"Ei ole ajat niikuin oli ennen."
Se on alku, ja se on loppukin kaikkien vanhojen vaarien ja mummojen
entisajan muisteloissa. Ennen oli kaikki toisin, paremmin, nyt on
toisin ja huonommin. Metsät olivat vapaat, hakkasi puun, mistä halusi,
taikka raatoi huhtaa, mihin tahtoi, ei ollut kieltoa, pyysi lintua,
milloin tahansa, ei siitä sakotettu. Kalaakin sai pyytää, milloin vain
halusi, eikä kukaan tullut kieltämään.
Ja työtä silloin tehtiin. Ei joudettu narukengissä kävelemään, ei
vapriikin vaatteissa komeilemaan, eikä iltaseuroissa istumaan.
Tuohikengissä kesäisin vain asteltiin, virsut, topsut taikka pollot
jalassa liikuttiin halmeilla, niityillä ja leikkuupelloilla. Käytiinpä
virsut jalassa kirkkomatkallakin. Saappaita taikka muita nahkakenkiä
vain kannettiin kainalossa, kunnes ne kirkonkylillä vetäistiin jalkaan.
Aitan orrella oli kyllä kenkiä monet parit riippumassa, saappaita,
pieksuja ja ruojuskenkiä, mutta silti töpsöteltiin tuohisissa.
Korkokenkiä, mustiakenkiä ei ollut kuin joillakuilla rikkailla, jotka
olivat niitä "kaupunnista" tuoneet komeillakseen.
Jalkineiden mukainen oli muukin asu. Pilkkoa ja hurstia olivat
vaatteet, taikka kotilampaiden villoista valmistettuja. Naisilla
oli kesällä pumpuliset -- naiset itse karttasivat, kehräsivät ja
kutoivat pumpulivilloista vaatetta --, talvella villakuteiset
hameet ja "röijy oli ommeltu hameeseen kiinni". Selässä oli villainen
saali, musta- tai ruunipohjainen, rantureunainen. Kirkkopaidat
tehtiin pellavasta, jota tuotiin Kajaanin markkinoilta taikka
ostettiin karjalaisilta laukkumiehiltä. Kirkkoröijyt ["Ei ollut
ennen takkia koko Ristijärvellä. Mie kun teetin, niin herraksi
sanoivat. Räätälikin, Jaakko Pyykkönen, sanoi, jotta en osaa tehä.
Mutta minä sanoin, jotta kun teet semmoisen, pitemmän kuin röijy,
olethan nähnyt herroilla. Se teki sitten, ja se oli ensimmäinen takki
Ristijärvellä, Penna Heikkisellä oli toinen." (Oilinkin Hermanni).],
lyhyet korkeakauluksiset miestenröijyt, joita pidettiin kymmeniä
vuosia, tehtiin harmaasta sarasta, taikka mustasta tai sinisestä
"ruottinverasta". Talvella pidettiin kotikutoisia sarkavaatteita
sekä sarkapäällystäisiä lammasnahkaisia turkkeja. Päässä oli kesällä
lippalakki, talvella ketun- tai lampaannahkainen hilleri. "Nyt ei enää
kelpaa hurstipuku. Nyt pitää naisilla olla merinat ja silkkivaatteet
ja miehillä vapriikin vaatteet, ja nyt pitää vielä olla nästyykit, ja
niihin nenästä kerätään ja kotiin tuodaan. Raskittiin se ennen kentälle
viskata."
Kontti selässä kesäisin kirkkomatkat astuttiin perävilkkaa metsäpolkuja
pitkin, ja kontissa oli eväinä rieskat, piirakat, kalakukot ja
linnuntäkät, kapahauvet ja voirasiat. Ei kyllä kaikilla ollut niin
rikas eväskontti, toisilla oli vain karkeaa petäjäistä sekä halpaista
roppavoita. Ja Mustos-ukko Puolangalla oli varannut kirkkomatkalle
mukaansa vain suoloja sekä piimää. Kourallisen oli pistältänyt suolaa
suuhunsa ja ryypännyt piimää painoksi. Voitiin kirkolle mennä myös
veneellä, soudettiin monipeninkulmaiset järvenselät ja joenuomat
ja kosket sauvottiin. Talvisin taas päästeltiin hevosella, ja
eväsarkku oli reessä mukana. Eikä ennen tarvinnut rahaa ottaa mukaan
kirkkomatkalle, mutta nyt ei penningeittä lähdetä. Siellä lanteilla
juodaan kahvit ja syödään vehnäset, ja sittenkin palataan voivotellen:
"Nälkäinen on kirkonkylä, ei lähe nälkä."
_Kahvista_ ei tiedettykään, vasta noin 50-60 vuotta takaperin sitä
ihmeeksi ilmestyi joidenkuiden keittiöihin. Pappilassa oli kyllä jo
joku saanut sitä maistaa, ja "olipahan se semmoista karstavettä". Yli
70-ikäinen Tiikkajan muori Kiannalla oli parikymmenen-vuotisena saanut
kahvia ensikerran Suomulan talossa, ja hiukan vanhempi Keräsen muori
oli samanikäisenä tutustunut siihen, kun Väisälän emäntä pannustaan
sitä tarjosi. Puolangalla oli pappilan jälkeen ruvennut kahvihommiin
kiertokouluttaja, Matti Kyllönen. Sotkamossa Suonvaaran ukko oli
kohta 30:n vuoden, kun tutustui kahviin, ja Hyrynsalmella Kypärän
ukko nuorra miessä ollessaan oli mennyt naapuriin kekrinä ja saanut
kuumat kahviryypyt. Oli sitten Kypärän ukko tuonut kaupungista "pööniä"
ja sokeria vähäisen, ja kauppias oli neuvonut valmistuskonstit ja
ennustanut: "Kun jouvut 80:n ikään, niin kyllä kahvia juuvaan siinä,
missä vellipannukin on tulella".
Tarpeellisia olivatkin kahvin käyttöneuvot, ettei olisi tehty niinkuin
muuan Kiannan emäntä. Oli kinkerimatkalla oleva pappi antanut illalla
emännälle pavut, että "keitähän minulle noista!" Ja jäänyt odottamaan.
Vasta aamiaiseksi oli emäntä tuonut kahvipavut lautasella, hyvästi
voilla sekoitettuina, päivitellen: "Olen monet ve'et keittänyt kuiviin,
eikä ne ole pehminnyt". -- "No, annahan olla, kyllä ne välttää!" oli
pappi kiitellyt.
Vähitellen uuteen juomaan totuttiin, mutta vähän sitä alussa
käytettiin, puolitoista naulaa kun tervamiehet Oulusta toivat, riitti
siitä jo koko vuodeksi. Pienessä puuhuhmaressa, kahvipörsyssä, pavut
survottiin. Ja sen kahvipörsy teki -- niinkuin vanha Kemppais-Matti
Hyrynsalmella oli ennustanutkin --, että ajoi petäjäpörsyn pirtistä
pois. Ne kun eivät sovi samassa seurassa olemaan, riitelevät, jotta
toinen tai toinen pois.
Ei myöskään _tupakkaan_ mennyt rahoja. Kylvettiin ja kasvatettiin
sitä itse, _kessuja, nurkantakaisia, mehiläisen laulupuita_. Joka
talossa oli huoneiden takana pienoinen kessupelto, ja syksyisin oli
pirtinlaki täynnään kessukerppuja kuivamassa. Sitten kessut korjattiin
aittaan taikka pirtinluhtiin tynnyriin ja tarpeen tullen noudettiin
vihkonen ja hakattiin hienoiksi petkeleellä tai kirveellä pikku
huhmaressa tai _hakkurissa_. _Hakut_ säilytettiin tuohipöntöissä ja
mukana niitä kuljetettiin eläinten rakosta muokatussa kukkarossa.
Ahkerasti sauhuteltiin isoilla, itse koverretuilla _visakopilla_ taikka
_pahkakänillä_, joita imeskeltiin tuomenoksasta tai päreliistakosta
tekaistulla varsikynällä. Isoiset pollauttelivat ylpeästi _syöskummi-
ja hopeapeslaipiipuilla_, joita olivat ostaneet Oulusta parilla,
kolmella ruplalla. Jopa jotkut, niinkuin esim. Hyvölän Renne ja Purolan
ukko Sotkamossa, olivat niin mahtavia isäntiä, että haiuttelivat
"vaapenta".
Nyt enää vain joku vanhankansan ukko kehtaa kessuja käryytellä.
Ostotupakat pitää jo joka miehellä olla, jopa nuorilla savukelaatikot
taskussa. "Piippuni pilaupi, en pane maankasvuja", oli muuankin
renki ylpeästi torjunut Kemppais-Matin kessujen tarjouksen. Mutta
"teki mieleni sanoa, jotta isäs poltteli vanhana potunvarsia ja
nauriinnaatteja".
_Kauppiaita_ ei maakylissä ollut, tuotiin Oulusta, mitä tarvittiin.
Pari kertaa talven kuluessa käytiin merenrannalla, syyslumilla joulun
edellä ja kevätkeleillä Maarian jäljestä tehtiin matka. Vietiin
lintua, voita, lihaa ja metsänriistan nahkoja, tuotiin suolaa ja
rautaa. Pari viikkoa kesti matka. Kajaanissa käytiin markkinoilla
joulu- ja helmikuussa, ja vietiin metsäeläinten nahkoja, mutta
ostoksia ei Kajaanista juuri tehty, sillä siellä oli tavara paljon
kalliimpaa kuin Oulussa. Taas "mitä lie räämäkalua tarvittu, sitä
ostettiin laukkukauppiailta". Mutta sitten rupesi tulemaan kauppiaita
maallekin, "ja ne ne on, jokka maakunnasta rahan hävittää".
_Tuluksilla_ vain lipsautettiin tuli. Mutta vanhan vaarin nuoruuden
aikana jo nähtiin semmoinen kumma, että Hiltulan pojat Oulusta
tullessaan toivat niin mokomia tikkuja, ettei muuta kuin housuihinsa
pyyhkäisi, niin tuli tuiskahti tikun nokkaan. Ensimmäiset öljylamput
olivat pieniä pahaisia läkkisiä _tuijuja_, joiden nokassa pikkuruinen
tulennokare tuhrasi.
Eikä ennen _kouluilla_ ihmisiä rasitettu. Kiertokouluakaan ei ollut
kuin sanansijaksi, ja rippikoulussa käytiin vain pari kolme, viikkoa.
Sittenkin oli silti enemmän lukijoita kuin nyt, vaikka nyt niin paljon
käydään koulua. Nälkä se opetti työtä tekemään ja maata viljelemään,
ei tarvinnut kouluista hakea mahtia niinkuin nyt. Ja sittenkin nyt
heitetään maat viljelemättä ja myydään yhtiöille. Kaikki parhaat
talot ovat yhtiöiden hallussa, niin ettei jaksa kaikkia luetellakaan.
"Metänjako" myös on yhtenä syynä nykyisiin oloihin. Ennen kun metsät
olivat yhteisiä, ei kukaan saattanut hävittää metsiä niinkuin nyt.
Nyt on ihminen joka puolelta niin kierroksessa, jotta et luulisi siinä
kenenkään elävän. Et saa mennä metsäänkään etkä kalaan muuta kun
määrätyllä ajalla.
Paljon on vanhoilla myös haastamista entisistä nälkävuosista. Kovia
aikoja on täällä koettu, monet "moruvuodet", "kilovuodet", ja kaikkein
kovinta _isona hallavuonna_, josta on jo vierähtänyt yli puolisataa
vuotta.
Se oli kamala vuosi jo heti alun pitäen. Kevät oli kylmä ja pitkä,
pari viikkoa jälkeen Eerikinpäivän oli vielä lumikinoksia maassa,
ja kun juhannuksena soudettiin kirkolle, oli järvienselillä jäätä ja
rantakaarteissa lumihankia. Ruis kasvoi vain kurjaa punaista uikeloa,
ja senkin pani Perttulin halla, niin ettei tullut muuta kuin kahuja
niinkuin kuusenhavuja. Ja ohrat menivät niin vähiin, jotta seulalla
tuotiin pirttiin koko riihen elos, akanoineen kaikkineen. Niistä kun
keitettiin puuro, niin vesi valahti lusikan koloon, kun pistettiin
puuroa padasta. Perunat olivat niin voimattomia, jotta veden päällä
lillivät.
Silloin syötiin _petäjäistä_, aivan puhdasta silkkoakin pitkät ajat
monessa talossa. _Suolaheiniä_ keräiltiin halmeahoilta, sidottiin
parilyhteittäin kuin ohrat, kuivattiin pirtin uunissa ja survottiin
petkeleellä huhmaressa, seulottiin, ja karkeammat rouheet jauhettiin
käsikivillä. _Olkia_ myös samoin survottiin. Niitä sitten yhdessä
petäjän kanssa käytettiin leipään, suolaheinää kuin höystöksi.
_Koivunparkkiakin_ kokeiltiin leiväksi, mutta se oli kovin pahaa,
samoin _jäkälää_ ja _valkeata suokuohua_ [suosammalta], mutta petäjä
oli parasta ja vanhastaan jo koettua.
Oulusta, Joensuusta ja Kuopiosta asti vedätettiin kallista viljaa, mikä
saatiin, ja rahoja riitti, mutta harvalla oli kylliksi rahaa.
Silloin kuoli paljon ihmisiä nälkään ja nälän tuomiin tauteihin.
Kaikki oikein laihtuivat ja kuihtuivat, ja "ihminen kun lamaan oikein
menee, niin se sitten on kostutettava". Niin runteli ja kuihdutti
nälkä ihmiset, että "kun kirkastuksena meni kirkkoon, niin ei enää
montakaan tuntenut, mitä oli ennen tuntenut". Eikä niityllä tahtonut
nälkiytyneiden raukkojen viikate pystyä heinään, "jos kuin näpeä
viikate oli".
Monet perheet rajaseuduilta silloin muuttivat Venäjän puolelle. Jo
taipaleelle nääntyi moni, ja moni kuoli perille, toiset jäivät iäkseen
rajan taakse, Vienan-Karjalaan ja Aunukseen, naittuivat sinne ja
perehtyivät.