"Ota, metsä, miehiksesi!"
Metsänkävijöitä, erämiehiä, oli joka talossa, ja ampumavehkeet nähtiin
riippuvan joka pirtin seinällä ylhäällä laen rajassa. Mutta siellä
täällä tavattiin aina joku muita mainiompi eränkävijä, suurmetsästäjä,
joka oli ollut kymmenissä kontioleikeissä sekä muutakin metsänriistaa
surmannut satamäärin. Ja niissä vanhan kansan "mehtuumiehissä" oli
oikea metsänhenki, metsä oli syöpynyt heidän veriinsä. Saattoivat
he, niinkuin _Romppas-Mikko_ Hyrynsalmella, vielä vanhanakin kulkea
yökaudet metsonsoitimessa ja silti päivät raataa muiden mukana.
Saattoivat he tuumia, kuten Kypärävaaran vanha metsänkävijä-ukko:
"Pyynti se on, joka viehättää... ei sitä kuollutta otusta lähtisi
neljänneksenkään päästä hakemaan". Saattoi jollekulle käydä niinkin,
kuin kävi _Lehdon Erkille_ Hyrynsalmella, kymmenien saukkojen,
satojen kettujen, satamäärien oravien ja lintujen surmaajalle,
että metsä otti hänet, satavuotiaan, lopulta ikimiehikseen: ukko
kuoli korpeen, Tapion tanhuvia kierrellessään pääsikin autuaammille
riistamaille.
Kuuluimpia entisajan karhumiehiä oli Sotkamon "Kissaniemeläinen",
_Lauri Korhonen_, neljänkymmenen karhun kaataja. Siinä oli mies
metsänkävijä, joka kerran pyyntiin lähdettyään oli aina menossa,
viikkokausittain viipyi eräretkillään, lepäili yönsä metsässä, makaili
majoissa, sattui joskus saunallekin. Taloon pohjaksuessaan ei ukko
käynyt pirttiin eikä vienyt suksiaan kartanoon pilattaviksi, hiipi vain
saunaan, teki tulen kiukaaseen, nukahti yösydämen ja aamun koittaessa
taas lähti salolle. Tarkoin puristi ukko vanhasta ruhostaan sen,
mikä siitä suinkin lähti. Niinpä oli äijä kerran ajaa hänkkäröinyt
villiä peuraa koko päivän, jopa niin tiukalle, että lopen uuvuksissa ja
verta sylkien saapui illalla kotiin ja paneutui pitkälleen ja puheli
muorilleen: "jaksat nyt istua siinä niin kauan, kun minä tästä lähen".
Siihen uupunut ukko vaipuikin ja lähti toisille karhumetsille. Siitä on
jo 50-60 vuotta, ja ukko oli kuollessaan kuusissakymmenissä.
Toinen kuulu karhumies oli _Kinnus-Lassi_ Kiannalla, Kerälän kylässä,
yli kolmenkymmenen kontion surma, joka eli samoihin aikoihin kuin
Kissaniemeläinenkin. Kinnunen oli rohkea ukko, jota ei metsä
pelottanut. Kerrankin kulki äijä poikineen oravametsällä ja sattui
vereksille karhunjäljille. Ukko nosti kontion poikansa kimppuun,
rakensi lujan majan, teki nuotion sen eteen, pani pojan majaan maata;
ja itse asettui pyssyineen, kirveineen majan aukolle tulijaa
odottelemaan. Mutta karhu tulla tomauttikin niin äkkiä, ettei Kinnunen
ehtinyt siepata edes asetta. Tulen taakse jäi otus irvistelemään, ei
uskaltanut yli tulen hyökätä, mutta ei antanut Kinnusen aseisiinkaan
tarttua, nosti heti julman mörinän, jos ukko vain _ajattelikin_ asetta.
Niin istuttiin vastatusten koko yö, ja aamulla kontio loikkasi korpeen.
Uskalsi ukko yksinään käydä haaskallekin karhua vahtimaan, eikä edes
tarvinnut talaita, juurikkaperän koloon, lähelle raatoa vain heittäysi
makaamaan ja siitä pamautti.
Hyrynsalmellakin, Luvanjärvellä, eleli samoina aikoina mainittava
karhupekka, _Kyröläinen_, joka ennätti olla kuudentoista kontion
tapossa. Kyröläinen oli suuri vankka uros, oikein karhu miehekseenkin,
yksinäänkin vain kirves kourassa uskalsi hyökätä kontion kimppuun.
Mutta vaari terästikin sisuaan joka kerta kun oli kontion kaatanut:
latki sitä verta, joka valui kuolevan karhun sieraimista. Uniinsa sai
ukko useasti ilmoitukset, mistä käsin karhuja milloinkin oli etsittävä.
Parikymmentä vuotta takaperin eli Kiannan Leinokylällä yhdentoista
karhun mies, _Raiskion Tuomas_, pikkuinen miehen kelleri, mutta sitä
kiukkuisempi käymään kuin kiiliäinen kaikenlaisten metsänotusten
kimppuun. Ei pelännyt pikku mies karhua, jopa väitti, ettei karhu
tapakkaan miestä. Mutta se oli kovin pahoin sanottu. Sillä niin
hullusti kävi, että ukko itse sai kontiolta surmansa. Oli ukko karhua
ajamassa kaksin poikansa kanssa, kun kontio äkkiä syrjästä heittäysi
kimppuun. Poika syöksi keihäällään: tylsä keihäs ei tehonnut, ukko
kiireissään pamautti: ei sattunut hengen paikalle. Silloin karhu ukkoon
käsiksi, heitti hankeen, puri päätä, runteli leukaa ja piteli niin
rumasti, että äijä viiden päivän perästä kuoli.
Semmoisia olivat entisajan karhumiehet. Mutta on nykypolvenkin
vanhoissa karhuvaareissa monia sitkeitä ja pelottomia korvenkiertäjiä.
Kontioiden ja muunkin Tapion karjan vähentymisen takia eivät nykyajan
karhupekat ole tietysti ennättäneet suurmetsästäjiksi, mutta usean
karhun kanssa hekin ovat olleet toraisilla.
Mainioimpia vielä elävistä karhumiehistä on Tuomas Haverinen,
"Levävaaran ukko", Kuhmon Lammasperällä, Venäjän rajaseuduilla. Hän
on entinen ruunun metsänvartija, 74-vuotias hupaisa vanhus. Kuutta,
seitsemää kontiota on Tuomas ollut hengiltä häätämässä, ja peuroja on
hän hiihdellyt satakunnan, puhumattakaan saukoista, näädistä, ketuista
ja muusta pienemmästä metsänriistasta.
Sitkeä on ukko ollut, ehkä yhtä sitkeänsinnikäs kuin konsanaan
Kissaniemeläinen. Hän on hiihdellyt rajaseutujen korpimaat ristiin
ja rastiin, milloin tällä, milloin tuolla puolen rajaviivaa, milloin
kontion kintereillä, milloin pakenevan peuran perässä. On erämies
väliin viipynyt salolla parikin viikkoa, ettei ole ollut suuruksen
hiventä matkassa, suolalla ja metsän viljalla vain elänyt.
Pariin erään on Tuomas sattunut metsällisen kanssa sylisillekin.
Niinpä kerrankin olivat viiksimolaisen, _Jussi Heikkisen_, kanssa
helmikuun hangilla metsänkarjaa hiihtämässä lähellä Venäjän rajaa.
Hiihdetään, hiihdetään hivutellaan vaaraa ylös, toista alas. Siellä on
ahon laidassa rytö semmoinen, jota epäillen katsellaan ja arvellaan,
jotta niin on kuin metsällisen makuupaikaksi kasonnut. Mennään
lähemmin tutkimaan ja ronkailemaan rytöä. Jo siinä samassa Heikkinen
humahtaakin kainaloita myöten jonnekin pohjattomuuteen... hätäytyy ja
parahtaa pahasti, kiroaa ja huutaa apua. Jussin jalkapuoli on joutunut
karhun makuukammioon, ja kammion eläjä on käynyt vihaisin hampain
häiritsijänsä kantapäähän. Joutuu siihen Tuomaskin, ja saa kiskotuksi
toverinsa ylös.
Mutta hirmuisena ryöpsähtää karvainen kuvatus hangen alta, hyökkää
Tuomaan kimppuun ja paiskaa hänet alleen, ja punainen kita iskee
säälimättömät purimensa Haverisen pyssyntukkiin ja peukaloon ja
käsivarteen ja otsakulmaan. Mutta siihen jo taas Jussikin ehättää
apuun ja rupeaa sompakeihäällään pistelemään karvaturkin takaisia
sillä menestyksellä, että peto pelästyy ja laukkaa pakoon. Pakenijan
jälkeen pamauttaa Jussi vihaisen panoksen, mutta se vain uudelleen
suututtaa karhun, niin että se pyörähtää takaisin ja toistamiseen käy
kimppuun. Vaan sillä välin on Tuomaskin taas kohonnut kinoksestaan ja
pyyhkäissyt veren pois silmiltään, ja hän vuorostaan ojentaa pyssyn
ja ampaisee päälle yllättelijälle semmoiset tuliaiset, että siihen
sen vihat ja vaivat loppuvat.
Mutta pesästä kuuluu vielä murinaa. "Vieläköhän siellä on toinen
paholainen?" arvelevat ukot, käyvät penkomaan ja löytävät pesästä
pentupahasen. Tuomas tuumii, että otetaan, peijakas, elävänä matkaan,
mutta Jussi murahtaa: "piru tulee pirun pojasta!" ja keihästää emonsa
vieressä vikisevän pörröturkin.
Saalistaan ahkiossa raahaten, toinen nilkuttaen, toisella pää ja käsi
käärerepaleissa, saapuvat ukot ihmisten ilmoille. Vuosikauden saavat
karhumiehet vammojaan potea, lääkäriä kun ei ole pahaksi turvonneita
haavoja hoitamassa. Akonlahdelta, rajan takaa, noudetaan Röhelön
Iivana tietäjöimään, ja hän manaa metsänvihat pois sekä koitelee
haavoja.
Eikä tämä ole ainoa kerta, kun Tuomas on karhun kanssa ollut niin
lähetyksin, kourakoetuksilla. Sattuu taas muutamasti, kun ukko
hiihtelee peuran jälkiä, että kontio yht'äkkiä syöksähtää pensaan
takaa kimppuun. Ei ennätä hiihtäjä edes ampua, mutta pyssyn perällä
roimauttaa, niin että peto siitä "häpee" ja pakenee metsään. Mutta
Tuomas rientää jäljessä kyytimiehenä ja ajaa, kunnes saa kontion
"kuorituksi".
Mutta kerran otti Tuomaan oikein tiukalle. Läksi ukko taas
peuranhiihtoon, vain päiväpala leipää laukussa, ja peura, villi
menijä, hiihdätti häntä aina Venäjän rajoja myöten, hiihdätti päivän,
toisenkin, eikä sittenkään laskenut kunnon ampumavälille. Yön makasi
ajomies nuotiolla, ja toisen päivän iltana saapui hän niin nälkäisenä
ja niin uuvuksissa Kivikiekin taloon, ettei kieli ollut suussa
liikkua, ei kyennyt edes syömään, palasen leipää kun haukkasi, niin
jo kellahti pitkälleen. Mutta jo aamulla oli äijä ennallaan, ajoi
vielä senkin päivän ja saavutti saaliinsa Riihivaaralla, Roukkulan
taipaleella. Siellä ukko "valkaisi" peuran ja kantoi hiihtäen selässään
Kivikiekkiin, monen neljänneksen matkan.
Tätä hiihtoaan kai ukko muistaa, kun kertoessaan peuranajon
ankaruudesta sanoo: "Kun näet peuran, niin ala hiihtää, ja hiihä, niin,
että veren syljet iltasella, etkä luulisi enää aamua näkeväs".
Tyhjin käsin on Tuomas aloittanut elämänsä Levävaaralla. Pyssy ja
koira, akka ja pata ja kolme lasta oli miehellä vain elämisen alkua,
kun vaaralle kapusi, ja asuntona oli alussa vain kurja yksi-ikkunainen
savupirtti. Nyt on vaaralla jo hyvänpäiväinen salotalo, jossa ukko
poikansa luona elelee.
Haverisen metsästystovereita oli jo mainittu _Jussi Heikkinen_
Viiksimosta, kymmenien peurojen hiihtäjä hänkin ja karhujen kaataja,
miehevä ukko, totinen raudan takoja, synkän sydänmaan talon asuja.
Toinen eränkäyntikumppani oli Kivikiekin ukko, tietäjä, metsänväen
nostaja, jolla aina oli "varat" mukanaan, ja lisäksi vielä teki
muurahaiskeoissa temppujaan. Hän pyysi kettua, kaatoi peuraa ja otti
osaa karhunkin tappoon.
Kuhmon Jonkerinperukan parhaita metsämiehiä on _Mikko Piirainen_,
"Matovaaran Mikko", noin 70-vuotias puhelias tietoniekka, kansan
parantelija ja hierojaukko. Kahdeksan karhun surmatyössä on Mikko
häärinyt, "kuorinut" nelisenkymmentä peuraa, joukon kettuja, saukkoja
sekä näätiä. Ensimmäisen karhuotteensa teki Mikko jo knudennellatoista
ikävuodellaan: kohtasi äkkiarvaamatta metsässä mörön ja ampui sen
ketturoimaan. Karhu selvisi siitä kuitenkin ja laukkasi metsään,
ennenkuin poikanen sai pyssynsä uudestaan panokseen, "ja sillä tiellä
on se vieläkin". Korkealla vaaralla elää Mikko kuin mikäkin korpien
valtias, ja äärettömät siintävät salot levittäytyvät peninkulmittain
joka suunnalle kauas Karjalankin puolelle. Eipä ihme, että ne ovat
vaaran eläjää puoleensa houkutelleet.
Kiannan mainioita metsänkävijöitä taas ovat _Kovanvaaran Seppäset_,
kokonainen Kovan rykmentti, 75-vuotias _Jeremias_, kolmen
veljenpoikansa, _Antin, Ollin ja Matin_ kanssa. Kovalaiset ovat vanhaa
karhunkaataja-sukua, miespolvia asuneet karhumailla, korkealla
Kovallavaaralla, Ruhtinansalmen perukoilla, lähellä Venäjän rajaa. He
ovat olleet myöskin seutunsa parhaita myrrysmiehiä, jotka ovat osanneet
kyllä erämiehen temput ja erämiehen loitsut, vielä metsän nostaa,
metsän asettaa, ja panna metsän kulkemaankin. Niitä vanhanväen
erämiehiä on vielä Jeni-ukko, "Kovan Jeni", pienoinen tuikeannäköinen
äijänkääkkä, karhuvirsien laulaja ja seitsemän karhun surmaaja. Jeni
kyllä vielä on karhunpesälle mennessään muistanut loitsut, ryypännyt
karhunsappiviinat sekä kimppuun yllättelevän kontion "häpäissyt"
huutaen: "Älä, jumalanvilja, päälle tule!" Ja on ukko vielä ollut
näkemässä vanhankansan karhunpeijaisiakin.
Monissa karhutappeluissa ovat Kovanvaaran nuoremmat miehetkin
heiluneet, kuka parin, kolmen, kuka seitsemän, kuka kymmenenkin
kontion kaadossa. Mutta vanhan Jeni-sedän tietoihin ja taitoihin
he eivät enää usko, vaan luottavat enemmän uudenaikaisiin, takaa
panostettaviin kivääreihinsä.