"Ilta istuin tulee,
päivä maaten valkeaa."
Hiljaista oli elämä erämaiden yksinäisyydessä, hiljaisesti vieri lyhyt
talvinen päivä lumikenttien ympäröimässä sydänmaan talossa, yhtä
hiljaisesti kuluivat pitkän kesäisen päivän työrupeamat. Elämä oli
ainaista aherrusta, miltei yhtämittaista arkea, jossa toinen päivä oli
toisen kaltainen. Sillä karu maa ei ilmaiseksi, raatamatta lahjoitellut
antimiaan.
Eipä ollut talvinen päivänkoitto vielä lähelläkään, kun jo korpitalon
kansa havahtui yöunestaan. Emäntä ensinnä nousi, kävi katsomassa
taivaan merkkejä, otti tulen päreeseen hiiloksesta puhumalla taikka
iski sen tuluksilla ja pisti pirtin kiukaan lämpeämään sekä herätti
muutkin nukkujat. Taikka jos oli talossa vanha ahkera muori, piti
hän tarkan huolen nousennasta. Niinpä Leipivaarankin Vanhantalon
Saara-muori aina ensiksi kavahti pystyyn, kävi ulkona taivastelemassa:
"Voi, hyvänen aika, kun päivään nukuttiin! Kolmitähti on jo kujan
päällä." Ja yö oli vasta juuri vierähtänyt sydänhetkensä ohitse. Kelloa
ei ollut monessa talossa sen parempaa kuin mitä taivaantähdet antoivat
merkkiä.
Pian oli pirtti jalkeilla ja ahkerassa työn touhussa. Kahvitta ja
muitta ryypyittä -- riihelle lähdettäessä jotkut isännät antoivat
työväelle aamuryypyt -- ryhtyi jokainen toimeensa, naiset
karsinapuoleen, miehet toisen sivuseinän puoleen omiin pirttitöihinsä.
Kohta kuului karsinasta rukkien hyrinä, karttain raaputus ja
kangaspuiden kalske, miespuolella niinikään ahkeroitiin. Kuka veisteli
kirvesvartta taikka lapiota, puutaikkoa, kuka laitteli korvoa kokoon,
ken taas rakensi rekeä, muokkaili nahkoja, ompeli tai paikkasi kenkiä.
Vanhat ukot kiskoivat pärettä taikka kutoivat verkkoa. Päreitä
kiskottiinkin ennen tavattomasti, suuret pinot oli niitä kasassa
huoneitten perässä. Seuraavana vuonna niitä vasta poltettiin, eivät
silloin niinkään enää savunneet. Ja se oli talon häpeä, jos oli tuore,
vasta kiskottu päre poltettavana. Ne miehet, jotka eivät kyenneet
pirttitöihin, menivät aamupuhteeksi tunkiolle turvetta pilkkomaan
taikka havuja hakkaamaan. Mutta hevosmiesten täytyi heti noustuaan
lähteä pimeään pakkaseen. Kun olivat hevosen ensin suurustaneet ja
istuneet jonkun kessupiipullisen polttamassa, kopistivat he perät
suuhunsa, vyöttivät turkit päällensä ja lähtivät "pajulle istumaan",
ajoivat selkoselle heinänhakuun taikka puunnoutoon taikka tervaksia
ajamaan kokoon. Niin aikaisin antautuivat miehet taipaleelle, jotta
puolentoista peninkulmankin heinämatkalta jo päivän koittaessa ajoivat
kotipihalle. Jotkut vanhankansan ukot olivat niin ahkeria, että
varasivat käsityön hevosajoonkin. Niin Tunturin ukko Kuhmossa aina
tapasi heinäkuormallaan uurrella astiankimpiä, ja -- Kähkölän äijä
istui halkokuormalla verkkoa kudoskellen.
Aamiaiseen saakka istuttiin työskentelemässä. Monta pärettä siinä
jo ehdittiin polttaa loppuun, aina uusi ja uusi pistettiin pihtiin
kiukaanpatsaassa, sekä pankkopihtiin ja jalkapihiiin, joka seisoi
pöydänlatvalla ja vielä ikkunapielen rautahampaaseen sekä joku
seinänrakoonkin. Tarkemman työn tekijöille saivat pikku pojat seisoa
päretulen näyttäjinä. Aivan täynnään oli pirtti savua, kun ilta- ja
aamukausi oli pärettä poltettu.
Emäntä laittoi syötävät pöytään. Naisten kanssa kantoi hän suuren
_kalarokka_-kattilan keittokodasta, jossa talvellakin tavallisesti
keitettiin, pöydän päähän _patapölkylle_, siitä ammensi kullekin
_kuppinsa_ täyteen, pisti lusikat viereen, latoi pöydälle suuret
_leipätorot_, kaksi, kolme isoa kasaa, toi _suolakalapurtilon_ ja
vielä pari _tuoppia hapanta_ juotavaksi. Ja niin oli _aamunen_ valmis.
Isäntä asettui istumaan pöydän taakse, _yläpäähän_, sitten miehet
kahden puolen pöytää samaan päähän, naiset samoin pöydän _latvapäähän_.
Jokaisella oli oma paikkansa ja oma nimikkokuppinsa ja lusikkansa,
jotka emäntä tiesi asettaa kunkin kohdalleen. Keittokalaa, nauriita
ja perunoita tuotiin kuitenkin pöytään vain parilla, kolmella isolla
_keittokupilla_, joista vuoron jälkeen lusikalla pisteltiin. Herran
pelvossa elävissä taloissa sekä "köyrettiläis"-perheissä oli tapana,
että nuorin lapsista, joka osasi lukea, asettui pöydän latvapuoleen
seisomaan ja ristissä käsin luki isämeidän, siunauksen ja ruokaluvun,
ennenkuin käytiin leipään käsiksi. Mutta kaikissa ei niin menetelty,
sai itsekseen siunata ken halusi.
Kuppinsa jokainen tyhjensi, kaapi lusikalla puhtaaksi, vieläpä nuolaisi
lusikkansakin, ennenkuin asetti sen kupin viereen pöydälle. Miesten
vellikupit vetivät tavallisesti kolme "halstoopia", naisten kaksi,
mutta oikein vankka syömämies vaati ja tyhjensi kannun kupin. Ohuita
leipiä tärvääntyi kappale mieheen, mutta paksuja ruispullia riitti
yksi kolmelle, neljälle haukkaajalle. Mutta olipa siellä täällä
joitakuita syömisen taidon suurmiehiä, joiden mahtava mahalaukku ei
ottanutkaan täyttyäkseen tavallisen miehen annoksesta. Semmoisia oli
hyrynsalmelainen Karppis-Kalle, joka aina kerralla pureksi puolitoista
paksua "pullaa" -- pulla painui kolme naulaa -- sekä ryyppi kannun
piimää ja vielä väliin pisteli suuteiksi ison kasan suolakaloja.
Semmoisia oli Leipivaaran Väisäs-ukko, "Kujatontiksi" nimitelty,
hän tyhjensi puuroveronaan kahden kannun keittokupin. Ja sellaisia
oli Kiannan "Issi"-vaarikin, joka kerralla poskesi kapan pottuja,
sekä vielä kuhmolainen "Pötsö-Lauri", vankka miehen rumilas, joka
halmeen raadannassa muun hyvän lisäksi hotkelsi kahdesta metsosta
keitetyn rokan lihoineen liemineen. Mutta syöntinsä mukaan ukko sitten
raatoikin: huhdalle mentäessä kantoi selässään viikon eväät sekä
puolen tynnyrin jyväsäkin, ja karhia hän veti itse, poika vain ohjaili
häntäpuusta, ja niin karhittiin koko huhta hevosen avuitta.
Lapset söivät erikseen. Heille pantiin ruokaa tavallisesti leveälle
jakkaralle, _rahipöydälle_ jonka ympärille koko lauma asettui
polvilleen. Emäntäkin joskus söi lasten mukana, mutta saattoi istua
väen pöydässäkin. Rintalapsi oli emännällä sylissään, ja vuoronsa sai
pienoinenkin pitää: tuon tuostakin pisti äiti pieneen suuhun lusikan
kärjellä kalarokkaa tai "pottupurua".
Aamiainen syötiin niin aikaisin, että vielä sen jälkeen ennätettiin
tunniksi pariksikin köllähtää _ettoneelle_ pitkin pirtin penkkejä,
ennenkuin päivän tultua lähdettiin ulkotöille. Ahneet isännät kyllä
syödä hotkaisivat hyvin sukkelasti, pyllähtivät heti pitkälleen ja
jo taas nousivat ylös ja kiirehtivät työhön, kun väki oli lopettanut
syömisensä. Toisten täytyi astella jäljessä ja niin jäädä ettoneetta.
Monenlaiset olivat talven ulkotoimet: joko mentiin suolta ajamaan muraa
tunkioon taikka lantakasaa tekemään pellolle taikka vettä vetämään,
heiniä noutamaan, puiden ajoon, taikka tervahaudalle kokoamaan
tervaksia. Sinne kirvesmiehetkin menivät tervaksia särkemään, taikka
jos oli puiden ajoa, menivät puun hakkuuseen.
Mutta naiset jäivät kotipirttiin omiin toimiinsa, kehräämään,
karttamaan, kutomaan, karjaa hoitamaan ja ruoanlaitosta huolehtimaan.
He korjasivat ruokapöydän, pesivät kupit ja lusikat. Kupit ladottiin
isoon pärevasuun, _kuppikoriin_, jolla oli paikkansa penkillä pöydän
takana, lusikat säilytettiin _lusikkakorissa_, joka riippui orren
päässä taikka oli kuppikorin vieressä penkillä.
_Puolisille_ tulivat miehet siinä 12-1 paikoissa, hevonenkin tuotiin
pirttiin apetta ja lämmintä saamaan samoinkuin aamiaisaikanakin,
samalla kun miehet saivat _pottuvoinsa_ tai _lihavellinsä_ ja
suolakalansa. Puolissyönnin päälle ei ehditty penkkiä pitkällään
painaa, se vain istuttiin, jotta jokunen piipullinen ehdittiin polttaa,
sitten taas mentiin entisiin ulkotoimiin.
Pimeän saapuessa palattiin kotipirtin lämpöisiin, ja aamullinen
tupatyöskentely jatkui siksi, kunnes emäntä sai _iltasen_ pöydälle,
_lihakeiton_ tai _piimävellin_. Kauvan ei sitä tarvittu odottaakaan,
sillä heti kun karja oli illastettu ja naiset palanneet navetasta,
saatiin käydä pöytään. Sitten, kun hevosmiehet olivat vieneet
ajokkaansa pirtistä talliin ja siellä ne vielä heinillä illastaneet,
oli päivän töistä päästy.
Ja niin ruvettiin heti yöpuulle hankkiutumaan, paneuduttiin vain
pitkälleen pirtin lattialle. Naiset toivat porstuasta olkikuvon,
parikin isoa kupoa -- aamulla oli ne sinne korjattu --, jotka
levitettiin lattialle. Ennen kun ei ollut _alusmannukoita_ eikä
_mökkänöitä_ heittäydyttiin vain oljille "kuin siat pehkuun",
paksu hamppuinen alusraanu levitettiin pahnoille, polsteri eli
tyyny paiskattiin pään alle, piikkolakana tyynypuolelle ja peitoksi
halpaisista villoista kudottu raami taikka lammasnahkaiset vellit.
Siihen vain vieri viereen kellahdettiin, siihen heittäysivät
nuoret, siihen vaipuivat vanhat, samaan perheeseen kuuluvat aina
samalle kolkalle, pienet lapset vanhempiensa vaiheille. Jotkut
lepääjät painautuivat pitkäkseen penkille, kääräisten vaatemytyn
päänalaisekseen, takkipahasen peitoksi. Lakeistorvi suljettiin,
päretulet sammutettiin, ja kohta oli koko korven pirtti unten mailla.
Ja talvinen ilta oli ehtinyt vasta siihen kuuden, seitsemän seutuihin.
Kalpea kuu vain kurkisteli pienistä jäätyneistä, päreillä paikatuista
ikkunoista kuin valvoen raatajien puolesta, kuljettaen tarkastelevaa
valoläikkäänsä hiljalleen koko nukkuvan joukon ylitse. Taikka
valaisivat äänetöntä nukkuvaa taloa pohjoisella taivaalla leimuavat
revontulet.
Ja russakkain lukematon ruskeakaapuinen lauma piti pirtissä öisiä
kisailijaan vilistellen pitkin kiukaan kylkeä, lattiata ja seiniä ja
orsia sekä tyhjäksi korjattua pöytää.
Niin tuli illasta ja aamusta toinen päivä, päivä samankaltainen kuin
edellinenkin: samat työt, samat toimet, samat syötävät ja milteipä
samat tarinatkin, arkisen kansan arkiset pakinat. Ja sitten tuli taas
ilta ja aamu ja talvisen päivän raatamiset, ja sitten taas ja taas. Se
vain vaihtelua, että syystalvesta oli tervaspuiden ajoa, kevätpuoleen
muranvetoa, sekä puiden, heinäin ja veden ajoa aina välillä vaihteeksi.
Ja kevättalvella, kun karja rupesi antamaan maitoa, tuli vähän
vaihtelua ja eri makua ruokajärjestykseenkin.
Kevään ja auringon mukana pitenivät työpäivätkin, ulkotöiset päivät
jatkuivat sekä aamusta että illasta.
Mutta kesällä työpäivät vasta oikein pitkiksi viruivat. Silloin
otettiin päivä ihan täydestä, varsinkin kiireisenä heinänteon
aikana oltiin kilpasilla itse auringon kanssa. Noustiin silloin kuin
päiväkin, ja vasta päivän kanssa käytiin levolle. Aamiaisettone vain
otettiin sekä päivällisen jälkeen pieni tupakkalevähdys, ja sitten taas
rynnistettiin ihan iltaan asti. Kolmella syömisellä jaksettiin pitkä
kesäinenkin päivä.
Kesän lyhyet valoisat ja lämpöiset yöt levättiin hämärissä viileissä
aitoissa ja kylkeisissä, ja jätettiin kuuma pirtti russakkain haltuun.
Silloin oli elämä talossa hyvin hiljaista, kun työväki oli
_viikkokunnassa_ eli _viikkomoissa_, kesällä kaukaisilla niityillä
taikka huhtamailla, talvella etäisellä tervassaunalla. Eväskontit
selässä ja piimäleilitkin viilekkeissä mentiin aina viikoksi
salolle, ja jätettiin kotipirtti lasten ja vanhain haltuun. Silloin ei
kuultu pihasilla muuta kuin lasten mekastelua ja iltasella karjan
ammuntaa ja karjankellon kalkatusta. Läheisemmillä työmailla käytiin
päiväseltään, vain puoliseväät mukana.
Pientä vaihtelua ikuiseen arkiseen elämään sekä loppumattomaan
raatamiseen toi joka viikko palajava pyhänaika, jolloin raatajakin
sai ottaa vähän pitemmän levähdyksen. Jo lauantaista huomasi, että on
pyhä tulossa: leivottiin rieskat, kirnuttiin roppavoit, ja työväki
palasi viikkoisesta raadannastaan. Viikatteet ja haravat kalahtivat
tikapuiden poikkipuolille, kirveenterät sukeltautuivat porstuan
reikälautaan, kontit ripustautuivat seinälle naulaan, leilit kolahtivat
lattialle, liiat vaatteet joutuivat orsille, kengät kiukaalle taikka
naulahäkkäröihin, ja äidit kävivät hoitelemaan pieniä viikon vartoneita
lapsiaan.
Sauna järven rannassa oli jo usean tunnin pyhäistä aattoiltaa
sauhunut. Kohta se antoikin raatajille leppoiset löylyt. Sinne miehet
ryhmä ryhmän perästä alusvaatteissaan astuivat ja vähän ajan päästä
palasivat alastomina, punoittaen ja höyryten, ja vaatemyttyä edessään
pitäen astelivat pirttiin pukeutumaan. Talon piika pikkarainen oli
löylyn lyöjänä ja päänpesijänä. Miesten jälkeen tuli naisten sekä
lasten saunavuoro.
Ja sitten alkoi pyhäpäivän lepo ja rauha. Kotoisen kylyn tuntu oli
kulkeutunut kylpijäin seurassa pirttiinkin, istuskeltiin puhtaissa
alusvaatteissa punoittavin ihoin, kiiltävin, sileiksi suituin
hiuksin, mielessä rauhallinen viihdyttävä lepopäivän tuntu.
Hiljaisesti kului pyhäinenkin päivä. Lyhkäisten taipaleiden takaa
käytiin kirkossa, mutta kaukaisimmilta perukoilta ani harvoin.
Vietettiin päivä vain leväten kotipirtillä, korkeintaan pistäydyttiin
naapuriin, istuskeltiin siellä, tupakoitiin ja tarinoitiin ja
syljeksittiin lattialle. Aamupäivällä, ennen puolista pidettiin
kotihartaus. Kirjantaitava talon isäntä luki päivän saarnan,
jota koko pirtti kuunteli. Sitten veisattiin virsiä. Varsinkin
köyrettiläistaloissa oli elämä harrasta, niihin useasti kokoontui
samanmielisiä viettämään hiljaista seurustelua Sanan ääressä. Suuret
eivät olleet salotalon kirjavarat. Saatoit tavata siinä _Wegeliuksen_
postillan taikka _Nohrborgin_ "Langenneen ihmisen autuuden
järjestyksen", _Björkvistin_ "Uskonharjoituksen autuuteen", _Hamnerin_
"Tien osottajan iankaikkiseen elämään", _Bunyanin_ "Kristityn
vaelluksen", _Siionin virret_ ja jonkun _uuden testamentin_ sekä
"pitkän katkismuksen". Pirtin nurkassa, penkillä pärekorissa,
russakkain tarkasteltavana pahasti pidetty, ruskettunut kirjakokoelma
tavallisesti säilytettiin.
Yhtä hiljainen oli pyhäpäivän iltakin, hämärtyvää harmaata
äänettömyyttä. Korven raatajat lepäilivät pimeän pirtin penkeillä
toinen siinä, toinen tässä kooten voimia huomista työpäivää varten
ja miettien kukin omia asioitaan. Lapset vain tepastelivat ulkona ja
juoksentelivat ovea paukautellen edestakaisin.
Sitten seurasi taas ankara työviikko, samanlainen kuin edellinenkin.