vihapäissään jakavansa vain oikeutta. Aina kun hän kiivastui, kiivastui
hän syystä, sillä hän oli muka kärsinyt vääryyttä. Eikö hänellä
esimerkiksi vaimoonsa nähden ollut rajoittamattomat oikeudet? Hän myönsi
nyt, ettei niin ollut. Mutta kuinka kauvan hän sen muistaisi? Siksi kun
jälleen saapui juovuksissa kotiin.
-- Kirous! hän ärjäsi, mutta laski alas kohotetun nyrkin ja jatkoi
kävelyään.
8.
Esterin poskien puna oli kalvennut niinkuin punainen ruusu vaalenee
ollessaan auringossa, saamatta kylliksi virkistävää kosteutta.
Valkeiden, laihojen käsien selkämyksissä näkyivät selvästi jänteet.
Mutta kaunis oli Ester vieläkin. Hän oli kuin hento kukka, jolta
suurempi kasvi auringon lämpymän säteen siimestää.
Ester odotti ja pelkäsi. Kunhan vain Arnold ei tulisi juovuksissa
kotiin. He olivat tehneet sopimuksen, ettei hän tulisi päihtyneenä
sänkykamariin. Aluksi oli Arnold sopimusta hiukan seurannut. Mutta
sitten se vanheni. Ensin hän pyrki anoen ja pyytäen oven avaamista,
lupauksilla rukoustaan säestäen. Oven avauduttua alkoi sama sietämätön
elämä. Kun Ester tuskan kalvamana kieltäytyi ovea avaamasta, särkyi se
kirveen iskuista -- ja sen jälkeen särkyi aina joku huonekalu,
kallisarvoinen esine.
Ester pelkäsi ja odotti. Usein hän toivoi -- vaikka salaisesti -- että
Arnold viipyisi, viipyisi kauvan, tai että hän tulisi ja toisi vieraat
mukanaan. Auliisti Ester palveli isäntäänsä ja hänen vieraitaan. --
Ellei niin olisi tehnyt, olisi voinut käydä huonosti.
Yksin istui Ester. Hän ikävöi ja itki. Kun talvi-illan pimeässä
rakennuksen nurkat paukkuivat ja vihainen pohjan viima löi vasten
ikkunoita, juoksi Ester ulkoportaille, koetti kuulostaa, joko kulkuset
kilisisivät. Sisällä hän oli kuulevinaan. Mutta ei hän toki vielä
tullutkaan. Yö oli niin kammottavan pitkä. Parempi, kun tulisi aamulla.
Miten Verner saattoi olla sellainen, tuo kaunis, ennen niin jalo, hyvä
Verner? Ja kalvoihan sekin Esterin mieltä, kun Verner kerran riidan
ollessa kuumimmillaan oli sanonut, ettei Ester mitään Valkamaan tuonut,
köyhänä ja avuttomana oli tullut ja tuskin olisi elämässä pysynyt, ellei
Verner olisi häntä ottanut -- armosta. Armosta, niin hän oli sanonut.
Olihan tosin Verner sitten jälleen pyytänyt anteeksi, mutta silläkö se
oli hyvä.
Ester oli koettanut sydämellisellä hellyydellä miestänsä parantaa, jo
kolme vuotta hän oli koettanut yötä ja päivää. Turhaan. Viime vuotena se
oli ollut ihan aina samanlaista temmellystä.
Kunhan Ester olisi saanut lapsen. Sekin toive oli kokonaan turhaan
rauennut. Kun olisi edes jonkinlaista seuraa tässä tukahduttavassa
yksinäisyydessä. Olihan hän välistä yrittänyt hankkia itselleen
tuttavallista naisseuraa, vieläpä ystäviäkin, mutta ystävyys ei kauvan
kestänyt. Aina kun asiat kiristyivät, menivät ystävättäret Vernerin
puolelle, vieläpä ilmaisivat heille uskotuita vaarallisia
aviosalaisuuksiakin. Ja kun heitä nuhteli, niin sanoivat he hyvin
yksinkertaisesti: vaimon tulee alistua kaikissa miehensä tahdon
alaiseksi. Kaikissa? Alistua alemmaksi kuin eläin? Ei. Ester ei sitä
voinut. Petollisia olivat Esterin naisystävät.
Ester oli tullut siihen käsitykseen, että ystävän piti olla miehen.
Mutta olihan sekin hirveä askel. Kuolema olisi ollut paras ystävä. Ja
usein olikin Ester kävellyt kirkonkylän hautausmaalla mustien ristien
keskellä. Siellä vasta oli rauhallinen paikka. Tuulessa huojuvien
petäjien suhinakin oli ihan toisen äänistä kuin muualla. Se oli mollissa
laulettua nukutusvirttä. Oh, tuolla yläkulmassa oli niin kaunis paikka,
hietakumpu nuorehkon petäjikön keskellä. Sinne vilkkuivat Utuselän
hopeiset laineet, sinne näkyi nurkka Valkaman isosta päärakennuksesta.
Vernerkin ehkä joskus ikkunastaan katsahtaisi kalmistoon päin.
* * * * *
Eräänä keväänä otti Arnold kartanon omaan hoitoonsa. Hän hankki kymmenen
komeata hevosta, lähes sata lehmää ja kaikki taloustarpeet. Valkamaan
tuli toisenlainen homma ja puuha kuin ennen. Ihmisiä kävi nyt paljon
enemmän herrasväen pakeilla, ja Ester sai emäntänä tarttua kovasti
työhön talon askareissa. Kun Arnold oli poissa, kysyttiin häneltä
kaikenlaista. Hän sai päättää. Ja kun tiukka paikka tuli, täytyi hänen
kääntyä pehtorin puoleen, joka aina tiesi neuvon pulman
ratkaisemiseksi. Pian kääntyi Ester pienimmissäkin asioissa pehtorilta
neuvoa kysymään, sillä hän luotti tähän mieheen.
Ensio Rikberg, Valkaman kartanon uusi pehtori, oli kotoisin
Pohjanmaalta. Hän oli nuorena päässyt oppikouluun, mutta erotettu
neljänneltä luokalta, eikä saanut muuallakaan oppikoulua jatkaa. Hän
tahtoi maanviljelijäksi, kävi opiston ja oli nyt pehtorina Valkamassa.
-- Tämä on erinomaisen hyvä tila, oli Rikberg sanonut tiluksia
tarkastellessaan.
Hänen työsuunnitelmansa onnistuivat hyvin. Hän ei paljoa puhunut, mutta
omistamansa vallan hän osasi käyttää. Arnold alusta alkaen oli
tyytyväinen ja iloinen nähdessään hänen hommansa. Päivämääriä hän
itsekin ensimmäisenä kesänä kuleksi Rikbergin kanssa tiluksilla ja
huomasi paljon sellaista mistä hän ennen oli ollut vallan tietämätön.
Näytti kuin uusi ilma olisi puhdistanut Valkaman ummehtuneen kartanon.
Esterkin kävi poskiltaan taas hiukan punakammaksi.
-- Luuleeko Rikberg tämän tilan viljelyksien kannattavan? kysyi Arnold
erään kerran heidän istuessaan Arnoldin huoneessa.
-- En epäile sitä, herra nimismies, minun ymmärtääkseni tämä tila on
paikkakunnan paras. Tänä kesänä on Valkaman peltojen viljasato
sellainen, että sitä täytyy ihmetellä. Jos meidän sato merkitään
yhdellä, niin sitä lähinnä parhaan talon viljasato koko kunnassa on
merkittävä kolmeneljänneksellä. Tämän seikan voin puhtaasti numeroilla
todistaa.
-- Vai niin, vai niin, sanoi Arnold hyväntahtoisesti hymyillen.
-- Entäs, millaiset metsät teillä on! Voin vakuuttaa, että
satakaksikymmentä tuhatta ostaja maksaa ensi näkemältä, puhui Rikberg
kiihkeästi.
-- Oikeinko totta?
-- Kyllä se on varma.
Arnold kohosi istuimeltaan, katsahti pitkään Rikbergiin ja virkkoi
haparoiden:
-- Olettekos te raittiusmies?
-- Minäkö? Eihän toki, vastasi Rikberg iloisesti.
-- No sitte saanen tarjota lasin konjakkia kahvin kanssa?
-- Kiitoksia, kyllä se menee.
-- Ester, huusi Arnold.
Ester ilmestyi ovelle tyynen ja totisen näköisenä, mutta huomatessaan
pehtorin hänen kasvoinsa yli vilahti hentoinen hymy. Sitä ei kukaan
huomannut.
-- Kutsuitko minua, Verner?
Arnold meni vaimoaan vastaan, laski käsivartensa hänen olalleen ja
virkkoi hellästi:
-- Toisitko meille hiukan kahvia ja konjakkia? Tarjoisin Rikbergille
pienen lasin.
Esterin sielussa töksähti niin omituisesti. Hän tiesi, että jos hän
vähänkään estelisi, suuttuisi Arnold. Niin hän oli aina tehnyt. Vaikka
hän kuin pyytäen tai neuvoa kysyen ensin oli palvelusta halunnut, hän
kuitenkin raivostui, ellei pyyntöä täytetty. Hilliten itsensä vastasi
Ester:
-- Tuon heti paikalla.
Ester poistui. Mutta mennessään tunkeutui huokaus esille:
-- Juoko tuo toinenkin!
Pian olivat kahvit ja konjakit Arnoldin kamarin pöydällä.
-- Juodaanpa sitten, sanoi Arnold lasiansa kohottaen.
-- Terveydeksenne, herra nimismies, vastasi Rikberg, juoden lasinsa
pohjaan.
Mutta salin oven raosta tirkisti sininen silmäpari salavihkaa ja
huomattuaan lasit tyhjiksi kääntyi se pois -- ja äänettömin askelin
katosi Ester omaan huoneeseensa.
Kun he olivat tyhjentäneet neljä lasia, kohotti Arnold viidennen
nyökäyttäen päätään.
-- Ei kiitoksia, herra nimismies, ei enempää minulle. Neljä lasia on
korkein määrä, mitä samana päivänä olen ottanut, ja sen olen juonut nyt
isäntäni tähden, sanoi Rikberg kohteliaasti.
Arnold hämmästyi. Hän laski lasinsa pöydälle eikä virkkanut mitään.
Rikberg lähti ulos omille hommilleen.
-- Neljä lasia korkein määrä, sopersi Arnold itsekseen Rikbergin mentyä.
Ja kuitenkin oli hän niin iloisesti ilmaissut, ettei hän ollut raitis.
-- Hm -- -- -- hm -- -- jospa minäkin olisin sellainen!
Mutta Arnoldia alkoi vaivata ikävät ajatukset. Hän joi lasinsa pohjaan.
Ikkunastaan näki Ester Rikbergin vakavin askelin kulkevan pihan yli.
Kenelläkäs nyt oli määrä? Hän tahtoi selvyyttä, meni salin ovelle ja
tirkisti salaa sisälle. Hänen miehensä istui entisellä paikallaan ja
tyhjensi juuri lasinsa. Istuutuessaan työnsä ääreen ihan ääneen virkahti
Ester:
-- Tuollaisen tulee miehen olla!
Kuului askeleita Arnoldin huoneesta. Siellä käveli kartanon herra
raskain askelin edestakaisin. Vihdoin hän lähetti sanan Arville, hevonen
valjaisiin. Sitten Arnold katosi huimaa vauhtia kirkonkylälle päin.
Rikberg seisoi pihalla puistellen päätään. Hän oli kuullut
palvelijattarilta isäntänsä tuhotöistä, tiesipä, missä onnettomuutta
tuottava kirveskin säilytettiin. Mutta ikkunan ääressä istui Ester.
Vettyneet siniset silmät tuijottivat pihalla seisovaan mieheen.
Seuraavana iltana myöhään palasi Arnold. Rikberg oli häntä odottanut.
Hellävaroen ja kohteliaasti renki tervehti isäntäänsä, auttoi alas
rattailta ja saattoi sisälle.
Kiirein askelin riensi Arnold kamariinsa, tarkasti kaikki paikat.
Rikberg seisoi oven suussa. Viimeksi meni Arnold sänkykamarin ovelle. Se
oli lukittu. Silloin astui Rikberg esille.
-- Herra nimismies, hän sanoi kohteliaasti, mutta vakavasti, minulla
olisi nyt teille hyvin tärkeätä asiaa. Se koskee taloutta ja
maanviljelystä.
Arnold käännähti äkkiä takansa, kuullessaan Rikbergin äänen. Hänen
silmänsä paloivat.
-- Mitä se olisi? hän kysyi ja suuntasi kulkunsa omaan huoneeseensa.
Rikberg asettui ison piirongin eteen, nojaten sitä vasten kuin
sattumalta. Hän tiesi kirveen olevan piirongissa.
-- Jos herra nimismiehellä olisi aikaa, asiani on hiukan pitkänlainen,
selitti Rikberg.
-- Eikö sitä voi jättää huomiseen? kysyi Arnold hermostuneesti.
-- Ei sitä sopisi, tarvitsisimme tietoja jo aamulla töitä alotettaessa.
Jos herra nimismiehellä olisi kärsivällisyyttä istuutua tuohon sohvaan?
-- No, kyllä minä, kyllä minä, sopersi Arnold ja heittäytyi sohvalle.
Rikberg alkoi puhua soista, niityistä ynnä muista maista. Hän puhui
pitkäveteisellä, tasaisella äänellä. Alkua kuunteli Arnold, hänen
silmänsä liikkuivat väsyneesti sinne tänne. Silloin tällöin hän
keskeytti:
-- Entäs sitten ... ja mitä sitten...?
Rikberg kertoi vain samaan tapaan. Kohta kuului kuorsausta. Arnold
nukkui, laskeutui vähitellen kuin itsestään pitkin sohvaa. Mutta Rikberg
jatkoi kertomustaan samaan tapaan kuin alottikin. Lopuksi hän asetti
tyynyn mukavasti isäntänsä pään alle ja poistui hiljaisin askelin
huoneesta.
Seuraavana päivänä, kun Arnold oli noussut makuulta, ilmestyi Rikberg
jälleen ja kyseli isännältään tosi asioita. Arnold ei vielä havainnut
renkinsä eilistä menettelyä.
Mutta aina, kun Rikberg kulki pihan yli, liikahti Esterin kamarin
ikkunaverho hiukan, ja sininen silmäpari loisti verhon ja ikkunapielen
välissä.
9.
Arnoldin maanviljelysinnostus pian lamaantui. Yhä useammin ja useammin
hän viipyi kaupungissa tai pitäjällä tuttaviensa parissa. Hän oli
alkanut kaihtia Rikbergiä, sillä hän häpesi elämäänsä ja heikkouksiaan.
Vaimostaan hän ei juuri muutoin välittänyt kuin juovuspäissään.
Rikberg ei ollut koskaan sanallakaan huomauttanut Arnoldia hänen
käytöksestään. Mutta aina, kun vain sai tilaisuuden olla ottamassa
isäntäänsä vastaan tämän kotiin tullessa, oli hän keksinyt sopivan
keinon, jonka avulla ehkäisi Arnoldin tuhotyöt. Niistä oli ennen kaikkea
Ester, mutta myöskin Arnold itse hänelle sangen kiitollinen. Esterkin
oli koettanut löytää jonkun neuvon hillitäksensä miestään rajupäällä
ollessa. Mutta ne eivät auttaneet. Arnold jumaloi ja ylisti vaimoaan
tämän antautuessa, mutta kun hekuma kuohahti elukkamaisenkin piirin
ulkopuolelle, jota Ester ei paraimmalla tahdollaankaan voinut sallia,
silloin kuuluivat kirosanat ja kirveen iskut.
Voimaton oli Ester miestään vastaan. Selvillä päin oli Arnold aina
myöntänyt vaimonsa olevan täysin oikeassa, vieläpä pyytänytkin, ettei
tämä ikinä sallisi moista häväistystä -- mutta asia ei parantunut.
Rikberg hoiti tilaa ja hoiti sitä kuin omaansa isännän hyödyksi. Usein
hän Arnoldin poissa ollessa joutui keskusteluihin Esterin kanssa
kysellen hänen mielipidettään talon asioissa. Ne olivat kasvattavia
hetkiä, sillä Esterillä ei ollut ennen ollut muuta ajattelemista kuin
ruuanlaittoon kuuluvat pikkutehtävät.
-- Mitä pidätte miehestäni? kysyi Ester kerran Rikbergiltä heidän
keskustellessaan Esterin huoneessa.
Tämä katsoi kummastuneena kysyjään ja sanoi sitten miettien:
-- Pitääkö minun vastata suoraan ajatukseni vai saanko kierrellä?
-- Toivoisin teidän aina puhuvan suoraan ajatuksenne.
-- Tahdon sen tehdä, mutta yhdellä ehdolla.
-- Ja millä?
-- Etten tarvitsisi sotkeutua juoruihin enkä sanojeni tähden saisi
itselleni ikävyyksiä.
-- Olkaa siitä varma.
-- Hyvä, sitte sanon. Pidän miestänne sydämmensä puolesta mitä
paraimpana ihmisenä, mutta käytöksensä puolesta hän on raukka.
Ester käänsi katseensa alas. Hän mietti jotain. Sitte vastasi:
-- Niin hän onkin. Te olette oikeassa.
-- Hyväsydämisillä ihmisillä on tavallisesti hyvin paljon heikkouksia,
selitti Rikberg vaatimattomasti.
Ester oli kauvan aikaa vaiti. Hän mietti itsekseen, mistä tuo mies oli
oppinut niin kauniin puhetavan, niin siivon käytöksen ja saanut niin
luontevat kasvonpiirteet? Ja hän oli vain tavallinen pehtori, työnorja?
-- Kuulkaa, mistä te olette kotoisin? kysyi Ester epäröiden ja katsoen
ikkunasta ulos.
-- Pohjanmaalta. Olen köyhän torpan poika.
-- Oletteko te käynyt koulua ehkä? tiedusteli Ester.
-- Olen käynyt neljä luokkaa lyseota; mutta minut erotettiin sitten.
-- Eroitettiin? kysyi Ester hätäisesti. Mitä varten teidät eroitettiin?
Rikberg rykäsi, kohensi vartaloaan ja vastasi:
-- Löin uskonnonopettajaani korvalle. Se oli rikos.
-- Te löitte uskonnonopettajaanne korvalle, tekö? huudahti Ester
innokkaana ja kohottautui seisalleen.
-- Niin. Olin silloin vielä lapsi.
-- Mutta mistä syystä te sen teitte?
-- Ihan vähäpätöinen syy. Hän sanoi minulle, että valehtelin, vaikka
minä puhuin totta, selitti Rikberg tyynesti, ja lisäsi hetkisen
kuluttua: hän nimittäin olisi tahtonut, että olisin valehdellut.
-- Vai niin, sanoi Ester. Mutta kuinka te olette tullut pehtoriksi?
-- Koulun jälkeen olin kolme vuotta kirjanpitäjänä eräällä maatilalla ja
sitten menin maanviljelyskouluun. Sitä tietä on ratani jatkunut, ja nyt
olen pehtorina teillä.
-- Vai niin, sanoi Ester painavasti ja jäi istumaan mietteisiinsä.
Mutta hetkisen kuluttua hän kysyi: haluaisitteko kirjoja lukeaksenne;
saisitte niitä valita meidän kirjakaapista.
-- Kiitoksia. Olen teille kiitollinen, jos niitä saan.
Ja he menivät kirjakaapille kirjoja etsimään. Ester avasi laatikot,
kaapin ovet selkiselälleen. Kun hän kurotti yläkaapin avaimeen, kohosi
povi ja paisui rinta, puna nousi poskille ja hame teki miellyttävän
kierroksen säärien ympäri. Rikberg huomasi hänet niin kauniiksi. Sääli
tahtoi juurtua hänen sydämeensä, mutta hän haihdutti sen ja rupesi
selailemaan kirjoja.
-- Luetteko te ruotsia? kysyi Ester.
-- Kyllä minä ymmärrän jotenkin hyvin sitä kieltä, vaikka olen unohtanut
paljon. Äidinkieleni oli ruotsi.
-- Vai niin. Niin oli minunkin, virkkoi Ester ihmetellen.
Rikberg valitsi kirjastosta itselleen Heinen runokokoelman.
-- Te siis luette saksaakin? puhui Ester.
-- Olen lukenut paljon saksalaista kirjallisuutta, joten ymmärrän saksaa
jotenkuten.
Kun Rikberg oli mennyt, jäi Ester kauvaksi aikaa seisomaan kirjakaapin
edustalle. Hänen leukansa oli käden varassa ja hän katsoi johonkin
siltapalkin rakoon.
Tuo mies oli torpan poika, koulusta erotettu. Hänen kanssaan voi syntyä
millainen keskustelu tahansa. Sellaisissahan sitä tosi elämää olikin.
Olihan sitä elämää ollut hänenkin isässään. Hän oli ollut talollisen
poika. Ja Ester itse -- hän oli talollisen pojan tytär, kotiopettajatar,
ja tuo toinen, hän oli -- pehtori.
Ester säpsähti. Tuntui kuin joku olisi koskettanut häntä olkapäälle. Ei,
ei se ollut kukaan. Mutta hän oli rauhaton. Rakastiko hän? Ei, ei, se ei
saanut tapahtua.
Illalla, kun Ester oli mennyt sänkykamariin, hän lukitsi oven peläten
miehensä tulevan kotiin. Mutta Arnold ei tullutkaan, häntä ei ollut
missään, vaikka Ester häntä aamulla haki joka huoneesta.
Päivällä teki Ester asian Rikbergin huoneeseen, kun tämä oli poissa. Hän
meni sinne kuin varkaisiin, katsellen joka taholle, ettei vain kukaan
häntä huomaisi. Kun hän oli tullut sisälle pikku rakennukseen, jonka
toisessa päässä oli kartanon konttori ja toisessa Rikbergin huone sekä
näiden välillä eteinen, sykki hänen sydämensä tavallista valtavammin.
Rikberg oli järjestänyt huoneensa hyvin siistiksi. Kaikki oli maukkaasti
paikoillaan. Entäs kirjahylly, sehän oli kuin oppineiden salongeissa.
Suomalaista, ruotsalaista, saksalaista, ja osaksi latinalaistakin
kirjallisuutta.
Ihmeellistä. Ja tuo mies oli muka renki, tunkion kuokkija. Hyvä. Ja
katkeruudella hän muisti erään kartanon paroonin ennen sanoneen: eivät
rengit tarvitse oppia Corneliusta. Miksei? Tuo pehtori varmaan oli
onnellisempi työssään kuin moni parooni mukavassa nojatuolissaan. Oli
ihan saman tekevää, mitä työtä teki, kunhan vain teki rehellistä työtä.
Oli ihan saman tekevää, millainen yhteiskunnallinen asema ihmisellä oli,
kunhan hänellä vain oli sivistystä ja ennen kaikkea sielun sivistystä.
Rengin vaimona olisi usein paljon onnellisempi olo kuin korskean
kartanon herran.
Pöydällä oli avoin kirja, saksalaiset runot. Ester katsahti avoimelle
sivulle: "Leise wehen, meine Lieder...", hän luki. Ja kyyneleet silmissä
hän melkein polvistuneena, kädet taivasta kohti yhteen puristettuina
toisti:
-- "Leise wehen, meine Lieder."
Hän ei huomannut, että ovi avautui hänen takanaan, ja Rikberg astui
sisälle. Mutta kun lukko rasahti kiinni, kääntyi hän äkkiä ja huomasi
tulijan. Hän katsoi häneen kauvan, otti askeleen eteen päin ja
heittäytyi voimattomana vieressään olevalle sohvalle.
-- Minä olen niin sanomattoman onneton, hän huudahti.
-- Minä tiedän sen, eikä se ole ihmekään, vastasi Rikberg kunnioitusta
osottavin ilmein, ja jatkoi: voinko teitä jollakin tavoin palvella?
Tekisin sen mitä mieluimmin.
-- En tiedä nyt mitään. Minä en jaksa ajatella, tai toisin sanoen minä
en nyt jaksa puhua. Mutta toisten; sitten minä puhun. Hän nousi
kävelemään ja jatkoi ponnistettuja liikkeitä tehden: minun täytyy
katkaista ne kahleet, jotka minut tekevät matelevaksi orjaksi. Minun
sydämeni on nyt kivettynyt osaksi, mutta osa on vielä tallella ja sen
minä säilytän itselleni ja sille, joka sitä ehkä tahtoo käyttää. Ja
minä, minä, hän puhui rintaansa lyöden, minä tahdon, että se sydämen
kolkka, joka vielä on minun omani, että se tulee oikein käytetyksi. --
Herra Rikberg, tässä on käteni, te olette luvannut minua auttaa, pitäkää
myöskin sananne!
Rikberg tarttui hänen käteensä.
-- Sen teen, hyvä rouva, hän vastasi.
-- Ei kukaan saa tietää, että olin huoneessanne. Teille ilmaisen, että
tulin tänne uteliaisuudesta. Minun uteliaisuuteni on nyt tyydytetty. Te
annatte sen minulle anteeksi.
Ennenkuin Rikberg ehti vastata, oli Ester kadonnut. Hän hiipi varovasti
kiertäen koivikkoon ja sieltä ohjasi askeleensa päärakennukseen. Hänen
vartalonsa oli oiennut entisestään, hänen päänsä oli kohonnut ja käynti
oli varmaa ja tahdikasta. Kun hän huoneissaan liikkui, kajahtelivat
askeleet äänekkäinä rakennuksen toisesta päästä toiseen.
10.
Koko iltapäivän puuhasi Ester kotoisissa hommissa. Hän ei uskaltanut
jättää työtänsä hetkeksikään, etteivät ikävät ajatukset pääsisi hänen
mieltään häiritsemään. Hän oli tehnyt suunnitelman ja päätti varmasti
sitä seurata.
Kun hän maata meni, lukitsi hän kaikki ovet heittäytyen sänkyynsä
iltavaatteissaan: pitkä, löysä, vaaleanpunainen nuttu päällään ja
valkoiset tohvelit jalassa. Pieni yölamppu valaisi kellertävällä
häämeydellä huonetta.
Ester odotti miestään, hän halusi hänen nyt kotiin tulevan. Mutta tunnit
kuluivat, keskiyö vieri ohi, eikä mitään kuulunut. Esteriä alkoi
raukaista, silmät olisivat niin mielellään ummistuneet. Mutta hän koetti
pysyttäytyä valveilla.
Hän heräsi horroksestaan kuullessaan liikettä eteisestä. Hän tajusi heti
asemansa; hänen sydämensä sykähti rajusti, kun hän korviaan koki saada
hyvin herkkäkuuloisiksi. Nyt askeleet lähestyivät ovea, käsi tarttui
ovenripaan, mutta ovi ei auennut. Hänen miehensä juopunut ääni kysyi
ankarana:
-- Ester, oletko valveilla?
-- Olen, vastasi voimakas ääni.
-- Päästä sisälle.
-- En.
Arnold seisoi kauvan oven edessä pimeässä huoneessa sanaakaan
puhumatta. Viimein hän pyörähti ympäri, kuin keksien jotain.
-- Vai sellaisella äänellä? Vai niin, hän mörähteli mennen omaan
huoneeseensa.
Tulet hän sytytti kaikkiin huoneisiin salinpuoleisessa päässä. Se
tapahtui nopeasti ja kiihkoisesti. Viimein hän tahtoi ottaa kirveensä,
avasi laatikon -- kirves oli poissa.
Raivostus oli täydellinen. Kuin tiikeri, ketteränä ja silmät palaen hän
puhaltautui keittiön läpi sänkykamarin toiselle ovelle. Sekin oli
kiinni. Hänen nyrkkinsä ponnahti ovipeiliin, mutta kirkaisten hän vetäsi
nyrkkinsä pois, sillä se oli pimeässä sattunut peiliraamien särmään.
Keittiöstä hän löysi ison halon.
Kun Ester kuuli miehensä kiihkeät askeleet taaskin salin puolelta ovea
lähenevän ja ensimäisen halon sysäyksen oveen sattuvan, hän huudahti:
-- Verner, älä säre ovea, minä avaan sen!
Keittiön puoleisen oven hän ensin aukaisi. Palvelijat olivat hereillä ja
Rikberg seisoi keittiön keskilattialla tyynesti palvelijattarien kanssa
keskustellen. Ihan kuin ei olisi mitään tapahtunut eikä tapahtuisi.
Ester rauhoittui. Hän meni salinpuoleiselle ovelle. Rikberg näki hänen
valkoiset tohvelinsa liikkuvan kepeästi lattialla.
Oli kuulunut toinen ja kolmas jysäys.
-- Älä riko ovea, minä avaan sen, puhui Ester kiihkeänä, mutta
pelkäämättä.
-- Avaa pian! kiljahti Arnold.
Ester väänsi kiireesti avaimen ympäri juosten heti nopeasti
vastakkaiselle ovelle. Hän asettui selin keittiöön. Arnold veti
voimakkaasti oven auki ja halko kohennettuna hän hyppäsi sänkykamarin
lattian yli. Ester seisoi jäykkänä ja levollisena katsoen vainoojaansa.
Mutta ihan viime silmänräpäyksessä, kun halko oli Esterin pään
yläpuolella pudotakseen ja antaakseen hänelle tuhoisan iskun, katosi
Ester kynnykseltä ja kaksi voimakasta kättä kohosi iskua vastaan
ottamaan.
Rikberg oli Esterin takaa tarttunut hänen vyötäisiinsä ja siirtänyt
hänet kuin pikku lapsen taaksensa, jääden itse iskettäväksi. Mutta
lyönti oli jo heikko, sillä Arnold oli tahtonut lyödä vain vaimoansa.
Rikberg otti halon ja välinpitämättömänä heitti sen lattialle.
-- Herra nimismies, sanoi Rikberg ottaen Arnoldia käsivarresta, antakaa
anteeksi, saanko saattaa teidät huoneeseenne?
Ja sanaa puhumatta katosivat miehet salin läpi Arnoldin huoneeseen.
Rikberg nukutti lauhtuneen Arnoldin sohvalle. Siihen ei paljoa aikaa
kulunut, sillä Arnold oli rajattomasti väsynyt.
Kun Rikberg palasi keittiön puolelle, oli Ester tajuttomana lattialla.
Hänen voimansa olivat ponnistuksista loppuun kuluneet. Kuin hentoisen
lapsen kantoi Rikberg hänet sänkyynsä. Kuorma tuntui niin keveältä, hän
olisi kantanut häntä mielellään pitemmänkin matkan. Esterin ihon
huumaava tuoksu sattui hänen nenäänsä -- ja hän nautti siitä.
Mutta sitte Rikberg lähetti noutamaan lääkäriä.
Kenellekään näyttäytymättä oli Arnold kadonnut kotoaan. Arvi oli hevosen
valjastanut ja sen kuin salavihkaa vienyt koivukujan päähän
valtamaantielle, jota pitkin sitten porhaltivat kirkonkylään päin.
Ainoastaan Arvi tiesi Arnoldin matkoista, mutta kun häneltä joskus
niistä kysyttiin, hän vain naurahti -- ja siihen sai tyytyä.
Ester parani pian. Ei hän tarvinnut lääkkeitä -- kohtaus oli ohimenevää,
säikähdyksen aikaansaamaa laatua. Ja Ester oli mielellään tunnustanut
Rikbergille, että hän oli enemmän säikähtänyt hänen kuin itsensä tähden.