"Ota onki, niele neula,
koppova kovera rauta!"
Järvekkäässä Kainuun maassa on kalastuksella aina ollut elinkeinojen
joukossa varsin suuri merkitys. Suolakala oli pitkän pirtinpöydän
alituinen särvin, kapakeitto tavallinen talvisen ajan ruoka, ja
tuoretta kalaa syötiin hyvin useasti, jopa kesäkautena harva
se päivä.
Viljavat kalavedet houkuttelivatkin monen erämiehen korpeen järven
rannalle elinijäkseen asettumaan. "Kalan pyynnin tähen on tälle
paikalle tultu", kuulee usean ukon sanovan asuinpaikastaan.
Eipä silti, että järvenrannan eläjä olisi ollut sidottu pyytämään
yksinomaan kotijärvestään. Kalavedet olivat yhteisiä ja kalastus
vapaata. Jokainen sai pyytää, mistä halusi ja missä järven tapasi,
kunhan ei vain mennyt heittämään pyydyksiään ihan toisen _pellon alle_,
"se kun oli vähän sitä rantaoikeutta olevinaan". Peltojen lähimailla
olevaa umpilampea myöskin "vähän omakseen rajoittelivat".
Niin voitiin entisaikoina käydä kalaretkillä kaukaisiltakin järvillä.
Ristijärven rikkaat Toloset tekivät syksyisin pyyntiretkiä aina
Kiantajärvelle asti ja, jos ei Kianta kylliksi antanut mujetta,
palattiin pois ja mentiin kokemaan Oulujärveä, jossa Tolosilla oli
toinen syysnuotta. Suurilla Kiannan selillä kävivät koko laajan
korpiseudun asukkaat kalalla. Niin Hyrynsalmen Kypärävaarasta oli
siellä muinoin oltu sekä verkkopyynnissä että nuotanvedossa. Sitten
oli vielä erikoisia kalavesiä "kylliksi ite kullekin seuvulle".
Hyrynsalmen moisionvaaralaiset esim. kävivät kalalla _Mikittä_- ja
_Luvanjärvillä_, Kuhmoniemen kirkonseutulaiset ja juttuanvaaralaiset
soutivat pyydystelemään _Lentuanselille, Sauna- ja Lapinsalmille_,
Vuokinperukan saarivaaralaiset kävivät nuotalla _Salmijärvellä ja
Kevättijärvellä_.
Ukkovaarien aikoina oli vielä pyydetty kalaa _katiskolla_, ikivanhalla
pyydyksellä, jota sanotaan jo lappalaistenkin käyttäneen. Hyrynsalmella
kerrotaan niitä rakennetun metsälampeihin, ja "ne oli kaikkein
ensimmäisiä kalanpyydyksiä, niillä ovat esivanhemmat monta miespolvea
takaperin jo pyytäneet". Petäjästä kiskotuista _liisteistä_ oli lyöty
järven pohjaan, vähän matkan päähän rannasta, pyöreähkö _aulake_, ja
rannasta rakennettu, samoin liisteistä, _aitaus_ aulakkeen nieluun.
Liisteet oli vitsastettu toisiinsa. Ratiskoon joutuneet kalat oli
sitten ammennettu _verkkokauhalla_.
Vanhoilta periytynyt alkuperäinen kalastustapa oli _kurikoiminen_.
Syksyllä kierän jään aikana mentiin kirves kourassa järvelle ja, kun
nähtiin kala jään alla, iskettiin kirvespohjalla jäähän, niin että
"kala meni tyrmään". Sitten kiireesti, ennenkuin kala ehti selviytyä,
hakattiin avanto ja korjattiin saalis. -- Vanhanväen koukkupyyntejä
oli _nokkonen_: suuri rautakoukku vaskilankaisessa peräimessä. Siihen
pantiin täyksi kala, ja koukku kiinnitettiin rihmalla järvenpohjaan
lyötyyn vaajaan. Nokkosella oli entisaikoina Hyrynsalmen Luvanjärvestä
saatu oikein suuria haukejakin.
Vanhankansan pyydyksiä olivat myöskin puiset _merrat_, joita
vitsavarvoista taikka puusuikaleista tuohi- tai juurisiteillä nidottiin
kokoon suippoperäisiksi surmasäkeiksi. Leveästä suusta ohjasi sisään
_nielu_, mutta ulospääsyn estivät nielun teräväkärkiset "piipukat".
Pieniä mertoja sanottiin _purreiksi_ ja _suipuiksi_ isompia
_pöhniksi_. Kutuaikoina saatiin niillä siikaa, särkeä, madetta ja
ahventa. Tehtiin järvenpohjaan, liejuisiin rantapuoliin, _havustus_,
johon kalat uivat kutemaan ja siihen laskettiin pyydykset. Mateita
varten laitettiin jään alle oikein _pato_: hakattiin jäähän rako,
työnnettiin seipäistä aitaus, ja aitauksen aukkoon laskettiin merta.
_Tuohustuskin_ oli ikivanhoja pyyntikeinoja. Syksyn pimeinä öinä,
Mikkelin ja kekrin välillä, soudettiin koskelle. Veneen kokkaan oli
vitsavaululla kiinnitetty puuvartinen rautakoura, _parila_, jossa
tervasjuurikoita palaa loimotti. Toinen mies työnteli sauvoimella
hiljalleen perästä, toinen kokassa väkäpiikkinen rautahaarukka, arina,
kourassa vartoili kalaa. Kun kokkamies näki lohen jonkun kiven suojassa
lepäilemässä, porautti hän äkkiä aseensa kalan niskaan. Monesti myös
saatiin väkäpiikit karauttaa pahaa aavistamattoman hauen selkään
taikka siian tai harrin niskaan.
Mutta kaikkein tavallisimpia ja parhaimpia kalanpyydyksiä oli _nuotta_,
jota myöskin oli jo vanhoista ajoista käytetty. Se oli suuri kallis
pyydys, kymmenin, sadoin sylin "ympäriinsä" mitaten. Se valmistettiin
kotona, itse kehrättiin liinaiset langat ja talvikausina kudottiin ja
köysitettiin. Iltaa aamua sitä pisteltiin, ja vanhat äijät istuivat
yletaikojaan käpy ja kalvoin kourassa.
Joka talossa tarvittiin ainakin pari nuottaa: _syysnuotta_ ja
_kesänuotta_. Syysnuotta oli isompi, satakin syltä pitkä, pitempikin
_siuloineen_, kaikkineen, kesänuotta oli vain 60-70 syltä. Korkeuden
eli _alavuuden_ määräsi järven syvyys, suuri Kiantajärvi esim. vaati
yhdeksää kyynärää alavan nuotan, mutta Luvanjärvessä Hyrynsalmella
riitti seitsemän kyynärää. Siuloissa oli ensin _harvat_, sitten
_kalimet, rinnat ja peränhartiat_, ja viimeksi seurasi _perä_, jonka
pituus oli 9-10 kyynärää. _Nuottaköydet_ punottiin petäjänjuurista
taikka tuohesta.
Kesällä käytiin iltasin nuotalla särvintä vetämässä ja saatiin
kaikenlaista kalaa. Mutta Perttulilta alettiin vetää syysnuottaa, ja
sitä vedettiin niinkauankuin sulaa vettä riitti. Saatiin taas kalaa
kaikenkaltaista, mutta ennen kaikkea saatiin muikkua ja norssia.
Niitä keitettiin ja paistettiin, niitä kavattiin ja suolattiin talven
tarpeiksi. Kaksin, kolmin nelikoin suolattiin pieneen perheeseen,
mutta isossa väessä tarvittiin tynnyrimäärin. Kuustolassakin,
Kiannalla, oli talven mittaan pohjattu 40:n kapan suolakalatynnyri
ja Kypärävaaralla puolitoista tynnyriä. Ahkerasti oltiinkin
myöhäisinä syyspäivinä nuottaa kiskomassa, väliin vetää kinnattiin
aamusta iltaan asti. Kuuteen _apajaan_ ehdittiin päivässä, kun
_summa-vedolla_ heitettiin, mutta, jos saatiin _käestää_ -- kun oli
kaloja, niin että heti voitiin heittää uusi apaja -- ehdittiin
kiskaista useampiakin. Mutta päiväsydämen aikana ei nortta eikä muikkua
saatu. Niillä oli silloin juuri _haudanaika_, pitivät ettonetta syvissä
haudoissa ja vasta iltapuoleen kohosivat matalammille pohjille. Kaksin
venein, kaksin miehin kummassakin veneessä, oltiin nuottaa vetämässä.
Toiset olivat nuottaa hoitamassa, toiset soutu- ja apumiehinä.
Viimemainittuun toimeen kykenivät kyllä naiset sekä puolikasvuiset
pojat ja tytötkin.
Useasti oli kalamiehillä yhteinen nuotta, sehän oli kovin kallis yksin
laittaa. Kaksi, kolmekin taloa saattoi kuulua samaan _nuottueeseen_,
ja niin oli nuotta "kaksi"- taikka "kolmiyhteinen". Kaksi osakasta
voi omistaa nuotan, niin että olivat "puoliskolla" kumpainenkin,
taikka taas siten, että toisella oli kolme neljännestä, toisella vain
yksi. "Kolmiyhteisessä" pyydyksessä voitiin kaikin olla tasaväkisinä
taikka oli isoisimmalla yksinään puolisko, toisilla toinen tasan.
Nuotanvedossa oltiin osansa mukaan: puoliskon omistaja varasi kaksi
miestä, neljänneksen mies pääsi yhdellä. Sen mukaan jaettiin saaliskin.
Yhteisnuottia oli aikoinaan ollut Puolangan Puokiovaaran Väisäsillä,
Puokiojärvestä olivat sillä pyydystelleet. Samoin olivat
Kuirinniemeläiset ja Jylhäläiset vetäneet yhteisnuottaa Vihajärvessä,
niinikään Niskalaiset ja Ryyhtäläiset.
Toisinaan ottivat nuotanomistajat, kun ei oma väki sattunut joutamaan,
kalalle apumieheksi jonkun sivullisen. Saaliin mukaan apulainen sitten
palkittiin kaloilla. Joskus vielä nuotattomat pikkueläjät saivat luvan
omin päinsä käyttää naapurin nuottaa. Saaliistaan tuli silloin
lainaajien antaa puolet nuotan omistajalle.
Nuottaa ei kyllä sopinut lainata kenelle hyvänsä, ei ainakaan
kateelliselle naapurille: saattoi, hyväkäs, sen pilata. Samoin ei
myöskään saanut saalistaan näyttää vieraalle, salapuolisin piti se
saatella kotiin, jopa saunassa siivotakin. Sanottiinkin:
"Kaippain kalaerät."
Vielä vähemmin sai saalista antaa kateelliselle, pahansuovalle. Voi
käydä niinkuin Kuustolassa Kiannalla: annettiin kulkuriäijälle kalaa,
ja äijä istui tallin kynnykselle sitä syömään. Miten siinä ukko lienee
pelehtinytkään, talli kun oli kolmannella sijallaan, mutta sen teki,
jotta pani "kauniinhevosenväen" nuottaa painamaan. Ja niin jykeä oli
sitten nuotta, jotta ei tahdottu saada millään ilveellä ylös. Eikä
päässyt se piloista, ennenkuin etsittiin pilaaja-ukko, lyötiin verille,
otettiin verta tappuroihin ja tappurat työnnettiin nuottaan. Mutta jos
nuotan _kitaskivessä_ oli käärmeenpää, sisiliskon pää, yösiivikko ja
hopearaha, taikka nuotanperään oli kätketty nyyttiin koskikara, niin
ei saatu sitä pilatuksi, eikä sen nuotan jäljiltä samana päivänä toinen
nuotta vetänyt kalaa.
_Verkkoja_ käytettiin myös paljon. Keväällä kudun aikana pyydettiin
harvoilla _potkuilla_ haukea sekä hienommilla _särysverkoilla_
eli _säryksillä_ särkeä rantasaraikoista ja pohjaan laitetuista
havustuksista. Syksyisin saatiin tiheillä _muikkuverkoilla_ muikkua
mataloilta karikkorannoilta sekä _siikaverkoilla_ siikaa järvistä
ja jokiloista. Soutajan avustamana verkot laskettiin ja koettiin,
mutta tyynellä ilmalla saattoivat tottuneet kalamiehet hoitaa verkot
yksinäänkin.
_Rysä_ on nuorimpia kalanpyydyksiä, se on vasta myöhemmin opittu.
Sillä pyydettiin keväisin haukea, ahventa, särkeä. _Luhdille_,
rantaheinikkoihin, lahdenperien likapohjiin, laskettiin kevättulvilla
rysiä _aitaverkkoineen_ haukien surmaksi; purojen suista saatiin särkeä
ja ahventa.
Onkea ei kovinkaan paljoa käytetty. Jotkut vanhat vaarit olivat
kyllä ahkeria onkivapa kädessä istumaan sekä poikaset kartanpiistä
käännetyllä koukullaan kaloja narrailemaan. Messinkineulasesta myös
monesti onki taivutettiin. Parhaan koukun sai, jos pyhänä papin
saarnatessa istui kirkon kynnyksellä, ja sujautti neulasen koukuksi,
ja sitten leikkasi vavan semmoisesta puusta, jossa oli yksiltä juurilta
lähtenyt kolme varpaa. Sitten kun meni ongelle ja sanoi:
"Kala minulle,
minä pirulle!"
niin lähti Vetehisen karjaa sen kuin kehtasi ottaa.
_Uistimia_ on jo kauvan aikaa käytetty. Itse niitä ennen valmistettiin
messinkilevyistä ja vanhoista kuparirahoista, ja saatiin niilläkin
älyttömiä kaloja.
Vanhat kalamiehet, ikänsä kalaa pyytäneet, ikänsä vedenviljalla
eläneet, tunsivat kyllä Vetehisen karjan tavat ja tiesivät, mihin
pyydykset milloinkin oli laskettava, mistä nuottaa milloinkin
vedettävä, sekä senkin, milloin kala makasi haudassa, milloin taas oli
liikkeellä, ja vielä, milloin ja missä mikäkin kala kutupaikoillaan
kisaili. Hartaina monet vanhat äijät menivät kalajärvelle. Saattoivat
he turvautua vanhoihin jumaliin ja pyydellä:
"Vellamo, ve'en äiti,
anna mulle ahvenia,
pistä piikkiselkäisiä!
Souva, souva, soutajainen,
vetele vetelijäinen,
jotta hauki saataisihin
koskesta tulisen korvan,
pyhän korvan pyörtehestä!"
Tavallisimpia Kainuun vesien kaloja olivat _ahven, hauki, särki
ja muikku_. Ahven, kyrmyniska, oli kutuhommissaan keväällä jo
poreen aikana, ja silloin sitä ahkerimmin rysillä ja verkoilla
ahdisteltiin. Samaan aikaan kuin ahvenella oli hauellakin
kutunsa, se nousi virtoihin ja kevättulvaisille rannoille ja joutui
kalamiehen pyydyksiin. Särkikin kuti keväällä; silloin kun lehti oli
hiirenkorvalla, oli se täydessä toimessaan. Mutta muikun kutuaika
sattui vasta syksyllä kahtapuolta Mikkeliä. Silloin se päivittäin
nousi mataluille karikkoluodoille, ja kalamieskin kiirehti sinne
pyydyksilleen.
Pyydettiin ja saatiin paljon muutakin kalaa: _siikaa, säynäjää, lohta,
harria, madetta, nortta, kiiskeä, seipeä, salakkaa_. Siikaa saatiin
enimmin syksyllä kutuaikana, pienempää _kalikkasiikaa_, mikä kuti
järvissä Kaijanpäivän tienoissa, sekä isompaa _lautasiikaa_, joka kuti
joissa Mikkelistä aina marraskuun loppupuolelle. Samoihin aikoihin
oli myöskin lohella kutuhommansa. Mutta keväällä, jäiden liikkuessa,
hääri kutukalana harri, jota koskista pyydysteltiin, samoinkuin
seipikin, joka koskipaikoissa toisinaan ihan puurokattilana puristeli.
Keväisille sulille ennätti kiiskikin kutemaan ja joutui kalamiehen
pyydyksiin rasvaisen kukon sekä kalakeiton aineksiksi. Nuottaan se
hätäytyi parhaiten iltahämärissä. Vielä norrellakin, kuoreella, oli
keväinen kutunsa, aikaisin, jäiden vasta liikkuessa, ja salakka hääri
yön aikoina koskella, mutta päiviksi lasketteli suvannolle lepäilemään.
Mutta made piti yksinään omat aikansa, se kuti kylmillä sydänkuilla,
kynttelin ja Matinpäivän välimailla, nouseskellen silloin jokien
suihin.
On sitten vielä joitakuita kaloja, joita vain aniharvoin saadaan.
_Kuhaa_ tavataan vain Oulujärvessä ja Sotkamon vesissä sekä
korkeimmillaan Puolangan Auliolla, Kolhamanjärvessä. Kuhmossa ja
Kiannalla "ei sitä ole olemassakaan, ei koskaan". _Ankeri_ on kerran
saatu Lentuan selältä, Huotari-ukko sen sai, pari kyynärää pitkän
loikertelijan. Toiset eivät uskaltaneet siihen koskeakaan, mutta ukko,
joka oli ennenkin nähnyt semmoisen kaupungissa, nylki sen ja söi ja
teki nahasta tuppivyön. _Lahna_ on harvinainen kala. Puolangalla
sitä joskus tavataan Auhon Luppajärvessä ja Puokion seuduilla
Piltungissa, Hyrynsalmella kirkon seuduilla, Mustassajärvessä, ja
Kuhmossa on lahnaa joskus saatu Lammasjärvestä, Lutjan- ja
Ontojärvestä. Mutta Saunajärvessä ei sitä enää ole eikä myöskään
Kiannan vesissä. Ennen on lahnaa kyllä joskus "imeeksi saatu" Lentuan
järvistä sekä Kostamuksesta ja Vieksillä Lahnasesta, ja on muuan
Lahnasjärvi Kiannallakin, mutta ne ovat jo kaikki lahnattomia.
Umpilammista käyvät poikaset joskus ongiskelemassa _koureja_. Niitä on
tavattu esim. Puolangan Puokion seuduilla Kapustalammessa.
Vanhaan hyvään aikaan oli joskus saatu oikein emäkalojakin,
sellaisia kuin Luvanjärven kolniikyynäräiset hauet. Neljä oli niitä
aikoinaan saatu: Kypärän äijä yhden, Ollilan Sihvertti toisen ja
Paavo Kemppainen kolmannen ja neljännen. Vielä mokomamman hauen oli
Pötky-vainaja tavoittanut Puolangan Kuorejärvestä. Se oli tarttunut
koukkuun ja vetänyt ukkoa veneineen kolme kertaa ympäri järven, sitten
syöksynyt jokeen ja äkämyksissään mennä hajauttanut kolmen myllyn
lävitse ja viimeksi tormaimut matalalle karikkorannalle, johon oli
tarttunut. Suuri oli ollut Ristijärvenkin hauki, niinkuin kerrotaan:
"Oli ennen Uittijärvess' suuri hauki, se ui lahesta lahteen, niemestä
niemeen. Se saatiin, ja selkäluista tuli hyviä kampoja, nahasta hyviä
rekiveltejä."