"Tuolta se korpi kumottavi,
salo siintävi sininen,
tuonne mieleni tekevi,
aivoni ajattelevi,
muien miesten metsimaille,
urosten urisalolle,
jossa kuusenoksat kuuna paistaa,
hopeana honganoksat".
Semmoisessa metsien maassa kuin Kainuu oli luonnollisesti
metsästyksellä entisaikoina varsin suuri arvo. Kainuun rannattomat
erämaat korpineen, kaikkineen olivat metsämiesten mieliseutuja.
Vapaasti saatiin ennen metsästellä. Riistaa sai kaataa, kuka vain
halusi ja milloin tahansa ja mistä mieli teki. Kukaan ei tullut
kieltämään. Ja silloin oli metsässä viljaa enemmän kuin nyt.
Syksyllä alkoi varsinainen metsästysaika. Jo vanhalta Perttulilta
jotkut virittivät pyytönsä riistamaille, mutta vasta Mikkeliltä alkoi
syöntilintujen ampuminen, ja kekriltä käytiin pyytämään kauppalintuja
sekä oravia ja muuta metsänviljaa.
Oikealla metsämiehellä piti olla metsämiehen varukset, jopa vaatteista
alkaen. Talvisilla metsäretkillä oli päällä valkea _hurstipaita_,
niin pitkä, että se ulottui kengänvarsiin saakka. Päässä oli valkea
lammasnahkainen reuhka taikka _näätäreuhka_, jonka päänahka killisteli
otsapuolella, ja häntä heittelehti takana niskassa. Jaloissa oli
harmaat sarkahousut ja polviin ulottuvat voidellut _varsikengät_.
Tämmöisenä valkeana erätonttuna voi metsämies jotenkin huomaamattomana
hiiviskellä huurremetsässä saalista "värjäämässä". Muussa toimessa ei
pyhää eräpukua käytetty, se olisi pilautunut ja saanut vierasta hajua.
Vanhankansan "ampukeinoja" oli _jousi_, joka vielä vanhojen muistin
aikaan oli joissakuissa taloissa tallella. Komea, raudoitettu ja
luulevyillä silattu oli ollut sen tukki, ja sen teräksinen kaari,
kotiseppien takoma, niin jäykkä, että selän taitse kulkevalla remelillä
ja rautakoukkerolla oli se vartalovoimin vedetty jänteeseen. Kallis
esine se oli ollut, 60 riksiä maksanutkin. Kaksin miehin oli pitänyt
jousen kanssa olla metsällä, toinen nuolennoutajana; yksin ei tullut
toimeen, niinkuin sanottiin:
"Ei nyt auta ampukeinot,
kun ei ole nuolennoutajata."
Toinen vanhanväen metsästysase oli _karhukeihäs_. Se oli julma
ase, neljältä taholta teroitettu, litteähkö, paria korttelia pitkä
putkiperäinen teräspistin, joka korvallisistaan oli naulattu pari-,
kolmikyynäräiseen tuomivarteen. Korvalliset taikka korvanaulojen päät
oli kierretty renkaalle, muuten pistäessä "keihäs ja varsi olisi mennyt
läpi, ja karhu syönyt miehen". Varren toisessa päässä oli _suovero ja
sompa_, jotta hiihtomies saattoi keihästä käyttää sauvana.
Nykyisen vanhan polven metsänkäyntiaikoina oli aivan tavallinen
metsämiehen ase _piilukkoinen luodikko_: isoreikäinen _peura- eli
karhupyssy, peuraväljäksi_ sanottu, sekä pienireikäinen _oravaniuha_ ja
vähän väljempi _lintuharsu_. Peurankoivista tehdyssä nahkatupessa,
_hölstärissä eli hylskärissä_,' kannettiin pyssyä selässä, ja
_ruutikaulukset eli porohkat ruutisarvineen, luoti- ja piikukkaroineen,
ruutimäärineen_ riippuivat kaulassa, hurstipaidan povessa. Vyössä
keikkui iso tuppipuukko, selässä oli vielä eväitä varten nahkalaukku
ja taskussa tulukset. Ja koira juoksi jäljessä taikka laukkasi edellä
saalista etsimässä.
Näin varustettuna liikkui pyytömies eräretkillään, syksyisin
lumettomina taikka vähän lumen aikoina jalkaisin, mutta paksulla
lumikelillä hiihdellen ja vetäen perässään pientä ahkiota, jossa
kuljetti varuksiaan ja saalistaan.
Varaten ja taiten oli erämiehen metsälle lähdettävä, etteivät kateiden
pilaukset pystyisi, eikä talosta mikään paha tarttuisi matkaan. Niinpä
piti pyytäjän kaikkine varuksineen, koirineen pujottautua pellonaidan
raosta, jotta siihen jäisi kaikki "paha puoli", taikka tukkeutua kolmen
leppäpehkon lävitse. Toiset vielä veräjillä lakaisivat havuilla
jälkensä, taikka ottivat talosta uuninluudan ja vetivät sitä perässään
aidan taakse, jotkut tekivät keihäällä ristin askeliinsa taikka
piirtelivät viiskantoja, muutamat manasivat jälkeensä katsoen:
"Ken katein silmin kahtoo,
sen silmät vettä vuotakoon,
rasvaa rapattakoon!"
Usealla vanhalla metsämiehellä oli lisäksi vielä omat varansa.
Niinpä Kivikiekin ukko Kuhmossa kantoi aina tuluksissaan punaista
langanpätkää ja ruumisarkunnaulaa sekä vyötäisillään, paljaalla
iholla, punaisella villarihmalla kierrettyä jäniksenlankaa. Muutamilla
oli paidankauluksessaan linnunkynä, jossa oli eläväähopeaa, toiset
ukot taas nostivat takinhelmansa takaa vyön alle: siihen kummaan
kun vieras ensinnä katsahti, ei silmäys pystynytkään. Eihän sitä aina
tietänyt, mistä oli "kateen silmä katsomassa, kehnon korva kuulemassa".
Helposti saattoivat kademieliset turmella toisen _metsälykyn_.
Vaikkapa vain pyssynpaukauksenkin pahansuopa kuuli, saattoi se jo
siitäkin varattoman pyssyn pilata. Ei huolinut muuta, kuin siepata heti
tuppensa, tähdätä sillä sinne käsin, mistä ammunta kuului, ja huutaa
"korjaa raato!", niin jo tuli pilat. Samoin kävi, jos kuulija katsoi
vanhan tuohipökkelön lävitse, taikka rupesi hyppimään petäjää vasten
kuin koira, kynsimään sen kylkeä sekä raastamaan oksia hampaillaan.
Taikka saattoi pilaaja ampumisen kuullessaan heittäytyä vatsalleen
ja huutaa: "ammu kaikki porohkasi!" taikka seisoallaan vain parkaista:
"ammu lintua, mie rupean saunan tekoon, jossa palvataan raatoa!"
taikka: "lisää ruutia, ei totellut, pieni oli loahinkis!" Silloin ei
ampuja enää saanut mitään, vaikka olisi koko päivän pamautellut?
Keinokkaat metsämiehet osasivat sentään päästää pyssynsä _piljosta_.
Ajoivat käärmeen pihlajavitsoilla piiskaten liukasta kuusenkoskutta
myöten pyssyyn ja ampuivat sitten sen ilmaan, taikka työnsivät "koko
pyssyhuushollin" kynnyksien kohdalle sillan alle, niin että sen
ylitse tulivat kaikki kulkemaan, taikka purkivat pyssyn ja laskea
juohottivat vettänsä sen lävitse pohjoista kohden? Muutamat kuumensivat
piipunperää tulessa, toiset pistivät piippuun luodiksi pihlajaisen
pulikan, jotkut ottivat ja ampuivat rippileipää, niin jotta veri
räiskähti ja voitivat sillä verellä pyssyään, taikka pyysivät oravan
keinolla millä tahansa ja hautasivat sen maahan, pää itäänpäin ja
manasivat:
"Mene, konna, kotiis,
ilkiä isäntihis,
paha mailles pakene!"
Mutta jos metsästäjä oli pyssynsä piipun ja tukin väliin kätkenyt
käärmeennahkaa taikka käärmeenpään, taikka pannut pyssynperän
voidelootaan viisihaaraisen raatteenlehden, ei pyssyä saanut niinkään
vain pilatuksi. Ja jos metsästäjä voiteli pyssyn käärmeenrasvalla,
taikka siveli sen käärmeenverellä, taikka tallensi herheläisiä
lukon ja piipun väliin, tuli pyssy varmasti tappavaksi, eikä ollut
pilattavissa.
Metsämiehen koirankin kateet useasti pilasivat haukkumattomaksi.
Silloin piti panna koiran nokkaan piipunporoja, niin että eläintä
alkoi aivastuttaa, siitä heti parani. Toiset ottivat kolmesta kuusesta
kolminokkaisen, niinkuin kanan jalan, ja niillä pyyhkivät koiran
turpaa, ja siitä alkoi koira taas hakea saalista ja haukkua. Jotkut
pitivät koiran kaulassa jänislankaa, eivätkä silloin silmänteet koiraan
pystyneet.
Varoen ja salapuoluisin piti erämiehen saatella saalistaan kotiin.
Pirttiin ei sitä heti saanut tuoda, vaan piti se ensin heittää jonnekin
syrjäpaikkaan, sitten vasta kantaa esiin. Jänikselle pistettiin pieni
kolmihaarainen havulehvä vasempaan korvaan, ettei kukaan olisi saanut
pyytöä pilatuksi. Lintukeittoa syömään ruvettaessa ei saanut siunata,
se kun oli metsällistä, niin siunaus olisi vienyt onnen.
Viikkomäärin metsämiehet toisinaan viipyivät eräretkillään, koluten
kaukaisimmatkin korvet. Sillä "ei ne niin ole äijän takana viljat
otettavana". Kuhmolaiset ja Kiannan miehet monesti retkeilivät
rajan takanakin. Tottuneita olivat erämiehet eksymättä samoilemaan
suurimpiakin saloja. Ilman _mynttiä_ tarkkasivat he petäjästä,
joka päivän puolelta oli silvetto ja pohjoispuolelta oksaisempi ja
paksukaarnainen. Samoin näki ilmansuunnan muurahaispesästä, se kun
eteläpuolelta on avonainen, pohjan puolelta ruohottunut. Mutta jos
joskus sattui astumaan vereksien pirunjälkien ylitse, jotta joutui
eksyksiin, täytyi kääntää vaatteensa nurin ja manata paholaista. Siitä
selviytyi sen jäljistä.
Yötä vietettiin nuotiolla, _rompsi_- taikka _rakovalkealla_, ellei
sattunut lähimailla olemaan metsäsaunaa, johon oli varsin mieluisa
pysähtyä saunanhaltian yövieraiksi. Rakovalkeaan hakattiin kaksi
vahvaa tervashonkaa, jotka tuettiin päällekkäin, ja tarvittiin
siihen "vippa ja vaaja ja kaksi kantapallukkaa". _Kantapallukat_
asetettiin nuotiopölkkyjen väliin, _vaaja_ eli _nuotionaula_ lyötiin
päällimmäisen pölkyn selkään pystyyn, ja sen kärki tuettiin pitkällä
nuvulla, vivulla. Niin pysyivät pölkyt palaessaankin päällekkäin, ja
rakoon sytytetty tuli paloi kohentamatta, niin kauan kuin honkaa
riitti, isot pölkyt kestivät hehkua kyllä koko pitkän talvisen yön.
Nuotiohonkaa hakkaamaan käydessä ei saanut sitä ensin kirvespohjalla
kopautella, kuten kaadettavaa puuta tunnusteltiin, vaan piti heti
iskeä terällä. Sitten se ei palaessaan paukkunut. Kun rakovalkea
oli saatu valmiiksi, piti se ristiä: kirveellä kierrettiin kolmesti
nuotionaula ja kolmesti sitä kopautettiin ja sanottiin:
"Nuotio on nimesi,
Seppänen pappisi,
pala äläkä pauku!"
[Nuotion ristijä sanoi nimensä.]
Nuotion viereen tehtiin pakkasilla ja pahoilla ilmoilla havuista ja
puunrungoista kolmiseinäinen katollinen _suojus_ eli _maja_, jossa
oli varsin lämmin tulen paisteessa levähdellä. Oravametsällä oltaessa
siinä oravat "valkaistiin" ja vartaassa paistettiin iltaseksi. Leipää
ja suolaa oli eväskontissa, ja niin saatiin varsin hyvä ateria. Sen
päälle vielä pantiin tupakat, vetäistiin sitten kengät jaloista nuotion
lähelle kuivamaan, kellahdettiin pitkälleen, sukkapeittoiset jalat
tulta kohden ja siunattiin:
"Isän risti rinnalleni,
Pojan risti polvelleni,
Pyhän Hengen pääni päälle."
Kaikenlaista metsänriistaa liikkui Kainuun erämaissa, ajeli ja surmasi
toisiaan, ja suurimpana surmana samoili erämies. Mahtavin metsän
liikkujista oli _karhu_, joka metsänkuninkaana ansaitsee oman lukunsa.
Samoili saloilla suuri _susikin_, harmaaturkkinen _hukka_, jäykkäselkä.
_Sudenhautoihin_ olivat sitä entiset ukot narrailleet. Semmoinen oli
ollut esim. Pitkälammenharjulla, Ristijärvellä: havuilla peitetty
hauta, keskellä hautaa puu pystyssä, ja puussa haukkuvalla koiralla
koppinsa. Elämöivä koira oli houkutellut nälkäisen pedon kuoppaan. Joku
susi oli myös ajamalla tavoitettu. Mutta miesmuistiin ei ole susia enää
paljon liikkunut, parisen vain vanhojen ukkojen muistannan aikana
Kuhmossakin tapettu.
_Ilveksiäkin_ aina jokunen vaaramailla ja louhikoissa hiiviskeli.
Koiran kanssa ajamalla ja ampumalla niitä silloin tällöin
tavoitettiin.
_Ahmoja_ oli ennen, varsinkin rajaseutujen metsämaissa, useasti
liikkeellä. Villipeurojen perässä ne retkeilivät Lapista ja
kulkeutuivat toisinaan Hyrynsalmelle ja Puolangallekin. Mutta
sitten kun peurat hävisivät, ovat ahmatkin vähentyneet. Ajamalla
ahdistettiin ahmaakin. Keväällä hiihdettiin sen tekemiä polkuja
seuraten yli selkosten, ja yllätettiin peto pesästään, ahma kun
kevättalvella kaivoi kinokseen onkalon, _lumisuimun_, ja siihen teki
poikasparvensa. Pyydettiin ahmaa myös _ridalla_, lujalla loukulla, joka
oli laitettu samaan tapaan kuin karhunloukkukin.
_Kettuja, repoja_, ruskeita _tuikeronokkia_ kepsutteli Kainuun
erämaissa kaikkialla, ja surmamies seuraili kintereillä.
Vanhankansan pyyntineuvoja oli ovela _käpykanto, käpylauta eli
käpälälauta_, kolmikourainen hanko, jonka pitkään keskipiikkiin
pistettiin kissanraato tai lampaanpää syötiksi. Sitä tavoittaessaan
tartutti repo etukäpälänsä hangon ahtaaseen haarukkaan. Surmasivat
pyyntimiehet kettuja myös myrkyllä, syöteillä ensin houkuttelivat niitä
paikkakunnalle, sitten heittelivät sinne tänne surmanpaloja. Monet
ovat pyytäneet repoja _sangoilla_, Kissaniemen ukollakin Sotkamossa
oli ollut joka talvi kahdeksat sangat mikkoja vaanimassa.
Kanervavedessä oli saamamies peseskellyt sankojaan, ja muutenkin niitä
aina käsitellyt hyvin huolellisesti. Sillä ovela kettu on varsin
varovainen, ja vaikea pyydettävä.
_Saukkoja_ asusteli paljonkin sydänmailla, puroissa kalastellen,
ja paljon niitä pyydettiin. Kun koira sattui löytämään saukon
olinpaikan, tehtiin puroon kaksi _tammea_, toinen tiivis, vedenpitävä
alapuolelle, toinen vettä laskeva, mutta saukonpitävä yläpuolelle
saukon piilopaikkaa. Vesi nousi, täytti komut ja koperot ja pakotti
piileskelijän esiin. Siitä heti koirat hampaineen, miehet keihäineen
eläimen kimppuun.
_Näätääkin_ oli vanhaan aikaan, ainakin Kiannalla ja Kuhmossa, ollut
pyydettäväksi asti, sekä punertavaa _lepikko- eli haavikkonäätää_
että musakkata _korpinäätää_. Ampumalla pudotettiin se puusta,
johon oli koiran ahdistamana noussut; piiloutui se toisinaan
tikanliukkuunkin, ja kauan saivat, miehet hääriä, ennenkuin saivat
sen sieltä esiin. Väliin puikahti näätä murrokkoon puiden juurien
alle. Silloin piiritettiin murto keppien varaan potketuilla verkoilla,
ja tulella ja savulla sekä seipäillä kornaten ajettiin pakolainen
piilostaan. Karkuun yrittäessään sotkeutui näätä verkkoon ja sai
surmansa.
_Kärppää_, talven valkeaa vilistäjää, pyydettiin _killerolla_. Pölkky
vain halkaistiin kahtia, hakattiin sydänpuoliin hiukan koperoa, ja
toinen puolikas tuettiin pienellä oksahankuralla kuin arkunkansi toisen
päälle, ja väliin asetettiin syöttipalanen. Pikku otus sipsutteli
täkyä maistelemaan ja laukaisi armottoman puolikkaan surmakseen.
Ajettiin kärppää myös koiran kanssa, saatiin ahdistetuksi johonkin
komuun, laskettiin sinne savua ja pakotettiin eläin tulemaan ulos.
_Villipeurojakin_ oli rajaseutujen suurilla sydänmailla suurin
joukoin, jopa väliin kymmeniä, satojakin samassa laumassa, ja ne olivat
eri komeita, niiden sarvetkin olivat koko juurikoita, saattoivat
painaa aina toista leiviskää.
Entisajan lappalaiset olivat pyytäneet peuroja aitouksilla,
_peura-aidoilla_, joita oli rakennettu soiden väliin, poikki kankaiden,
peurat kun kankailla kävivät jäkälälaitumilla. Yksi taikka pari ortta
vain oli asetettu kantojen päihin, puiden oksien varaan, noin pari
kyynärää korkealle. Aitaukseen oli heitetty "noin syltäi" leveät
veräjät, ja veräjiin viritetty ansa taikka kaivettu risuilla ja
sammalilla peitetty salahauta. Monia semmoisia aituuksia mainitaan
olleen Kuhmon kankailla, niin oli Viiksimossa Mahakkaanjoen takana
ollut aitous kuoppineen, ja siinä oli "Peura-Paavo, lappalainen",
pyydystänyt sarvipäitä.
Vielä nykyisetkin vanhat ukot ovat aikoinaan pyytäneet peuroja,
satakunnankin muutamat kaataneet. Villipeura oli vaikea pyydettävä,
se oli niin arka. Jos se sattui hiukankaan kuulemaan ääntä, taikka
vilaustakaan ihmisestä näkemään, niin "ei ollut kuin hui, kun se jo oli
täyvessä menossa".
Syksyllä pyydettiin peuroja väijymällä, ja jo Perttulilta lähdettiin
peurametsälle. Niihin aikoihin kokoontuivat peurat tuulisina kirkkaina
päivinä laumoittain soille kiimomaan. Laumaa hallitsemassa oli aina
komea hirvas, ja ne olivat "semmoiset valtiakkaat", etteivät päästäneet
toista hirvasta tokkaansa. Tappelu tuli, jos toinen yritti lähennellä.
Tuulen alta hiipivät pyytäjät lähelle ja ampuivat niin monta kuin
ennättivät, ennenkuin lauma pääsi pakoon.
Talvella ajettiin peuraa hiihtämällä. Kaksin, kolmin miehin
lähdettiin metsälle ja etsittiin peuralauma, josta jokainen ampui
valitsemansa otuksen. Kohisten lähti lauma karkuun, niin että
lumi sauhuna ryöppysi, ja miehet painuivat pyrynä perässä, ja kun
saavutettiin pakenijat, ammuttiin taas. Jos lauma hajaantui, voivat
miehetkin hajaantua kukin parveaan ajamaan, taikka lähtivät kaikin
saman joukon jälkeen. Peuranhiihto oli kovaa hiihtoa. Siinä ei tullut
armoa, ei muuta kuin hiihdä minkä jaksat, hiihdä, niin että veren
syljet iltasella, kun väsyneenä vetäydyt yötulille. Vuorokausimäärin
joutuivat hiihtomiehet väliin peuraa ajamaan, ennenkuin saivat sen
kaadetuksi. Ja selässään kantoivat pyytäjät raskasta peuraväljää,
eväslaukkua ja kirvestä, taikka oli heillä jäljessään ahkio, johon
sitten nuorittivat saaliinsa.
Nyt ei enää ole vuosikausiin villipeuroja tavattu, pari-, kolmekymmentä
vuotta on siitä jo, "kun kerran hävisivät selkosilta, niin ei ole enää
nähty", joskus vain joku yksinäinen metsän sarviniekka.
Metsien ja ahojen koukkupolvista _jänistä_ ahdisteltiin ankarasti sekä
vaskisilla _langoilla_ että rautaisilla _jänisräpsyillä_ ja sangoilla,
ynnä ampumallakin, ja saatiin monin kymmenin samana talvena. Vaikka
paltsasilmä olikin tyhmänlaatuinen laukkailija, oli sillä kuitenkin
siksi älyä, ettei juossut mihin lankaan tahansa. Havuilla piti langat
pyyhkiä, samoin käsineensä, kun kosketteli lankoja. Eikä käynyt jänis
ansaan huutamalla eikä huurremetsässä, vain mustan metsän pimeässä
yössä se siihen erehtyi. Vanhoilla tietäjäukoilla oli _jänisruija_:
keino vetää jänikset pyyntimailleen. He panivat jäniksenpapanoita
säkkiin ja vetivät sitä jäljessään pitkin lumihankea. Ja koukkupolvet
kyykkäilivät perässä. Sanan voimalla virittivät ukot jänislankansakin.
Niinpä loihti Kovan Jeru Kiannalla:
"Juokse, pyyrä, pyyvyksehen,
juokse, riiviö, ritahan,
kirkkoherran kieluksehen!
Tuoss' on oksa purrakses,
toinen oksa syyväkses,
kolmantehen kuollakses.
Liskis!"
Ja Kypärän ukko pyyteli jäniksen ajajaa pelättämään arkaa ajettavaansa:
"Komahuta hongan ontta,
kamahuta kaukeroa!
Joka laiska juoksemaan,
sitä piiskalla sukaise,
rautaruoskalla rapista,
jottei henkeä heruisi,
miehen vainua varoisi,
pyyvyksehen juostessaan."
Kuhmolainen jäniksen pyytäjä pujotti langat kolmesta verotalosta
varastettujen uuninluutien lävitse ja sanoi:
"Mää, vinttura, vipuun,
pyöräsilmä pyyvykseen!"
Pikkuista _oravaa_ on aina "metätty kovasti", kolminsadoinkin parhaat
metsämiehet ampuivat samana syksynä. Kuusi, seitsemän oravaa oli
vähin määrä lyhyimpänäkin päivänä, mutta hyvinä päivinä pudotettiin
20-30:kin. Pari viikkoa ennen kekriä, kun vesipajusta alkoi lehti
lähteä, rupesi oravakin puhdistumaan kesäkarvastaan, varsinkin jos
sillä oli _vanha leipä_ syötävänä. Mutta jos oravan piti nakertaa
_verestä leipää_, uusia käpyjä, puhdistui se hitaammin. Hyvä pyssymies
ja tarkka luodikko piti oravametsällä olla yhteistoiminnassa,
kun monesti täytyi satuttaa otukseen, joka piiloittelihe pitkän
korpikuusen latvassa. Useasti keksi pieni kiipeilijä kiusan: rupesi
"puittamaan". Varsinkin _lepikko-orava_, jolla oli punaruskea häntä,
oli ovela juoksuttamaan metsämiestä jäljessään, mutta musakkahäntäinen
_korpiorava_ oli jurempi, joskus niinkin jura, ettei tullut ensinkään
näkyville. Silloin iskettiin isokin oravikuusi maahan. Mäntymetsässä
männynkäpyä nakerrellessaan oli orava paljon arempi kuin tiheässä
kuusikossa. Oravanpyytäjällä oli useasti _kolkkamies_ mukana puuta
kolauttamassa, että ampuja saattoi huomata, missä piileskelijä
kutjahti. Koiran palkkana oravan haukunnasta oli käpälät heti, kun
otus saatiin käsiin, mutta metsämies söi muut lihat, joko yötulillaan
taikka kotisärpiminään. "En yhtenä talvena syönyt särpimeksi kekrin ja
pääsiäisen välillä muuta kun oravaa, sitä söin leivän nesteeksi."
Yhtä runsaasti kuin jäniksiä ja oravia, oli selkosilla metsälintujakin,
ja yhtä ahkerasti niitä pyydettiin, ja saatiin sadoittain talvessa.
Vanhimpia metsälintujen pyyntineuvoja olivat _ansat, liskot ja satimet
sekä kahat_. Ansoilla, hampuista ja jouhista punotuilla rihmoilla
pyydettiin kaikenlaista metsän kanalintua: _metsoa, koppeloa,
teertä, pyytä ja metsikanaa_. Niitä viriteltiin metsäpoluille,
muurahaispesille, juurakkoperille sekä puiden juurille rakennettuihin
havukopperoihin, _linnunkotasiin. Selkospuuhun_ sidottiin ansa
_korvallisvarpujen_ väliin ja vihit pystyteltiin kahden puolen.
Sadoittain oli ahkeralla pyytäjällä ansoja pitkin selkosia, jopa
muutamilla toista tuhatta surmansilmukkaa kautta kankaiden. Yhtä
päätä sai käydä niitä kokemassa, ja valtavan lintutaakan kanssa
palattiin semmoiselta retkeltä. _Virkatieksi_ sanoi kuhmolainen ansojen
virityspiiriä. Monella oli niin laaja virkatie, ettei ennättänyt
päivässä käydä katsomassa kaikkia rihmoja. Jos ei kerralla saatettu
koko saalista ottaa mukaan, ripustettiin loput puuhun ja peitettiin
havuilla, etteivät riettalinnut löytäisi raiskatakseen. Talvella
viriteltiin metsikanoille satamääräiset rihmat pajukkoihin ja
koivuvesakkoihin, joissa kuultiin kanojen ahkerasti käyvän urpaamassa.
Kaksihaaraiseen sorppaan rihma vain sidottiin ja pistettiin haarukka
hankeen. Parisataakin metsän valkeata kanaa sillä tavalla talvessa
petettiin.
Lisku, paikoin myös _tokkapuu_, oli varsin yksinkertainen vanhankansan
pyyntineuvo. Siinä oli vain _kynnyspuu_ alla ja _painopuu_ päällä;
_lukoilla_ ja _kielivarvulla_ laitettiin se vireeseen metsäpolulle
poikkipuolin taikka vanhalle muurahaispesälle, missä linnut kävivät
rypemässä. Lintu pyrki rangan alatse, työnsi varpaa ja pudotti
painopuun selkäänsä.
Sadin eli _loukas_ kyhättiin samanlaisille paikoille kuin liskukin.
Siinä taas oli tappavana puolena neljä, viisi pyöreää rankaa
rinnakkain, yhdistetty toisiinsa päähän lyötyyn rakoon isketyllä
poikkipuulla, ja alustana oli paljas maa. Tällainen koko painava katos
viritettiin _korvakoiden, selkosen, kirpun, kirppavitsan ja polkusen_
avulla kahalleen lintua odottelemaan. Lintu tuli, astui polkuselle,
ja siinä oli sen loppu. Ahkerasti työskentelivät liskut ja satimet
lintumaailmaa surmaten, yhtä päätä sai niiden omistaja olla liikkeellä.
_Liskureissuksi_ sanottiin Hyrynsalmella semmoista kokemiskäyntiä.
"Onko sulla pitkä liskureissu?" pyydysmiehet toisiltaan tiedustelivat.
Ruishalmeille rakennettiin _kahoja_ eli _katiskoja_ teeren pyydyksiksi.
Noin sylenpituisista hirsistä salvettiin neliskulmainen, pari
kyynärää korkea kehikko, ja asetettiin sen peitoksi tukien varaan
ruislyhteitä, niin että niiden latvat kahdelta suunnalta vastakkain
ulottuivat yhteen. Latvat olivat hiukan alaskäsin ja puolitiestä
vapaina, tuetta. Kun lintu lensi lyhteille suurustelemaan, putosikin
se latvojen lomitse pimeään kopperoon. Kymmenittäin sinne väliin
erehtyi rukiin makuun tottuneita teeriä. Sitten tuli kahan rakentaja ja
sivuun hakatun aukon kautta kepakoi jyvien varkaat hengiltä. Kuhmossa
oli kerran saatu samalla kertaa 40 teertä ja huuhkaja, Hyrynsalmella
oli taas muutamasti erehtynyt kahaan kettu, olipa kerran käväissyt
karhukin.
Teeriä petettiin myöskin _lahtorihmalla_, asetettiin noin
kuusikorttelinen lauta koivun taikka kuusen latvaan - latva karsittiin
ja työnnettiin laudan keskessä olevaan reikään. Laudan molempiin päihin
pystytettiin urpaisia koivunoksia ja viritettiin niiden välille ansa.
Teeri tuli urpia syömään ja erehtyi ansaan.
Ampumalla otettiin lintua minkä saatiin. Oravametsällä käytäessä
rupesi koira monesti haukkumaan lintuakin, metsoa, teertä taikka
koppeloa. Jo haukusta kuuli eränkävijä, että on lintu käsillä, lähestyi
hiipien ja pamautti koiraa silmällä pitävän puussa-istujan alas.
Piiskuttavalle pyylle vastailtiin pienellä metsonkynästä taikka pyyn
sääriluusta tehdyllä _pyypiiskulla_. Pyy erehtyi, tuli piiskuttajaa
tavoittelemaan ja sai tappavan lyijymarjan.
Keväällä soitimen aikana toimitettiin oikein joukkosurmat. Jo
keväthangilla alkoi metso pitää _soidintaan_, "vitisoijinta", ja
soitteli aina sulille maille, jolloin nousi puuhun laulamaan.
Keväthölseiden aikana, kun maa oli kaksikarvalla, oli soiminen
kiivaimmillaan, ja "silloin ei ukko paljon joutanut nukkumaan".
Metsoilla oli varsinaiset soidinpaikkansa, ne kokoontuivat aina
samoille ahoille kisaamaan aikaisina valoisina kevätaamun hetkinä.
Metsän kisakentälle metsämieskin pyssyineen hiipi ja salakavalasti
ammuskeli varomattomia laulajia sen minkä sai. Metson tavoille tottunut
pyssymies saattoi samana aamuna ampua 15-16:kin lintua. Silloin kun
metso alkoi "hivoa: hssss, jotta pää jutai", ei se huomannut mitään,
silloin piti aina laukata lähemmäksi jonkun puun suojaan. Mutta
kun laulaja alkoi kopsautella, piti olla aivan hiljaa ja odotella
hiontavuoroa. Ja sitten taas harpattiin likemmäksi, ja niin päästiin
ammuntamatkan päähän. Monia kymmeniä metsoja ampuivat ahkerimmat
soitimessa kävijät kevätkautena.
_Vesilinnuista_ ei kainuulainen paljoa välittänyt. Olihan niitä
_sorsaa, hanhea, haapanaa, telkkää, tavia_, joskus joutsentakin.
Ammuttiin niitä, kun satuttiin käsittämään, mutta erityisille
pyyntiretkille ei lähdetty. Mutta jos löydettiin pesä, niin ryöstettiin
munat ja syötiin _munamaitona_ taikka _munavoina_. Laitettiinpa
vesien rannoille _telkänpönttöjäkin_ ja munitettiin tuhmaa lintua ja
herkuteltiin. Viisikintoista munaa lähti telkästä.
Pikkulintujakin pyydysteltiin huvikseen. Poikaset laittelivat
hangolle _jouhilautoja_: astianvanteeseen istuttivat ylt'ympäri
pieniä, yhdestä jouhesta silmukalle punaistuja jouhiansoja. Sen
kun vei hangolle ja hampunsiemeniä tai ruumenia karisteli syötiksi,
sotkeutuivat nälkäiset pikkulinnut petollisiin silmukkoihin.
_Närhille_ rakentelivat pojat _polkimia_. Kiinnittivät seipään
kylkeen sujakan varvan, jonka toisessa päässä oli hamppurihmainen
silmukka, taivuttivat varvan ja pujottivat silmukan ylempänä
seipäässä olevan reijän lävitse ja kiinnittivät sen näpeästi pikku
ristikolla, jossa oli rasvapalanen täkynä. Kun närhi tuli rasvapalalle,
istahti se ristikolle, joka samalla putosi alas ja laski silmukkarihman
irti. Vipu suoristui ja sieppasi silmukan närhin nilkkoihin.
Itse syötiin pyydettyjä lintuja, mitä vain vatsa veti. "Tässäkin
talossa syötiin syksyllä aivan lintua... ei jaksettu kaikkia
syödäkään... Ja keväällä oli linnunlihoja niin paljon, jotta
kuljeksimaan joutui." Pyyt, teeret ja metsikanat keitettiin, mutta
metson, koppelon ja ukkoteeren täkät pantiin hienoon suolaan ja
paistettiin uunissa. Semmoisina niitä säilytettiin aitassa ja syötiin
pitkin talvea pyhäpuolisina ja matkaeväinä. Syötyjen lintujen höyhenet
käytettiin päänalaisien täytteiksi.
Paljon myös lintuja myötiin, vietiin Kajaaniin, Nurmekseen ja Ouluun.
_Isosta parista_ saatiin 60-80 penniä. Isoon pariin luettiin metso ja
koppelo, taikka kaksi teertä, taikka neljä pyytä, taikka neljä valkeaa
metsikanaa, taikka viisi, jos olivat kirjavia. Kajaaniin, Nurmekseen
ja Ouluun metsänriistan nahatkin kaupittiin. Mutta useasti myötiin
metsän saaliit jo kotoa käsin välittäjille. Semmoisena välittäjänä
toimi m.m. Vuokin Kyllös-Vilkko, joka liikkui laajalti Kainuun
kulmilla, jopa rajan takanakin metsänriistaa ostellen.
Villipeurain lihat syötiin kotona, nahat myötiin taikka parkittiin
kinnasaineiksi tai karvaisena muokattiin makuualustoiksi.