vasta, kun eronpyyntöön oli tullut päätös, sitte vasta he ajattelivat
omat asiansa erityisemmin järjestää.
-- Minusta on niin kauhean vaikeaa jäädä tänne, valitti Ester
Rikbergille.
-- Sen kyllä arvaan, ja siksipä saatkin sinä tässä asiassa päättää. Minä
kyllä tulen puolestani toimeen.
-- Minä koetan kärsivällisesti, ehkä kaikki käy hyvin.
Kun Arnold sai asiasta kuulla, puristi hän kummankin heidän kättään.
-- Arvasinhan, ettette minua nyt vaivaisena jättäisi, hän sanoi.
Ei kumpikaan heistä huomannut omituista välähdystä hänen silmissään.
Arnoldille hankittiin kaupungista sairaanhoitajatar, joka piti hänestä
huolta, oli yöt päivät hänen kanssaan. Arnold ei päässyt itse sänkyyn
eikä sängystä pois, niin pahoin oli halvaus hänet runnellut.
Elämä Valkaman kartanossa jälleen oli siirtänyt suuntaa, mutta päivät
vierähtelivät entisellään. Palvelijat liikkuivat työssään kuten
ennenkin, mutta hiljaisempina ikään kuin painostavan tunteen vallassa.
Isäntäänsä he näkivät ainoastaan silloin, kun tämä kannettiin tuolissa
lehtimajaan istumaan ja ulkoilmaa hengittämään.
Ester ei pitänyt itseään enää emäntänä, vaan ainoastaan hoitajattarena.
Kylillä hänestä kuiskailtiin mustia juttuja.
14.
Esterin pikku vaatteet olivat käytännössä. Lapsi oli syntynyt vähän
ennen juhannusta ja jo saman päivän iltana isä ja äiti hänet yhdessä
ristivät "Teppo Ensioksi". Se oli siis poikalapsi. Se huusi ja parkui
kuin kuristusnuora kurkussa. Mutta äidin ja isän mielestä oli itku kuin
taivaallista musiikkia.
-- Näethän, isä Ensio, että se on terve, sanoi Ester poikaansa hänelle
näyttäen.
-- Terve sen täytyy olla, vastasi isä nauraen.
Joku aika syntymäpäivän jälkeen pyrki Arnoldkin pikku tulokasta
katsomaan. Hän kulki lyyhystäen keittiön kautta. Hänen suunsa vetäytyi
surumieliseen hymyyn, kun hän lasta katseli ja huomasi äidin suloisen
silmäyksen. Mutta Ester meni toiseen huoneeseen itkemään. Hänen kävi
niin sääliksi Arnoldin kohtalo, ettei hän voinut nähdä häntä nyt, kun
ilo suurimmillaan pulppuili hänen sielussaan.
Ennen poistumistaan antoi Arnold Esterille kukkaron.
-- Pane tuon sisältö pankkiin poikasi varalta, hän sanoi. Ester otti
vastenmielisesti lahjan vastaan, mutta ei voinut sitä ottamattakaan
olla. Kun Arnold kiersi keittiön kautta omalle puolelleen, tuli Rikberg
häntä vastaan. Arnold vastasi jäykästi hänen tervehdykseensä -- ja kun
Rikberg oli mennyt pari askelta hänen ohitsensa, katsahti hän hänen
jälkeensä kirous huulilla.
Avioero hakemukseen ei vieläkään ollut tullut päätöstä eikä tullut koko
kesänä. Syksyllä tahtoivat Ester ja Rikberg lähteä pois Valkamasta,
sillä siellä tuntui heistä niin ikävän kolkolta.
Arnold tosin ei ollut heitä häirinnyt, sillä hän eli vallan yksinäistä
elämäänsä sairaanhoitajattarensa huolehtimana. Mutta hänen näkemisensä
teki heille kummallekin -- ja varsinkin Esterille -- kovin surullisen
vaikutuksen. Joskus oli Arnold, kun oli sattunut saamaan liiemmälti
konjakkia, pyytänyt Esterin luokseen, vieläpä jäämäänkin, mutta kun
Ester heti oli sanonut muuttavansa, jos Arnold sellaista uskalsi vaatia,
niin anteeksi Arnold aina osasi pyytää. Ainoastaan kerran oli Arnold
tulistunut siihen määrin, että paiskasi ison pöytälampun lattialle.
Muuten hänestä ei ollut vastusta.
Kun Rikberg esitti muuttoaikeensa Arnoldille, sanoi tämä melkein
itkukurkussa:
-- Mitä pahaa olen teille tehnyt, kun nyt taas tahtoisitte lähteä?
Rikbergin täytyi myöntää, että hän oli tehnyt vain hyvää.
-- No mitä varten sitte? kysyi Arnold.
Ja neuvottelun jälkeen katsoivat he taas velvollisuutensa vaativan
jäämään.
-- Jäämme vielä talveksi, sanoi Ester lopuksi, mutta sitte täytyy meidän
pitää päätöksemme.
-- Olkoon niin, vastasi Rikberg.
Ja niin he jäivät talveksi.
Arnold oli päättänyt myydä metsänsä. Sitä varten oli se tarkastettu
moneen kertaan. Salolta oli kuulunut huutoja viikkomääriä aamusta
iltaan, sillä puolikymmentä ostajaa oli oikein halukkaasti kilpaillut
kaupasta.
Eräs ostaja Helsingistä oli tehnyt korkeimman tarjouksen. Mutta Arnold
ei tahtonut vielä kaupasta lopullisesti päättää.
-- Kyllä minä lähetän sitte miehen Helsinkiin kauppaa päättämään, jos
kerran kauppaan suostun.
Ja niin se jäi päättämättä. Ja näytti kuin Arnold olisi unohtanut koko
jutun. Mutta eipäs.
Joulukuu oli käsissä. Lumi peitti maan pinnan ainakin kyynärän
paksuudelta. Sitten tuli kovat pakkaset. Celciuksen lämpömittari osotti
kovimpina pakkaspäivinä aina 38 astetta alle nollan. Usein puhaltelivat
myöskin kovat pohjatuulet.
Eräänä pakkaspäivän aamuna kutsutti Arnold Rikbergin luokseen.
-- Teidän pitäisi lähteä nyt Helsinkiin minun asioilleni, sanoi Arnold.
Rikberg oli aina kohdellut kunnioittavasti isäntäänsä ja täyttänyt
empimättä kaikki hänen toivomuksensa, kun hän vain määrätessään oli
selvillä päin. Ja nytkin hän vastasi kohteliaasti:
-- Kyllä, kyllä minä lähden. Mitä siellä olisi tehtävää?
-- Tuoda rahoja sataviisikymmentä tuhatta. Nyt myyn metsäni. Ostaja on
luvannut käteismaksun.
Rikberg kuunteli hänen puhettaan tarkoin. Arnold jatkoi:
-- Voitte lähteä tänä iltana siksi aikaiseen, että ehditte kaupunkiin
yöksi ja junaan aamulla.
-- Minä lähden aamuyöstä täältä. En minä unesta niin kovin paljon
välitä.
-- Tehkää kuten tahdotte. Muita asioita siellä on myöskin
toimitettavana. Paperit laitan kohta valmiiksi, käykää ne iltapäivällä
täältä hakemassa.
-- Kyllä! vastasi Rikberg ja poistui.
Hän ei huomannut Arnoldin kiiluvia silmiä, kun ne hänen jälkeensä
tähystelivät.
Ester tuli hiukan levottomaksi kuultuaan Rikbergin matkasta, mutta eihän
sille mitään voinut.
-- Kauvanko siellä viivyt? hän kysyi.
-- Se riippuu kokonaan siitä, miten paljon asioita saan, sillä kuuluu
olevan muitakin, eikä vain metsäkauppa.
Mutta kun Rikberg oli saanut Arnoldin asiapaperit, tiesi hän ainakin
viikon perillä viipyvänsä.
Aamuyöstä hän ajoi Valkaman kartanon portista koivukujaista pitkin
valtamaantielle Esterin seisoessa rapuilla ja katsellen hänen jälkeensä.
Kartano oli kokonaan varjojen peittämä, kirkkaita tähtiä loimusi
taivaalla vilkkuen pakkashattaroiden lomitse.
Joulu läheni, kiirettä oli kaikkialla.
Viime aikoina oli Arnold usein pyytänyt luokseen pikku Teppoa, sillä hän
ei ollut Esterin puolelle itse mennyt. Vanhanpuoleinen hoitajatar kantoi
Tepon Arnoldin kamariin ja toi sen sieltä pois. Aina oli Tepon mukana
jokin pikku lahja, kun se Arnoldin kamarista palasi.
-- Ai, kuinka se nimismies tästä lapsesta pitää, ihmetteli hoitajatar.
-- Sehän on hauskaa, sanoi Ester huokaisten.
Oli neljäs päivä Rikbergin lähdettyä. Arnold tahtoi tavata Esteriä. Tämä
meni uteliaana ja peläten Arnoldin huoneeseen.
-- Nyt ehkä pyydän sinulta liian suurta palvelusta, mutta ehkä se on
viimeinen, jonka tarvitset minua kohtaan täyttää, sanoi Arnold.
-- Mikä se olisi?
-- Joulu on niin lähellä, enkä minä itse mihinkään kykene, lähde sinä
jouluostoksille kaupunkiin.
-- Minäkö? Kuinka minä? kysyi Ester hätäisesti.
-- Onhan poikasi jo puolen vuoden vanha, hänellä on hyvä hoitaja, joten
kylläkin muutamaksi tunniksi voit kodin jättää.
-- Kyllä se tuntuu hiukan uskalletulta.
-- Ota paras hevonen, se vie sinut kahdessa tunnissa perille ja samassa
ajassa tuo takaisin. Perillä pari kolme tuntia, siis yhteensä noin kuusi
seitsemän tuntia. Aamulla yhdeksän tienoissa lähdet, iltapäivällä kolmen
neljän aikaan ole kotona.
Ester neuvotteli lapsenhoitajattaren kanssa.
-- Eihän Tepolla mikä hätä ole, kun se jo tuttiakin syö, lohdutteli
hoitajatar.
Ja niin päätti Ester suostua Arnoldin pyyntöön. Hän lähti seuraavana
aamuna kello yhdeksän. Hänellä oli Arnoldin oma tulinen orhi edessään --
ja se kyllä pian kaupungin välin taivalti.
Pakkanen paukkui nurkissa, talvinen aamupäivä oli kirkkaimmillaan.
Arnold tarkasti lämpömittaria, se osotti 36 alle nollan. Hän hymyili
tämän huomion tehdessään. Sitte hän lähetti oman hoitajattarensa pyykin
pesuun sanoen iltasilla varmasti tarvitsevansa muutamia villavaatteita.
Oli siis kiire pesulla ja kuivauksella. Kyökkipiika sai myöskin jonkun
tärkeän tehtävän.
Valkaman kartanon koko päärakennuksessa oli ainoastaan Arnold, pikku
Teppo ja tämän hoitajatar. Arnold kulki huoneessaan vaivaloisesti
sauvaansa nojaten. Hän näytti miettivältä. Viimein hän avasi piironkinsa
alimman laatikon, kaivoi sieltä esille pari villavaate kappaletta, pani
ne kainaloonsa ja alkoi linkuttaa keittiöön.
Siellä ei ollut ketään. Hän meni Esterin kamariin. Siellä istui
hoitajatar Tepon vuoteen vieressä.
-- Miten pienokainen jaksaa? kysyi Arnold huolettomasti.
-- Kiitos kysymästä, hyvä herra, se voi vallan mainiosti, vastasi
hoitajatar.
Arnold läheni pikku vuodetta. Lapsi nukkui rauhallisesti.
-- Sepä nukkuu suloisesti, puhui Arnold.
-- Ei siitä lapsesta suuria vastuksia ole.
-- Mutta, sanoi Arnold, tekisittekö minulle pienen palveluksen?
-- Kyllä, kyllä, hyvä herra!
-- Kun jäivät pyykistä pois nämä vaatteet, ne olisi vietävä pesutupaan.
Pesutupa oli rannalla, vähän vasemmalla kesäisestä veneen nostopaikasta.
Sinne oli runsaasti puolikilometriä matkaa.
-- Pianhan minä ne sinne vien, antakaa vain tänne.
-- Kyllä minä lasta katson sillaikaa, sanoi Arnold.
-- No sitte ei hätää mitään.
Arnold istuutui pikku vuoteen viereen, hoitajatar lähti asialle.
Kun Arnold kuuli ulko-oven painautuvan kiinni hänen jälkeensä, kohosi
hän paikaltaan ja avasi lukosta saliin johtavan oven. Sali oli ollut
kylmillä koko talven. Sitä ei oltu kertaakaan lämmitetty, sillä sitä ei
kukaan tarvinnut.
Tavattoman ketterästi Arnold sieppasi nukkuvan lapsen kehdosta oikean
puoliseen kainaloonsa ja lyyhysti kylmään saliin. Lapsi heräsi ja alkoi
itkeä.
Arnold laski lapsen varovasti kylmälle lattialle, avasi kapalot ja
paljasti sen pikku ruumiin. Kun se oli tehty, kieritti hän pienokaista
ympäri lattiaa ja jätti sen viimein mahalleen itkemään. Arnold lyyhysti
takaisin, sulki salin oven ja meni keittiöön. Hänellä oli kello
kädessä, ikkunasta hän vielä varmuuden vuoksi tarkasteli, milloin
hoitajatar palaisi.
Lapsi oli itkenyt kylmällä lattialla kahdeksan minuuttia, silloin Arnold
palasi saliin, otti lapsen kainaloonsa, heitti sen vuoteelle ja sulki
salin oven entiselleen. Lapsi oli vallan musta, niin voimakkaasti se
itki.
Kun vihdoin hoitajatar palasi, oli Arnold lapsen kapaloita aukovinaan.
-- Pienokainen heräsi, ehkä nuo kapalot sitä ahdistavat. Olen sentähden
avannut ne, selitti Arnold.
Mutta hoitajatar pelästyi ja alkoi lasta hyssyttää rauhallisemmaksi.
Arnold poistui huoneesta, otti esille konjakkipullon ja alkoi
kamarissaan ryyppiä.
-- Nyt on aika juoda, hän hymähti.
Rakennuksen toisesta päästä kuului Arnoldin korviin voimakasta ja
valittavaa lapsen itkua. Mutta tämä ei siitä välittänyt.
15.
Kun Ester illalla saapui kotiin, oli pikku Teppo kuumeessa. Hoitajatar
ei uskaltanut hänelle tunnustaa olleensa Arnoldin asialla, joten kaikki
epäilykset siltä taholta suunniteltua salahanketta vastaan olivat
aiheettomat. Eikä hoitajatarkaan uskonut Arnoldin hänen poissa
ollessaan mitään vehkeilleen.
Koko yön valvoi Ester silmäänsä ummistamatta pienokaisen vuoteen
vieressä, vaikkapa hän olikin sangen väsynyt kaupunkimatkansa jälkeen.
Lääkärikin hankittiin seuraavana päivänä lasta katsomaan. Se selitti
taudin tulleen vilustumisesta.
-- Mutta missä hän olisi vilustunut? kysyi Ester hermostuneesti.
-- Lapset tarvitsevat niin vähän. Voimakkaampi puhallus avoimesta ovesta
voi niille aikaan saada taudin, selitti lääkäri.
Ester koetti saliin johtavaa ovea. Se oli kiinni kuten ainakin.
-- En voi ymmärtää, sanoi Ester, miten hän olisi vilustunut.
Äidille sanoi lääkäri lähteissään, ettei nyt vielä kaikkea toivoa
tarvitsisi kadottaa, mutta hoitajattarelle huomautti olevan tarpeetonta
enää lääkärin apuun luottaa.
Ester valvoi seuraavan yön ja päivän ja vielä sitä seuraavan. Kun hän
voimattomana tuolilla istuessaan torkahti, hypähti hän heti pienenkin
äänen vuoteelta kuultuaan seisalleen ja parkasi tuskasta. Hän oli
tulemaisillaan hulluksi paljaasta valvomisesta ja tuskasta. Oliko
mahdollista, että tuon pienokaisen piti kuolla. Ei, se ei saanut kuolla.
Kauheata oli sekin, ettei Rikberg ollut kotona. Ester sai välistä
tuskaisia itkun kohtauksia. Hän repi tukkaansa, ja kuultuaan
pienimmänkin liikkeen, vaikkapa se olisi ollut hänen itsensä
aikaansaama, hän juoksi ikkunaan huudahtaen:
-- Vihdoinkin Ensio tulee.
Mutta hän ei tullutkaan.
Neljäntenä yönä vielä Ester valvoi. Hän ei suostunut kenenkään
neuvoihin. Hän ei tarvinnut lepoa. Lapsikaan ei enää juuri äännähdellyt,
mutta Ester tahtoi katsoa häntä. Kylmässä vedessä hän huuhtoi silmiään
ja hieroi niitä sitten jollain karvaalla kiihottavalla aineella.
Aamuyöstä kuoli pikku Teppo. Mutta Ester oli samalla ummistanut silmänsä
ja nukkui horroksissa. Hänet oli laskettu sänkyyn, ja kun yritettiin
riisua vaatteet hänen yltään, huusi hän niin, että kaikkien täytyi paeta
hänen läheisyydestään.
Pienokaisen ruumis pestiin, pantiin kirjailtu paita päälle ja asetettiin
jalustalla varustetulle pöydälle. Mutta mihin ruumis vietäisiin?
Hoitajatar koki saada selkoa Esterin tahdosta. Vihdoin, monen kovan
kyselyn perästä kuului vastaus:
-- Viekää hänet Ension tykö.
Rikbergin kamari pikku rakennuksessa jätettiin kylmilleen ja päivällä
saatettiin lapsukaisen ruumis sinne.
Ester makasi vain yhä. Välistä kuului itkua, välistä huutoa hänen
huuliltaan. Iltapäivällä hän näytti nukkuvan rauhallisemmin. Silloin
ehdotti lapsenhoitajatar, että riisuttaisiin hänen vaatteensa. Uni oli
siten paljon tehokkaampaa, ja rouva tarvitsi paljon virkistävää unta.
Nyt riisuminen onnistuikin, ja Ester näytti nukkuvan rauhallisesti
sängyssään.
Iltayöstä Ester heräsi. Hän istui sängyssään ja tuijotti eteensä, sitten
hyppäsi hän ylös ja alkoi etsiä ympäri huonetta jotain. Hoitajatar, joka
makasi sohvalla samassa huoneessa, hämmästyi herätessään.
-- Mihin te olette hänet vieneet? Sanokaa!
-- Rouvahan käski hänet viedä Rikbergin kamariin.
-- Mitä? Onko Ensio kotona?
-- Ei.
-- Miksi veitte?
-- Lapsen ruumis...
-- Kuollut, kuollut...
Sen enempää päälleen ottamatta riensi Ester ulos talviseen pakkaseen,
avojaloin, ainoastaan valkoiset päällään. Kun toiset ehtivät hänen
jälkeensä pihalle, tuli hän lapsen ruumis sylissä takaisin.
-- Pikkunen vallan paleltuu täällä, kun on niin kylmä, hän höpersi ja
vei ruumiin sänkyynsä.
Pienokaisen ruumis oli jo vallan jähmettynyt, mutta Ester ei siitä
välittänyt. Hän vain hyväili lastaan.
Täytyi hankkia apua, jotta ruumis saatiin häneltä pois. Jälleen se
vietiin entiseen säilöönsä. Ester näytti rauhallisemmalta. Mutta kun
kaikki näytti olevan taas hiljaista, ponnahti hän vuoteeltaan ja hiipi
ulos. Hän ei päässyt ruumishuoneeseen, sillä avain oli otettu pois
lukosta, vaan seisoi oven edustalla ja kuunteli.
-- Ei se ole kuollut, nyt se itkee, nyt se käännähtää, oi, oi, kuulivat
etsijät hänen valittavan. Oi, kun sillä polosella on kylmä!
Esteriä vartioittiin sitten koko yö. Unta hän ei saanut hetkeksikään.
Parin päivän kuluttua tuli Rikberg vihdoin kotiin. Ester tyyntyi hiukan,
sillä Rikberg oli hänelle laajasti selittänyt, että kaikki asiat piti
ottaa kylmän järjen kannalta. Näin selitti Rikberg, mutta kun hän meni
Arnoldin luo ja pihalla kulki sen ikkunan ohi, jonka takana pikku ruumis
lepäsi, vierähti raskas kyynel hänen poskeltaan lumikinokseen.
Rikberg oli hyvin matkansa suorittanut. Arnold kuunteli Rikbergin
selityksiä ja myönnytteli: "hyvä, hyvä!" Rikberg oikein oudoksui hänen
käytöstään. Ja kun hän lähti pois, tarttui Arnold hänen käteensä.
-- Kiitän teitä kaikesta, hän sanoi katsoen alas.
* * * * *
Pikku ruumis oli laskettu maan poveen. Surumielin kulki Ester kotiinsa
Rikbergin häntä voimiensa perästä lohdutellen. Kun he olivat tulleet
Esterin kamariin, oli pöydällä pakka isoja papereita. He huomasivat ne
avioeropäätökseksi. Esterille oli erityisesti kirje, hän näki osotteessa
Arnoldin vapisevan käsialan. Hän luki:
"_Entinen Esterini._
Ota paperit, eropaperit. Ne ovat olleet minulla jo useita kuukausia.
Muut paperit löydät laatikostani. -- Tunnustan sinulle nyt suurimman
rikokseni: olin syypää lapsesi kuolemaan. Poissa ollessasi vilustutin
sen kylmässä salissa. -- Koetan menettelylläni sovittaa tekoni.
Sydämessäni ei ole enää vihan siementäkään muita kuin kurjaa itse
raukkaani kohtaan.
_Entinen
Vernerisi._"
Kirjettä lukiessaan oli Ester alkanut väristä, ja vaivoin hän oli
päässyt kirjeen loppuun. Rikberg tuskin ymmärsi viimeisten sanain
merkitystä. Hän tuki Esteriä, ettei tämä kaatuisi, otti kirjeen ja itse
sen luettuaan vasta täysin tajusi sen kamalan sisällön. Rikbergin kädet
pusertautuivat nyrkeiksi ja koston kirous karkeloi hänen huulillaan.
Ester tuskan valtaamana katsahti häneen. Hän ymmärsi Rikbergin sielun
taistelun.
-- Paetkaamme mieluummin -- ennen kuin uusi rikos tapahtuu, kuiskasi hän
Rikbergille.
Mutta ennen kuin hän oli saanut sanansa loppuun lausutuksi, oli Rikberg
jo menossa ovella.
Arnoldin huoneessa oli kaikki hiljaista. Rikberg pysähtyi keskelle
lattiaa ja tuijotti yhteen paikkaan. Esterin vapiseva käsi tarttui
häneen kuin estääkseen jostakin, mutta sitte se voimatonna hervahti
alas. Ei ollutkaan enää estämisen tarvetta. Arnold oli hirttäytynyt
pellinnuoraan.
Masentava oli vaikutus. He eivät pitkään aikaan voineet paikoiltaan
liikahtaa.
-- Jos meidän tuskamme ovat raskaat, ovat hänen olleet sietämättömät,
sanoi Rikberg vihdoin -- ja kyynel vierähti hänen poskelleen.
Esterin silmät vettyivät ja hän heltyi sydämmellisen virvoittavaan
itkuun.
Piirongin laatikosta löytyi lahjakirja, jolla Ester ja Rikberg saivat
koko Valkaman kartanon kaikkineen itselleen.
-- Meillä on nyt tilaisuus tehdä hyvää, sanoi Rikberg.
-- Sovittakoon hauta kaiken! puhui Ester kyyneltensä läpi.