"Maalla eletään maan tavalla,
eikä maalta pois paeta."
Vaaroille rakennettuja ovat useat Kainuun korpien vanhat talot.
"Ne on kaikki nämä vaarojen selät ennen olleet halmeina, ja ne on
sitten tehty pelloksi, ja sitten talot tehty." Korkealla vaaralla
säilyi pellon vilja maahalloilta ja ylhäiseltä asemaltaan saattoi
vaaran valtias pitää silmällä suunnatonta salomaata: vainosotien
aikoina voi sieltä, milloin mistäkin salaisesta korvesta kohota
vaarallisen rapparin nuotionsauhu. Kovin korkealle ovatkin muutamat
uutisraivaajat uskaltaneet kohottaa kotinsa. Niinpä Hotakkavaaran
pihamaalta, Kuhmon Nurmeksen tien varrella, kantaa silmä joka
suunnalle peninkulmien päähän, näkee vaaroja ja vaaroja kymmenittäin:
Kukkovaarat kaukaa Ontojärven takaa, Kujanginvaarat etäältä Nurmeksen
kulmilta, vieläpä kuulun Vuokatinkin lännessä taivaanrannan komeana
kumuna. Ja läheisempien vaarojen laiteilla, harjuilla erottaa silmä
ihmisasunnoita. Miltei yhtä suunnaton salo on katseltavana Ylitalon
Kuorevaaralta, Puolangalla, sekä saman pitäjän Puokiovaaralta
ja Leipivaaralta, samoin Hyrynsalmen Oravivaaralta ja Sotkamon
Naapurivaaralta. Kiannan Leinosenvaaralta voi kesäiltasin nähdä savun
kohoavan yli 30:sta karjansuitsusta, toiset aina Puolangan, Pudasjärven
ja Taivalkosken puolelta.
On vanhoja taloja myös suurien selkien ranta-ahoilla.
Yksinäisiä korpien valtiaita olivat alussa erämaiden talot.
Naapurieläjän saattoi nähdä vain etäisellä vaaran laella, taikka
kohosi sen savu kaukaisen järven laaksosta. Ja niin vielä nytkin
monet talot elävät aivan ypö yksinään salollaan. Toisilla vaaroilla
saattaa taas olla pari taloa, toisilla kolme ja neljäkin, joskus viisi,
kuusikin asukasta saman vaaran seutuvilla. Niinpä suurustaa Puolangan
Leipivaaralla neljä taloa ja kolme, neljä mökkiä, Kiannan Saarivaaralla
viisi taloa, Pyhällävaaralla Pispajärven kulmilla kuusi, Puolangan
Puokiovaaralla on kymmenkunta eläjää, Hyrynsalmen Oravivaaralla samoin,
samoin Kiannan perukoilla, Juntusrannalla. Mutta vaarojen eläjät asuvat
enimmäkseen etäämpänä toisistaan, Länsi- ja Etelä-Suomen tiheitä
suurkyliä ei Kainuun köyhä korpimaa ole jaksanut kohottaa.
_Vaaraksi_ kansa asuttua vaaraa useasti sanoo, niinpä saa
kuulla: "meiän vaaralla", "teiän vaaralla", "Leinosenvaaralla",
"Naapurivaaralla" j.n.e. Kuulee myös puhuttavan kylästä: "Pyhäkylästä",
"Leinokylästä", "Tapanikylästä"... Sillä "jossa on talot niinkuin
yhessä kohti, niin se on kylä aina". Mutta "kylällä" tarkoitetaan
nykyään myös suurempaakin yhteiskuntaa, kinkeripiiriä, johon saattaa
"vaaroja" ja "kyliä" kuulua useampia, jopa kymmeniä "numerotaloja".
Kaukaista kylää taikka kylän kaukaista kulmaa sanotaan useasti
_perukaksi_ ja _nurkaksi_. Niin voidaan tulla "Jonkerin perukalta"
tai "Vihajärven perukalta" ja mennä "Vieksin", "Auhon" tai
"Askannurkalle". Asukkaita nimitellään elinpaikkansa mukaan, ja
ollaan joko "leipivaaralaisia", "vuokkilaisia", "vihajärveläisiä"
tai "köngäsmäkeläisiä". Puolangan Väyrylän kylässä on toinen pää
"somerolaisia", toinen "salmislaisia", Somero- ja Salmisenjärvien
mukaan. Ja talon isäntä saattaa yksinäänkin olla "-lainen", esim.
"Askalainen", "Kiekkiläinen".
Harvassa vielä nytkin on ihmiseläjää nälkämaiden karuissa
selkosissa. Niinpä esim. Puolangan kirkolta ajettaessa uutta
Näljängän tietä Pispajärvelle, sattuu tien varrelle vain neljätoista
taloa ja taloryhmää sekä kymmenkunta mökkiä. [Taloja: Ylitalo,
Honkavaara, Lassila, Napikka, Korkeainen, Taltta (2 taloa), Kiehtäjä,
Polvela (2 t.), Lehtovaara (3 t.), Korkeainen, Nivavaara (4 t.),
Leinokylä (5-6 taloa etäällä toisistaan), Huokausvaara ja Pekkala.
Mökkejä: Viiselä, Saari, Sänkelä, Siirtola, Timonen, Sakariaho.] Ja
matkaa on kuitenkin seitsemän, kahdeksan pitkää peninkulmaa.
Saman vaaran talot ovat tavallisesti saaneet asujansa vaaran
alkutalosta. Perheen lisääntyessä siirrältyi joku pojista syrjemmäksi
ja asui oman kodin. Monesti voi talosta eroava asettua vain samoille
pihoille elelemään yhteisillä tanhuvilla. Ajan vieriessä saattoivat
talot toistamiseen jakautua, ja vaaralle syntyi useita saman suvun
asumuksia, ja vaara ympäristöineen joutui antamaan viljaa koko suvulle.
Talosta eroavalle annettiin hänen oma osansa. Jos poika asettui
samoille maille elämään, ja talo joutui jaettavaksi, ositeltiin
kaikki vain "ilman lantmeetaria". Kutsuttiin pari syrjäistä
todistajiksi ja arvostelijoiksi, ja siinä sovinnossa määriteltiin,
jotta "se pelto sille, ja se sille, se niitty sille, ja se sille."
Itse kun tiedettiin, missä voimassa pellot olivat ja miten paljon
kuhunkin kylvettiin, ei tarvinnut niitä mittailla. Samoin tiedettiin
niityistä, miten paljon suunnilleen kullekin suovanpohjalle
ja ladonalalle saatiin heiniä. Ei karttoja eikä rajapyykkejä kaivattu,
miten oli ositeltu, se piti paikkansa. Samoin jaettiin sovinnossa
kartanokin, yksi sai yhden huoneen, toinen toisen. Pois muuttavalle
rakennettiin yhteisin voimin uusi asuinhuoneusto. Jos se tuli etemmäksi
emätalosta, muutettiin eroavan saamat ulkohuoneet sen luo, mutta
jos asunto pysytettiin samoilla pihoilla, saivat ulkohuoneet jäädä
asemilleen. Niin saatettiin asustella pihasilla, jossa eri pirttien
talli-, navetta-, lato- ja aittapolut kävivät ristiin ja rastiin.
Saunat ja riihet olivat useasti yhteisiä: riihittiin vuoroin, ja
saunoiteltiin yksissä. Mutta myöhemmin päästiin omiin riihiin ja
saunoihin. Tämmöisen yksillä pihoilla asustavan pari-pirttisen
veljestalon asemakuvan näemme vieressä olevassa piirroksessa,
Timosien talon, Polvelan, Kiannan Näljängältä. Siinä kummallakin
asujalla on omat pirttirakennuksensa saman pihamaan, _kartanon_,
vierellä, mutta ulkohuoneet ovat sekaisin kahden puolen kujaa.
Pertulla on tallinsa Matin puolella pihaa ja Matilla navettansa,
karjakotansa Pertun puolella kujaa. Saunat ovat omilla puolillaan,
mutta riihet samoilla mailla. Paja, kuja ja kaivo sekä veneranta ovat
yhteisiä. Taloa ympäröivät pellot on ositeltu siten, että Perttu
on saanut "Navettapellon" ja "Savikon", riihentakaisen "Suinisen"
ja "Niemipellon" länsipuolen, Matti taas "Hoikan" sekä itäpuolen
"Niemipeltoa".
Mutta jos perheestä eroava asettui etemmäksi salolle uutiseläjäksi,
tehtiin hänelle koko asumus yksin voimin. Niin esim. Hyrynsalmen
Kypärävaaran miehet pystyttivät pois menevälle pojalle elinsijan
Pihlajalehdon sydänmaahan, neljänneksen päähän talosta. Ainakin aitan
-- useasti oman salvamansa makuuaittansa -- otti eroava poika talosta
matkaansa.
Irtain omaisuus,_maanpäällinen_: työkalut, ajokalut, astiat, jyvät,
eläimet ja kaikki, soviteltiin samanarvoisiin osiin jakajain luvun
mukaan, ja sitten pantiin _arvalla_, kuka minkin osan sai. Mutta
_metsiä_, jotka ennen olivat yhteisiä, ei tarvinnut ositella. Ei
myöskään vaatteita jaoteltu, jokainen piti omansa, mitä oli yhdessä
elettäessä saanut.
Jos poika taas tykkänään erosi talosta ja tahtoi osuutensa rahassa,
maksettiin se hänelle sopimuksen mukaan.
Mutta tytär ei ison kodista erotessaan päässyt suurille saamisille,
eikä sitä juuri ansainnutkaan. Talot olivat kaikki _tekemöisissä_
ja _miesten_ raatamia, tyttäret eivät suuria saaneet aikaan. Sillä
kun he täysi-ikäisiksi tultuaan olisivat jotakin kyenneet tekemään,
jättivätkin he kodin ja menivät naimisiin. Maksa sitten heille vielä,
kun muutenkin saat heidän eteensä raataa ja puskea, pojat manailivat.
Miehelään mennessään saivat tyttäret heti _myötäjäisensä_, jotka olivat
"niinkuin _alkuantoa_". Myötäjäisten suuruus riippui talon rikkaudesta,
mutta _makaukset_ ja _pitovaatteet_ vaatearkkuineen sekä _rukin_
sai miltei jokainen tytär heti mukaansa ja sitten syksyllä Mikkelin
jäljestä _perintölehmän ja -lampaan_. Niinkuin sanottiinkin:
"Turkit, veltit laitettiin,
lehmät, lampaat annettiin."
Isoisen talon tyttärellä oli myötäjäisiä aitan täysi: 5-6 höyhentyynyä,
3-4 alusraanua, 2 takkia, päällysveltit, kymmeniä lakanoita, hurstisia,
piikkoisia ja liinaisia, pitkä turkki mustista lammasnahoista ommeltu,
päällys "ruottinverkaa", 20 hametta, 20 röijyä, 20 paitaa, 50:iä
huiveja, 4-5 silkkihuivia. Oli niissäkin jo koko omaisuus, mutta ne
olivatkin enimmäkseen tyttären omaa työtä, tyttöajan ahkerointia.
Niinpä ei tarvinnut miniän mieheltään kymmeniin vuosiin ruikutella
vaateapua, tuli kyllä ominsa toimeen.
Jos nuoret elivät talon yksissä pöydissä, joutui perintölehmä appelan
karjaan, sen maidot ja voit anopin aittaan, vain perintölampaansa
sai miniä keritä omiksi hyvikseen, mutta lampaan saamat karitsat
omistettiin talon katraaseen. Yhteisestä pesästä erotessa miniä
sai lehmänsä ja lampaansa, mutta ei lehmän eikä lampaan laittamia
karjanlisiä, ne talon suojissa ja ruoissa saatuina kuuluivat talolle.
Mutta jos taas miniän piteille oli talon karjassa sattunut joku
onnettomuus, vaikkapa "metsä" tuhonnut, oli se talon vahinko, ja
talosta täytyi antaa samanarvoiset siivatat sijaan. Perinnönjaossa
saivat talon miniät jokainen ennen jakoa "ottaa päältä pois piteensä".
Jos miniä kuoli miehelässä lapsetonna, tulivat tyttären vanhemmat ja
veivät pois kaikki, mitä hän oli tuonut myötäjäisinään. Sillä vaimo ei
ennen mennyt miehen suvulle miehen mukaan, vaan oli edelleenkin omalla
suvullaan ja käytti omaa sukunimeään. Lapset vain saivat isän
sukunimen.
Vasta isän kuoltua saivat tyttäret pienoisen perintöosansa,
tavallisesti puolet siitä, mitä pojalle maksettiin, mutta voitiin
tytärtä joskus niinkin katsoa ylön, että annettiin hänelle vain
satanen, kun pojalle työnnettiin tuhat. Niinpä oli eräässä varakkaassa,
omin viljoin toimeen tulevassa puolankalaisperheessä pojalle annettu
talo, mutta tyttäret hyvitetty vain sadalla markalla. Ja jaon jälkeen
oli poika heti myynyt talonsa metsää 20,000 markasta!
Äidin kuoleman jälkeen saivat tyttäret mennä perimään emonsa vaatteet.
Ne kaikki kuuluivat heille, vaikka olisivat olleet vuosikausiakin
poissa kotoa ja äiti ollut vuosikausia pojan hoidettavana. "Tyttäret
ne on olleet aina äidin vaatteiden perilliset." Samoin taas pojat ovat
perineet isäukon vaatekerrat.
Perintölehmänsä ja -lampaansa saivat tyttäret siinäkin tapauksessa,
vaikka eivät menneet mieheläänkään, kunhan vain muuttivat pois kotoa.
Talo annettiin tavallisesti _vanhimmalle pojalle_ taikka luovutettiin
sille, "kuka enimmin rakasti", taikka pantiin tasan. Sillä, joka
talon otti, oli "suuri vaiva vanhusten hoitamisessa", kun sai heidät
_ruokkolaisikseen_, siksi hän saikin talon kovin vähällä sisarusten
suorittamisilla.
_Ruokolle_ voitiin ruveta kahdella tavalla: joko _pöytäruokolle_ taikka
_irtonaiselle_. Pöytäruokolla eläjä sai syödätalon pöydästä, mitä siinä
oli tarjottavana, hyvää tai huonoa Mutta jos ruokkija hävisi talostaan,
vaikkapa joutui metsäsaunaan kituroimaan, täytyi ruokkolaisen seurata
mukana ja tyytyä saunapöydän syötäviin. Toisin oli irtonaisessa
ruokossa, se täytyi maksaa, mikä oli sovittu, vaikka maksaja olisi
joutunut kuusen juurelle kupsehtimaan. _Ruokkokirja_ oli ankara kirja,
siinä tarkoin lueteltiin kaikki maksettavat ja tehtävät. Niin piti
ruokkolaisille [tiedot eräästä varakkaasta Hyrynsalmen talosta n.
50-60 v. takaperin] vuosittain antaa kolme tynnyriä jyviä kummallekin,
puoleksi rukiita ja ohria, leiviskä lihaa kummallekin, samoin leiviskä
suolakalaa, puoli leiviskää kapakalaa, tynnyri perunoita taikka
valmiiksi muokattu tynnyrin perunamaa, useita kappoja suoloja, pari
lehmää lypsettäväksi, jopa pari lammasta kerittäväksi talon ruokossa,
vielä joka toinen syksy lehmä teurastettavaksi, jopa tupakkiakin
leiviskä ja viinaa 6-7 kannua, lisäksi tarverahaa 5-6 ruplaa joka
vuosi. Sitten vaatteen puolta piti antaa alusvaatteet joka vuosi,
päällysvaatteita "sen mukaan kuin hajosivat", kintaat käteen ja kahdet
kengät kummallekin vuosittain. Asuntona piti olla lämmin huone,
kynttilöitä tarpeen mukaan, huone ruokia varten, vieläpä oma aittakin.
Asuinhuone piti pitää puhtaana, ja kun ruokkolainen joutui vanhaksi,
oli palkattava piika hoitamaan. Myllyssä piti käyttää vanhojen viljat,
ja heitä itsiä piti käyttää hevosella kirkossa sekä kinkereillä --
olipa joillakuilla äijillä ohjelmassa käyttö Kajaanin markkinoilla. Ja
sitten lopuksi piti vanhat saattaa _kunnialla hautaan_.
Talon väkeä olivat myös _palvelijat_, jotka vuosipalkasta tekivät talon
töitä. Suuren suuri ei palvelijan palkka ollut, _rengille_ maksettiin
3-30:een paperiruplaan vuodelta sekä _piialle_ kymmenkunta ruplaa,
lisäksi vielä annettiin _vuosivärkit_. Renki sai vuosivärkkeinä kahdet
_hurstihousut_ ja kaksi _hurstipaitaa, sukat, syylingät ja vanttuut,
vasikannahkarukkaset, kengät ja kengäkset sekä lakin_. Kotikasvuinen
tupakka oli vapaasti renginkin sauhuteltavana, taikka määrättiin
hänelle piipun täytettä leiviskä vuodessa. Monet rengit ryypiskelivät
suuren osan palkastaan talon viinassa. Olivatpa jotkut isännät
niin ovelia, etteivät huolineet semmoisesta rengistä, jolle ei
viina maistanut. Piian vuosivärkkejä olivat kengät ja kengäkset,
sukat ja vanttuut ja _huivi_ sekä kymmenen kyynärää toimikaista
_hurstia_ paidanylisiksi ja viisi kyynärää kaksivartista _piikkoa_
paidanalasiksi, vielä neljä naulaa villoja, joita sai talvella,
karjatöiden lomassa kehräillä ja kutoa vaatteikseen.
Samassa pöydässä istuivat niin talonväki kuin palvelijatkin, samassa
pirtissä maattiin talvisin ja samoja töitä toimiteltiin. Kaikissa
kesätöissä, huhdan raannissa, kyntöpellolla, niittämässä, nuotanvedossa
häärivät naiset niinkuin miehetkin. Juhannukseen asti piti päivä
isäntäin puolta, mutta siitä lähtien rupesi se olemaan palvelijain
puolella.
Silloin kun terva- ja halmetyöt olivat käynnissä, oli talossa työtä,
niin ettei aina ehditty niitä omin voimin, palvelijainkaan avulla,
toimittaa. Piti vielä palkata kasakoita, jotka elivät talon leivissä
ja talon tupakalla täyttivät piippunsa. Rahapalkkaa maksettiin
kasakalle noin rupla viikolta. Useasti täytyi kasakka paran kesällä
suoritella talvisia syönnöksiään, kun oli "kesätyön päähän" jo
talvella vähennellyt talon viljavarastoja. Kasakkoina työskentelivät
_huonemiehet_ sekä vähävaraiset _mäkitupalaiset_, jotka pikku
mökeissään talojen aidan takana ahertelivat omia aikojaan.
Huonemiehiä oli tavallisimmin pieniperheisissä taloissa. Pirtinnurkassa
he asustivat, lattialla loukossaan makasivat, keittivät vähät
syötävänsä talon liedellä tai kodassa, talon saunassa kävivät muiden
mukana vihtomassa, saivatpa kylvää jonkun kapan perunoitakin talon
pellon nurkkaukseen, jopa tilkkasen hamppuakin. Mitään varsinaista
vuokraa ei huonemies asunnostaan maksanut, mutta huonemiehen akan
piti kantaa halot pirttiin, lakaista pirtin lattia joka päivä sekä
lauantaisin "luututa" pirtin penkit, akkunat ja pöydät, joskus
lämmittää saunakin vuoroonsa. Peruna- ja hampputilkastaan teki
huonemies taloon jonkun päivätyön.
Rehelliset ja kunnolliset huonemiehet kyllä saivat talonpirtistä
nurkkansa, mutta epärehellisillä ja kelvottomilla ei tahtonut olla
sijaa missään. Talojen saunoihin he useasti häätyivät tuhrustelemaan
taikka pahimmassa tapauksessa pakenivat metsään ja tekivät sinne
mökkinsä.
Pirtin asujina oli vielä silloin tällöin _ruotilaisia_ eli
_hollilaisia_ ja _istukkaita_. Ruotilaiset olivat jonkun aikaa talossa
ruokittavina, sitten ne hevosella saatettiin toisen talon vastuksiksi,
sieltä kolmanteen, neljänteen ja niin kierräteltiin ympäri kylää.
Saatiin myös istukkaita vuosikausiksi talon hoitoon: vanhoja ukkoja,
ikäloppuja akkoja, vaivaisia ja hulluja. Työtä heillä teetettiin, minkä
he kykenivät. Vanhat mummot kehräsivät hamppua, loukuttivatkin,
punoivat kengänpaikkuunuoria, vaarit kutoivat verkkoa, kiskoivat
pärettä, hakkasivat havuja. Vaatteissa piti vanhat pitää, ruoassa ja
tupakassa. _Tähderuokia_ heille tavallisesti annettiin, jopa toisissa
taloissa vain _sormipyyhkeitä_, joita ruokakuppien pohjasta oli
sormenkyljellä sivallettu. Penkki taikka pöydän alapää oli näiden
kovaosaisten ruokailusijana.
Toisinaan saatiin kutsumattomina vieraina _kerjäläisiä_, jotka myöskin
vaativat osansa jumalanhyvistä. Mutta kun olivat kutsumatta tulleet,
niin sen mukaan heitä kohdeltiinkin: karsinapenkille annettiin
heille määräpalat syötäviksi, ruoantähteitä mitä sattui olemaan. "Ei
kerjäläisille toki koskaan pöyälle ruokaa asetettu."
Pitäjän parhaita oli _pappi_, joka sunnuntaisin piti kirkonmenoa
ja kesin, talvin kierteli kinkerimatkoillaan. Kuunneltiinhan häntä
mielellään ja pidettiin parhaana vieraana, mutta saatiin siitä
maksaakin, jopa niin, jotta tultiin huomaamaan, että "pohjaton
papin säkki". Luonnossa annettiin papille saatavansa. Joulun aikana
vietiin pappilaan hyvinvoivasta talosta 24 kappaa jyviä, 30 leiviskää
heiniä, kuorma halkoja, 12 naulaa lihaa, 3-4 paksua ruisleipää sekä
kynttilärahat kirkkoa varten. Perttulina piti saatella: naula voita
joka lehmästä, naula villoja, 2 naulaa hamppuja ja vasikannahka sekä
leiviskä kaloja nuottatalosta. Vielä vietiin papille nelikko nauriita,
pari juustoa [Askanmäestä oli kerran viety papille oikein suuri juusto.
Siitä pappi kiitellyt: "Niin sitä isosta talosta pitääkin!" Mutta
kun pappi sitten oli maistanut juustoa, joka olikin tehty kuoritusta
maidosta, oli hän manannut: "Niin on sitkeää niinkuin jänönkääpä!"],
oravannahka sekä _pääsiäisrahaa_ 8 kopekkaa parikunnalta. Joka
kolmas, neljäs vuosi täytyi viedä _lammas_ ja talonvanhuksen kuoleman
jälkeen _testamenttilehmä_. Täytyipä vielä kesällä käydä pappilan
leikkuupellolla _päivätöissä_, ja paikoin piti papille raivata niitty
ja pitää se aidassa.
Mutta toinen kirkonmies, _lukkari_, kävi joulun edellä itse saatavansa
perimässä. Hänen pussiinsa mitattiin talosta viisi kappaa jyviä,
piställettiin kouraan lampaanlapa ja kainaloon työnnettiin paksu
ruisleipä. Lampaalla kuitattiin lukkari silloin, kun papille annettiin
lehmä, ja vainajan veisuusta vei hän vanttuut.
Tärkeä kirkollinen henkilö oli _kirkonmieskin_, jota aina piti
arvonimeltään mainita. Papille piti hänen kinkeritalossa esittää
_kinkerilista_, johon oli merkitty seuraavan vuoden messutalojen
nimet, sitten oli hänen "kanneltava" papille, mitä pahaa elämää oli
kinkerikunnassa vietetty. Vielä oli kirkonmiehen tehtävänä potkia
ärisevät koirat pois messupirtistä, ja tätä tärkeää toimitusta varten
piti hänen opetella potkaisemaan koiraa yht'aikaa molemmilla
jaloillaan. Muuten ei kelvannut kirkonmieheksi. Sanottiin myös, että
hänen oli kolmesti suoritettava sama temppu, mikä pikku pojille useasti
sattuu, kun he pitävät ensi päiviä ensimäisiä housujaan. Näin vaikeista
kokeista huolimatta oli kirkonmiehen toimi palkaton, vaikkakin
Kylänmäen ukko-kekkuli pyrki siihen virkaan, "jotta kapat sais".
Maallisia pitäjän kappaherroja oli _siltavouti_, jolle maksettiin jyviä
kappa talosta. Hänen toimenaan oli "katella maantien siltoja ja panna
ylös, kun tielle someroa ve'ettiin". Toinen oli _jahtivouti_, jolle
myös meni kappa, vaikka "hänellä kyllä ei ollut tehtävää paljo mitään".
Juoksutti, niinkuin viimeksi Alankolainen, miehiä rintanaan pitkin
selkosia huudattaen ja ammuttaen, jotta muka kaikki karhut ja sudet
kaikkoaisivat pois paikkakunnalta.
Oli myöskin kolmenkapanherra, _pitäjäsriivali_, joka pani
paperille kaikki, mitä kunnanasioissa tarvittiin, pyöräytteli
ukoille velkakirjatkin ja otti "lantin" joka paperista. Silloin ei
ollutkaan "pännämiehiä" joka kylässä. _Paavo Juntunen_, Hyrynsalmen
Oravivaaralla oli pitäjänsä ensimmäinen kynänkäyttäjä. Hän oli oppinut
siten, että pappi kinkereillä oli piirtänyt liidulla pirtinseinään
kirjoituskirjaimet, ja niitä oli Paavo alkanut jäljitellä. Kiannan
ensimäinen kynämies ja velkakirjojen kokoonpanija oli siltavouti
_Eljas Moilanen_, "Läkki-Topora". Ristijärvellä taas oli pitäjänkuulu
"Tuliniemen ukko", valtiopäivämies _Lauri Keränen_, kaikissa kirjoitus-
ja muissa asioissa kovin kaivattu ja kysytty.
Mutta _lautamiehet ja herrastuomarit_ olivat ankaran lain ja oikeuden
miehiä, joille itse tuomari maksoi kapoistaan 1 1/2 tynnyriä viljaa.
Heidän toimenaan oli manailla kansaa käräjiin ja istua lautakuntana
käräjäsalissa.
Vanhaan aikaan kerrotaan pidetyn _kylänkäräjiä_, joissa oli päämiehenä
ollut _kylätuomari_. Semmoisena kylätuomarina oli ollut Ristijärven
Ison-Tololan Tuomas Tolonen, ennen mainittu "Vihtakaula", ja oli hänen
kylänkäräjissään ratkaistu pieniä rikoksia ja kylän yhteisiä asioita,
oli sakotettu ja muutenkin rangaistu. Limingassa oli ollut pääkäräjät,
ja aina siellä oli hyväksytty ukon tekemät päätökset.
Kihlakunnan käräjät kestivät entisaikaan paljoa kauemmin kuin nykyään,
kolme, neljäkin viikkoa, nyt vain viikon, pari. Oli kyllä _juttuja_
ennen käräjillä: maita kun ei ollut jaettu, riideltiin niityistä ja
huhdista, oli ruununmetsäin hakkuujuttuja, tervaa kun ukot niissä
polttivat ja huhtia raatoivat, oli viinankeitto- ja myöntijuttuja,
velkajuttuja, porojuttuja, perintöriitoja ja kunnianloukkausjuttuja,
oli joitakuita tappeluksiakin sekä kaikenlaisia kinasteluja, mutta
lapsen ruokkojuttuja ei juuri ollut. Joitakuita varkausjuttujakin
sattui aina joukkoon, porojen, perunain, jyvien kähvellyksiä, sitten
kalanpyydyksien repimisiä, veneiden rikkomisia ja sen semmoisia, mutta
törkeitä murhia ja miestappoja vain harvoin tuli esille. Vanhat ne
useimmin olivat varkaudesta syytettyjä, nuoremmat taas tappelivat.
"Vaikka kansa oli ennen sivistymättömämpää, niin enemmän siinä oli
totuutta kuin nyt. Nyt jos markan antaa toiselle, niin pitää olla
todistajat, mutta ennen ei semmoisia tarvittu."
Pelolla ja vapistuksella astui korven mies käräjäpirttiin ja
kunnioittaen kumarsi korkeaa oikeutta. _Rättäri_ oli sisään kutsumassa
sekä neuvomassa niin _altavastaajaa_ kuin _päällekantajaakin_,
"miten piti olla". Tarvitsivatkin taitamattomat sydänmaan riitelijät
ohjausta, ottivat useasti _vulmahdinkin_ avukseen, yksikseen kun
pelkäsivät puhuvansa asialleen tappion. Lautamiehet tavallisesti
hoitivat käräjöiväin asioita, niinkuin Kiannan Pispajärven lautamies,
_Jussi Tauriainen_, tuima käräjäpukari, joka jo 18:n ikäisenä "vannoi
lautamiehen valan" ja joskus hoiteli yksillä käräjillä yli sataa
juttua. Oli muitakin itseoppineita asianajajia, semmoisia kuin
_Jussi Kyllönen_ Puolangalla, taitava jutun juoksuttaja, satojen
käräjäseikkojen selvittäjä, joka joskus höyhenteli itse ovelan
Tauriaisenkin. Mutta hänellä olikin ohjeenaan: "Pitää pysyä totuuvessa
niin paljon kuin suinkin, ja sitä heikointa kohtaa vain hilpasemalla
mennä." Viidestä viiteentoista markkaan ottivat avustajat palkkaa
suukovustaan.
Mutta jos käräjöivällä oli käärmeen-käräjäkivi suussa, mällinä sitä
poskessaan hoiteli, kun oikeuden edessä ajoi asiaansa, ei tarvinnut
pelätä puhuvansa tyhmyyksiä, eikä kaivata puolesta puhujia.
Rumimpia rikoksia oli _varkaus_. Metsänvarkautta ei kyllä pidetty
minään pahana, metsäthän olivat niinkuin yhteistä tavaraa, sillä
"Jumala on kasvattanut metän yhelle niinkuin toisellekin, eikä herrat
ole sen suhteen enempää tehneet kuin talonpojatkaan". Petos oli myös
ruma juttu, mutta hevos- ja kellokaupoissa toisen jutkauttaminen oli
kyllä sallittua. Se mies, ken parhaiten pystyi jymäyttämään, "se
oli kunnian asia saada toista peijata". Sanansa syöjää pidettiin
epärehellisenä ja halveksittiin, valehtelijan puheisiin ei luotettu,
sanottiin vain: "Puhuipa tuossa, kumpi pää tahansa". Avioliiton
rikkojia naurettiin, tappelua ei pidetty niinkään pahana. Mutta
ilmiantajaksi ei ruvettu muuten kuin kostonhalusta, "ottakoot herrat
itse asiasta selvän!" arveltiin vain. Pelättiin sitäpaitsi jotta asiaan
sekaumalla voitiin joutua vieraana miehenä käräjäpaikoilla, pitkien
matkojen päässä, juoksentelemaan.
Oli sitä entisajalla omat rangaistustapansa. Miesten kesken joskus
käytettiin _korpilakiakin_: annettiin miestuumasta yhteisesti selkään
jotakuta ilkimystä, linnun- tai kalanpyydyksien varasta taikka muuta
kiusallista pahantekijää.
Selkäänhän annatti korkea laki ja oikeuskin, _raippavitsoilla_
roiskutteli kaakinpuussa varkaita ja muita suuria pahantekijöitä, 40
paria lasketti pahimmille, niin että selkä kävi verille. Kiannalla
oli piiskuupaikkana Mannilan riihennurkka sekä Kanervakangas ja
_piiskurina_ muuan silmäpuoli ukko. Kuhmossa _Korhosen Apsalon_
kylvetteli Jaakkolan huoneen nurkassa, Sotkamossa oli viimeisenä
vitsojana _Heikki Tapperi_. Hyrynsalmella oli _Piiros-Mikko saahkarina_
ja toimitti virkaansa käräjäkartanolla, livautti peukalonsa aina
vitsalta syrjään kun löi, ettei vitsa olisi iskenyt niin kirpeästi.
Ristijärvellä oli toimitus tapahtunut Mikkolan kujan pylväässä.
Siinä on ropisteltu viimeksi puolankalaista tietäjää, Kilpa-Paavoa,
joka oli vain arvellut: "Piiskathan mulle on selkään tuomittu,
vaan suolarakeillako sinä mua nakkelet?" Ukko oli niin tehostanut
selkänahkansa, ettei siihen vitsa pystynyt. Alle 18 vuoden ikäiselle
pahantekijälle annettiin _lastenpiiskoja_, eikä silloin vitsa lyötäessä
paljon ääntänyt.
Saahkarin toimena oli vitsojen valmiiksi laittaminen, ja kelloon
katsovan nimismiehen käskyn mukaan hän hutki. Kolme ruplaa sai saahkari
virastaan vuosipalkkaa ja toimituksista eri korvauksen. Mutta "siihen
virkaan kyllä ei ruvennut ei pojat puoletkana".
Vitsatut eivät vielä päässeet sillä, että selkä suomittiin, heidät
lisäksi istutettiin kirkossa _mustallapenkillä_. Joka pitäjässä on
vielä muistonsa mustanpenkin istujista. Keskellä kirkon käytävää piti
rangaistavan istua synkällä tuolillaan ja kuunnella, kun pappi pani
parastaan hänen manaamisekseen. Jopa Kettu-Paavokin Hyrynsalmella,
kun oli mennä pöhlännyt juovuksissa kirkkoon, joutui tuhmuudestaan
mustallepenkille papin manattavaksi: "Mitä vasten sinä olet rikkonut ja
millä tavalla?" Ja vielä, vannotettavaksi: "Ei vasta piä tehä!" Sitten:
"Luovutkos pois perkeleestä ja hänen menoistansa?"
Mutta kirkon porstuassa irvisteli hirveä _jalkapuu_ ja ammotteli
viittä-kuutta julmaa silmäänsä huonoille lukijoille, rippikouluun
saapumattomille, kinkereillä käymättömille, rippikoulussa tappelijoille
ja ilkikurisille kirkonmenojen häiritsijöille. Kirkon luona,
kirkkotien vieressä, parhaalla paikalla, parhaana kirkkoaikana
istutettiin rangaistavia, jalkapahanen nilkasta kamalan puun silmään
iskettynä, kaikkien kirkossa kävijäin naurettavana. Olipa Puolangalla
kerran saalistettu jalkapuun istujiksi kolme suurta kanaljaa: Antti
Junkkari, Nurmen Matti ja Joopi Hiltunen eli "Parta-Joopi". Vierekkäin
olivat juuttaat yht'aikaa puulla istua kyköttäneet kuin kukkopojat
orrella. Huonoa lukutaitoaan olivat toiset siinä kohennelleet, mutta
"Parta-Joopi", kuulu voimamies, oli istunut sitä, kun ilkikureissaan
oli kätellyt pappia niin kovakouraisesti, jotta papilta oli päässyt
parku. Mutta eivät olleet puulla istujat ottaneet rangaistustaan
oikein katumuksen ja parannuksen kannalta, olivat vain naureskelleet
ja ilvehtineet ja kivillä viskelleet ohi kulkijoita. Olipa Nurmen
Matti kiskaissut pienen jalkansa irti ja käväissyt "syönnistään tiliä
tekemässä", tuonut koipensa reikään takaisin, jotta "raskin minä vielä
tulla istumaan".
_Kauppoja_ tehtiin ja "voitoilla elettiin". Enimmin tehtiin
hevoskauppoja ja sitten kun taskukellot tulivat tavallisiksi,
_kellokauppoja_. Kun kauppaa oli kylliksi hierottu ja kinasteltu
puoleen ja toiseen, päätettiin se kättä lyömällä. "Kun minun sanalleni
tullet, niin tuoss' on lämmin käsi!" saattoi toinen tarjota, ja yhteen
puristetut kourat erotti kaksi kuulijaa, toinen sivalsi toisen, toinen
toisen erilleen, ja kauppa oli _lukossa_. Erottajat olivat sitten
vieraina miehinä, jos kaupasta sattui tulemaan oikeusjuttu. Mutta jos
vain kaksi keskenään sopi kaupan, niin "kolmannelle korvapuusti". Kättä
lyötäessä hevoskauppaa tekevät _hevoshuijarit_ samalla _hirnuivat_
kuin hevonen, ja pyssyn vaihettajat _paukauttivat_ suullaan pyssyn
pamausta matkien. Kaupan päättäjäisiksi pidettiin _harjakaiset_. Jo
kättä lyötäessä toinen tinkasi, että _rahan puolelta_ on harjakaiset
pidettävä, toinen taas: _kalun puolelta_, taikka vain, jotta _kahda_.
Miten sitten sovittiin, useasti oli tapana "rahan puolelta" kustantaa
harjakaiset, ja yhdessä erottajain sekä muidenkin paikalle sattuneiden
kanssa juotiin viinat ja kahvit. Innostuttiin joskus pitämään
kokopäiväiset juomingit, jopa Kiannalla kerran pari miestä vaihtoivat
äimiä ja ilostuivat kaupastaan, niin että joivat harjakaisia kaksi
viikkoa.
Kauppaa hiereltäessä tavattiin, kun sitä ei voitu vielä saattaa aivan
lukkoon, antaa _käsirahaa_ ja sopia, että silloin ja silloin tullaan
tekemään lopullinen kauppa. Siihen eivät sitten enää sivulliset
saattaneet sotkeutua, kauppa pysyi lujana. Mutta jos käsirahan
antaja ei määräaikana tullut kauppaa päättämään, eikä mitään syytä
ilmoittanut, meni kauppa rikki, ja antaja menetti käsirahansa.
_Purkaa_ saattoi kaupan se, ken luuli joutuneensa _häviölle_, kunhan
kolmen vuorokauden kuluessa tuli asiaansa ajamaan, myöhemmin ei
purkaminen enää tullut kysymykseen. Mutta joskus tehtiin kauppa sillä
puheella, että "vaikka paikalla... niin ei pureta!" Kellokauppa oli
purkamaton heti, kun kello oli ennätetty pistää taskuun.
_Vaihtokaupassa_ huonomman tavaran omistaja työnsi _päällisiä_. Mutta
useasti tavaroita, hevosia, pyssyjä ja varsinkin kelloja _pantiin
vastakkata_ eli _suutakkata_, vain _huikittiin_ kourasta kouraan, jotta
"jos tahot, niin tuoss' on!" _Pisteltiin_ kelloa väliin viisi, kuusikin
kertaa samana päivänä.
_Veikkaakin_ joskus riesauduttiin _panemaan_. "Minä tähän panen, vaikka
veikankin", voitiin väittää, ja _veikkarahat_ annettiin syrjäisen
hoitoon, lyötiin kättä ja erottiin. Se, joka veikan voitti, sai pitää
rahat.
Sattuipa väliin semmoinen onnentapaus, että _löydettiin_ jotakin,
mitä joku onneton oli kadottanut tai pudottanut. "Oma löytty, vieras
varastettu", muistettiin sanotun vanhoille. Mutta vain harvat,
epärehelliset tätä ikivanhaa omistusohjetta löytöönsä soveltivat.
Useammin seurattiin uudempaa sääntöä: "Kahtia ve'estä, kolmasosa
maasta" löydetystä kuuluu löytäjälle, taikka tyydyttiin vain
löytäjäisiin, taikka annettiin tavara omistajalle löytökorvauksetta.
Mutta jos omistajaa ei ilmaantunut, sai löytäjä pitää tavaran omina
hyvinään.
Kaupoissa, myönneissä ja ostoissa, sekä muutenkin tulivat monesti
_mitat_ kysymykseen. [Seuraavat mitat Kuhmosta saatuja.] Niitä olikin
kaikenlaisia vanhoja kansanomaisia mittoja sekä määrittelyjä. Jyviä
mitattiin _tynnyrillä_, joka niinkuin ainakin veti 30 _kappaa_, mutta
"kukkurikapan aikana oli tynnyri 32 kappaa". Ennen nimittäin ei
_ryykikappaa_ käytetty. Tervatynnyri veti 50 kannua. Karpioon mahtui
8 kappaa, nelikkoon neljä, kappa oli 2 kannua, kannu 4 hallia ja
hallissa oli 2 korttelia. Epämääräisiä mittoja olivat vakat, joita
tuohesta tehtiin sekä suuria että pieniä, samoin korvot, joilla vettä
kannettiin. Kourallinenkaan ei ollut tarkoin määrätty, siinä saattoi
olla suoloja, jauhoja, jyviä hiukan enemmän tai vähemmän.
Olkien mittana oli _mitta_: se määrä, mikä mahtui olkia nuoraan,
jonka pituus oli kolme syltä, kolme pivon pituutta ja kolme kertaa
peukalon ympäri. Semmoiseen nuoraan sopi tavallisesti 20 _olkikupoa_.
Heinäin määränä käytettiin _häkkiä_, joka poljettiin ja puskettiin
niin tiukkaan kuin miesvoimin saatiin. Mutta kun ei ollut häkkiä,
köysitettiin heinät kuormaan _raipalla, nuoraraipalla_, joka oli
hampusta punottu 15-sylinen köysi. Se meni tarkoin heinäkuorman
nuorittamiseen, kun kiinnitettiin kaplaista kolme kertaa poikki kuorman
ja sitten yhden kerran vetäistiin yli edestä taakse.
Halkoja mitattiin kolmikyynäräisellä _sylellä_, jonka tavallinen
mies osasi levitetyin käsin jokseenkin tarkoin määrätä. Alamittaista
syltä sanottiin _nyrkkisyleksi_. Sylen kolmasosa oli _kyynärä_, mutta
_käsikyynärä_ oli mitta miehen kyynäspäästä keskisormen nenään.
_Vaaksa_ oli levitetyn kämmenen peukalon ja keskisormen taikka
pikkusormen pään väli, _tuuma_ peukalon leveys, _pio_ oli kämmenen
leveys, mutta pystykämmenessä luettiin kämmenen leveyden lisäksi
kohotetun peukalon määräämä korkeus. ["Siinä talossa on pystykämmentä
paksu leipä", kiiteltiin talon hyvyyttä.] _Askel_ laskettiin puoleksi
syleksi, _jalka_ oli puoli kyynärää. Suurempia pituusmittoja oli
_viittaväli_, jonka laillinen pituus järven selällä oli 30 syltä.
Suurilla järven selillä piti joka kymmenennen viitan vieressä olla
joitakuita valmiita saverikkovitsoja siltä varalta, että matkamieheltä
sattuisi selällä saverikko katkeamaan. Aivan yleinen matkan mitta
Kainuussa on _neljännes_, penikulman neljäsosa. Sanotaan matkan
tiedustelijalle: "Sinne on puoli neljännestä, pari neljännestä, viisi,
seitsemän, kymmenen, neljätoista neljännestä..."
Lyhempiä matkanmittoja kuullaan keskusteluissa, esim.: Sinne oli
_pyssykuti_, taikka olisiko ollut _kivellä heittää_. "Kivikiekistä ei
ole kuin _kirvesheitto_ helvettiin." Ei se ole sen kauempana kuin, että
_hyvästi koiranhaukku kuuluu_... taikka _tavallinen tarina kuuluu_...
välillä on kyllä joki, mutta sen yli _hyvästi hyppäämällä pääsee_...
sanovat kyllä, jotta sinne on _silmäsiinto_. -- Matkan mitta on _kielen
pituuskin_. Pahanmakuista ruokaa pisteltäessä arvellaan: "Eihän tuolla
ole matkaakaan kuin kielen pituus."
Mutta kun aurinko rupeaa lähentelemään taivaanrantaa, niin että on vain
_korennon korkuisella_, on ilta jo ovella ja päivän työt loppumassa.