"Tie käydä, hako levätä
hakovieri haukotella."
Tiettömissä erämaissa Kainuun kansa eleli ja käymättömiin korpiin kulki
yhä kauemmaksi. Kesäisiä kulkuteitä olivat vedet: jokia myöten noustiin
ylös, laskettiin alas, ja järviä soudeltiin sinne ja tänne, ja niin
päästiin syvimpiinkin sydänmaiden sopukkoihin.
Mutta selkosien kulkukeinoja olivat _metsäpolut_, joita myöten
taivallettiin veden ääreltä toiselle. Suot joko kierrettiin kankaita
kapsutellen taikka oiustettiin suoraan yli pitkospuita myöten,
suurimmat vaarat kierrettiin pysytellen laitamilla, korvet halkaistiin,
purojen poikki päästiin porraspuita pitkin. Toiset polut olivat jo
ylimuistoisina aikoina syntyneet, jo silloin kuin ensimmäiset eläjät
puskeutuivat perukoille. Semmoinen ikivanha salopolku oli _Hallantie_,
joka kulki Havukasta, Kiannalta, Hallan kautta Hyrynsalmelle. Se oli
kiantalaisten "kirkko- ja käräjätie", jota myöten vaellettiin Paltamon
kirkkoniemelle. Useilla vanhoilla poluilla oli nimenä Papintie, niitä
kun Paltamon papit "messumatkoillaan" kulkivat. Ne olivat oikein
porrastettuja, "jotta papit mustilla kengillään pääsivät kulkemaan".
Tällainen porrastettu Papintie kulki Jaalangan Polvijärveltä Otermalle.
Puolivälissä taivalta oli _Istumakivenkangas_, jossa oli kivistä tehty
"rouvastin istuin", ja sen vieressä suuri kuiva honka, mihin "kaikki
herrat olivat leikanneet puumerkkinsä ja vuosiluvun". Porrastettu
Papintie oli myös ollut aikoinaan Kiannan Näljängän perukoilla,
samoin Ruhtinansalmen sydänmailla. Hossanjärvessä on _Papinlahti_,
josta on kuljettu Pispajärvelle. Sielläkin on ennen ollut iso honka
puumerkkeineen ja vuosilukuineen. Rajan taaksekin johti joitakuita
käymäteitä. Niinpä vei Kuhmosta Sumsan kautta ikivanha vesi- ja
jalkatie kuulun _Miinuan_ rajakiven vieritse Vienan puolelle Miinuaan,
toinen tie kulki eteläisempiä suuntia Koukkulaan. Suomussalmelta taas
päästiin Kiantajärven seutuja pitkin Latvajärvelle, Vuokkiniemeen ja
Vuonniseen, sekä Vuokin vesiltä Viiangin kautta Kivijärven tienoille.
Näitä reittejä myöten rapparitkin retkeilivät. Jopa oli rajalla
Kiannan ja Lapukan välisillä sydänmailla muinoin ollut _Sotatiekin_,
poikkiteloin porrastettu korpitie. Siitä näkyy vielä porrastuksia
ainakin Lapukan läheisillä saloilla.
Metsäteitä kun taivallettiin ja saavuttiin järven rannalle, huhuttiin
takarannan talosta venettä taikka tulella ja savulla kutsuttiin
noutajaa. Useasti ohjasi polku kävelijän niemen nokkaan, josta
oli lyhyempi huhunta- ja saattomatka. Tämmöisiä "Huutoniemiä"
ja "Tuliniemiä" on usean järven rannalla. Kiannalla on esim.
Polvijärvellä, Naamangalla, Suolijärvellä ja Kovallajärvellä, kullakin
Huutoniemensä, Otermalla ja Ristijärvellä taas Tuliniemensä.
Vesiä pitkin vaellettiin _veneillä_. Vanhaan aikaan olivat vaarit
meloneet järviä _purtiloveneillä_. Semmoisella oli _Esko Piirainen_
vielä vanhojen muistin aikana liikkunut Kuhmossa Kokkamonjärvellä,
olipa sillä jokia, Lammasjärveä ja muita vesiä pitkin lasketellut
aina kirkolle asti. Purtilonraakki on vieläkin nähtävänä Kotajärven
lähellä, Jyrkänkosken alla. Se on vahvasta hongasta koverrettu, lähes
kuusi metriä pitkä, puolta leveä, suippoperäinen, teräväkeulainen
kaukalo. Peräpuolessa on laitojen reunassa kolot, "ennen kun oli
käytetty semmoisia siipiä, ettei vene päässyt keikahtamaan kumoon".
Samanlainen, vielä suuremmasta hongasta ontettu, puolikolmatta syltä
pitkä souturuuhi, oli ollut 50-60 vuotta takaperin Siivikonjärvellä,
Kuhmon Vieksillä. Siinä oli ollut siivet kahtapuolta, noin korttelia
leveät laudat vitsastettu reunoihin pitkin pituutta. Soutuhankoina oli
ollut "tolpat" reunoissa ja tolpissa oksakokkarat airoja varten.
Olivat vanhat ennen tehneet veneensä myös halotuista petäjälaudoista,
katajalla ompelemalla. Kuhmon Elimysjärvellä, Venäjän rajamailla, vielä
tavattiin rantalietteestä semmoisen veneen jäännökset: näreinen emäpuu,
muutamia kaarilynkiä ja laitalautoja. Laudat oli väännetyillä
katajasiteillä vähin välimatkoin kiristetty kiinni toisiinsa, ja
kaariin oli ne isketty puuvaarnoilla. Katajaside oli aina paikastaan
neljä, viisi kertaa pistetty laitojen lävitse, ja pää kiilattu kiinni.
Veneen pituus oli ollut noin kuusi metriä. Arvelivat ukot venettä
_Polvis-Heikin_ peruiksi. Heikki-ukko, kuollut vanhana vaarina jo 70-80
vuotta takaperin, oli aikoinaan kesäkaudet aivan päntiönä kalastellut
Elimyksellä, asunut tuohikattoisessa majassa järven rannalla ja koonnut
vedenviljaa kala-astioihinsa kuusen juurelle.
Nykyiset veneet ovat jo rautanauloin kootut ja muutenkin mukavampia.
Ennen olivat nykymallisetkin veneet kaitaisia ja suppeita tönäköitä,
semmoisia "heilakoita", jotta ei tahtonut hirvitä niillä vesille mennä,
mutta nyt ne ovat joukeaniskaisia, laajarintaisia, leveäpohjaisia, ja
uivat kuin joutsenet.
Veneitä on kainuulaisella sekä tavallisia _soutuveneitä_ että pitkiä
_tervaveneitä_.
Tervavene on, ainakin nimeltään, kautta Suomen yhtä tunnettu kuin sen
soutajakin, Kainuun "tervakoura". Se on omituinen vene, pitkä, kapea
suikelo, joka ylpeänä nostaa pitkää nokkaansa ja kopeana peräpuoltaan
kohottaa. Joki ja terva, kuohuvat kosket ja ukkojen äly ovat sen
yhdessä keksineet ja kehittäneet.
Tavallisen tervaveneen pituus on kyynärää vaille kahdeksan syltä, eli
noin 13.5 metriä, leveys pari kyynärää eli 12 dm, syvyys noin puoli
metriä. Sitä pitempi alus ei Kajaanin "hissistä" mahtuisi uimaan. Ennen
ensimmäiset tervapurret olivat olleet vain viissylisiä purtilolta.
Veneen runkona on kankaan petäjästä juurineen hakattu _emäpuu_, jonka
juurikokka käpertyy _keulakippuraksi_, ja vielä koko kokkapuoli
sylen pituudelta kohoutuu ylöskäsin _niskasta_ alkaen. "Hyvän veneen
keula nousee hyvin keilavasti ja sitten puolen metrin päässä nokasta
vielä hurjasti kohahtaa ylös." Peräpuoleen on liitetty petäjäinen
_perijatko_, juurikkakoukero taikka lengon puun kappale. Nelisylisestä,
vahvasta petäjätukista sahataan -- ennen kirvein ja kiiloin halottiin
-- veneenlaitalaudat ja liitetään niitä kaksi aina pääksytysten, pitkät
limit keskikohdalle venettä. Kolme lautaa asetetaan reunatusten veneen
syvyydeksi. Lautojen käyristämiseen on venemestarilla omat keinonsa:
asetetaan lautapari syrjittäin kentälle seiväsparien väliin, haudotaan
varilla vedellä ja tulella lämmitellään ja taivutetaan toinen laita
toisaalle, toinen toisaalle, väännetään pihteihin ja kiristetään
tarpeeksi kieroiksi. Sitten tulella kuivataan laudat taivutuksiinsa.
Siitä ne sovitetaan, limitetään, salvattimilla puristetaan ja naulataan
paikoilleen. _Kaaret_ tehdään kuusien käyristä, jotka hautomalla,
sujuttamalla sovitetaan sijoilleen. Kaksikolmatta kaarta tarvitaan
veneeseen ja vielä _piestinkaaret_ erittäin perään ja keulaan.
Istuinsijoina on veneessä _perälauta_ huopaajalla sekä _teljot_ ja
_lempilauta_ soutajilla, ja pohjassa on _jalkuteljo_.
Täydessä panoksessa, 25-27:llä tynnyrillä laskettuna, tarvitsee
tervavene laitainsa korokkeiksi leveät _varppeet_, jotka kiinnitetään
vitsoilla tiukasti parraspuihin. Kovissa koskissa pitää vielä laitoja
korottaa _hattulaudoilla_ ja _räpeillä_, jotka vitsastetaan vuorostaan
varppeisiin. Vielä kuuluu veneen tarpeisiin nelikyynäräiset _airot_,
kolmikyynäräiset _huoparimet_ sekä seitsen- ja puolikyynäräinen
_perämela_. Sitten on 5-6 _sauvointa_ ja nelisylinen _rompsi_ sekä
_köysiä_, joilla venettä koskissa kiskotaan vastavirtaan. Myötätuulessa
nostetaan _pintan_ viereen 7-8-kyynäräinen masto, johon levitetään iso
neliskulmainen purje, ylhäältä raakuun sidottuna, alhaalta joikuun
kiinnitettynä. Vettä viskataan veneestä _auskarilla_.
Suuritöinen laitos on tervavene, parilta kolmelta mieheltä kuluu
viikkokausi sitä rakentaessa.
Samaan tapaan kuin tervavene, tehdään muutkin veneet, ovat vain
pienempiä, kolme-, neljäsylisiä soutu- ja nuottaveneitä, sekä
vähän _liehkeämpilaitaisia_, sivut eivät nouse niin jyrkästi kuin
tervaveneen, joka on "purnumpi", mutta keulapuoli nousee samoin
niskoiltaan ja perä samoin kipertyy.
Useissa taloissa tehdään veneet itse, mutta on joka kulmakunnalla
taitavia venemestareita, jotka kesäkaudet rakentelevat pursia
kotitanhuallaan. Semmoisia vanhankansan veneseppiä oli ennen Kiannan
Vuokilla _Kinnulais-ukko_ ja _Kyllösen Jussi_, joista edellinen oli
valmistanut satakunta tervavenettä; semmoisia oli äskettäin kuollut
_Oilingin Hermanni_, Seitenoikean alla Ristijärvellä, satojen
tervaveneiden ja pikkupursien rakentaja; semmoisia oli _Taneli
Seppänen, Kalliolahden Heikki_ ja _Jonna Heikkinen_ Lentiirassa.
Seppäs-Taneli oli koko ikänsä tehnyt veneitä, jopa "tuhatsotalla",
kulkenut rajan takanakin niitä rakentamassa. Nykyisiä veneseppiä on
esim. _Lassi Tolonen_ Hyrynsalmella, _Matti Heikkinen_ Lentiirassa ja
_Härkös-ukko_ Ristijärvellä.
Selkosien kesäpolkuja myöten kuljetettiin tavaroita _rentuilla_, ellei
niitä selässään kannettu. Näreisten, puolikolmattasylisten aisojen
käyrät, janhuksiset perät laahasivat jalaksina maata myöten. Jalaksiin
oli isketty kaplaspari, jotka oli yhdistetty poikkipajulla, samoinkuin
käyrä häntäpääkin. Pajujen varassa olivat liisteet, ja liisteille
laskettiin kuorma. Jauhoja vedätettiin tämmöisellä kesäreellä, ja
tervahaudalle ajeltiin sillä murakuormia, ja "se oli kaikkein paras
reki mäteikköisellä tiellä".
Kotipihasilla koluuteltiin _puukärryillä_, lantaa vedätettiin pelloille
taikka toimitettiin muuta kotiajoa. Paksusta mäntylankusta oli parin
pienan avulla koottu isot pyörät koivuisine rumpuineen. Paksu akselikin
oli koivusta veistetty, rautakisko vain latvan alapuolessa. Kuusisten
aisojen juurikkakokat oli kiinnitetty akseliin, ja aisojen varassa oli
erikseen tehty lava. Tällaisia sydänmaan ajopelejä käytetään vieläkin
muutamissa rajaseutujen taloissa.
Talvisin päästiin paljoa paremmin liikkumaan. Hypättiin _suksille_ vain
ja hiihdettiin halki lumisten erämaiden, eikä silloin miehen matkaa
estänyt mikään.
Entisaikaan tehtiin sukset eri pitkät. Pitempi suksi oli _lyly_, se
tehtiin lylystä, _männynjanhuksesta_ tai _honganlongosta_, joka petäjän
kyljestä oli irtautunut. Se oli pihkaista, kovaa ja liukasta puuta.
Tehtiin lyly joskus koivustakin. Lylyn pituus oli viisi, kuusikin
kyynärää, leveys noin neljä tuumaa, ja sen pohjassa oli ura, _olas_.
Mutta lyhyempi suksi, _sivakka_, oli vain kolmea, neljää kyynärää
pitkä, koivuinen olkahaton potkaisuväline. Sen pohjaan oli _pälkään_
kohdalle uurrettu ja naulattu kappale _poronkoipea_, jotta sivakka,
taakse luikumatta, paremmin kesti ponnistaa. Semmoisilla suksilla
hiihtelivät ennen Murtomäen ukko ja Väyrys-Antti Ristijärvellä.
Oikealla jalalla vain potkaltelivat ja vasemmalla ottivat luikauksia.
Yksi _sauva_ oli ukoilla vain apuna ja sillä he potkaistessaan
_molemmin käsin_ oikealta työntelivät. Sauvan _varsi_ oli koivun
jänteestä, _sompa_ vitsasta, ja yläpäässä oli kuusituumainen litteä
_keihäs_, jolla saattoi jäätyneen lumen kairata pois jalansijasta.
Nykyiset metsänkävijät jo hiihtelivät tasapitkillä suksilla, jotka
kullakin paikkakunnalla olivat omaa vanhaa malliansa. Varsin omituiset
olivat vanhat kuhmolaiset hiihtoneuvot, "pitkäkaulasukset", joiden
tavattoman pitkä ja kapea kärki suorana kohosi ylös ja sukelsi helposti
pehmeässäkin kinoksessa pinnalle. Semmoisten suksien pituus saattoi
olla neljättä metriä, josta kärkipuolen osalle tuli aina pari metriä.
Leveys oli 9-10 cm, mutta saattoivat vahvat karhumiehet pehmeillä
hangilla hiihdellä 12:kin cm leveillä lautasilla. Sellaisilla,
tavattoman jykevillä koivuliukoimilla Viiksimon Heikkis-Jussi aikoinaan
ajeli peuroja sekä karhuja.
Suksien alkeismuotoja olivat _potakat, potaskat_ eli _potasmat_, lyhyet
suksientapaiset kalhut, joilla huhdan hakkaajat hiihtivät keväthangilla
sekä heinämiehet laahustelivat veteliä soita niittäessään. Ne metsässä
vain kirveellä veiställettiin koivun, kuusen taikka hongan tyvestä,
semmoiset kyynärän, toista pituiset, korttelin, puolentoistakin
levyiset, urattomat lotikat, joissa vitsaraksi oli varpaallisena.
Jäljessään vetivät suksimiehet useasti _ahkiota_. Sillä karhun- ja
peuranlihat tuotiin metsästä, sillä kuljetettiin eväitä ja aseita
metsälle sekä huhdanraantiin mentäessä. Ahkion emäpuuna oli korttelia
leveä, toistakin syltä pitkä petäjänlyly, johon oli kiinnitetty
kolme, neljä kaariparia, ja kaariin sitten juurella taikka katajalla
nidottu petäjänliisteet laidoiksi. Varsin keveästi liukui keveä ahkio
pehmeälläkin kinoksella, saattoi hiihtäjä siinä kyllä vetää kokonaisen
kontion taikka parikin peuraa. Vetohihnan silmukka oli vain heitetty
yli olan, ympäri hartioiden.
Hevosen jäljessä juoksi korkeanokkainen, leveäjalaksinen työreki.
Mutta kirkolle karautettiin _kokkareella_, komealla, siniseksi taikka
keltaiseksi maalatulla kirkkoreellä, jonka laitalaudat oli tehty
halkaisemalla suuren kuusen juurikasta, niin että juurikokka ylpeästi
kohosi perän kuvelaudaksi. Semmoisen reen näkee vielä joskus vanhan
talon rekivajassa.
Nyt kyllä jo Kainuun kulmille voidaan kulkea kesäpeleillä, päästään
Kiannan kirkolle sekä sieltä rajapuolia mutkin Vuokin ja Lentiiran
kautta Kuhmoon, josta takaisin Sotkamoon ja edelleen muuhun maailmaan.
Sitten päästään haarateitä myöten Puolangalta Näljängälle sekä Perangan
perukoille, Vuokin tieltä Viiankiin, Venäjän rajalle, ja Kuhmosta
syrjäteitä Lammasperälle, Kotajärvelle sekä Saunajärvelle ja Jonkeriin.
Samoin muissa pitäjissä on kesäisiä kulkusuuntia saatu isoimpiin
asutuspaikkoihin. Mutta, varsinkin rajaseuduilla, on vielä kovin monet
talot ja kyläkunnat aivan tiettömien taipaleiden takana. Porrastettu
erämaan polku vain sinne saattelee, peninkulma-määriin kuljettelee
suolta toiselle, vaaralta vaaralle, talolta talolle. Eikä kaikiste ole
porraspolkuakaan, pahainen, sotkuinen käytävä vain, joka monesti katoaa
kanervikkoon ja eksyy korpeen. Ja se on metsäneläjän ainoa yhdysside
asutun maailman kanssa. Talvella tuisku lyö sen tukkoon, kesällä
kanerva ja suoheinä sotkevat.
Niinpä korven asukas yksinäisyydessään usein elääkin aivan kokonaan
muun maailman unohtamana ja muusta maailmasta tietämätönnä.