"Missä niitty?
Viikate vilahti!"
Niityistä saatiin parhaat karjankonnut. Niitä oli sekä _maa- eli
luhtaniittyjä että suoniittyjä_. Suoniityt olivat soiden selillä
ja rantapuolilla, maaniityt järvien, jokien ja purojen rannoilla,
_järvi-, joki- ja puroniittyjä_. Pitkin suuria selkosia oli niitä,
aitaus siellä, toinen täällä, useasti peninkulman, parinkin päässä
talosta. Maaniityt oli raivaamalla rantakorpiin saatuja _perkkiöitä_,
suoniityt taas muuten vallattuja. Kuka vain ensinnä ennätti mennä
suota niittämään, se sitä vastakin piti heinämaanaan, jotta "tämä
on minun!" Maaniityt vallattiin _pilkoittamalla_. Minkä toinen oli
varalleen pilkoittanut, siihen ei tavallisesti toinen enää yritellyt,
sillä "pilkat teki isäntäoikeuden". Mutta tuli joskus riitaakin. Niin
oli Puolangalla Jokelan Väisänen syksyllä oravametsällä kolkkamiehineen
kulkiessaan Pirttijoen varrella löytänyt hyvän niittymaan ja merkinnyt
sen omakseen, veistänyt pilkat puihin poikki niemien tyvistä. Mutta
muuan Auhonkylän mies oli mennyt ja perkannut niityn itselleen. Tuli
siitä riitajuttu, mentiin Paltamon käräjille, ja oikeus tuomitsi niityn
pilkoittajalle.
Itse kullakin talolla oli omat heinämaansa, pikku eläjilläkin
oli metsässä pienet aitauksensa, ja sekaisin, hujanhajan suurilla
selkosilla olivat niityt. Niin oli esim. Puolangan Kivarijärven
vanhimmilla taloilla, Jokelalla ja Nurmella jokiniittyjä Viitajoella
ja Kiiminginjoella -- "Ylikiimingiksi" sanottiin --, Tulkkipurolla,
Vääräpurolla, Pöytäjoella, Kärryspurolla, Utospurolla ja vielä
Auhonkylän lähellä Pirttijoella. Suoniittyjä oli heillä esim. Utoksella
Häikiönsuo, Välisuo ja Puustisensuo, Viitajärven luona Viitasuo,
Kiiminginjoen pohjoispuolella Luikonsuo. Mutta samoilla seuduilla
oli myös Puolangan talon sekä pappilan heinämaita. Kiannan Vuokin
Kyllösellä oli niittymaita yli peninkulman päässä Kuomussa, Naamajärven
tienoilla, ja Kuhmon Lentuan Saaren talolla perkkiönsä Sumsan takana,
toista peninkulmaa etäällä. Jopa kymmenittäin voi talolla olla
niittypalstoja. Niin esim. Leppälällä, Puolangan Väisälässä, kuulemme
seuraavia hauskoja nimiä: Saarilato, Välilato, Saunapuronkorpi,
Sirppikorpi, Vanhalato, Pahakorpi, Kokonpesä, Hätävara, Pikkulato,
Arolato, Perkkiönlato, Asikaisenlato, Könkäänlato, Uusilato, Matinmaha,
Pajakansuo, Katajanlato, Harviainen ja Pettälä. Näiden nimet jo
osaltaan selittävät paikan luonteen.
Maaniityt olivat ympäröidyt jonkunlaisella risu- taikka orsiaidalla,
mutta suoniityt olivat tavallisesti aidattomia.
Joskus näki jollakulla suolla aidaksenkappaleista hakkuloitua
sorkka-aitaa.
Luonnonheinää vain perkkiöt kasvoivat, sen minkä kasvoivat, ja suot
taas työnsivät harvaa kuivahkoa suoheinää. Kovin kehnon korren
jotkut suot kasvattivatkin, jopa niin että niittäjän piti, kun lähti
ruo'alle, "viikate heittää merkiksi, mihin saakka oli niittänyt". Joka
toinen vuosi soita vain niitettiinkin, toisen kesän aina saivat olla
_kulolla_, niitä ei _raudalla_ niitetty niinkuin maaniittyjä. Eikä
maaniityissäkään kovin kehuttava heinä kasvanut, jaksoi sitä mies
viikatteella katkaista. Kannonjuuria ja mättäiköitä sai niittomies
kalvaa ja pajukoita kierrellä taikka vetisiä rantalietteitä sotkea.
Niinpä pitikin heinämaita, kun ne olivat niin huonoja, olla paljon,
ja siitä taas seurasi, että heinänteko kesti kauan, useasti sivu
leikkuuajan, syksyyn saakka.
Koko voimin, eväät mukana, mentiin etäisille niityille heinäntekoon,
asuttiin siellä saunassa taikka majassa, ja minkä miehet niittivät,
sen naiset haravoivat, vaikka niittivät entisaikaan naisetkin.
Kotiseppäin takomilla, oksavarsi-viikatteilla niitettiin ja
heiniä kannettiin selässä takkavitsalla. Heinät koottiin pitkiin
_pielessuoviin_ eli _sauroihin_, taikka pyöreisiin _keko- eli
napakkosuoviin_, jotka ympäröitiin aitauksilla. _Latoja_ ei paljoa
käytetty, joitakuita pieniä pahaisia röttelöitä yksilappeisine
kattoineen näki metsäniittyjen kummituksina kyhjöttävän. Suovat ja
pielekset ne enimmäkseen soilla ja niityillä seistä töröttivät ja
talvella lumitonttuina odottelivat heinännoutajaa.
Sitten kun tuli _lohkojako_, "kun niljoja ruvettiin ajamaan", ja
metsät erotettiin ruunulle, jäivät monet suoniityt ruunun maille.
"Lantmeetari kysyi vain, että kenen niitty tämä on... niin se
merkittiin sen niityksi, joka sitä on niittänyt." Ja niin ne tulivat
vain _nautintoniityiksi_, joita saatiin mielin määrin niittää. Mutta
raivatut niityt merkittiin raivaajan omiksi. Niin on vieläkin monella
vanhalla talolla monia etäisiä _ulkoniittyjä_ "tuolla eteläsyänmaalla
monta, joissa ei kaikissa ole käytykään". Mutta monet pikkueläjien
niittypalstat, suot ja raivaukset, joutuivat talonomistajien sarkoihin
ja heidän omikseen, vaan niitä, jotka jäivät ruunun saralle, saivat he
edelleen niitellä.