"Ei mies miestä koske!"
Metsien merkillisin peto oli karhu, jonka syntykin jo oli erikoisempi
kuin muiden metsän otusten. Näin se oli tapahtunut:
"Miss' on ohto synnytetty,
mesikämmen käännytetty:
kuun luona, tykönä päivän,
otavaisen olkapäillä.
Sielt' on maahan laskettuna
rihmoissa hopeisissa,
kultaisissa kätkyveissä.
Neittyt Maaria emosi
visko villoja vesille,
kapaloihti kuontaloita,
joita tuuli tuuvitteli,
ve'enhenki heilutteli
mehtäisen niemen nenään.
Siitä läksi astumaan,
Pohjan maita polkemaan,
Savoa samoilemaan."
Siksipä karhua, suursyntyä, pelättiinkin ja pelonsekaisella
kunnioituksella mainittiin silloinkin, kun se teki tuhojaan talon
karjassa. Sitä ei uskallettu edes omalla nimellään sanoa, "karhuksi"
haukkua, se olisi siitä suuttunut, äikeytynyt entistään pahemmaksi.
Vaikka se ei nimittelemistä ollutkaan kuulemassa, tiesi se sen
kuitenkin, se oli semmoinen tietäjä, jolla oli joku salainen mahti,
taikka ilmoitti sille sen haltia asiasta. Niinpä mainittiinkin
korpien valtiasta kaikenlaisilla mielinkielisillä nimityksillä ja
kuvaannollisilla sanoilla. _Kontioksi_ kyllä uskallettiin sanoa,
mutta kaikkein useimmin sanottiin _metsäksi, metsäläiseksi ja
metsälliseksi_ sekä _pöpöksi_ ja _möröksi_. Vielä se oli _metsänmörkö,
metsänmyyrtäjä_ ja _metsänvieri_, jopa _metsänmieskin_ ja _metsänukko_
sekä _kouko, otso, otsonen_ ja _vihtahousu, raato, peto, tötötöö,
mössi, nallepoika, mesikämmen ja metsänkuningas_.
Niinkuin kansa tiesi karhun suuren synnyn, niin se tiesi sen
elämäntavatkin ja korpivaelluksen. Muurahaispesiä se kaiveli kankailta
ja kaapi karamättäitä, joissa viholaisia asusteli, lahokannoista
se etsi toukkia, taivutteli haapoja ja riipi niistä lehtiä, vielä
raastoi putkenjuuria niityiltä sekä ampiaispesistä söi toukkia ja
mehiläiskennoista joi mettä; rannoilla se herkutteli tuulen ajamilla
kalanraadoilla. Mutta ristikansan karjaan ei kontio koskenut, ellei
joku kademielinen sitä nostanut sotajalalle, taikka itse sitä
suututettu.
Kesäkauden kun kontio salomaita liikuskeli, asettui se talven tullen
lepäämään. Oikeat siivot karhut heittäysivät levolle jo "lehen alle",
silloin kun lehti rupesi karisemaan, mutta pahanelkiset olivat
kulkeella siksi, kunnes lumi tuli maahan, ja oikein pahat metsälliset
eivät saaneet asettua talvilepoonsa ensinkään, olivat tehneet niin
paljon ilkeyttä, ettei maa suonut niille ollenkaan sijaa. Sellainen
rauhaton pannahinen, joka ei enää sopinut maan suojiin, jota ei maa
enää suvainnut, liikkui parikymmentä vuotta takaperin Kiannan
Ruhtinansalmen perukoilla, kuljeskeli pahuuden töissä vielä joulurauhan
aikanakin, vasta uudenvuoden aattona saatiin ammutuksi. Siivot
metsänmyyrtäjät nukkuivat silloin jo parasta talviuntaan. Heikinpäivän
tienoissa käännähti nukkuja toiselle kyljelleen ja äännähti: "Yö
puolessa!" Mutta huhtikuussa, kun tulivat suuret suvet, niin että vesi
alkoi pesään kyljen alle kohota, tuli nousunaika. Silloin saapui peippo
lähipuuhun laulamaan:
"Lakki päästä lahoo,
jos et ala nousta pois!"
Ja ukko kuopahti päivää katsomaan, kävi ensi työkseen hongan luo
ja puristeli sitä niin ankarasti, että peräsuoleen pikeytynyt
pihkatappi ajautui ulos. Sitten metsänmies kavahti honkaan, katseli
sieltä ympärilleen, jotta minne nyt ottaisi lähteäkseen, ja karjahteli
iloissaan -- Olihan kultainen kesä ovella.
Kovin pelkäsivät emännät karjansa takia, kun kontio liikkui mailla.
Siksipä he jo lehmiä ulos laskiessaan pyytelivät:
"Metän kultainen kuningas,
metän ehtoinen emäntä,
kun kuulet kullan kulkevaksi,
maitomuorin matkustavan,
paina pääsi mättähälle,
nurmehen nukahtamahan,
kätke kynnet karvoihisi,
niinkuin talkkunamykkyyn."
Saikin emäntä maitomuorinsa varata, sillä kovin useasti kontio äityi
karjaa kaatamaan. Varsinkin Perttulin jälkeen, jolloin oli karhun
kiima-aika, oli se tavallista villimpi. Silloin sen sai helposti
suuttumaan sekä nousemaan kenen kimppuun tahansa. Nostamatta se ei
kyllä silloinkaan pahaa tehnyt, ei karjalle eikä ihmiselle, vaan kun
sitä kouhoteltiin, niin kyllä se silloin osasi olla häijy ja ilkeä,
syödä piteitä ja tehdä muuta pahaa.
Hyvin monesti tietäjät sen tekivät, että nostivat karhun naapurinsa
karjaan tuhoja tuottamaan. Eikä siinä kovin suuria taitoja tarvittu,
ilkeyttä vain ja luonnokasta sisua. Meni metsään ja etsi vereksen
karhunsonnan sekä verestä karjanlantaa, ja ne sekoitti ja hieroi
yhteen kolmihaaraisella leppähierimellä _rannipaskaksi_, taikka sotki
niitä tuohitötteröön tai putkeen ja viskasi metsään. Siitä kontio
julmistui ja kävi sen karjan kimppuun, jonka lantaa oli käytetty.
Samoin saatiin kontio ihmistäkin ahdistelemaan, jos karjanlannan
asemesta käytettiin ihmislantaa. Niin olivat Kuhmon myrrysukot
juoksuttaneet metsänukkoa edestakaisin Kiekinkosken ja Murron väliä,
toistensa kimppuun sitä yllyttivät. Ja Ristijärvellä oli Kalmulainen
syöttänyt karhulla Lehdon Pertun lehmän, ja Perttu siitä nostanut
lehmänsyöjän itse Kalmulaisen kimppuun. Karhu oli kyydinnyt äijän
metsästä kotiin, kaksin jaloin käynyt jäljessä, olkapäitä käsin
puristellut ja viimeksi viskannut vaarin aidan ylitse kotipellolle.
Mutta ei ollut tappanut, kun Perttu oli pannut putkeen kintain väliin
haavanlehden ja sanonut: "Ei rikkoa, mutta raskasta riippiä kotiin
kannattaa".
Kovin äkäinen karhu olikin lannastaan. Menipä vain pilkaten sitä
liikuttelemaan, heti sai pedon kimppuunsa. Yhtä vihainen se oli
muurahaispesästä, joka oli ukon parhaita ruokapaikkoja. Jos sitä
kontiota matkien myyrästi, sai metsähisen niskaansa, jos siihen
vei karjanannetta, kävi karhu karjan kimppuun, jos meni ja heitti
kuperkeikkaa muurahaiskeolta, muuttui itse kontioksi. Vihainen oli otso
vielä lepakosta, _yölinnusta_. Jos sitä kantoi muassaan, kouko heti
yllätteli päälle. Eikä suvainnut metsä itseään ilkuttavan, "se on otus
semmoinen, jotta kun menee ampumaan, niin ei piä ilkkua". Romppalan
Pekkakin Hyrynsalmella oli kerran manaillut halmeella: "Tulisipas nyt,
niin katottaisiin peräsuoli!" Veli oli kyllä kiellellyt: "Älä sie
manoa, jos tulee, niin kumman sie näet!" Ja olipas kouko tullutkin
halmeen aidan taakse räiskämään ja pannut Pekan pahaan pelkoon.
Hätäyksissään oli hän sentään hoksannut parkaista:
"Älä, jumalanvilja, päälle tule,
ei minussa ole sinun vastustas!"
Ja oli karhulla ollut miehen mieli: oli heittänyt Pekan parkumaan ja
lähtenyt pois.
Jos kontio kävi kovin villiksi, eikä saatu sitä pyydetyksikään, oli
parasta ajaa se pois koko mailta halmeilta. _Kulkemaan_ pantiin
karhu kalmanvoimalla taikka talonväellä. Otettiin hautuumaalta
kolme kalmanaulaa ja polkaistiin ne vasemmalla kantapäällä kolmeen
verekseen kontion vasemman jalan jälkeen. Siitä kalmanväki ahdisti
karhun menemään yli soiden, poikki maiden, taakse suurien vesien. Rapaa
vain syyteli pakenija mennessään kalmanväen silmille. Kalmanväkeä
karhu kovin kammosikin. Jos pyytömiehellä oli ruumiinpaita päällään,
ei tarvinnut hänen pelätä kontiota. Tulenvoimaa taas käytettiin niin,
että käännettiin kolme karhunjälkeä sydänmaalle käsin ja pantiin
niihin tulikiveä, eläväähopeaa ja puunpakkulaa sekä piiskattiin
jälkiä yksikantaisen pihlajan vitsalla ja manattiin:
"Takana olkoon vuoret, vaarat,
eessä maat siliät!"
Taikka poltettiin karhun jäljillä tuoreen koivun kääpiä ja sanottiin:
"Pitää käyvä käyräkengän,
sinisukan suikuttaa,
tuolle puolen Lapinmaita!"
Vaikka karhua pelättiinkin, ei sitä kuitenkaan jätetty kostamatta,
jos se karjalle rupesi tekemään pillomuksiaan. Ainakin koetettiin
kostaa. Kontion menettämän elukan raadolle, _haaskalle_, laitettiin
_vahtuutalaat_. Piiloiseen paikkaan, kymmenkunnan sylen päähän
raadosta, rakennettiin kolmen, neljän kuusen varaan lava, paria,
kolmea syltä korkealle maasta. Sille nousi, siinä auringon mailleen
mennessä, oksakärvästä myöten pari miestä pyssyineen yövartiolle.
Sillä karhu tavallisesti tuli vielä jonakin toisena yönä saaliinsa luo
herkuttelemaan. Silloin miehet pamauttivat, ja jos hyvin sattui,
päättyivät karjan surmaajan retket ikipäiviksi. Mutta siinä oli monta
mutkaa, ennenkuin niin hyvin onnistuttiin. Pimeähkönä yönä oli vaikea
osata mustaan mörköön, joka kähvelehti mustassa korvessa. Asetettiin
sentähden valkeapintaisia halkoja taikka tuohilevyjä haaskan
vastaiselle puolelle, että tumma karhu niitä vasten kuvastuen olisi
selvempänä maalina. Tuhmat karhut tulivat kyllä jo auringon juuri
laskiessa, mutta vanhat viisaat saapuivat vasta yöpimeällä. Mielevä
metsällinen ei varsin varomatta tullut yölliselle aterialleen,
nuuskien ja jälkiä vainuten se lähestyi. Siksi pitikin talasmiehiä
olla saattamassa _jäljenpaluuttaja_, joka ampujain noustua lavalle,
karhakkaa perässään vetäen asteli kotiin. Karhu ajoi jälkiä taloon
asti ja sitten vasta saapui haaskalle, Hiljaa, aivan äänettä piti
miesten vartoa, ei saanut edes tupakkaa purra, sauhuttelemisesta
puhumattakaan. Havua piti pureksia ja havuun huokua, ettei olisi henki
kajahtanut ristitylle. Makuullaan taikka istuillaan varrottiin, pyssy
ampumaorrella valmiina, ja kun otus tuli määrättyyn paikkaan, piti
vain kädellä tai jalalla antaa sovittu merkki toverille, milloin on
yht'aikaa ammuttava.
Jo vähää ennen kontion tuloa miehet kyllä saivat merkin sen
saapumisesta. Oli otsolla nimittäin _sanantuoja_, joku _pikku- lintu_,
sellainen "_rastas_", joka lensi likelle talasta ja alkoi raksuttaa.
Silloin kun "rastas räteytyi", kontiokin heti ilmestyi. Ja silloin
unistenkin miesten silmä "oli kuin katajanmarja" tiukkana.
Mutta ei karhu aina niin vain kutsumatta tullut yöaterialleen,
saattoi olla tulematta, vaikka odotettiinkin. Silloin piti se _kutsua_
tulemaan, nostaa, ärsyttää. Monenlaisia kutsumiskeinoja oli
tietomiehillä. Niinpä he saattoivat tehdä ilvettä karhun jäljille sekä
haaskalle, kontion ruokapaikalle. Ottivat esim. haaskasta lihaa ja
hierelivät sillä karhun jälkiä, taikka panivat haaskalle suuhun karhun
lävitse ammutun kuulan sekä kalan, jonka toinen kala oli takaperin
niellyt, jopa vielä asettivat haaskalle hauenpään selälleen, hampaat
irvottamaan. Ja siitä karhu, joka on niin ärmäkkä, vasta oikein
suuttui. Muutamat tietäjät nostivat kalmanväen ajamaan karhua, panivat
kirkonmultia sen jäljille, ja silloin väki ajoi, niin että karhu
karjuen laukkasi edellä. Vanhat velhot vielä heittäytyivät alasti
ja kontiota matkien kontallaan raastoivat raatoa, ja niin yllyttivät
karhua tulemaan. Niin teki Kivikiekin ukko Kuhmossa, mutta pani ensin
haaskan suuhun yölinnun ja hopearahan, joka oli ollut kolme yötä
kastamatonna kuolleen lapsen suussa, ja vannehti leppäpangalla turvan
kiinni ja kiilasi sen vielä kolmella leppänaulalla, sitten alastonna
kolme kertaa hampain repäisi raatoa sekä heitti kolme häränpyllyä. Ja
sen päälle äijä pukeutui, kapusi talaille ja sanoi: "Tulkoon nyt syöjä,
täällä on saajat!"
Siihen kyllä tarvittiin miestä, joka näin uskalsi pelehtiä ja sitten
nousta taloille vartomaan. Sillä kun kontio kerran oli kutsuttu, niin
sen _täytyi_ tulla, vaikka ei olisi halunnutkaan -- tiesihän se,
mikä häntä odotti --, ja siksi se silloin tulikin hirveänä, laukkasi
ja karjui, niin että öinen korpi kaikui. Heikkoverisestä miehestä
ei silloin ensinkään ollut talaille menijäksi. Sillä kontiolla oli
sellainen "soma luntio", että se pani _painajaisen_ ihmiseen, niin
jotta väkisinkin rupesi nukuttamaan, kun nostettu karhu lähestyi.
Mutta oli niitä sellaisiakin äijiä, jotka eivät pelänneet, eikä niihin
metsänäijä saanut painajaista. _Rimpi-Pekkakin_ Hyrynsalmella nosti
karhun ja uskalsi mennä ypö yksinään talaille odottelemaan. Mutta
hänellä olikin ruumiinpaita päällään.
Mutta niin urheita eivät olleet Pispajärven miehet, vaikka sallivatkin
Vasaran äijän kutsua karhun haaskalleen. Kun kontio kovalla ryminällä
tulla tomahti, pelästyivät talasmiehet ja lähtivät huutaen laukkaamaan
kotiin, ja karhu painalsi karjuen kintereillä aina pellon aidan taakse.
Mutta syyskesän kiireisenä aikana eivät aikaiset miehet oikein
tahtoneet joutaa monia öitä haaskalla valvomaan. Sillä ei kontio
saapumisestaan ollut mitään liittoa tehnyt, oli tulemattakin, jos
tahtoi. Siksi toisinaan asetettiin haaskalle vain pyssy yksinään
kontiota odottelemaan, laitettiin pyssy _hankaalle_. Haaskan ympärille
rakennettiin kolmiseinäinen katoton karsina, noin syltä leveä ja
korkea, paria pitkä, ja sen aukolle asetettiin sivulta käsin piilosta
pyssy tähtäämään, joskus toinenkin toiselta sivulta. _Rievälanka_
johdettiin pyssyn liipasimesta kulkutielle, niin että kontio haaskalle
pyrkiessään työnsi rihmaa ja päästi panoksen kylkeensä.
Samaan tapaan oli Kuhmossa entisaikaan koetettu surmata kontiota
vireeseen asetetulla _keihäällä_. Salvettiin samoin karsina, _saiho_,
jonka perään pantiin haaska ja saihon aukolle sivulta käsin pantiin
keihäs uhkaamaan. Kuivasta näreestä taivutettu vahva _vipu_ potkaisi
keihään, kun kontio kosketti _virosinvitsaa_.
Toisinaan rakennettiin haaskalle _karhunloukku eli sadin_. Hirsistä
kyhättiin neljättä syltä leveä raskas poikkitekninen lava, joka
toisesta reunasta kohotettiin ylös noin pari syltä korkealle kannon
ja pitkän vivun varaan. Vivun nokasta pujotettiin lavan lävitse
virosinvitsa loukun alle _kirppahoitoon_, jossa oli syötti. Kun karhu
nälissään kävi kiskomaan syöttiä, irtautui vitsa ja vipu, ja loukku
laukesi ja rutisti kiskojan alleen. Kuhmon Jonkerin puolessa on
loukulla muistannan aikana surmattu 7-8 karhua.
Jotkut pyysivät kontiota _liskulla eli loukkaalla_. Haaskan ympärille
tehtiin taas vahva kolmikulma-karsina, ja avoimelle puolelle laitettiin
kuin linnunliskussa tukevien korvakkojen väliin kaksi vahvaa tukkia,
toinen alas, odottamaan, toinen ylös, uhkaamaan. Puiden kylkeen vielä
toisinaan iskettiin piikkejä, että saalis paremmin pysyisi pinteessään.
Laukaisulaitos oli samankaltainen kuin linnun loukussa. Kun karhu
meni haaskaa tavoittamaan, putosi raskas pölkky varomattoman selkään.
Väliin koetettiin koukoa narrata _rihmalla_. Väännettiin vankkaan
honkaan reikä toista syltä korkealle, ja reijän läpi pujotettiin vahva
köysi, jonka toinen pää laskettiin maahan hongan juureen silmukalle,
toinen taas kiinnitettiin etemmäksi puuhun, ja välille asetettiin
raskaita pölkkyjä painoksi. Mutta sitä ennen iskettiin köysi silmukan
puolelta reikään "nulakalla" naulalla, jossa oli lehmänlapa syöttinä.
Köysi peitettiin maahan sammalilla ja puunrungolle kätkettiin
se tuohitorveen. Kun karhu meni syöttiä repimään, nuljahti naula
lävestä, ja pölkkyjen painamana hujahti silmukka äkkiä ylös, kuraisten
kontion ilmaan roikkumaan. Siinä kun peto piti hurjaa mölinää,
niin kuultiin, että on vilja käynyt pyydykseen. Tekipä rihma kerran
Kesseliläis-ukollekin Kuhmossa saman karhuntempun. Meni äijä, kun
kaikki oli valmiina, vielä kirveellään koputtelemaan naulaa. Mutta
se lipsahtikin irti, ja silmukka sieppasi koputtelijan koivista ylös
petäjän malloon. Siinä olisi äijä saanut, tiesi, kuinka kauvan roikkua,
ellei olisi ollut mukana poikasta, joka nappasi nuoran poikki.
Olipa muutamasti keksitty karhun pyytimeksi kamala _käpälälauta_,
kolmea kyynärää pitkä, paria leveä lava, joka oli täpö täyteen isketty
pitkiä teräviä väkäpäisiä rautanauloja, ja se sitten ovelasti peitetty
haaskan viereen. Kun kontio tuli ruokaverolleen, sattui se polkaisemaan
lavaan: jalka tarttui nauloihin, siirsi toisen käpälän, että saisi
edellisen kiskaistuksi irti: siihenkin pureutuivat terävät piikit,
samoin sitten kolmanteen ja neljänteen tallukkaan. Viimein hädissään
sai karhu rukka piikkeihin karjuvan turpansakin -- ja siihen täytyi
jäädä odottamaan kurjaa kuolemaa.
_Sangoillakin_ olivat vanhat kesäkarhuja pyydystelleet, sekä
joskus tarjoilleet _myrkkyäkin_. Yhdeksän ketunannosta oli kerran
Kesseliläinen saanut karhulle narratuksi, mutta ei ollut tehonnut
metsänukkoon sen enempää kuin että vatsan oli vain pahasti pilannut.
Jopa olivat entisajan pyytäjät _viinallakin_ yrittäneet houkutella
metsänmiestä. Jokikylän Tuomas Seppänen Ristijärvellä oli haaskan luo
kaivanut turpeeseen viiden kannun täpötäytisen viinakattilan. Olikin
otso sen latkinut, mutta ei ollut tullut muuta kuin vähän ilotuulelle:
vihellellyt vain, hypähdellyt ja kiljahdellut, paukutellut kämmeniään
ja viskellyt kantoja. Ja niine hyvineen viimein kepsutelhit matkaansa.
Talvella käytiin kontion kimppuun, kun se lepäili korjussaan hangen
alla. Tavallisesti oli otus jo syksyllä _kierretty_ pesäänsä,
hiiviskelty jälkipuolilla silloin kun kontio samoili selkosia etsien
paikkaa, mihin karvaisen päänsä kallistaisi. Sitten kun oli erinäisistä
merkeistä huomattu, että etsijä on lähimailla löytänyt leposijansa,
tehtiin laaja kierros, jonka sisään makuupaikka joutui. Mutta kierrosta
ei saanut ajaa umpeen, piti jättää muuan kohta käymättä, Jos olisi
astunut umpeen, olisi makaajalta kadonnut uni, ja kontio kaikonnut pois
pesästään. Kierrosta käytiin sitten yhä uudelleen tarkastamassa,
ja samalla piiriä varovasti yhä pienennettiin, niin että makuupaikka
lopulta määrättiin jotenkin ahtaalle alalle. Jotkut kiertäjät kantoivat
taskussaan yölintua, ja siitä kierroksesta ei kontio hevillä paennut.
Sitten kevättalvella vahvimman lumen aikana, lähdettiin karhuntappoon.
Se oli vanhoilla ukoilla merkkipäivä ja merkkitoimi. Niin lähdettiin
kuin suurtyöhön ainakin, monin miehin ja asestettuina. Karhukeihäät
olivat mukana, piilukkoiset karhuväljät ja kirveet, sekä ahkiot
jäljessä juoksemassa.
Muutenkin olivat kaatomiehet varattuina. Viinaa oli matkassa, ja sillä
nostettiin luontoa, olipa _karhunsappiviinaakin_ tilkkanen. Sitä kun
maistoi, ei peto käynyt käsiksi, ei ainakaan ruvennut puremaan.
Taikka oli taskussa pienoinen _karhunsappirieska_, jota hiven
otettiin suuhun ja pureksittiin ja vielä syljellä siveltiin pyssyä sekä
keihästä.
Laulaen lähtivät miehet metsälle. Niinpä saattoivat ukot juorotella:
"Kun minä metälle lähen,
otan kolme koiroani,
viisi villahänteäni,
seitsemän sepeliäni.
Käyn mie korvet kolkutellen,
metät synkät sylkytellen."
"Hiihata hihasta miestä,
takin helmasta taluta,
vejä verkakauluksesta,
saata sauvan suoverosta,
saata sille saarekkeelle,
sille kummulle kuleta,
joss' on kuuset kultavöissä,
hopeoissa honganoksat."
"Metän kultainen kuningas
metän ehtoinen emäntä,
saata sille saarekselle,
kuleta sille kunnarelle,
josta saalis saataisihin,
metän vilja vietäisihin
aina akoille iloksi,
kotiväelle kaunoseksi."
Sitten, kun päästiin pesälle ja ruvettiin kontiota ylös kornaamaan,
laulettiin:
"Nouse pois, nokinen neiti,
nokiselta nuotiolta,
jalat allasi lahoo,
pääsi päältä märkänöö!"
Helposti nukkuja miltei aina heräsikin. Se tiesi jo surmamiehiä
odottaa, sillä haltia oli hänelle tappopäivän aamuna tuonut verimaljan
juotavaksi. Vihaisesti ryöpsähti luminen tanner, ja karvainen keko
syöksähti esiin. Alkoi siinä ankara taistelu. Piilukot pamahtelivat,
keihäät ja kirveetkin välähtelivät, ja karjuttiin molemmin puolin.
Kun karhu yllätteli kimppuun, karjaisi erämies: "Älä, jumalanvilja
päälle tule!" taikka: "Ei mies miestä koske!" Silloin karhu jätti
rauhaan, "se kun vielä, pakana, on semmoinen, että se ymmärtää puheen.
Ja siitä se on hyvillään, kun sitä sanoo jumalanviljaksi."
Tavallisesti päättyi tappelu siten, että otso yksinäisenä, huonommin
asestettuna sortui toratantereelle. Ensi työkseen erämiehet
leikkasivat kaatuneelta karhulta _turvan_ eli _huulipannan_. Oli
nimittäin semmoinen tapa, että niinkauan kuin turpa oli leikkaamatta,
saattoi sivullinen, kuka tahansa, tulla ja vaikkapa vain pistäkää
kuollutta kontiota sompasauvallaan, ja sanoa: "Pitäisi minunkin saaha
pistää jumalanviljaa", ja niin päästä osalliseksi karhuntappoon. Mutta
kun turpa oli leikattu, ei sivullisilla ollut enää mitään sanomista
koko asiaan. Voitiin hänelle ilmoittaa: "Ei sinulla karhusta osaa!"
Turparenkaan pani se, joka oli kuolemaniskun antanut, sauvan
sompaansa taikka kaulaansa.
Kaatunutta kontiota tervehtivät tappomiehet vuoronperään kämmenestä
puristaen ja sanoen:
"Terve, ohto, tultuasi,
mesikämmen käytyäsi!"
Jopa kuin anteeksi pyydellen ja tappamisen syyn omilta niskoilta pois
vierittäen, saneltiin:
"En minä sinua pannut,
eikä toiset kumppalini.
Ite vierit vempeleltä,
kaavuit koivunkonkelolta,
lepänlengolta lipesit,
puhki kultaisen kupusi,
rikki maljaisen mahasi."
Tervasnuotio viritettiin metsään, ja sen vieressä kontio havuille
asetettuna nyljettiin, _valkaistiin_. [Jos kaatopaikka oli lähellä,
kannettiin kontio kotiin nyljettäväksi.] Sitten ryypättiin viinaa
"muistiaisiksi":
"Metän kuululle kuninkaalle,
mesikämmen källeröiselle."
Jotkut oikein metsähenkiset karhumiehet, niinkuin Kuhmon Jonkerin
ukot, joivat verestä, höyryävää _karhunleppää_, jotta olisivat vasta
sitä vihaisemmat käymään kontion kimppuun. Puuhun pesän luo leikattiin
_vuosiluku_ sekä pantiin puuhun raha "uhriksi" ja sanottiin:
"Anna, mehtä, vastakin,
viljojasi vierettele,
lahjojasi laupiaasti!"
Paikoin oli tapana levittää vasta nyljetty nahka hangelle pesänsuulle
siksi, kunnes päästiin kotimatkalle.
Laulaen lähdettiin hiihtelemään kotia kohden:
"Lähes, kulta, kulkemahan,
hopio, vaeltamahan
kultaista kujoa myöten,
vaskista vajoa myöten,
vasten varvikkomäkeä,
vasten vuorta korkeata."
"Nyt on kuulu kulkemassa,
maan varpa vaeltamassa
miehisessä joukkiossa,
urohoisessa väessä."
Ja ahkiossa metsänhavuilla leväten lähti "metsä" viimeiselle
matkalleen.
Mutta ei aina näin onnistuttu kontiota pesälleen kaatamaan. Useasti
pääsi karhu miehiltä karkuun, eikä silloin auttanut muuta kuin
lähteä jälkeen. Saivat siinä uroot toisinaan päiväkaupoin painaltaa
peräkkäin, ja oli siinä taas tietomiestenkin mahti tarpeeseen. Hossan
ukko oli varannut taskuunsa hevosen kenkänauloja, joita sitten paineli
karhunjälkiin, ja Kovan Jeru pisteli niihin leppäpalikoita, joita oli
leikellyt kotisuon laidasta, ja sanoi: "Kyllä piätät nyt!" Mutta
Kyröläinen tapasi karjaista:
"Kiviriippa rinnoiksi,
rautaharkko hartioilles,
jottei selviä sinä ikänä,
ennenkuin saahaan aitan parvelle!"
Ja vielä huutaa huilautti: "Levähäppäs! Äläpä mäne!" Taikka hönkäisi:
"Älä revitä koiralla ittiäs... nousoohan puuhun siitä!" Ja heti kavahti
kontio honkaan. Mutta kun hanki oli paksua ja pehmeätä, pidettiin
pakenijan perässä kovaa rönkymistä, huudettiin ja hoilattiin, jotta
karhu oikein äkämystyi ja henkensä edestä yritti mennä hosaista.
Siitä se pian uupui, ei jaksanut kuin puolisen virstaa, kun se jo
tavoitettiin.
Laulaen palasivat karhumiehet kotiin saaliinsa kanssa. Niinpä he
saattoivat hyreksiä:
"Ei tiijä naiset nuoret,
missä miehet mellastavat,
missä kulkovat urohot."
Miesten juorottamisen kuullessaan naiset riensivät jo pihalle vastaan
ja lauloivat:
"Minkäs teille mehtä antoi,
koska laulaen tuletta,
hyreksien hiihtelettä?"
Siihen miehet vastasivat:
"Meton meille mehtä antoi,
ilveksen salon isäntä,
metän piian pikkaraisen,
mesikämmen källeröisen."
Vieläpä he tiedustelivat:
"Joko tääll' on penkit pesty,
joko lattiat lakaistu,
lusikat lukuhun pantu?"
Kun naiset olivat myöntäen vastanneet, lähdettiin karhua viemään
pirttiin laulaen:
"Minnepä vienen vieraitani,
kunnepa kuuluni kuletan?
Alle kuulun kurkihirren,
alle kaunihin katoksen.
Kynnykset alettakohon,
kamanat ylettäköhön,
ohon tullessa tupahan,
karvaturvan kartanohon."
Ja naisväkeä varoitettiin pelästymästä:
"Varokaatte, vaimoparat,
varsinni hyvät emännät
tätä kuulua vierasta!"
Siitä alettiin pitää karhunpeijaisia, joihin naapureitakin kutsuttiin.
Ensi paloiksi keitettiin metsän saaliista pää ja kämmenet, ja niistä
saatiin hyvä _peijaisrokka_, lisäksi keitettiin vielä _talkkuna_, johon
höystöksi pantiin karhunrasvaa. Sillä voisilmää ei käytetty, ei saanut
karjan viljalla sotkea metsällistä, eikä lehmänannetta ollut koko
pitopöydässä, leipää vain ja talkkunaa sekä karhunlihaa ja rasvaa oli
syötävänä ja viinaa ryypättävänä.
Ja vanhat ukot, niinkuin kuulu Kissaniemeläinen Sotkamossa, toivat
metsästä pöydälle kimpun _lepänvarpuja_, ja niitä piti jokaisen
pureksia, ennenkuin maistoi lihakeittoa, ettei "metsä" tarttuisi. Ukko
itse ensinnä näytti esimerkkiä.
Suuressa pahkamaljassa tuotiin karhukeitto pöydälle. Metsänkävijäin
parhaat pyöräyttelivät maljaa ja lauloivat:
"Niinpä tuo ohto käänteleikse,
kuin koppelo kotinsa luona,
hanhi hautomuksillansa,
teiri urpakoivullansa."
Leikkasivat sitten korvan kontiolta ja sanoivat:
"Otan korvan oholta,
minun korvin kuultakseni,
ohon kuulemattomaksi."
Sitten silmän kaivoivat:
"Otan silmäsen oholta,
minun silmin nähäkseni,
ohon näkemättömäksi."
Aukaisivat suunkin laulaen:
"Tuloo tässä turvan turske,
turvan turske, parran pärske,
leukojen levitysvuoro."
Ja viimein kiskaltivat hampaan leukapielestä:
"Anna mulle ainoasi,
heitä hempiät omasi,
tuo mulle tora-aseesi,
tahi kalholla kapistan."
Kun näin laulaen nykäistiin, niin hammas helposti irtausi, mutta muuten
karhu ei olisi antanut "ainoaansa".
Naisväellekin annettiin metsällistä ja sanottiin:
"Annetaanpa tästä
käskijäinsä kämmenille,
helmojensa hypistäjälle."
Mutta kuormilliset naiset eivät saaneet karhunlihaa syödä, siitä olisi
sikiöstä tullut sydämikkö ja vihainen kuin karhu. Tyhjilliset vain
saivat syödä. Karhun peijaistalkkunaa alettiin pistellä keskeltä kuppia
silmästä reunaan käsin.
Lopuksi vietiin karhunkallo puuhun, _honkaan_ taikka _kuuseen_, aidan
taakse. Saamamiehet kävivät edellä kalloa kantaen, "peijaisväki"
perässä. Päätä puuhun ripustettaessa laulettiin:
"Ettehän pannehet pahasti?"
"Emma pannehet pahasti,
panimma puuta paksummalle,
oksia olovimmalle,
lehviä levehimmälle.
emmekä kovin yläälle,
Otavien ouvostella,
tähtien tähystellä."
Viinaputeli oli viejillä mukana. Kallo pantiin silmänreijästä
oksantynkään syltä, paria korkealle, "sitä niin suuressa arvossa
piettiin metänkuningasta". Ja lopuksi toivottiin:
"Anna vastakin, Jumala,
toistekin, totinen Luoja,
talven maannutta talia,
pikkusilmäisen pikiä!"
Semmoisia karhun kallopuita, _otsonmäntyjä_ ja _otsonkuusia_, oli
ennen usean metsämiestalon aidantakana, kuin mitäkin uhripuita
uhrikalloineen. Niin oli Kiannan Kuustolassa, Kotiniemellä, lähellä
venevalkamaa isohko otsonmänty kalloineen, samoin Kovassavaarassa,
vaaran pohjoisrinteellä useita mäntyjä, joista vieläkin on joku
jäljellä. Hyrynsalmen Luvanjärvellä oli Nuottisaaressa suuri
kallohonka, ja Kuhmon Jonkerin Sepposessa oli iso petäjä viisine
kalloineen, ja petäjässä vuosiluku 1842. Kuhmon Saunajärven Kähkölässä
oli aikoinaan ollut iso otsonkuusi, komea uhripuu, jossa oli riippunut
neljänäkymmentä metsänukon kalloa. Vuolijoen Saaresmäellä, Kaaneksen
pellonaidan vieressä, oli vielä hiljakkoin kuusi ja siinä kallo. Mutta
Kuhmon Jonkerin Nuottivaaralla on vielä komea ukkovaarin kuusikko,
kuusi tuuheata kuusta vaaran laiteella, talon länsipuolella, ja
kuusissa on pari kolme kontion vaalennutta kalloa, viimeisinä muistoina
entisestä "metsän" kunnioittamisesta.
Karhunnahka _peidettiin_, pingotettiin neliskulmaiseen puukehikkoon,
_peidinpuihin_, lapionterällä työnneltiin tiukalle, sitten nuoralla
sidottiin, ja nostettiin koko laitos pirtin lakeen kuivamaan?
Kontionliha pantiin suolaan, paistettiin ja syötiin.
Niinkuin ainakin suuresta mahtajasta, saatiin karhustakin varsin
voimallisia taikavälineitä tauteja ja kaikenlaista pahaa vastaan,
jopa itse karhuakin vastaan. Vanhoilla tietäjillä oli niitä
tallessaan, ja monessa vanhankansan talossa hoideltiin niitä parhaina
esineinä. _Karhunkallolla_ kierrettiin karjan laidunmaat, eikä siihen
piiriin, mikä oli käyty, metsähinen tullut liikkumaan. Kiertäminen
toimitettiin, ainakin Kiannalla, pääsiäisaamuna. Karhun _kämmenellä_
siveltiin karjaa sekä hevosia keväällä laitumelle laskettaessa.
Käytettiin sitä myös ammustauteihin ja ajannaisiin. _Kynsillä_ ja
_hampailla_ poistettiin vihoja, kun karhu oli karjaa repinyt. Otettiin
lepänlehtiä yhdeksiltä kannoilta ja muurahaisia pehkuineen kolmesta
pesästä, keitettiin niistä haude, jolla pestiin haavoja, ja kynsillä
sekä hampailla paineltiin:
"Suli tuo ennen voi sulaessa,
rasva räyvyteltäessä,
minkä sun vihasi.
Nuole, koira, haavasi!"
Käytettiin kynsiä myös hevosen päitsiin, ettei ajokkaaseen tullut
pääntautia? Hampailla parannettiin hampaanpakotustakin. Karhun
turparengas, _huulipanta_, joka leikattiin jo metsässä, pidettiin
tallessa aitan orren päässä. Sillä paineltiin paiseita, sen lävitse
laskettiin vettä ja annettiin ammuksissa olevalle elukalle. Kovanvaaran
ukko oli sen vienyt metsään puuhun ja sanonut:
"Etelätuuli kuivakkoon,
ei pohjatuuli!"
Kontion _kulkkutorven_ eli _kerosen_ lävitse valutettiin vettä
yhdeksät kerrat ja juotiin kulkutaudeissa. _Sappea_ pantiin viinaan,
jolla voideltiin karhunpuremia, käytettiin sitä myös mahakipeissä
sekä sukupuolitaudeissa. _Sydäntäkin_ pantiin viinaan ja ryypättiin
kaikenlaisissa sisällisissä vammoissa, sydänkipeissä, ja ilman vain
terveydeksi. Kontion rasva, _tali, ylys, piki_, oli hyvää kolotuksiin.
Miehet voitelivat uroskarhun, naiset emäkarhun ylyksellä. Sillä
siveltiin myös kaikenlaisia pykimiä, ajannaisia ja riidenvikoja sekä
hevosen längenlyöttymiä. Uroskarhun _kivekset_ pantiin salaa
metsämiehen päänaluksiin, siitä ukko näki unissaan, mistä päin oli
kontioita tavattavissa. Käytettiin niitä myös sukupuolitaudeissa.
Karhun _suolet_ kierrettiin navetanoven ympäritse, kun keväällä
laskettiin karjaa laitumelle. Kontion _konttiluun_ jos pisti varkaan
jäljille, alkoi metsä vaivata varasta niin, että hänen täytyi tuoda
tavara takaisin. Karhunnahasta tehtiin suuria komeoita länkien
_harjuksia_. Se ei ollut mies eikä mikään, jolla ei semmoista ollut.
Komeasti kosiomiehetkin ajelivat, ja koko niskan peittävä
karhuunnahkaharjus oli länkien suojana.
Aitan kammiolla säilyttivät vanhat karhunkompeitaan. Sieltä ne tarpeen
tullen noudettiin, ja sinne ne taas vietiin talteen.