään lupaa, raataa _huuhdan_, minne vain mieli teki.
Syksyisillä metsästysretkillä kulkiessaan erämiehet useasti tapasivat
katsella kaskimaita ja kun löysivät sopivan vaaran, veistivät pilkkoja
puihin, ja sillä oli paikka merkitty omaksi. Eikä siihen tavallisesti
toinen ruvennut tunkeilemaan. Myös "omia aikojaan kun pyhäiltoina
tupakoitiin, tuumattiin miehissä, jotta minä aijon siihen, ja minä
siihen halmeen tehä".
Sekametsäiset ruohoiset vaarat ja lempisammalikko-ahot, joilla kasvoi
kuusta, koivua, leppää ja pihlajaa, olivat parhaita kaskimaita,
mäntyperäiset vaarat olivat huonompia ja laihempia. Useasti kaadettiin
kaskeksi koko vaara, aina suonrantoja myöten, ja "on ne ennen korvet ja
kaikki kaataneet huuhiksi suurtakin metsää, alempia petäjiköitä".
Ensi töiksi, syksyllä Mikkelin jälkeen, kaskimetsä kirveillä ja
_kassaroilla näröttiin_ eli _kassaroitiin_. Kaikki pienet puut ja vesat
rapsittiin poikki, ja isommat puut karsittiin tyveltään paljaiksi.
Sitten oli parempi hakata talvella, eivätkä pienet puunnoikkelot olisi
hangen alta yltäneetkään kirveen terään.
Sillä hangen aikana huhta käytiin _hakkaamassa_. Keväällä
_huuhtikuussa_, jo Maarialtakin, kun lumi oli niin hangittunut, että
kannatti suksimiestä, hiihdettiin salolle lyömään puuta maahan. Kaikki
puut järjestään keikautettiin vieri viereen _pitkinmäiseen_, latva
"vesietelään". Siinä asennossa ne paremmin kuivuivat, ja oli helpompi
sitten rovita, kun eivät olleet ristiin ja rastiin. Mutta kaikkein
isoimmat hongat, aarniopuut, ja haavat jätettiin seisomaan, ne vain
_pyällettiin_, hakattiin kolot tyven kahta puolta, että tuuli sai
toimittaa kaatotyön, taikka kolottiin ympäri puuta korttelia leveä
vanne, niin että puu kuivui ja kuoli maata laihduttamasta. Sillä
myöskin maan piti hautua, turtua ja kuolla, ennenkuin se saattoi
kasvaa hyvän viljan. Semmoisia kuivia tavattomia honkia jäikin usein
huhtaan _patvina, kuivettoina_ eli _keloina_ seisoa törröttämään,
jopa väliin niin paljon, jotta orava pääsi puittamalla huhdan ylitse
metsästä toiseen. [Nykyään saadaan näiden kuivettoskelojen juurista
"ylön hyvää tervaa".] Joskus jo vuosia edeltäkäsin isojen vaarojen
isot hongat pyällettiin ja heitettiin tuulen kaadettavaksi odottamaan
vastaista kaskenkaatajaa. Mutta kuuset, isotkin, lyötiin maahan,
sillä oksikkaina ne olivat hyviä palamaan ja paloa kiihdyttämään. Kun
hakkuuaikana oli vahva hanki, jäivät kannot koko korkeiksi, parin
kyynärän, jopa joskus miehen mittaisiksi. Semmoisina ne sitten kuin
mitkäkin nokitontut jäivät halmeen vartijoina seisomaan. Vain pienet
kannot hakattiin pois tieltä. Majavanhampaalla hioivat kaatomiehet
kirvestään, jottei teränjälki ottaisi vesaa enempää kuin majavankaan
hampaan jälki. Huhtaa hakatessaan liikkui kirvesmies puulta toiselle
lyhyillä suksikalhuillaan, kömpelöillä _potakoilla_.
Suuret huhdat pitivät hakkuumiehiä työssä aina kevätpuoleen, jotta
lumi jo alkoi sulaa pälviin. Semmoisekseen sitten heitettiin koko
maahan lyöty metsä. _Kuivaperäiset_ maat poltettiin samana kesänä
verikaskesta, samoin koivikoita ja _hyötömetsiä rieskattiin_, mutta
matalat _lamuperäiset_ maat, vanhat metsät ja kuusikot jäivät
_hauduntamaina_ vasta toisena kesänä poltettaviksi. Edellisiä
sanottiin _yksitulisiksi_, jälkimäisiä _kaksitulisiksi_ huhdiksi.
Juhannuksen edellä, kun touot oli tehty, kun oli tyyni hyvä ilma,
taikka kävi hiljainen tuulenhenki, huhta _poltettiin_; kovalla
tuulella olisi helposti saattanut heittää tulen metsään. Vaikka
vanhoilla oli kyllä siihen varansa: kiersivät huhdan kuikankynnellä,
kuikka kun on semmoinen vesilintu, niin se esti tulen lennähtämästä
metsään. _Iskutulella_, tuluksista ei huhtaa sytytetty, se ei ollut
niin voimakasta, vaan piti ottaa valkea _kitkantulella_, sillä se
oli vihaisempi tuli ja äkäisempi maata kärventämään. Otettiin pari
kuivaa tervaspalikkaa ja elävän puun kuivaksi paahdettua pakkulaa.
Tehtiin sitten toiseen tervaspalikkaan rako, korttelia pitkä, puolta
tuumaa leveä, rakoon pantiin pakkulaa ja toisen tervaspalikan päällä
hangattiin, kunnes savu alkoi tuuhahdella, ja viimein leimahti tuli.
Niin vanhat vaarit kouristaan vain hieraisivat valkean ja itse
ensimmäisen pehkon sytyttivät. Sitten eivät kyenneet pahansuovatkaan
pilaamaan. Tuohikäppyrään pistettiin tuli, se puupihtiin, ja sillä
sytyteltiin huhdan reunoihin aseteltuja lahoja sekä pehkoja. Tuulen
yläpuolelta ja ympäriinsä pistettiin paloksi, huhta syttyi kuin
tappurakuontalo, ja pian oli koko raivio yhtenä hirveänä roviona.
Ryskyen ja rymisten rynnisti tohiseva tuli ryteikköön, ja sankka savu
kohosi taivaille. Sukkelaan kirmaisi valtava palo yli murrokon
kärventäen viimeksi palamattoman keskustankin. Joskus sattui niin,
että suureen huhtaan hätäytyi itse kontio liekkien keskelle. Niin oli
käynyt Kiannan Kerälänkylän Koukovaaralla. Suureen patvihonkaan oli
ukkoparka kaahaissut, siellä kiukuissaan ja peloissaan kiljunut ja
karjunut, viimein kurahtanut maahan ja palanut.
Niin jätettiin huhta taas talveksi hangen alle, sitten seuraavana
kesänä siinä heinänteko-ajan edellä, se _rovittiin_. Palamattomat
rungot kasattiin palamattomiin paikkoihin ja sytytettiin tuleen,
rovioihin. Viimeksi vielä _tiereltiin_ eli _kekäleidenneltiin_,
kepakolla vieriteltiin palavia kekäleitä _pieltopaikkoihin_, kun oli
jäänyt semmoisia _välkkypaikkoja_, tulen käymättömiä _maankenkiä_.
Tuulella kävi ravitseminen paremmin, alapuolelta tuulen lähdettiin
kärventelemään, ettei tarvinnut niin paljon hääriä savun seassa.
Se oli nokista ja tulenpolttavaa työtä, pikimustina murjaaneina ja
metsäkyöpeleinä siellä nokipilvessä, savun ja tulen ääressä työmiehet
kanki kourassa heiluivat.
Mutta oli kevätkesäisessä huhdanraadannassa metsäelämää rakastavalla
ja korven ääntä ymmärtävällä salolaisella hauskuutensakin. Niinpä
vanha Kypärän ukko vieläkin oikein kaipaillen muistelee niitä aikoja:
Kyllä se oli ihanaa, kun oltiin sydänmaalla huhtaa polttamassa ja
rovihtemassa... kun linnut lauloivat, niin jotta helisi... kun
käetkin kukkuivat, niin jotta kävi yksi helinä. Kuuli niin monta
laulunlajia, jottei tiedäkään. Mutta käet kaikkein kauneimmin
kukkuivat, yön aikana ne kaikkialla oikein rujusivat. Ja kun
leivo [peipponen] tuli huhtimaalle laulamaan, niin siitä vasta oikein
ihastuttiin, se oli hyvä merkki, jotta leipää tulee. Ja tyyninä öinä
laskettiin lampiin verkkoja, ja käytiin ongella ja pyydettiin rysillä
ja saatiin kalaa. Ei jaksettu syödäkään, suolaan pantiin. Sai pyytää
lintua ja kalaa niinkuin mieli teki, ei ollut vahtia... kaikki oli
omassa hallussa. Oli teerensoidin parhaillaan, viriteltiin rihmoja
teerille ja saatiin niin paljon, niin paljon, jotta aivan lintua
keitettiin, keitettiin lintua ja kalaa. Majassa asuttiin, ja tuli
paloi majan edessä, siinä keitettiin linnut ja kalat ja muut syötävät,
ja juotiin tuohilipillä vettä hetteestä. Jo oli hauskaa, ei tiedetty
näitä aikoja... Se vain piti varata, ettei käki saanut pilata, siksi
nukuttiin aina leipäpalanen päänpohjissa, ja heti herättyä siitä
haukattiin. Sillä jos käki sai pilata raatajat, kasvoi huhta huonon
viljan, tähät tulivat mustapäitä.
Sitten seurasi viljanpano. Ennen heinäntekoa, jo _etsingon päivältä_
alettiin, ja _Jaakoksi_ piti joutua valmiiksi, silloin ehti vilja
hyvälle laiholle ennen talven tuloa. Maata ei ensinkään kynnetty
-- Jonkerin puolessa ja Sotkamossa jotkut ovat kyntäneetkin --,
kypenikköön vain kylvettiin vilja, sitten päälle _karhittiin_, niin
jotta multa nousi tuhan alta, ja jyvät peittyivät. Kannonjuuret
kaiveltiin kuusen koukkerosta tekaistulla _kuokalla_. _Karhi_ oli tehty
vain kuusen oksikkaista rungoista, kuusi, kahdeksankin metrin pituista
rungonpuolikasta vitsastettiin poikittaisten _ruotopuiden_ väliin,
sivuihin kiinnitettiin aisat ja peräpuoleen _häntäpuu_, josta voitiin
ohjata. Joustavat, toista kyynärää pitkät oksat sujuivat ja karhosivat
joka juurenkin loman. Ruista palomaahan aina pantiin -- pieniin
paloihin myös naurista, Sotkamossa mainitaan joskus kylvetyn ohraa
-- ja halme piti aina siementää _halmerukiilla_, sillä _peltoruis_
ei siinä menestynyt. Mutta hyvin harvaksi kylvettiin kaski, paljoa
harvemmaksi kotipeltoa, sillä voimakas tulimultainen maa työnsi
vahvasti kortta, ja juuri _pensoi_ leveäksi rykelmäksi. Se oli jo koko
iso aho, joka vain tynnyrillä siemennettiin. Niinpä esim. _Akanahon_
puolentoista tynnyrin halme Akanvaaran liepeellä, Puolangan
Väyrylässä, oli niin laaja, että karhitsija saattoi sen kiertää vain
kolme kertaa rupeamassa. Ja Särkimäkeläisen halme Rakennuslehdossa,
tynnyrin halme, oli noin sata syltä ristiinsä.
Lopuksi, jos huhta oli lähellä asuttuja maita, tehtiin sen ympärille
aita, lyötiin metsästä puuta vain semmoisenaan maahan ja palopuita
pantiin lisäksi. _Murtoaidaksi, risuaidaksi_ sellaista rytöstä
kutsuttiin. Etäisillä selkosilla, missä ei kylän karja liikkunut, ei
halme kaivannut minkäänlaista aitausta. -- Paikoin laskettiin syksyisin
hevonen halmelaihoa syömään, sillä "ei se pilau, kun hevonen syö, mutta
lampaan syönnillä pilaupi".
Polttosotien aikoina oli vilja useasti kylvetty kaskeen jo
keväthangille, jotta ei aitasta joutuisi rapparien haltuun. "Siellähän
menee maahan, kun lumi sulaa", arveltiin. Oikein vanhaan aikaan ei
huhtaa ollut ensinkään rovittu, oli viskattu vilja vain polttotuhkiin.
Seuraavana kesänä halme _leikattiin_, ja hyvinä vuosina joutui
vilja joskus jo Jaakon päivältä sirpille. Ja kun oikein kauniisti
kasvoi, niin oli vilja verissään "kuin veripurtilo, ja siitä se
hyvä jauho lähti". Sattui joskus tällaisen, verissään olevan ihanan
laihon kova pakkanen turmelemaan kesken leikkuutyötä, niin että
kaikki meni kakuiksi. Ahkerasti häärivätkin leikkuumiehet, mutta
suurien halmeiden katkaiseminen kesti viikkomääriä, vaikka öilläkin
päiviä pyöristettiin. Kuutamallakin näki kyllä leikata, mutta
jos ei ollut kuudanta, toimittiin tulen valolla. _Tulisoittoja,
tervassoihtuja_, pitkiä kolmisylisiä hongansäippiä, vitsastettiin
pitkiin kaskikantoihin, ja sen mukaan kuin leikkuu edistyi, siirrettiin
valoneuvoja, ja ne paloivat kuin kynttilät, ja paikoin niitä
sanottiin _miiluiksi_. Sekä miehet että naiset olivat leikkaamassa.
Suuria _lyhteitä_, aina kuusi vaaksaa ympärimitaten, sideltiin
kaksijatkoisilla siteillä -- miehet sitoivat, naiset eivät kyenneet.
Riiheen pantaessa lyhteet sidottiin uudestaan kolmeenkin osaan.
Lyhteet aseteltiin kuivamaan _kuhilaille_ oksikkaisiin puunrunkoihin,
karvaisiin, taikka lyötiin kasken kantoihin neljä naulaa, ja niihin
ripustettiin lyhteet siteistä, latvat alaskäsin ja vielä _kattolyhde_
kannon nokkaan. Tehtiin myös kymmenlyhteisiä _varajalkoja_. Kärväiltä
ja kannoilta ladottiin lyhteet suuriin _suoviin, aumoihin, kykäille
ja närtteisiin_. Tuhannenkin lyhdettä pantiin samaan aumaan taikka
närtteeseen, ja olivat ne kolmekin syltä korkeita, niin että piti
anteluspuulla kurotella lyhteitä ylös. Suurelle halmeaholle kohosi koko
joukko semmoisia komeita kekoja.
Talvella lumen tultua, kun järvet jäätyivät ja suot pohjittuivat,
ajettiin aumat kotiin ja puitiin kotiriihissä.
Hyvin lähtikin halmeriihestä jumalanviljaa, jos oikein otti
lähteäkseen. Tavallisesta laihosta saatiin tynnyri sadasta lyhteestä,
ja useasti lähti sata lyhdettä kapan kylvöstä, joten siis tynnyrin
kylvöstä kasosi kolmekymmentä tynnyriä. Niin oli Ukonvaaran ukko
Kuhmossa saanut _Paloaholta_ 38:n kapan siemennyksestä 33 tynnyriä.
Mutta joskus erkani viljaa vieläkin enemmän. Hyrynsalmella oli saatu
tynnyrin ja kahden kapan kylvöstä 40 tynnyriä, ja Hiienvaaran ukko
Puolangalla oli korjannut Kuirivaaran halmeesta kapan panoksesta sata
kappaa.
"Siitä viljan sai kaikkein helpoimmalla."
Siksipä isoisten huhdanraatajien aitat olivatkin eloa täynnään.
Mutta yksi ainoa kerta vain samasta huhdasta otettiin viljaa, ja
niin oli kärvennetty maa sekä poltettu metsä suorittanut veronsa.
Suomussalmella mainitaan joskus jonkun kerran vielä palomaan entisillä
puilla ravitun ja tierellyn sänkeen, sitten karhitun ja kylvetyn
rukiille, samoin Sotkamossa. Mutta tavallisesti heitettiin aho heti
ensi väljän jälkeen ruohottumaan ja metsittymään. Heinää kasvoivatkin
_halmeahot_ ensi vuosina varsin kovasti ja olivat "mainion hyviä
karjanlaitumia". Lähellä olevia ahoja käyttivätkin niiden raivaajat
aidattuina _hakamainaan_ muutamia kesiä, jopa niitä niittivätkin
ja saivat joskus vahvoista vaaranmaista kymmeniä häkkejä heiniä. Jo
halmeen kasvualkunakin niitettiin nurmea monet häkit väljän keskeen
jääneistä palamattomista aulakkeista. Sitten jäivät entiset halmemaat
yhteisiksi karjalaitumiksi ja rupesivat työntämään metsää, koivikkoa,
männikköä, haapaakin, sillä "se oli hyvin metänottavaa se halmeaho".
_Ahometsiksi_ semmoisia vieläkin sanotaan.
Mutta vuosia kesti, ennenkuin saman ahon voi uudestaan raataa huhdaksi.
Vähintäänkin kolmekymmentä vuotta piti metsän kasvaa, neljä-,
viisikinkymmentä vuotta, jopa kuusikymmentäkin. Jotkut vanhat ukot
olivat ehtineet eläessään kaksi kertaa käyttää saman ahon halmeena.
Niinpä täytyikin joka vuosi aina etsiä uusi ja uusi huhtavaara, ja
niin tuli vähitellen kasketuiksi kaikki Kainuun korpien kelvolliset
maat, ei lopulta ollut "ei yhtä saareketta, jossa ei olisi halmetta
käyty", ja niin "ne on läpeensä huuhattu nämä Pohjanmaat moni
kertaan". Ensin kaskettiin lähiseudut ja siitä siirryttiin vaara
vaaralta yhä syvemmille selkosille; ensin savusteltiin neljänneksen,
parin päässä, siitä jo jouduttiin peninkulmaiselle taipaleelle,
parin, kolmenkin peninkulman sydänmaalle ja lopulta neljä-,
viisipeninkulmaisten korpien taakse. Niin oli puokiovaaralaisilla
halmeensa kolmen neljänneksen päässä _Utavaaralla, Lehtovaaralla ja
Piltungissa_. Utavaaralla oli myös Puolangan talolla halme parin,
kolmen peninkulman takana, Kypärävaaran ukolla oli raateensa parin
peninkulman matkassa _Karisenvaaran_ laiteessa, ja vuokkilaiset
raatoivat yhtä pitkän taipaleen takana Venäjän rajaseuduilla,
_Murtovaaroilla, Jännevaaralla, Sakko- ja Luolavaaroilla, Aitto- ja
Pirttivaaroilla sekä Koivukiiman ja Paksunoksan_ ahoilla. Kuhmolaiset
niinikään kaskesivat rajamailla parin, kolmen peninkulman päässä. Olipa
Rastin talolla ollut raade Venäjän rajalla _Hutunsilmän_ vaaroilla,
jonne tuli taivalta viisin, kuusin peninkulmin. Ja rikkaat Ristijärven
Toloset kävivät Hyrynsalmen _Paljakalla_ huhtatöissä. Sinne tuli matkaa
3-4 peninkulmaa, ja laskettiin veneellä Iijärveä Uvajärveen, josta
noustiin Latvajokea Latvajärveen ja edelleen Louhijokea Ilvespuron
haaraan, mistä kontti selässä lähdettiin astumaan metsäpolkuja myöten.
Polkua sanottiinkin "Tolosen tieksi". Paljakan vaaroilla savustelivat
myös Puolangan Impivaaran ukot, Vanhantalon ja Sopen isännät.
Kaukaisille kaskimaille vedätettiin siemenviljat jo talvenaikana,
vietiinpä suuri piimäleilikin raadantapäivien särpimeksi, havumajaan
vain piilotettiin. Läheisille halmeille kannatettiin siemenet
hevosen selässä, ja omat eväät kannettiin kontissa. Hankien aikana
kun hiihdettiin hakkuuseen, vedettiin eväitä ahkiossa, enimmäkseen
leipää, jauhoja ja suolaa, sillä erämaa antoi kyllä lihaa ja kalaa.
Rakennettiin tuohikattoinen _maja_ tai _kota_, jopa joskus saunakin,
jossa oli mukava asustella. Ja asusteltiinkin siellä viikko-,
kuukausimääriäkin. Kun saatiin tämä huhta hakatuksi, antoi työtä
toinen, lähellä oleva edellisen kesän raivio. Ruvettiin sitä palolle
hankkimaan ja sitten polttamaan. Sen jälkeen käytiin kolmatta huhtaa
rovitsemaan ja laittamaan siemenelle. Kun se oli saatu kylvetyksi,
päästiin kotiin ja ehdittiin hetkisen heilua heinätyössä, mutta sitten
jo taas kiirehti neljäs halme leikkuumiestä, ja kun sieltä jouduttiin
kotipirtille, oli jo syksy käsissä.
Mutta rikkaat Kiekinniemen Piiraiset asustivat selkosilla koko kesän.
Talossa kun oli tavaton perhe, jouti siitä kyllä osa yletaikojaan
huhtamailla raatamaan, ja silti jäi vielä väkeä kotitöihinkin.
_Saarikiekin_ ja _Kaidankiekin_ selkosilla oli heillä suuret halmeet.
Keväthangilla muutti sinne osa miehistä eukkoineen ja lapsineen, pienet
pahasetkin vietiin kätkyineen, kaikkineen. Metsäpirtissä salolla
asuttiin, kaadettiin huhta, poltettiin toinen, rovittiin kolmas ja
neljäs leikattiin, välitöinä tehtiin heinää halmeitten aulakkeista
ja pyydettiin kalaa sekä lintua. Leipääkin salolla paistettiin.
Jauhinkivet hakattiin paasista, ja pirtissä oli paistinuuni ja
halmeen laidassa aitta, jossa oli kyllä leiväksiä. Oli vielä riihikin
metsän reunassa, ja syksypuoleen kuului sieltä tuon tuostakin
riusanroime. Kaikki lähiahojen vilja siellä puitiin ja talletettiin
aittaan, mutta oljet heitettiin ulos märkänemään taikka pistettiin ne
tuleen. Sitten kun kaikki oli valmiina, palattiin kotiin
Kiekinniemelle, josta oli oltu pois viisi, kuusi kuukautta.
Piiraiset olivatkin kaskikauden suurviljelijöitä. Paitsi edellä
mainittuja Kiekkien halmeita, kerrotaan heillä olleen kuuden
tynnyrin kylvön Valkeisvaaralla sekä vielä mokomamman suurhalmeen
Kukkosenvaaralla. Siihen oli kylvetty aina yhdeksän tynnyriä. Suuri
raade oli ollut _Määtänvaarallakin_, jossa tiedetään myöskin seisoneen
riihen sekä viisiseinäisen vilja-aitan. Olikin talossa ollut viljaa,
neljä aittaa rinnan kyhjöttänyt kotiniemen rantatöyrällä, ja ne
halmerukiilla täytetty kattoon asti. Vieläkin seisoo talon autiolla
niemellä muiden aittojen joukossa Piiraisten vanhin aitta, rakennettu
jo 1667. Sanotaan sen alkuaan olleen halmeaittana.
Toinen suurviljelijä oli _Rastivaaran_ eli _Rastin Immosten_ suurperhe.
Se raatoi aina Hutunsilmää myöten Venäjän rajoilla, ja "se oli julma
talo ennen ja mainio halmeenraataja ja maailman rikas paikka". Oli
talolla kerran seitsemän tynnyrin halme Vieksillä, _Kiesonvaaralla_, ja
niin tuli rutosti viljaa, jotta närtteet jäivät puimatta yli vuosien.
Monet aitat olivat viljaa täynnään, ja hinkalot olivat niin korkeat,
että eloa "portailta pantiin ja portailta otettiin". Aina Kiannalle
asti käytiin talosta monin hevosin huhtarukiin siementä noutamassa,
ja "sillä rukiilla kun kylvettiin, niin ei lehmäkään liikkunut", ei
märännyt oras hangen alla. Mutta Rastin aittaan elot märkänivät. Monet
vuodet kun rukiit seisoivat ummehtuneissa hinkaloissa, pilautuivat ne,
niin että kerrankin saatiin tyhjentää aittojen sisus järveen. Ja siihen
kohtaan kohosi sitten _Rytisaari_. Niin mahtavia olivat aikoinaan
Rastin Immoset, etteivät suvainneet toista eläjää lähelläkään,
kielsivät, kun muuan aikoi tehdä talonsa Kankivaaraan, puolen
peninkulman päähän. Sitten kun tuli lohkojako, joutuivat useimmat
huhtamaat ruunulle, ja talo rupesi köyhtymään.
Suuria halmeita oli ollut Kiannan _Kuustolaisillakin_ Juntusen
selkosilla. Oli kerrankin -- v. 1822 -- saatu 18,000 lyhdettä, ja
niistä oli puitu niin paljon viljaa, että aitan hinkaloita oli pitänyt
korottaa. Myöskin Leipivaaran ennen mainittu "Vanhurskas" oli luettava
suurviljelijäin seuraan. Häneltä oli noudettu eloa aina Tyrnävää ja
Ängeslevää myöten. Kerrankin oli toistakymmentä hevosmiestä ollut
viljansaannissa, ja ukko oli vain arvellut: "Ei niin paljon tähän
kartanoon sovi, ettei kaikki saa". Ristijärven tutut Toloset olivat
myös joka kevät soutaneet venelastittain rukiita Ouluun, ja "jyvät oli
suuria kuin kahvipööniä".
Vähäväkisemmät raatoivat pienempiä huhtia, parin, kolmen kapan,
kymmenenkin kapan ahoja. Jotkut jaksoivat tynnyriin, pariinkin kaataa
metsää ja saada siementä.
Useasti yhtyivät raatajat yhteisvoimin raivaamaan _yhteishuhtia_, ja
silloin saatiinkin toisinaan tavaton kaski, kokonaisen metsän aukea
ryteikkö. Semmoinen oli ollut Vuokinkylän Kyllölän, Kovalan, Heikkilän,
Järvelän, Rimpilän ja Kinnulan miehillä _Ison-Murron_ aholla,
Vuokinjärven lähellä. Kaksitoista tynnyriä oli ahoon heitetty siementä,
mutta saatu vain muutamia seulallisia kehnoja kahuja, kun oli halla
niin pahoin turmellut parhaillaan verissään olevan viljan. Yhtä suuri
yhteiskaski oli noin sata vuotta takaperin ollut Hyrynsalmen
Kypärävaaran taloilla sekä Ristijärven Mustanvaaran Karppilalla,
Kuljulla, Heikkilällä ja Myttylällä Syvännoron kankailla. Kylvön
suuruuden mukaan ruvettiin ahoa sanomaan _Kaks'toistatynnyriseksi_.
Toinen suurhalme oli ollut Hyrynsalmen Luvankylän miehillä
_Lehtiaholla_, Heinisuon selkosella, ja siihen oli kylvetty kahdeksan
tynnyriä ja saatu 8,000 suurta lyhdettä. Puolangallakin mainitaan
kerran raadetun kahdentoista tynnyrin huhta "siihen aikaan, kun ei
ollut kirkkoa muualla kuin Paltamossa", ja Paljakan liepeellä,
_Jatkoaholla_, oli ollut yhdeksän tynnyrin halme.
Suuri yhteishalme oli noin 50 vuotta takaperin ollut myös Ristijärven
Päsämällä ja Kilpelänvaaralla _Riitavaaran-aholla_. Halmeesta oli
lähtenyt 9,000 lyhdettä ja aina sadasta lyhteestä tynnyri eloa.
Näljängän perukoillakin mainitaan Perangan kolmella talolla olleen
_Nälkävaaralla_ yhteinen huhta, johon oli heitetty siementä kolme
tynnyriä. Ja Puolangan Joukokylällä oli kesällä 1867 _Äylönvaaran_
liepeellä hyvin iso halme, viiden talon raatama, mutta halmeesta ei
saatu mitään, pakkanen palelsi kaikki, ja siitä ruvettiin paikkaa
kutsumaan _Halla-ahoksi_. Kuhmon Saunajärven Kähkölä ja Piiraala
raatoivat useasti yhteisiä suurhuhtia. Semmoinen oli heillä kerran
_Kuusikankaalla_, Jonkerin puolessa, kuuden tynnyrin aho ja toinen iso
halme _Issakanvaaralla_, Saunajärven takana. Viimemainitussa paikassa
viljalyhteet varkaiden pelosta jo halmeella _ravattiin_, pieksettiin
jyvät irti lyhteistä ja korjattiin pois. Sitten vasta talven tultua
vedettiin lyhteet kotiin riihittäviksi.
Miehissä yhteishalmeet raadettiin. Saman verran oli miestä aina
kustakin talosta joka työssä,6 taikka taas isommasta talosta
oli enemmän, pienemmästä vähemmän raatajia, _päiväluvulla_ ja
_miesluvulla_ kun työskenneltiin. Mutta Kiannan Vuokilla mainitaan
käytetyn ikivanhaa kirves-mittaa. Niin oli voinut jostakusta talosta
olla kasken kaadannassa pari kirvestä, toisesta kolme, toisesta
neljä, viisikin kirvestä, jopa jostakusta aidantauksen mökistäkin
jokunen kirves joukon jatkona. Samoinkuin huuhtaa hakatessa, samoin
sitten polttamassa, roviossa ja tierelyssä sekä leikkuutyössä oltiin
kirvesluvulla, naisetkin kävivät kirveestä roviolla ja leikkuussa
sekä hevonen ajotöissä. Oli sitten _sottalauta_, semmoinen
neliskulmainen palikka, jossa jokaisella oli _puumerkkinsä_ ja sen
vieressä lovia merkkinä kirvespäivistä. Siitä selviytyivät
rästipäivätkin. Jos jollekulle oli jäänyt rästiä, oli se viimeistään
leikkuutyössä yhtä monella kirvespäivällä suoritettava. Kellä taas ei
ollut hevosta antaa yhteistyöhön, hän korvasi sen kirveellä.
Siemenkin pantiin kirvesluvulla: _kappa kirveestä_, viisi, kymmenen,
kaksikinkymmentä kappaa, huhdan suuruuden mukaan. Kirvesluvun mukaan
jaettiin halmeen elotkin, lyhde annettiin aumasta aina kutakin kirvestä
kohden, niinkauankuin jakamista riitti. Sitten kukin sai itse puida
omansa. Kaukaisilla kaskimailla oli entisaikaan omat _metsäriihensä_,
joissa puitiin halmeen viljat, ja vietiin vain jyvät kotiin, mutta
oljet heitettiin metsän hyviksi. Ne jäivät sinne maatumaan useinkin
suuriksi kummuiksi. Monilla vaaroilla ja ahoilla kerrotaan ennen
metsäriihen olleen. Kiannan Vuokin perukoilla on muuan tavaton aho,
jota nimitetään _Viisiriihiseksi_, ja sanotaan siinä toistasataa vuotta
takaperin olleen viisi metsäriihtä. Niiden kiukaanrauniotkin vielä
näkyvät. Sotkamon Riihilehdon talossa, korkealla vaaralla, tapaamme
vielä vanhan, 1746 rakennetun, halmeriihen, vankkahirsisen huoneen,
jota Jäätiöläiset vaaralla halmetta viljellessään olivat käyttäneet.
Joskus tuli huhtien raatajille salomailla tora ja tappelukin, kun
satuttiin mielimään samaa kaskimaata. Niin olivat kerran Hyrynsalmen
Honkajärven miehet ja Kuhmon Hiirenniemeläiset pitäneet kovaa
metakkaa _Tappeluaholla_, jopa miehenkin surmanneet. Mutta Hiirenniemen
miehet olivat pitäneet puolensa, vallanneet ahon ja raataneet huhdan.
Se kyllä on jo niin vanha asia, että sama aho ehdittiin aikoinaan jo
toistamiseen raivata halmeeksi. Samoin kerrotaan entisaikoina toratun
myös Kuhmon _Hamaravaaralla_. Roviossa olivat teutuneet, muuankin
kirveellä uhkaillut, ja huutanut: "Hamarallako, vai terällä minä sua
vetäisen?" Siitä vaarakin oli sitten perinyt nimensä.
Mutta vielä useammin tuli halmemaista riitoja rajaseuduilla
rajantakaisten karjalaisten kanssa. Rajantakaiset tuppausivat
tälle puolen huhtia raatamaan, ja tämän puolen miehet taas monesti
pakkausivat tuolle puolen. Ristiin niin puolin ja toisin raadettiin ja
riideltiin, kun ei valtain välillä ollut selvää rajaviivaa.
Niin olivat vuokkilaiset kerran hakanneet kahdentoista tynnyrin
huhdan _Koukovaaralle_, polttaneetkin sen ja rovinneet. Mutta
sitten tulivat rajan takaa vuokkiniemeläiset, karhitsivat huhdan ja
kylvivät omalla jumalanviljallaan, vieläpä kerskuivat: "Mie kylvän
nellikköni, vaikka honkia taivaasta satakkah!" Mutta kylvämispuuhiin
joutuivat vuokkilaisetkin, pieksivät "nellikön" kylväjiä, niin että
he vaivaisina ratsastivat hevosillaan omalle puolelleen, valitellen:
"Voi miun luitain!" Toisen kerran taas rajantakaiset rovitsivat ja
kylvivät vuokkilaisten raataman huhdan, leikkasivatkin ja kokosivat
elot aumoihin. Sitten raatajat menivät kotiin, jättivät vain miehen
saunalle vartijaksi. Vuokkilaiset, jotka eivät siihen asti olleet edes
näyttäytyneetkään, tulivat miehen luo saunalle muka sovintojakoja
haastelemaan, juottivat miehen tolkuttomaksi ja veivät omiin
hoitoihinsa kaikki halmeen elot. Samoin tuli Kiannan miehille monesti
riita latvajärveläistenkin kanssa, ja kuhmolaiset taas torailivat
koivaasjärveläisten kera.
Mutta sitten latvajärveläiset kerran menivät Vienaan valittamaan,
ja siitä tultiin rajaa käymään. Mutta paljon siinä riideltiin,
ennenkuin saatiin selväksi, mistä rajan piti kulkea, kuusi viikkoa
kinailtiin Hutunsilmän seuduilla, ja kaksi rajaakin hakattiin. Suomen
insinöörit väittivät, jotta "tästä!" ja Venäjän, jotta "tästä!" Suomen
miehet sanoivat, että "se pitää mennä meijän raja siihen kivenrakoon
järvessä... ja siihen se sitten menikin".
Entisaikojen valtavasta halmeenviljelyksestä kertovat vielä monet
paikkojen nimet. Puhumattakaan epälukuisista "ahoista", joita on
Kainuun korvissa kaikkialla, Lyhdeahosta Mieronahoon asti, on vielä
monia "raseja" sekä "paloja". Varsin lukuisia nimiä ovat myöskin
Riihivaarat, Riihilehdot, Riihijärvet sekä Aittovaarat, Aittoniemet,
Aittokorvet, jotka kaikki kertovat entisistä suurhalmeista. Onpa
Otermalla _Voudinahokin_, josta tiedetään "vouvin" käyneen perimässä
kymmenyksiänsä, joka kymmenennen varajalan oli ottanut.
Oli silloin viljaa Kainuun nälkämaillakin, jopa aina Ouluun
vietäväksi. Ei puhuttu puutteesta eikä pyydetty hätä- apua. Vasta
sitten, kun huhdanraadanta täytyi lopettaa, väheni vilja, ja nälkä
rupesi ahdistamaan korven kansaa.