-- Minunko? puhui Rikberg kevyesti naurahtaen. Mitäpä minusta väliä,

kunhan rouvan elämä säilyy. Ei toki, minä olen vain renki, enkä sitä

häpeäkään. Työni on kunniallista.

-- Talonpoikainen minäkin olen. Isäni oli talokkaan poika ja

kansakoulunopettaja, puhui Ester, ja hänen äänensä hellästi värähteli,

kun isästä tuli puhe.

Rikberg katsoi häneen pitkään vastaamatta. Kun Ester sen huomasi,

jatkoi hän keveästi naurahtaen:

-- Kyllä se on totta!

-- Enhän epäilekään, vastasi Rikberg keveämmin.

-- Jouduin naimisiin rikkaan kartanon omistajan kanssa, mutta sen tein

puhtaalla tunteella, selitti Ester totisempana. Elämäni ei ole ollut

onnellista.

-- Minä tiedän, vastasi Rikberg osaaottavasti.

-- Ikävä on kalvanut jo pitkät ajat sieluani. Suurin toivomukseni on

jäänyt toteutumatta...

Hän keskeytti. Rikberg oli vaiti liikahtamatta paikaltaan ja katsoi

Esteriä suoraan silmiin. Syvä hiljaisuus vallitsi huoneessa. Se alkoi

vaivata Esteriä.

-- Tulkaapas katsomaan, hän paikoiltaan nousten sanoi ja hänen silmänsä

loistivat. Tulkaapas tänne, herra Rikberg.

Ester käveli kevyesti lattian yli, aukaisi piirongin laatikon, jossa oli

paljon vaatteita. Hän veti esille vaatekappaleen toisensa perästä ja

selitti innokkaana:

-- Tässä on pikku "paituli", tässä "popot", tässä koltti -- ja hän

rypisti ne yhteen myttyyn ja painoi kaikki rintaansa vasten, kääntyi

Rikbergiin hehkuvin poskin ja loistavin silmin -- sanokaa toki, eivätkö

ne ole kauniita, eivätkö ole...?

-- Ovat, ovat niin ihmeen kauniita, vastasi Rikberg ystävällisesti

riemuiten.

Ja Ester rypisteli vaatteita vieläkin enemmän, painoi poskeaan ja

huuliaan vasten.

-- Ei se tee mitään, jos nämä rypistyvät. Sitten on minulle hauskaa

työtä taas suoria ne ja järjestää uudestaan. -- Ne ovat niin

sanomattoman kauniit. Ette te sitä käsitä, te miehet -- ette edes

tekään.

Rikberg yhä hymyillen katsoi innostunutta Esteriä.

-- Kyllä minä näen ne kauniiksi. Mutta mielestäni ne olisivat vielä

kauniimmat, jos olisivat päällä...

-- Niin, lapsen, pienokaisen päällä. Te olette oikeassa -- ja sen päälle

ne kerran vielä pannaan.

Rikberg oli unohtanut itsensä innokasta puhetta kuullessaan, hän seisoi

melkein typerän näköisenä, hymyili ja kummasteli.

-- Ette näytä puhettani uskovan. Mutta kun sanon, että olen itseni

lääkärillä tutkituttanut, ja hän on sanonut minun olevan varmasti

normaalin -- mutta mieheni ei --.

Ester keskeytti. Hän asetti vaatteet laatikkoon ja työnsi sen kiinni.

Rikberg meni pöydän luokse ja jotain sanoakseen kysyi, ottaen

kahvikannun käteensä:

-- Saanko itse kaataa itselleni toisen kupin?

-- Olkaa hyvä, kaatakaa minulle kanssa.

-- Niin mielelläni, vastasi Rikberg painolla.

He joivat kahvia. Ester oli hetkisen vaiti, puhui sitten tasaisella

äänellä:

-- Ja ettei teille jäisi mitään epäselväksi ja arvailemisen varaan,

tahdon huomauttaa, että minä itse määrään isän lapselleni. Sen täytyy

olla terveen ja voimakkaan ja lapsesta pitää tulla samanlaisen.

Hän keskeytti odottaen Rikbergin lausuntoa. Mutta kun tämä ei puhunut

mitään, jatkoi Ester:

-- En pidä itseäni enää Arnoldin vaimona -- ja halukkaimmin tahtoisin

hänestä laillisen eron saada. Näinä kärsimyksen vuosina olen asiaani

tuuminut ja sieluani tutkinut. Minä en tee väärin näin menetellessäni,

sillä minä uskon asiaani, minä uskon siihen vilpittömästi -- ja mihin

ihminen vilpittömästi, tosisielullaan uskoo, hän ei voi koskaan väärin

tehdä itseään kohtaan, eikä rikkoa jumalan lakia -- ja tämä asia ei enää

muita liikuta. Kristilliseen avioon en ikinä enää mene, jos Arnoldista

kerran vapaaksi pääsen, mutta luontaisten taipumuksien tähden miehelle

kyllä antaun ja hänen kanssaan elän, jos sopua ja rakkautta, molemmin

puolista sopua ja rakkautta riittää.

Ester oli noussut kävelemään. Hänen askeleensa olivat vakavat ja pää oli

pystyssä, melkein niskaa vasten nakkautunut.

-- Minä ymmärrän teitä ihan täydellisesti, sanoi Rikberg hiljaisella

äänellä, laski kädestään kahvikupin pöydälle ja nousi poistuakseen.

-- Niin, ajatelkaapas hiukan näitä asioita ja lausukaa niistä minulle

joskus arvostelunne.

-- Minä kiitän teitä, rouva Ester, tästä suuresta luottamuksesta.

-- Toivon, etten olisi tarvinnut teidän suhteenne erehtyä.

-- Minä vakuutan, sanoi Rikberg kohteliaasti ja poistui.

11.

On sydäntalvi. Ester tiesi tulevansa äidiksi. Yhä useammin ja useammin

hän vaatelaatikoitaan penkoi ja tarkasteli, oliko vain mitään unohtunut,

vaikka aikaa ajan täyttymiseen oli ainakin kuusi kuukautta.

Arnoldin elämä oli vain hurjistunut. Jos joskus kotiin tuli, oli hän

aina juopunut. Rikberg pani hänet siivosti nukkumaan kuin lapsen,

välittämättä hänen puheistaan juovuspäissä.

-- Herra nimismies, oli Rikberg aina sanonut, puhutaan huomenna.

-- Miksei nyt? Olenko juovuksissa mielestänne?

-- Eihän sitäkään, mutta muuten väsynyt.

Arnoldin oli aina pakko taipua. Seuraavana päivänä hän selvittyään

anteeksi pyydellen kaihti kaikkia -- ja katosi jälleen entisille

retkilleen. Ester ei ollut häntä saanut puhutella moneen kuukauteen,

vaikka olisi kuinka tahtonut. Juovuksissa ei Arnold Esterin luo päässyt,

vaikka kuinka olisi halunnut. Sen esti voimakas mies. Selvänä pakeni

Arnold aina Esteriä.

Eräänä iltana keski talven aikaan kuului tieltä kovaa kulkusen kilinää.

Valkaman pihaan porhalti puolikymmentä hevosta, pysähtyivät rappujen

eteen -- ja iloisia ihmisiä alkoi tulvata päärakennuksen eteiseen.

Sänkykamarin oven lukko napsahti kiinni ja eteiseen ilmestyi Rikberg

vieraita vastaanottamaan. Tulijat, naisia ja miehiä, melkein puoleksi

kumpiakin, olivat hyvällä tuulella.

Arnold antoi käskyn riisua hevoset ja viedä talliin. Kohta syttyivät

kaikki kynttilät ja lamput Valkaman huoneissa, kohta höyrysivät kuumat

pulppuilevat lasit salin samettiliinaisilla pöydillä. Mutta sänkykamarin

ovi oli vieläkin lukossa.

Ovelle kuului hiljaista naputusta.

-- Ester! kuului Arnoldin ääni.

Ester avasi oven. Hänen miehensä oli juovuksissa, mutta näytti tyyneltä.

-- Mitä tahdot? kysyi Ester varmasti.

-- Tule tervehtimään vieraita, sanoi Arnold.

-- Mielelläni, vastasi Ester ja seurasi miestään saliin.

Siellä oli paljon kaupunkilaisia: pormestari, pari maisteria, viskaali

sekä naisia, huumaantuneita, posket pakkasen ja alkohoolin piinaamia.

Arnold esitti tuntemattomat vieraat. Oli siellä Irmakin. Hänet

esiteltäessä sanoi Arnold ollakseen hyvin leikillinen:

-- Tässä on tuleva vaimoni, kun sinä minut jätät.

-- Sepä on hyvä, vastasi Ester ihan luonnollisella äänellä. Näytti kuin

Arnoldin sanat olisivat lieventäneet hänen olemustaan.

Arnoldin kasvonpiirteet saivat omituisen jäykkyyden, eikä häntä enää

naurattanut. Mutta Ester vähän aikaa vieraiden kanssa oltuaan huomasi

itsensä tarpeettomaksi ja kenenkään näkemättä poistui ja lukitsi oven.

Arnold joi kiihkeästi. Irma istui hänen polvillaan. Arnold toivoi, että

Ester olisi sen nähnyt ja hän uskoi, että Ester sen näkikin. Mutta

miksei tullut haukkumaan ja huutamaan? Se kiusasi Arnoldia -- ja hän joi

vieläkin kiihkeämmin.

Mutta Ester ei nähnyt mitään, hän puuhasi ruokia, hyviä ruokia

vieraille. Rikberg näki kaikki eteisestä, ja hänen sielunsa sykähti

omituisesti. Hän ei virkkanut tästä Esterille sanaakaan, hän tahtoi

säästää häntä uudesta häpeästä.

Vieraat remusivat kauvan, söivät hitaasti ja joivat vielä. Vihdoin alkoi

väsyttää. He päättivät lähteä kaupunkiin. Hevoset olivat valmiit ja

lähtijät pukeutuivat, Arnold myöskin. Rikberg oli heitä eteisessä

auttamassa.

-- Mitä te täällä roikalehtelette aina? tiuskasi Arnold hänelle.

-- Aikooko herra nimismies lähteä myöskin? kysyi Rikberg ihan kuin ei

olisi kuullutkaan Arnoldin puhetta.

-- Mitä se teitä liikuttaa, senkin lurjus, kiljasi Arnold. Saatte mennä

helvettiin koko talosta -- ja vielä tänä yönä.

-- Minulla olisi ollut sangen tärkeätä asiaa herra nimismiehelle, puhui

Rikberg.

-- Minulla ei ole teille mitään asiaa, senkin mötys, ähkyi Arnold.

Rikbergiin ei näyttänyt vaikuttavan mikään. Ihmeissään kompuroivat

vieraat ulos ja etsivät rekensä. Vimeisinä menivät Irma ja Arnold.

Heidän hevosensakin oli viimeisenä.

Kaikki oli valmiina lähtemään. Kellot kilahtivat, ihmiset rähähtivät --

ja hevoset olivat täydessä laukassa. Mutta juuri kuin Arnoldin reki

nytkähti liikkeelle, tarttui Arnoldiin kaksi vahvaa kättä. Arnold nousi

kuin kevyt tallukka Rikbergin syliin. Reki oli jo alta pois.

-- Aja, Arvi! komensi Rikberg niin voimakkaasti, ettei Arvi uskaltanut

taakseen katsoa saadakseen tietää, mitä siellä tapahtui.

Ja Arnoldin hevonen katosi korkean koivukujan varjoihin. Irma sai yksin

ajaa kaupunkiin. Mutta vastuksista välittämättä kantoi Rikberg Arnoldin

hänen kamariinsa ja nukutti hänet sohvalle viipyen itse huoneessa koko

yön.

* * * * *

Aamulla aukoi Arnold vaivaloisesti silmiään, painoi kädellä päätään ja

valitti. Rikberg, joka oli oven puolella, astui muutaman askeleen häntä

kohti. Arnoldin posket vaihtoivat nopeasti väriään: vuoroin ne

kalpenivat, väliin olivat sinertävän harmaat. Rikberg kiiruhti Esterin

luo.

He kantoivat Arnoldin huoneeseen mukavan rautasängyn, riisuivat hänen

päältään ja asettivat hänet sänkyyn. Vaivoin lienee Arnold itse

huomannut, mitä hänelle tehtiin, aukoi vain joskus silmiään, joissa oli

raukea katse, ja valitti voihkien. Ester asetti hänen päähänsä kylmän

kääreen, vaihtoi sitä usein, eikä paljon hetkeksikään lähtenyt hänen

vuoteensa vierestä.

Illalla saapui lääkäri ja selitti taudin alkohoolin aikaansaamaksi

voimattomuudeksi. Arnold ei voinut elää enää ilman alkohoolia. Hänelle

oli annettava konjakkia ainakin kahdeksannes litraa päivässä -- ja sitte

vähitellen annoksia vähennettävä joka päivä.

Parin päivän kuluttua näytti Arnold hiukan virkistyvän. Hän katsoi

Esteriin niin lempeän raukeasti, että Esterille tuli vedet silmiin.

-- Oletko jo niin voimissasi, Verner, että jaksat puhua kanssani.

Minulla on niin tärkeätä asiata, että minun on paha olla, ellen saa sitä

nyt sanotuksi.

Verner käänsi katseensa Esteristä ja vavahti, hänen kasvonsa saivat

pelokkaan ilmeen. Arnold ajatteli, hän otaksui, että Ester alkaisi

soimata. Sitä hän pelkäsi. Hän puhui hiljaisella äänellä.

-- Ei vielä, Ester, anna minun ensin parantua terveeksi.

-- Ehkä on parasta, sanoi Ester raskaasti.

Arnold nukkui, Ester meni omaan huoneeseensa ja kutsui Rikbergin

luokseen.

-- Jospa Arnold -- Ester ei ollut kutsunut häntä miehekseen enää pitkiin

aikoihin -- nyt pian paranisi, että saisin hänelle ilmaista suuren

salaisuuteni.

-- Kunhan hän saa runsaasti lepoa; kyllä hän siitä vielä nousee, vastasi

Rikberg.

-- Kuule Ensio -- he kutsuivat toisiaan kahden kesken sinuksi, mutta ei

muiden kuullen -- kun minä olen saanut salaisuuteni Arnoldille

ilmaistuksi, niin jätän minä Valkaman. En voi asua täällä kauvemmin.

-- Niin teen minäkin, kun nimismies vain tulisi siksi terveeksi, että

saisin hänelle tehdä tilin töistäni, sanoi Rikberg.

-- Mutta mihin menen? kysyi Ester hiukan epävarmana.

-- Kyllä minä tiesi raivaan, vastasi Rikberg varmana.

-- Onhan meille maailmassa tilaa meillekin! puhui Ester iloisella

luottamuksella. En tahdo mitään muuta, kun pidät huolen siitä pienestä

elämästä, joka meille syntyy. Itsestäni aina huolehdin.

-- Ei hätää mitään! vakuutti Rikberg. Kunhan et vain rupea katumaan,

niin kaikki käy hyvin.

-- En koskaan, en koskaan, sillä nyt minä olen alkanut toteuttaa omaa

itseäni -- ja joku aika sitten koetin täydentää toisen sielua, mutta

siinä en onnistunut, ja luulen, ettei siinä kukaan onnistu.

-- Mahdottomuus se onkin, sanoi Rikberg vakaumuksella. Ellei ihmisessä

itsessään ole miestä itsensä toteuttamiseen, ei hänelle toinen mitään

mahda.

-- Ei vanhempana, oikaisi Ester. Se taimi, joka nuorena juurtuu, versoo

täysikasvaneenakin samaan suuntaan.

-- Ja mikä merkillistä, puhui Rikberg kiihkeästi, perinnöllisyys näkyy

astuvan esiin lapsissa ihan säännöllisesti. Luonnollistahan se onkin,

millainen siemen, sellainen itu.

-- Arnoldissa on perinnöllisyyden esimerkki elävänä silmäimme edessä.

-- Niinkö?

-- Hänen isänsä lienee ollut vieläkin enemmän paheen pauloissa. Hän on

itsekin siitä minulle puhunut. Kirous on hänen elämänsä myrkyttänyt.

-- Vai oli hänen isänsäkin...

-- Mutta emme nyt siitä puhu, tulee vain ikävä ja paha olla, keskeytti

Ester, ja hiukan vaiettuaan jatkoi: minusta on niin omituista, ettemme

koskaan puhu rakkaudesta, vaikka kuulumme niin läheisesti toisillemme.

-- Eihän rakkaudesta rakastavat voi puhuakaan, he vain elävät, sanoi

Rikberg iloisesti.

-- Olet oikeassa. Tunnetta on oikeastaan mahdoton pukea sanoiksi, vaikka

sitä jotkut yrittävät.

-- Ei sanojen vaikutuksesta itselleen oikeata tunnetta saa, mutta

kauniiden silmien katselemisesta ja hyvän sydämen kosketuksista, sanoi

Rikberg ja nousi paikaltaan. Lähetä sana, jos jotain tarvitset. Nyt

menen työhön.

Hän poistui. Ester katsoi iloisin mielin hänen jälkeensä.

-- Jospa olisin jo täältä poissa, hän hymähti.

12.

Arnold oli maannut sängyssä lähes kuukauden. Ester oli usein pyytänyt

keskustelua hänen kanssaan, mutta Arnold oli aina sen torjunut valittaen

heikkouttaan. Enimmäkseen hän tahtoi olla yksin.

Esteriä pelotti. Jos Arnold huomaisi hänen tilansa ennen kuin hän sen

oli itse ehtinyt ilmaista. Muutamat vanhat ihmiset sen jo olivat

huomanneet ja kuiskailivat siitä salavihkaa, vieläpä levittivät pahoja

huhujakin. Mutta Ester ja Rikberg eivät siitä välittäneet. Heillä oli

selvittämättömiä asioita ainoastaan Arnoldin kanssa.

Konjakki annokset oli Arnoldilta vähennetty melkoisen pieniksi. Mutta

kun hän oikein pyytämällä pyysi, ei Ester saattanut olla hiukan annosta

lisäämättä, mutta vain hiukan.

Eräänä päivänä pyysi Arnold, että Ester jättäisi hänet, hän tahtoi

nukkua. Ester meni heti ja sulki hiljaa oven. Kun hän oli mennyt, nousi

Arnold ikkunasta ulos katselemaan. Kauvan hän sai siinä odotella, mutta

vihdoin hän alkoi viittoa kädellään ikkunasta ulos. Kohta ilmestyi Arvin

naama ikkunaan. Arnold puhui hänelle venttiilin reiästä:

-- Tule huoneeseeni, ettei kukaan sinua huomaa.

Pian oli Arvi sisällä, ovensuussa seisomassa. Arnold meni hänen

luokseen.

-- Kenen palvelia sinä olet?

-- Hyh. Herra nimismiehenhän minä, vastasi Arvi ihmetellen.

-- Ketä sinun tulee totella.

-- Tottahan tok' isäntääni.

-- No niin. Kun tulee pimeän hämärä, valjasta hevonen ja vie se

koivukujan päähän. Mutta tee se niin, ettei sitä kukaan huomaa, puhui

Arnold puoliääneen.

-- Kyllä, kyllä.

-- Näytäpäs taitosi!

-- Kyllä.

Ja Arvi poistui. Arnold meni vuoteeseensa, kutsui Esterin ja pyysi

ruokaa.

-- En saanutkaan unta oikein, vaikka niin väsyttää. Tuntuu nälältä, hän

lopetti selityksensä.

Ester laittoi hänelle mitä parasta. Arnold söi oikein miehen tavalla.

-- Kohta tästä pääsen ylöskin -- ja sitten on meillä aikaa keskustella.

Nyt voit antaa minun nukkua oikein kauvan ja rauhassa, puhui Arnold

Esterille, joka korjaili ruokia.

-- Nuku vain, nuku vain. Huomenna tulee taas lääkäri, ehkä hän antaa

sinulle luvan liikkuakin.

-- Jopa tässä alkaa aika pitkäksi käydäkin.

Ester poistui, ja kaikki oli taas hiljaista. Arnold nousi, otti

vaatteet esille ja pukeutui nopeasti. Eteisessä olevan matkaturkkinsa

hän antoi olla paikoillaan ja tyytyi vaatekaapissa olevaan pienempään

kävelyturkkiin. Varmuuden vuoksi hän pukeuduttuaan vielä heittäytyi

sänkyyn, peittäen pukunsa hyvin lakanalla aina leuvan alle saakka. Mutta

kukaan ei häntä häirinnyt.

Pian tuli pimeä. Arnold kohosi vuoteeltaan, avasi ikkunan ja hiipi ulos.

Valtamaantiellä odotti jo Arvi. Arnold nousi rekeen, peitti itsensä

hyvin vällyihin ja hoihkasi:

-- Hei poika, annappa pyyhkiä kaupunkiin. Näytäpä minulle, vieläkö

heponi osaa "polskata."

Arnoldia ei olisi tuntenut samaksi, joka äsken makasi sängyssään

Valkaman kartanon kamarissa. Hän hyräili, lauleli ja vihelteli, vieläpä

Arvin kanssa leikkiäkin lasketteli.

Keli oli hyvä, ja Arnoldin komea orhi taittoi tuon lähes

kolmenpeninkulman taipaleen Valkamasta kaupunkiin kahdessa tunnissa. He

olivat pian kaupungin hotellin pihalla. Hevonen kyllä vaahtosi, mutta

kylläpähän se siitä lakkasi. Arnold komensi sen viemään tupaan. Se piti

pestä vedellä ja saippualla ja kuivata hyvin sekä vasta sitten antaa

sille ruokaa. Arnold piti hevosestaan, hän tahtoi, että sitä myöskin

hoidettaisiin hyvin.

Hotellissa olivat herrat jo hyvällä tuulella. Riemastuen he Arnoldin

vastaan ottivat. Irma rähähti nauruun Arnoldin nähdessään.

-- Siinä se on kavaljeeri! hän sanoi. Et tiedä miten ikävä minun yksin

oli teiltä tulla.

-- Kyllä oletkin mies, kun renkisi annat tuolla tavoin riehua. Sehän se

Valkaman isäntä taitaa ollakin, ilkkui pormestari.

Arnold ei virkkanut aluksi mitään koko asiasta, mutta sitte, kun oli

juopunut, pyysi hän anteeksi Irmalta ja lupasi pehtorilleen näyttää.

Irma taaskin suostui häneen yhtä hyvin kuin ennenkin, eikä hän enää

kaukaan aikaan ollut hävennyt herroja Irmaa hyväillessään.

Seuraavana aamuna hän lähti hotellista kertoen menevänsä Helsinkiin ja

käskien hevosensa lähettämään kotiinsa. Hän otti ajurin ja ajoi

rautatien asemalle.

* * * * *

Iltasilla, samana, jolloin Arnold pakeni kodistaan, nousi suuri häly

Valkaman kartanossa.

Tee oli valmista, ja Ester tahtoi tarjota sitä Arnoldillekin. Kynttilä

kädessä hän hiipi pimeän eteisen läpi ja avasi Arnoldin huoneen oven.

Kylmä talvinen ilma sieltä hohahti häntä vastaan. Hän siunasi

säikähtyneenä ja kynttilä putosi hänen kädestään ja sammui.

-- Verner, oletko täällä? hän huudahti.

Ei kuulunut vastausta.

-- Sano toki, sano! pyysi Ester.

Pimeässä hän rupesi pelkäämään. Vihdoin hän löysi tulitikut miehensä

kirjoituspöydältä ja sai valkean kynttilään. Hän lähestyi miehensä

vuodetta. Se oli tyhjä. Eikä koko huoneessa näkynyt ketään. Lähemmin

tarkastettuaan hän havaitsi ikkunan olevan auki ja kylmän viiman

puhaltavan siitä suoraan sisälle. Ikkunan alla lumihangessa näkyi

jälkiä.

Siitä oli hänen miehensä mennyt.

Kun Rikberg sai asiasta tiedon, meni hän talliin. Arnoldin ajohevosen

paikka oli tyhjä -- ja Arvikin oli poissa.

-- Mihin hän on mennyt? kysyi Ester Rikbergiltä kun he asiasta

keskustelivat.

-- Sitä on vaikea päättää. On kolme mahdollisuutta: joko kirkonkylään,

naapurinimismiehen luo tai kaupunkiin. Luultavinta että hän meni

kaupunkiin, vastasi Rikberg.

-- Pitäisi mennä etsimään.

-- Ei se sovellu. Hänhän on järjissään oleva mies, eikä häntä ainakaan

kotinsa ulkopuolella sovi holhota.

-- Mutta kun minä poloinen en saanut hänelle kertoa asiaani -- ja se

tuntuu minusta ikävältä. En voi täältä lähteä ennen kuin olen hänen

kanssaan asiani selvittänyt.

-- Eikä ole tarpeellistakaan, lohdutti Rikberg.

-- Jäätkö luokseni tänä iltana? kysyi Ester hiljaa.

-- Jään, jos tahdot, vastasi Rikberg hellästi.

-- Etkö sinä sitten tahdo? kysyi Ester edelleen ujosti.

Rikberg katsoi häneen hellästi ja vastasi:

-- Kun asiat nyt ovat näin kuin ovat, annan sen riippua kokonaan sinun

tahdostasi.

-- Mutta muuten sinäkin ilmaisisit tahtosi?

-- Niin!

Ester lähestyi häntä, laski kätensä hänen olalleen, katsoi häntä

lempeästi silmiin ja sanoi:

-- Luonnollisesti meidän niissä asioissa on alistuttava toistemme

tahtoon, kun kaikki tapahtuu oikealla tavalla.

-- Ja senhän teemmekin mielellämme, vastasi Rikberg.

13.

Huhtikuun keskivaiheilla saapui Esterille kirje Helsingistä. Se oli

hyvin lyhyt ja kirjoitettu niin vapisevalla kädellä, että tuskin siitä

selkoa sai. Rahaa siinä käskettiin lähettämään ja osote ilmaistiin.

Ester kirjoitti pitkän kirjeen vastaukseksi. Hän kertoi kaunistelematta

kaikki ihan kuin asiat olivat, kehoitti häntä tulemaan kotiin, jotta hän

pääsisi muuttamaan pois kartanosta, jonka kanssa hänellä ei enää ollut

mitään tekemistä.

"Lapsi minulle syntyy noin kahden kuukauden kuluttua", jatkoi Ester, "ja

silloin minun täytyy välttämättömästi olla sinusta vapaa. Jollet itse

tule, niin lähetä valtakirja jollekin asianajajalle kaupunkiin, jotta

voimme heti ryhtyä asiaan. Sinua en syytä mistään. Myönnän itse tehneeni

törkeän aviorikoksen, ja sehän on aivan kylliksi.

Ja jollet itse tule kotiin, niin ilmoita, kenen hoidettavaksi tila

jätetään. Tee se niin pian kuin mahdollista."

Rahoja heillä ei ollut paljoa kotona, sillä uusi nimismies, jonka

kuvernööri oli paikkakunnalle lähettänyt, sai yli kymmenen tuhatta

Arnoldin huostassa olleita ryöstö y. m. maksuja. Ainakin puolet -- ja

enemmänkin -- tästä summasta sai Arnold pulittaa omasta taskustaan,

sillä niin suuressa määrin hän oli köyhille antanut ryöstöjä anteeksi.

Arnold oli ollut hyväsydämminen nimismies -- ja moni pahoitteli, että

nyt tuli uusi. Mutta minkäs sille taisi.

Rikberg hankki rahaa isännälleen: Hän myi osan viljaa edellisen kesän

hyvästä sadosta -- ja tuhansittain pistettiin seteleissä Helsinkiin

lähtevään kirjeeseen.

-- Kyllä sen miehen kelpaisi elää vaikka millaisessa loistossa, kunhan

vain voisi luontonsa hillitä, sanoi Rikberg rahakirjettä sulkiessaan.

-- Oi, kun on surullista tämän maailman elämä! vaikeroi Ester itku

kurkussa.

-- Eipähän siinä maailmaa auta syyttäminen, vika on veressä.

* * * * *

Arnold ei lähettänyt valtakirjaa eikä mitään tietoja. Hän saapui kotiin

toisten saattamana toukokuun loppupuolella. Hän oli saanut halvauksen --

koko vasen puoli ruumista oli herpoutunut. Sauvan varassa hän pääsi

liikkumaan huoneissa. Toisten hoidossa hän ei ollut saanut

väkijuomiakaan nauttia, joten hänen luonteensa oli varsin hiljainen ja

vähän kuin sekaisin.

Muutaman päivän kotona oltuaan hän kirjoitti valtakirjan alle ja

avioerohakemus lähetettiin tuomiokapituliin. Arnold näytti suostuvan

vaikka mihin.

Mutta kun Ester alkoi muuttoa hommata, ällistyi Arnold, katsoi häneen

kysyvästi ja puhkesi valittaen puhumaan:

-- Voisitpa nyt täälläkin sentään asua. Enhän sinua enää häiritse. Pidä

sinä kyökin puoli rakennuksesta, minä asustan tässä päässä.

-- Mutta minähän sanoin jo kirjeessäni, että minun on pakko muuttaa.

-- Missä kirjeessä?

Arnold ei ollut kirjettä lukenutkaan. Se löytyi hänen taskustaan. Rahat

hän oli kuoresta kyllä ottanut, mutta kirjeen jättänyt koskematta. Ester

lähti pois, sillä Arnold tahtoi lukea kirjeen.

Omituiset väreilyt varjostelivat hänen kasvojaan lukiessa. Kirje oli

pöydällä hänen edessään ja oikealla kädellä hän käänteli sen lehtiä

sikäli, kun pääsi eteenpäin. Usein hän pysähtyikin pitkiksi ajoiksi,

irvisteli, hymyili ja nauroi. Sitte taas luki.

Loppuun päästyään hän pitkin mietittyään näytti tehneen päätöksensä. Hän

koetti sitte sauvansa varassa kävellä huoneessaan edestakaisin, mutta

sekin kävi kömpelösti. Vihdoin hän heittäytyi sohvalle. Ester tuli kohta

hänen luokseen. Nyt vasta Arnold huomasi hänen tilansa.

-- Nyt päästät minut kai mielelläsi? sanoi Ester melkein ylpeästi.

-- Ei, sitä en tahtoisi.

-- Et tahtoisi? huudahti Ester hämmästyneenä.

-- Vaikeahan sinun on nyt lähteä, kun olet tuollaisessa tilassa. Mutta

Rikberg kyllä voi mennä matkoihinsa.

-- Minä seuraan Rikbergiä, mihin ikinä hän meneekin!

Arnoldin kasvoilla vaani pirullinen iva.

-- Olet tainnut jo kauvan häntä seurata.

-- Sen jälkeen, kun kieltäydyin sinua palvelemasta. Ja se on totta.

-- No enhän sitä epäilekään. Voitte jäädä molemmat.

-- Emme voi.

-- Mutta jos minä nyt kauniisti pyydän, niin ette nyt sentään minua heti

jätä.

Rikberg kutsuttiin sisälle. Arnold oli hänelle matelevan kohtelias,

vaikka hän silloin tällöin kulmakarvojensa alta katsahti häneen

karsaasti. Mutta Rikberg ei sitä huomannut. Arnold tahtoi antaa heille

kaikki, kunhan vain jäisivät, vetosi heidän sääliinsäkin. Esterille

valuivat vedet silmiin.

-- Kohtahan minä kuolenkin, saatatte edes hautaan, valitti Arnold.

Kauvan keskusteltuaan Ester ja Rikberg suostuivat toistaiseksi jäämään.

Valkaman perhe · 第 3 / 4 段