Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe.
Valkaman perhe
Kertomus
Osmo Lajula
Ensimmäisen kerran julkaissut
Vihtori Kosonen 1908.
1.
Kirkas toukokuun päivä. Tänä keväänä oli aurinko aikaisin talven vallan
nujertanut. Vappuna olivat järvet jäistä vapaat, maa viheriöi ja koivut
olivat isolla hiirenkorvalla.
Valkaman kartano oli ison koivikon keskellä. Rannan puolelle, puutarhan
läpi oli aukaistu suora kuja, jota pitkin näki ison salin ikkunoista
Utuselän yli, sen toiselle puolelle parin peninkulman päähän. Kukkulan
takaa tuolla kaukana pisti esiin suippopäinen kirkontorni.
Nimismies Verner Arnold seisoi ikkunan edessä Valkaman kartanon isossa
salissa ja tuijotti ulos. Katse kiiruhti koivukujan vankkojen
pihtipielien ohi, suuren selän taakse, pysähtyi sitten ikäänkuin jotain
määrättyä nähdäkseen. Arnoldin väsyneet kasvot hiukan hymähtivät. Nyt
hän sen huomasi. Lähimmän kaupungin kirkontorni kohosi kuin pieni piippa
selkeää taivasta vasten.
Siellä oli huvia ja iloisia ihmisiä tuon kirkon läheisyydessä.
Arnold putisti päätään, kääntyi pois ikkunasta ja alkoi kävellä
edestakaisin salissa. Se oli iso komea sali. Seinillä riippui
öljymaalauksia. Perällä, keskiseinällä oli Valkaman kartanon ensimmäisen
Arnold nimisen omistajan kuva. Se oli ollut Verner Arnoldin isä,
Saksasta Suomeen saapunut karkulainen. Hän oli kertonut suuresta
aatelissuvustaan ja näyttänyt joitain sineteillä varustettuja papereita,
jotka muka olivat aateliskirjat. Suomalaiset niitä uskoivat, sillä
olihan Arnold ulkomaalainen, ja se oli jotain.
Verner Arnold tiesi hyvin noiden paperien sisällön. Hän pysähtyi,
katsahti kuvaan ja hymähti:
-- Vai aatelismies, sinäkin isä, hän itsekseen sanoi, pyörähti ympäri ja
kulki rauhattomana huoneesta huoneeseen.
Yhtä tyhjää oli kaikkialla. Kartanon toistakymmentä huonetta oli hyvin
sisustettu, mutta niissä oli yksi ainoa asukas, kartanon perijä ja
omistaja, nimismies Verner Arnold.
Hänen isänsä oli nainut Valkaman ainoan perijättären, kiusannut vaimonsa
kuoliaaksi ja vihdoin muuttanut itsekin ikuiseen lepoon. Verner pääsi
nimismieheksi kotipaikalleen ja asettui asumaan isolle tilalleen.
Mutta elämä oli hänestä ikävää, yksitoikkoista, kiusallista. Edellisenä
päivänä hän oli käynyt naapuripitäjän nimismiehen luona. Siellä kului
yökin. Ikävyys oli haihtunut, mutta nyt se jälleen kaksinkertaisella
voimalla palasi. Väsytti ja hermostutti. Yksin hän ei viitsinyt juoda.
Arnold asetti kauluksen kaulaansa, otti silkkisen huivin ja sitoi sen
laskoksille rintamukseen. Vasemman käden nimettömässä kiilsi sileä
sormus. Arnold katsahti siihen kuin säikähtäen.
-- Ester parka! hän itsekseen hymähti, huokasi raskaasti ja lähti
kiireesti ulos.
Puutarhan sivua, korkean kiviaidan kuvetta johti tie rantaan. Korkeat
koivut tuuheine latvoineen varjostivat kapeata polkua ja lehväiset oksat
ylhäällä muodostivat kuin katon kulkijan pään päällä. Rannalla avautui
Utuselkä aavana kirkkaine laineineen, ja tuolla selän toisella puolella,
missä vastaiset maat toisiaan kaartaen lähenivät, näkyi veden pintaa
vasten musta juova. Se oli silta, jonka kaksi valvausta näyttivät kuin
vaanien tarkastelevan Valkaman kartanon kaukaista rantaa.
Vähän oikealle venerannasta, joka oli tien kohdalla, oli rakennettu
uimahuone ja höyrypurren "Asran", laituri.
-- Onko Asra jo kunnossa? kysyi Arnold pienehköltä nokinenäiseltä
nuorukaiselta, joka ahkerasti hääräsi pikku purressa.
-- Kyllä muuten, muttei ole vielä tarpeeksi höyryä.
-- Vai ei ole.
Arnold meni huvipurteensa, tarkasteli ja ihasteli siistejä, kiiltäviä
paikkoja. Hän katsahti kauvas ulapalle. Kirkontorni näkyi tännekin. Se
näkyi kaupungista. Kauvan katseli Arnold. Hänen pitkä solakka vartalonsa
keinui hiukan veneen liikkeiden mukaan. Ja vasta, kun suurempi aalto
voimakkaammin venettä heitti, hän horjahtaen ajatuksistaan heräsi.
-- Kohota pian höyryä, Arvi, hän puhui rengille.
Savu kohosi nokisen mustana Asran pienestä savupiipusta. Mutta höyry ei
Arnoldin mielestä noussut kyllin nopeasti. Hän otti ison petroolikannun
ja heitti sen täyteisen palavaan uuniin. Kohta kohahti kattilassa ja
suhisi varaventtiilissä.
Arnold istui perässä ja Arvi konetta hoiti. Asran keula kääntyi suurelle
Utuselälle, kohti sillan vaanivia valvauksia.
Se oli Asran ensimmäinen matka tänä kesänä, ja se kulki kuin sillä olisi
ollut kova kiire petollisesti myöhästyttäneen levon jälkeen.
Valkaman isäntä istui ajatuksiinsa vaipuneena. Jo kolme vuotta hän oli
yksin asunut, melkein joka ilta pitoihin porhaltanut, huveja etsinyt ja
löytänyt. Talvisin suhisi lumi orhin reenjalaksissa, kesäisin höyrypursi
laineita halkoi.
Mutta tyhjältä oli tuntunut sittekin. Virantoimitus sujui huonosti,
kartanoa sai hoitaa arentimies. Tuloja oli kylläkin kymmeniä tuhansia,
mutta eivätpä ne sittekään jaksaneet tyydytystä tuottaa.
Arnold ei ollenkaan pitänyt omasta elämästään. Hän tahtoi ja oli jo
kauvan tahtonut elämänsä muuttaa. Ja vihdoin oli keinon keksinyt, mennyt
kihloihin ja päättänyt ensi kesänä häänsä viettää. Vielä parisen
kuukautta -- ja sitten.
Oma, vakinainen vaimo oli hankittava. Eikä se ollut liioin vaikeata
hänen miehelleen. Hän tahtoi ottaa sen, jota rakasti -- olipa köyhä tai
rikas. Oli sattunut köyhä kihlatuksi.
Kihlaus oli tapahtunut viime kevät-talvena. Omituinen sattuma.
Laskiaisena oli toimeenpantu rekiajot kaupungista Valkaman kartanoon.
Vieraita oli toista kymmentä hevoskuormaa. Arnold oli kotoaan
matkustanut kaupunkiin ja ajanut erään "naisystävänsä" kanssa.
Kun nyt Verner Arnold tätä muisteli, hymähti hän. Sellaisia
"naisystäviä" hänellä oli ollut paljon, paljon --.
Hupaisesti oli matka kulunut. Perillä, Valkaman isossa salissa
tanssittiin ja remuttiin koko yö. Seuraavan päivän vieraat nukkuivat,
söivät sitten vahvan päivällisen ja pimeän tullen poistuivat.
Mutta sillä välin oli tapahtunut jotain merkillistä. Vierasten joukossa
oli ollut nainen, jonka Arnold näki ensi kerran eläessään. Se oli
istunut erään sohvan vieressä tuolilla, noussut siitä niin solakasti ja
kauniisti, kun hänet Arnoldille esitettiin.
-- Neiti Ester Lilieroos...
Arnold muisti sen niin selvään. Hän oli puristanut Esterin kättä niin
lämpymästi, että lähelläolevat sen huomasivat. Ja sitten ... sitten
alkoi valloitus.
-- Pelasta minut, Ester, pelasta... huokasi Arnold, ja hänen kasvonsa
kirkastuivat.
Talven kuluessa oli Arnold usein käynyt Esteriä tervehtimässä,
lahjoittanut hänelle uusia pukuja, koruja ja kirjoja. Vihdoin he
pääsivät lähemmin tutuiksi. Mutta kerran sitten heidän ajellessaan
yritti Arnold Esteriä suutelemaan... Nuolen nopeudella hyppäsi Ester
reestä ja katosi illan hämärään.
Arnold suuttui, oli pitkät ajat Esteriä etsimättä, sillä sellainen
nolaus oli hänelle sattunut -- ensi kerran.
Ylpeä oli Arnold. Hän tahtoi hyvitystä, laittoi pidot pitojen perästä,
kutsui vieraat ja kävi itse orhillaan Esterin noutamassa, sillä Ester ei
sovinnon tultuakaan suostunut lähtemään Arnoldin kanssa kahden kesken
yksinäiseen Valkamaan.
Kerran -- Arnold säpsähti tätä muistellessaan -- kun tanssin jälkeen
vieraat vetäytyivät väsyneinä nukkumaan, oli Arnold, rohkean iloisella
tuulella ollessaan, kutsunut Esterin yksinäiseen huoneeseen.
-- Minulla on sinulle salaisuus, oli Arnold sanonut.
-- Mikä se on? Ester iloisen uteliaana oli kysynyt.
-- Tulehan!
-- Tulen!
Ja Arnold oli ottanut esille pöytänsä laatikosta kultaisen rannerenkaan.
Se soveltui niin mukavasti Esterin ranteeseen.
-- Tämä on ollut niin kauvan minulla, ota se muistoksi minulta.
-- Minulle se on liian komea.
-- Etkö huoli siitä?
-- Jos välttämättömästi tahdot.
-- Tahdon!
Alas katsoi Ester, kiihkeänä häntä vaani Arnoldin katse. Esterin käsi
vapisi, kun hän kiitoksia lausui, sitten ovelle kääntyi poistuakseen.
-- Ester, emmekö ole ystäviä?
-- Olemme!
Esterin ääni värähteli. Arnold karkasi kiinni häneen, mutta Esterin
vapiseva käsi ehkäisi suutelon. Peremmäksi talutti Arnold Esteriä, mutta
silloin singahti kultainen rengas seinään ja putosi kimmahtaen
lattialle.
-- Katso, tuossa on korusi, sanoi Ester varmasti sormellaan osottaen,
sitten ovesta katosi ja salin yli juoksi.
Seuraavana päivänä ei Arnoldin tarvinnut Esteriä saattaa. Ennen muiden
heräämistä hän oli poistunut.
Mutta sitten pääsiäisenä sai Arnold häneltä ensi suutelon. Ester antoi
sen sen jälkeen, kun Arnold oli vakuuttanut häntä rakastavansa aina
kuolemaan saakka...
Arnold oli sittenkin voittanut, mutta tämä voitto oli tuottanut hänelle
velvollisuuksia, hänen mielestään nyt hauskoja velvollisuuksia.
Pursi oli kulkenut sillan alatse ja kaartoi niemen kärkeä, jonka takaa
kaupunki pistäytyi näkyviin.
2.
Ester Lilieroos oli kotiopettajattarena pormestarin perheessä. Hän oli
saanut pienen sievän huoneen asuttavakseen. Se oli hänen oma
valtakuntansa, jossa hän sai järjestää kaikki oman makunsa mukaan ja
jossa hän yksin ilonsa hymyi ja ikävänsä itki.
Ester oli kaunis ja miellyttävä. Taivaan sinestä olivat hänen syvät,
isot silmänsä ja hiuspalmikon vienon vaalea väri sopi niin hyvin
somistamaan hänen valkoista kaulaansa. Rinta kohosi kaartuvana ja leuvan
päässä oli herkkä kuoppa, posket olivat pehmoiset kuin sametti. Kun
häneen katsoi, niin luuli näkevänsä kesäillan haaleankaihoisan hämärän.
Hän istui pöytänsä ääressä katsellen tummaverisen miehen kuvaa. Kirje
oli toisessa kädessä. "Rakastuin sinuun ensi näkemästä. Etkö muista,
kuinka kättäsi puristin, kun sinulle minut esiteltiin", niin oli
kirjeessä.
Muistihan Ester sen varsin hyvin, mutta hän ei sitä ymmärtänyt silloin.
Ja hän jatkoi lukemistaan:
"Sitä suuremmalla syyllä voit ymmärtää tulisuuttani noina parina
kertana, kun en jaksanut hillitä itseäni."
Ester katsoi kuvaan jälleen. Tuo mies, jonka kuva oli hänellä edessään,
rakasti häntä niin tulisesti. Hän painoi kuvan rintaansa vasten ja
kohotti katseensa korkeuteen...
Ovi oli hiljaa avautunut, ja Verner Arnold seisoi kynnyksellä ihannoiden
rukoilevaa morsiantaan.
-- Verner, kuinka sinä minua säikäytit, huudahti Ester ja heittäytyi
hänen kaulaansa.
-- O, miten olet kaunis, Ester!
He istuutuivat sohvalle. Ester nojasi häneen luottavasti. Vernerin
hengitys oli kuuma. Mutta keskustelu sujui huonosti.
-- Katso minun töitäni, Verner!
Ja Ester otti esille ison koruompeluksen, käänteli sitä Vernerin edessä
selittäen hänelle, mitä oli jo ommeltu ja mitä oli vielä jälellä. Hän
oikein innostui puhumaan. Verner ei vastannut hänen kysymyksiinsä,
Verner ei kuullut hänen puhettansa, hän vain tuijotti Esteriin.
-- Miksi et sano mitään, etkö pidä tästä...?
Mutta kun Ester katsahti häneen, putosi työ hänen kädestään lattialle ja
tietämättään hän peräytyi pari askelta.
-- Verner...!
-- Ei Ester, ei se ole mitään. Kuule, tule syliini, tule! puhui Verner.
Ja hän veti Esterin syliinsä, katseli häneen tulta säihkyvin silmin,
suuteli hänen kaulaansa, rintaansa...
-- Verner, minä pelkään sinua.
-- Et saa peljätä. Minä rakastan sinua, minulla on sinua aina ikävä,
katkera kaiho täyttää rintani joka hetki, kun en sinua saa nähdä.
-- Mikä sinua vaivaa?
-- Ikävä, tuska, loppumaton tuska. Kuule, Ester, lähde nyt Valkamaan
kanssani, lähde, olethan sinä minun, minun...
Mutta punastuen vastasi Ester:
-- En vielä, Verner.
-- Sinun täytyy.
Ester painoi päänsä Vernerin rintaa vasten ja alkoi nyyhkiä. Verner
suuteli kuiviksi hänen kyyneleensä, asetti hänet sohvalle istumaan,
sytytti paperossin ja alkoi keskustelun.
-- Ester, anna anteeksi, mutta sinä olit niin sanomattoman kaunis.
Annathan anteeksi?
-- Mielelläni!
Ja hänen silmänsä säkenöivät ilosta.
-- Mutta todellakin, lähde nyt Valkamaan. Saatan sinut huomenna
takaisin, sanoi Verner.
-- Hyvä Verner, ei se nyt sovi, minulla on täällä vielä tänään työtä. Ja
onhan sitten aikaa olla yhdessä. Tulen pyhäksi, jos aamulla haet ja
illalla tuot takaisin.
-- Tietysti. Mutta pidä myöskin sanasi.
-- Pidän!
Auringon lähetessä taivaanrantaa heitti Verner hyvästit, astui purteensa
ja ohjasi kotia kohti. Hän istui miettivänä peräsimessä, puisteli
välistä päätänsä ja hymähteli itsekseen epäselviä sanoja. Asra oli jo
kulkenut useita virstoja.
Ilta-auringon viimeiset säteet punasivat kaupungin talojen ikkunoita,
kun Arnold katsahti taaksensa. Samassa hän käänsi peräsimen koko
saranaan, ja Asra teki kauniin kaaren kääntäen keulansa takaisin
kaupunkia kohti.
Aurinko oli jo korkealla taivaalla, kun Asra jälleen nähtiin Valkamaa
kohti vilistävän.
Mutta pienessä kammiossaan pormestarin talossa valvoi Ester yön ollessa
puolessa. Hän istui mukavassa nojatuolissaan nojaten kyynäspäillä
pöytää vasten, leuka käsien välissä. Valkoisten sormien lomista näkyi
poskien punertava silkinhieno hipiä.
Elämä vilisti nopeasti hänen sielunsa silmissä.
Kansakoulunopettaja oli isä ollut, uuttera työmies, naapurien lemmikki
ja Esterin hellä huoltaja. Lapsuudessa oli meri aina näytellyt
lakkapäitä laineitaan kotirannassa; alastomille kallioille olivat taajat
lintuparvet laskeutuneet tuulten ja myrskyjen suojaan. Kodin ikkunasta
oli ihan selvään nähnyt, miten ne siellä vaahtojen keskellä
tepastelivat, milloin lentoon lehahtivat, taas laskeutuakseen.
Mutta poissa oli entinen koti. Äiti oli jo kauvan haudan hiljaisuudessa
levännyt, isä sinne vuosi sitten siirtynyt.
Entinen koulutalo, meri ja alastomat kalliot olivat vain jäljellä tuolla
hyvin kaukana, kaukana...
Ikäänkuin lastu veistäessä puun kupeesta singahtaa oli Esterkin
vierotettu isästään turvattomana maailman kolkkia kiertämään. Miten
toisenlaista oli kaikki täällä sisämaassa. Eivät laineet loiskineet
rantoja vastaan samalla voimalla, eivät linnut tepastelleet yhtä
ketterästi täällä kuin siellä...
Mutta hän oli suudellut täällä vierasta miestä. Siellä ei.
Ester katsoi kuvaan ja hymähti.
Rakkaus, miten voimakas, miten omituinen on rakkaus. Hän säpsähti.
Näytti kuin kiiluvat silmät olisivat häntä tähystelleet... Ei se ollut
mitään. Kuva oli pöydällä jalustassaan. Vernerin silmät katselivat
häneen niin tyynesti ja lepyttävästi.
Verner oli kaunis mies, hän oli naisten ihailema suosikki. Kaikissa
huveissa, kaikissa juhlatilaisuuksissa naiset häntä hempeydellään
kokivat lumota, nauroivat, laskivat leikkiä ja kilvan suositella
pyysivät. Verner oli hyvä mies...
Ja Ester avasi laatikon. Siinä Vernerin antamat kultaketjut, kello,
sormus, rannerengas, solki... Hän oli rikas.
-- Olen iloinen, että voin sinut huolettomana elättää; tämä on kaikki
sinua varten ja sinun, oli Verner kerran sanonut näytellessään Valkaman
kartanon rikkauksia.
Ester rakasti Verneriä. Ei hän sitä oikein itsekään ymmärtänyt, mistä
syystä. Pääasiahan oli, että rakasti, että osasi antaa vastarakkautta.
Hän oikein ikävöi nyt Verneriä; hänen olisi pitänyt saada kuiskata nyt
juuri Vernerin korvaan: rakastan sinua niin äärettömästi. Mutta hän
kirjoittaa sen heti, vie kirjeen postiin, Verner saa sen huomenna.
Ja niin Ester tekikin. Hän suuteli vielä kirjekuorta ennenkuin pani sen
talon seinällä riippuvaan postilaatikkoon.
Sitten hän riisuutui, katsoi kerran peiliin, sammutti tulen ja
heittäytyi sänkyyn. Hän nukkui pian, mutta heräsi kohta kiljahtaen.
Hänen editseen oli unissa kulkenut kaksi kiiluvaa silmää. Mutta kun hän
oli kynttilän sytyttänyt, tuli rauhallinen uni.
3.
-- Oooo! Siinäpä sulhasmieskin tulee, rähähtivät kaikki herrat kun
yhdestä suusta nähdessään Arnoldin astuvan kaupungin hotellin valaistuun
kahvilahuoneeseen.
Arnold oli mielitty seurakumppali herroille, varsinkin köyhemmille,
sillä hän oli aulis tarjooja. Kaikki muuten hänestä pitivät
avomielisenä, auliina ja vilpittömänä toverina. Herrat nousivat,
tervehtivät ja varustivat Arnoldille paikan pöydän päähän.
-- Kerroppa kuulumisia, puhui pormestari.
-- Olin äsken morsiameni luona. Siellä kului aika sangen hupaisesti,
vastasi Arnold.
-- Arvaahan tuon! Sittepä oletkin täyttänyt velvollisuutesi kuin kunnon
mies ainakin. Sopii istua hyvällä omallatunnolla, sanoi pormestari.
-- Sen omantunnon kanssa on vähän niin ja näin, virkkoi Arnold. Mutta
kun on kerran tullut, niin täytynee, täytynee, hän jatkoi näyttäytyen
huolettomalta.
Mutta hän tilasi kahvia ja konjakkia koko joukolle. Ja sitä maisteltua
haihtui katumus, ja iloinen nauru ja leikkisät puheet täyttivät savuisen
huoneen.
-- Arnold, sanoi eräs nuorehko hienopiirteinen mies häntä olalle lyöden,
etkö ole huomannut, että hotelliin on tullut uusi tarjoilijatar. Vai
etkö heistä enää välitä? Odotapas, kun kutsun hänet -- hän on kaunis
tyttö.
Ja ennenkuin Arnold oli ehtinyt tajuta asiaa, saapui tarjoilijatar. Hän
oli pitkän solakka, vaaleaverinen nainen, jonka kasvonpiirteet eivät
olleet vastenmieliset.
-- Neiti Irma, jos saan luvan esittää.
Arnold kohotti lasinsa, joi ja istuutui. Irmalle tarjottiin myöskin lasi
-- hän jäi herrojen seuraan nauramaan ja ilkamoimaan. Arnold tuli ensin
totiseksi, mutta sitten hänen katseensa alkoi viipyä Irmassa.
Irma istui erään maisterin sylissä. Kauvan tuijotti Arnold Irmaan,
tempasi hänet vihdoin luokseen ja suuteli häntä.
-- Noin minä naisen otan, hän virkkoi ja asetti Irman polvilleen.
Irma katseli ensin kummastuneena, mutta pian hän alkoi viihtyä komean
tummasilmäisen valloittajansa huostassa. Toiset kohottivat lasinsa, ja
niin juotiin "pulskan parin" kunniaksi.
Arnold kaivoi taskustansa jotakin ja pisti Irman käteen. Käsi oli
lämmin ja se puristi hellästi saamaansa esinettä. Kun Irma pöydän alla
tarkasteli salavihkaa lahjaansa, näki hän pikku rasiassa kultaisen
soljen. Kiitokseksi tarttui hänen kätensä Arnoldin käteen.
Ja kuiskutellen nuo kaksi asiansa sopivat. Lopuksi kysyi Arnold:
-- Niinkö?
Irma nyökäytti päätään hellänmyöntävästi.
Vähitellen väsyi seura. Toiset poistuivat hotellista, toiset
heittäytyivät sohville. Mutta Arnold siirtyi sivuhuoneeseen -- --.
Kun hän aamulla lähti kotiinsa, otti hän miehen purtta ohjaamaan. Itse
hän vaipui huopapeitteiden väliin Asran pohjalle.
* * * * *
-- Herra vallesmanni, nyt olemme kotirannassa, puheli Arvi isännälleen
hiljaisella äänellä kuin anteeksi pyydellen.
Arnold nousi purren pohjalta, kömpi laiturille ja kulki kotiinsa. Pää
oli raskas ja omatunto alkoi työnsä. Hän oli matkalla melkoisesti
selvinnyt.
Hän katsoi isoon peiliin, mutta hämmästyi ja vetäytyi takaisin. Kasvot
olivat pöhöttyneet, silmänalukset kuopalla, hivukset pörrössä. Hänen
suunsa vetäytyi vääräksi ja hampaidensa välistä hän kuin sylkemällä
päästi raa'an kirosanan.
-- Paha ei sinua ikinä kahleistaan päästä, hän huudahti rintaansa
lyöden.
Hän hengitti raskaasti ja raivostui, iski nyrkkinsä pöytään. Lasilla
varustetut valokuvatelineet hypähtivät korkealle ja vierivät helisten
lattialle. Ison peilin hän potkasi säpäleiksi.
Arnold seisoi keskellä lattiaa, katseli tuhoa ja nauroi pirullisesti.
-- Nyt olet tyytyväinen, hän itsekseen höpisi.
Sänky valkoisine lakanoineen oli koskematta. Hän heittäytyi siihen.
Mutta ei tuntunut nukuttavan.
-- Rapakossa saisit rypeä, hän taas virkkoi pystyyn hypäten, meni
ruokasaliin, otti ison pullon ja asettui huoneeseensa juomaan.
Hän joi yksin, nauroi ja irvisteli, joi, kunnes nukkui istualleen.
Hän heräsi vasta iltapäivällä. Arvi oli tullut hänen huoneeseensa
postilaukku kainalossa ja katsoi nyt ihmeissään isäntäänsä, joka hieroi
unta silmistään. Vähitellen muisti Arnold kaikki. Huone oli kamalan
näköinen.
-- Arvi, hyvä poika, auta minua. Vie ulos nuo roskat, hän sanoi peiliä
osottaen.
Arvi ryhtyi työhön ja vähitellen tuli huone yhä autiommaksi. Pöydän
vieressä lattialla oli Esterin valokuva, sen kehys ja lasi pirstaleina.
Arnold kohotti kuvan pöydälle ja painoi kädellään tuskan ahdistamaa
sydäntään.
-- Ester parka!
Postilaukussa oli Esterin kirje. Arnold otti sen käteensä pahoja enteitä
aavistaen. Olisikohan pormestari kotiin tultuaan kertonut Esterille? Ei,
ei se ollut mahdollista -- -- eiväthän herrat sellaisia kerro. Mutta jos
Ester muutoin olisi saanut tietää... Hän avasi kirjeen, selaili sitä
sieltä täältä. Hänen kasvonsa tulivat yhä valoisemmiksi. Sitte hän sen
luki kokonaisuudessaan.
"Rakas oma kulta Vernerini!
Miten sinua nyt ikävöin, miten kadun, etten kanssasi lähtenyt. Olen
istunut valveilla yli puoli yön, sinua muistellen, sinua ikävöiden.
En tiedä, mikä minua on alkanut vaivata. Äskenkin sieluani ahdisti.
Sitte näin vilahdukselta näyn, tiikerin silmät..."
Arnold keskeytti: "tiikerin silmät", hän itsekseen toisti -- ja hänen
rintaansa ahdisti. Hän soimasi itseään, soimasi ankarasti. Vihdoin hän
luki Esterin kirjeen loppuun ja suuteli sitä kerta toisensa jälkeen.
Hän aikoi kirjoittaa Esterille heti ja tunnustaa hänelle kaikki. -- Ei.
Parempi oli se suusanallisesti hänelle kertoa. Mutta painajaisesta oli
päästävä, isäin rikokset olivat sovitettavat. Kumpahan vain löytäisi
sopivan keinon... Unohtaa niitä ei voinut, ne seurasivat kaikkialla
kantapäillä...
Arnold meni saliin. Katsellessaan isänsä kuvaa hänen rintansa alkoi
riehua.
-- Sinäkin! hän huudahti.
Hän haki työhuoneestansa ison kirveen, kohotti sen kuvaa vastaan.
-- Kuole! Kuole muisto, sanon minä.
Ja kirveen terä vilahti hänen olkansa yläpuolella ja sattui kuvaan
sydämen kohdalle. Kehykset singahtelivat pikku sirpaleina lattialle.
Arnold hengitti raskaasti, mutta tasaiseen. Välinpitämättömänä hän
kääntyi pois, kutsui Arvin sisälle.
-- Kanna täältä ulos tuo mädännäisyys! Vie se tunkiolle.
Arvi katsoi ihmeissään juhlallista isäntäänsä. Hänen tapansa ei ollut
vastustella. Arnold vei kirveensä pois ja jäi kävelemään huoneeseensa.
-- Jokikisen kalvavan muiston minä tästä rakennuksesta hävitän. Parasta,
kun polttaisi koko talon...
Hän pysähtyi saliin vievän oven kohdalle ja katsoi surumielin
äitivainajansa kuvaan. Sormi sattui huulille -- ja Arnold lähetti hellän
lentosuutelon äitinsä kuvalle.
-- Hymyile sinä aina minun majani pyhimmässä paikassa.
Hän jatkoi jälleen kävelyään.
Olisiko enää mitään mahdollisuutta uuden elämän alkamiseen? Eikö vanha
tottumus vaatinut saman suunnan jatkamista? Niin ei saisi tapahtua.
Mutta isiltä peritty kehnous, joka asui veressä, veressä, jota itse oli
saastuttanut, turmellut... Olisiko mahdollista puhdistaa tuota
turmeltunutta verta, kohentaa raukeita jäseniä ja elähtynyttä sielua
puhdistaa? Niin täytyi tapahtua.
Kaikki tekeminen riippui tahdosta. Heikko, voimaton tahto ... oh, jospa
sen voisi karaista, terästyttää. Ei Arnoldilla itsellään siihen voimia
enää ollut. Olihan hän jo niin usein yrittänyt, yrittänyt oikein
tosissaan. Mutta päätös piti vain päivän, korkeintaan pari... Ja sitten
alkoi taas sama, entinen, isänaikuinen, huono elämä.
Yksi tähti oli tuolla synkkäpohjaisella taivaalla. Se oli Ester.
4.
Seuraavana sunnuntaina saapui Ester Valkamaan. Arnold hänet itse sinne
kävi valkokupeisella purrellaan noutamassa. Aamupäivällä he tekivät
pitkän kävelymatkan Valkaman tiluksien ympäri. Päivällisen jälkeen he
istuivat köynnöspenkillä lehtimajassa.
Arnoldin kädet olivat kääriytyneet Esterin vyötäisille.
-- Siihen on vielä koko joukko toista kuukautta, puhui Arnold melkein
surumielisesti.
-- Niin, vastasi Ester lempeästi.
-- Mutta olethan sinä nyt jo minun, olet kokonaan ... ja onhan meidät jo
kuulutettu...
Ester ei vastannut mitään. Hän katsoi haaveellisesti lehtimajan ovesta
ulos. Pääskyset visertelivät tuuhean koivikon keskellä ja pilvenhattarat
päilyivät oksien lomitse taivaan sineä vasten.
-- Miksi et puhu, Ester? Etkö enää minua rakasta?
Ester kääntyi äkkiä häntä kohti, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja
kuiskasi tunteellisena hänen korvaansa:
-- Verner, rakastan, rakastan...
Arnoldin silmät saivat kiiltävän ilmeen. Hän painoi Esterin miehuutensa
koko voimalla sykkivää sydäntänsä vasten.
-- Ei, ei Verner, älä niin kovasti. Minä vallan tukehdun, puhui Ester
punaisin poskin ja hehkuvin silmin, koettaen irroittaa itseään
kauvemmaksi Verneristä.
-- Mutta miksi et...?
-- Ei Verner, ei!
Ja hän katsoi jälleen ulos lehtimajan ovesta, painoi päänsä alas ja
jatkoi surumielisesti:
-- En ilkeäisi isääni koskaan enää häpeämättä ajatella, jos...
Hän keskeytti. Kyyneleet uurtivat kosteita vakoja hänen poskilleen. Ne
olivat isoja, kristallinkirkkaita kyyneleitä.
Arnold istui hetkisen mietteissään, kuivasi sitten hänen kyyneleensä ja
sytytti tupakan. Ester ei ollut huomannut tällä kertaa mitään
merkillistä Arnoldin silmissä.
-- Tahdon sinua ymmärtää. Säilytä isäsi muisto kirkkaana. Anna minulle
anteeksi, Ester.
-- Niin mielelläni sinulle anteeksi annan, jos annettavaa on. Hyvä, että
ymmärrät minua, vastasi Ester.
-- Mutta, rakas Ester, me vietämme häämme ensi sunnuntaina, puhui
Arnold.
Hämmästyneenä kääntyi Ester häneen ja tahtomattaan hän kysyi:
-- Senkötähden?
Mutta sitte hän punastui.
-- Muutenkin, vastasi Arnold lyhyesti.
Kumpikin vaikeni. He istuivat nyt hiukan erillään toisistaan.
-- Suostuthan sinä, Ester? kysyi Arnold vihdoin.
-- Mutta Verner, ihmiset nauraisivat meille.
-- Mitä ihmisillä on meidän kanssa tekemistä?
-- Minä olen luvannut olla kotiopettajattarena koulun loppuun.
-- Ja siihen on aikaa kaksi viikkoa.
-- Niin.
-- No kahden viikon perästä sitten?
Ester ei vastannut. Hän katsoi pientä harmaata varpusta, joka ahkerasti
työskenteli lehtimajan edustalla olevassa pensaassa.
-- Etkö sinä siihenkään suostu? kysyi Arnold.
Ester kohotti katseensa ja huomatessaan Vernerin alakuloisen katseen,
hän heittäytyi hänen rintaansa vasten.
-- Sitten olen _kokonaan_, ikuisesti sinun.
He olivat vaiti. Kuului vain hengitystä, joka kummankin kaulaa poltti.
-- --
Salissa oli kaikki muuten entisellään, ukko Arnoldin kuvan paikka vain
oli tyhjä. Kaikki ikkunat ja ovet olivat selki selällään ja keväinen
huumaava tuoksu kulki huoneiden läpi. Ohi mennessään se sattui nenään --
ja ihminen nautti tästä sattumasta, puhalsi ensimmäisen vienonhellän
vaikutuksen äkkiä ulos saadakseen uudelleen ahmaista ylenmäärin. Ihminen
ei tyydy vähään! Mutta ahneus rangaistaan. Tuoksu tunkeutui liian
voimakkaana Arnoldin nenään; se kutitti nenän seinämiä ja häntä
tirskutti.
-- Pardon! hän sanoi käsivarressaan riippuvalle Esterille, joka juuri
oli päässyt salin kynnyksen yli, ja alkoi nenäliinallaan tukehduttaa
seuraavaa kohtausta.
-- Ah, kun täällä on suloinen tuoksu... Mutta mitä? Ester äkkiä huudahti
käsiään yhteen lyöden.
Arnold ei muistanut tällä hetkellä salissa tapahtunutta muutosta, vaan
jäi ihmetellen katsomaan Esteriin.
-- Missä isävainajasi kuva on? kysyi Ester.
Arnold ei heti ollut valmis vastaamaan. Hän mietti hetkisen ja hänen
silmänsä synkistyivät.
-- Ester, olen särkenyt kuvan -- tahallani, hän vihdoin sanoi.
-- Miksi? kysyi Ester ihmeissään.
-- Minulla ei ole yhtä hyviä muistoja isästäni kuin sinulla, siksi olen
sen rikkonut.
-- Etkö hänestä pitänyt?
-- En, ja hänen kuolemansa jälkeen olen häntä ruvennut sadattelemaan.
-- Onko mahdollista, että lapsi voi sadatella vanhempiaan? kysyi Ester
ikäänkuin häntä ei olisi kukaan kuunnellut.
-- On, se on mahdollista. Ja sitten, kun meillä on kylliksi aikaa,
kerron sinulle, miksi häntä halveksun.
Ester katsoi vain tyhjään paikkaan seinällä ja puhui vieläkin kuin
itsekseen:
-- Hän oli kuvassa niin kovin sinun näköisesi, Verner. Varmaan sinäkin
muutut ihan samanlaiseksi, kun tulet vanhemmaksi.
Arnold meni ikkunan eteen ja katsoi ulos lehtikujan läpi ja yli
Utuselän. Hän huokasi.
-- Varmaan minäkin muutun ihan samanlaiseksi, hän itsekseen toisti.
Mutta kun Ester läheni häntä, sanoi hän ääneen:
-- Tästä näkyy kaupungin kirkontorni. Katsopas!
-- Näkyykö; missä? huudahti Ester ja asettui ikkunaan.
-- Tuolla tuon korkeimman kukkulan vasemmalla puolella. Näetkö?
-- Nyt näen, nyt näen, vastasi Ester iloisena.
-- Sitä usein katselen ja ajattelen, että sinä asut ihan sen vieressä,
vähän siitä paikasta oikealle, juuri tuon korkeimman kukkulan kohdalla.
-- Niinkö? Mutta nousen huomenna tuonne torniin katsomaan Valkamaa ja
ajattelemaan sinua, puhui Ester näpertäen sormiensa välissä Arnoldin
nutun nappia ja katsoen häntä suloisesti silmiin.
-- Tee se. Tai nouse mieluummin kävelyretkelläsi tuonne kukkulalle,
sieltä varmasti näet Valkaman kokonaan.
-- Niin, sen minä teen.
Ilta-auringon hiljaa laskeutuessa länttä kohti saattoi Arnold
morsiamensa kaupunkiin. He istuivat kumpikin perässä, Arvi hoiti
konetta.
-- Oh, jospa elämämme tulisi onnelliseksi! puhui Arnold.
-- Epäiletkö sitä, Verner? sanoi Ester havahtuen ajatuksistaan.
-- Välistä, kun tuntuu raskaalta ja yksinäiseltä, vastasi Arnold.
-- Älä ole niin paljon yksin. Voithan käydä kaupungissa vaikkapa joka
päivä.
-- Eipä se siitä parane, enemmän pahenee vain.
-- Mutta kuinka se voi olla mahdollista? Ja kuitenkin valitat
yksinäisyyttä.
-- Sinä et sitä ymmärrä.
Kun Ester ei virkkanut mitään, jatkoi Arnold entistään hiljemmin:
-- Minä en ole normaali.
Ester katsoi vain kysyvästi Arnoldiin osaamatta puhua mitään. Arnold
veti hänet lähemmäksi itseään.
-- Tahdon olla sinulle avomielinen, tahdon puhua, tunnustaa sinulle
kaikki. Sinun tulee olla minulle hellä, sinun pitää ymmärtää minua
oikein, sinä et saa minuun koskaan suuttua, pitkästyä. Ester, sinä et
saa sitä tehdä, ethän...
Ester heltyi. Hän olisi tahtonut ymmärtää Verneriä, mutta hän ei
ymmärtänyt. Otaksumiset liikkuivat sinne tänne hänen sielussaan. Mutta
hän hylkäsi ne kaikki. Eihän niistä mikään voinut olla mahdollinen.
Yhden hän ymmärsi, ja sen tunteen valtaamana hän kietoi kätensä Vernerin
kaulaan.
-- Minä rakastan sinua, hän kuiskasi.
He olivat saapuneet perille. Hyvästellessä sanoi Arnold Esterille
epävarmana kuin neuvoa kysellen:
-- Menisinköhän pistäytymään hotellissa. Ompahan vielä iltaa mennä
kotiinkin.
-- Mene toki. Saatpa vielä yksin kotonasikin olla.
-- Kaksi viikkoa, vastasi Arnold ilosemmin.
Ester löi häntä hiljaa poskelle ja naurahti onnellisin ilmein:
-- Niin, _kaksi viikkoa_!
Hän pyörähti ympäri ja katosi kevein askelin portista sisään.
Mutta iloisin mielin istahti Arnold purtensa perään ja ohjasi sen
hotellin rantaan. Hän oli tänä iltana vapaa. Ester varmaan ymmärsi hänet
oikein.
Vasta seuraavana päivänä Arnold saapui kotiinsa. Hän nukkui koko päivän.
5.
Valkaman salin seinää kaunisti Esterin suurennettu valokuva komeissa
kultakehyksissä. Mutta Arnold ei antanut asettaa sitä isävainajansa
kuvan paikalle, vaan toiselle puolelle salia, keski-ikkunan kohdalle.
Siinä, missä isän kuva ennen oli ollut, oli nyt tummiin kehyksiin
pingoitettu musta silkkivaate. Säretyn ison peilin paikalla oli
entistään komeampi, mutta ihka uusi, luonnollisessa suuruudessa ihmisen
kuvan näyttävä peili.
Varsinkin kahta huonetta Valkaman kartanossa oli erityisesti koetettu
saada uuteen kuntoon. Ne olivat Esterin huone ja sänkykamari. Niistä
olikin entiset huonekalut kadonneet kuin näkymättömiin.
Kerran oli Arnold tullut kotiin kiihtyneenä. Se oli tapahtunut viikko
ennen häitä. Ei kukaan huomannut, oliko hän juopunut vai selvä, eikä
kukaan tiennyt mistä hän tuli. Sanaakaan puhumatta oli siepannut kirveen
ja iskenyt säpäleiksi huonekalut kahdessa huoneessa.
-- Ne ovat isäni saastuttamat, hän oli huutanut.
Mutta kohta olivat entistään upeammat huonekalut ilmestyneet entisten
sijalle. Asra oli hinannut ison proomun kaupungin rannasta, ja siinä ne
olivat saapuneet. Lattiat, seinät ja kattokin olivat näissä huoneissa
ihka uudet.
Usein oli Arnold ollut poissa kotoa vähän ennen häitä. Ja silloin, kun
oli kotona, hän asusti paraastaan Esterin tulevassa kamarissa, hyräili
ja käveli edestakaisin. Välistä taas pysähtyi yhteen paikkaan pitkäksi
aikaa.
Oli vain pari päivää enää siihen, kun Arnold kulettaisi Esterin omaan
kotiinsa. Hän istahti kirjoituspöytänsä ääreen tulisesti ja varmana:
"_Minun Esterini!_
Olen saanut kunnalta luvan purkaa kannen sillan toisen valvauksen päältä
häidemme ajaksi. Asetan sen sitten jälleen paikoilleen. Olen tilannut
niin suuren höyrylaivan kuin suinkin sillan läpi mahtuu sinua tänne
tuomaan. En tahdo sinua Asralla tänne retuuttaa, sillä samalla aluksella
voisit poiskin luotani kadota. Mutta kun sitten sillan tukin
rautakannella, niin eipä toista kertaa sellainen laiva kuin se, joka
sinut tänne tuo, sinua luotani vie. Tahdon sinut säilyttää ikiomanani.
-- sinun täytyy luonani viihtyä, luonani viipyä. Varusta siis itsesi
kärsiväisellä luonteella ja ota viihdytystä mukaasi. Uhraan kaikki,
kunhan sinulle vaan saan hyvän olon, tahdon unohtaa kaiken maailman
saatuani sinut luokseni.
Ilmoita myöskin tuttaville, etteivät hommaisi veneitä tai muita
kulkuneuvoja, sillä minun tilaamaani laivaan mahdumme kaikki. Laiva
odottaa täällä, kunnes vieraat palaavat.
Vihkimispaikkamme kirkon kaunistamisesta kuuluvat huolen pitävän --
ystävämme.
Sunnuntaina olen ajoissa luonasi.
_Oma
Vernerisi._"
Hän vei kirjeen Arville ja käski hänen heti lähtemään sitä viemään. Itse
hän oli päättänyt pysyä kotona, päättänyt varmasti.
Kului ilta, yö läheni. Kesän haaleat varjot väikkyivät vielä lännen
taivaalla.
Pitkältä alkoi Arnoldista aika tuntua. Asraa ei kuulunut. Ehkä se jotain
uutisia olisi kaupungista tuonut. Hän kulki rantaan. Kuului pientä
puhkumista selältä päin ja kipeniä näkyi muutaman virstan päässä
rannasta. Siellä tuli Asra. Hän odotti, hääräsi ja puuhasi ja avusti
Arvia, kun Asra vihdoinkin oli saapunut.
Arvi antoi Esterin kirjeen. Arnold pisti sen taskuunsa, hän luki sen
sitten huoneessaan.
-- Eikö Arvi lähde jo kartanoon? kysyi Arnold hyväntahtoisesti
rengiltään.
-- Eihän tuota vielä, vastasi Arvi ja seisoi kuin tuomittu veneen
keulassa halkojen vieressä.
-- Mitäs Arvilla siellä on? kysyi Arnold huomattuaan isohkon korin Arvin
selän takana.
-- Eihän täällä mitä, vastasi Arvi epävarmana.
Mutta Arnold ei heittänyt. Hän meni ja kohenti koria. Sen päällä oli
nimi: Ester Lilieroos.
-- Mitä, mistä tämän olet saanut?
-- Tuota, se ryökkinä sanoi, että minun oli se salaa vietävä aittaan,
eikä mitenkään näytettävä herra vallesmannille, selitti Arvi.
-- No johan nyt. Kyllä minä sen nyt sittekin otan, sanoi Arnold ja
tarttui kiihkeänä koriin.
-- Mutta, huudahti Arvi peloissaan, se ryökkinä niin kovasti minua
tenäsi...
-- Sano minun syykseni, sanoi Arnold ja meni kartanoa kohti.
-- Mitähän salaisuuksia hän minulta tahtoo peittää? hän hymähti yksin
mennessään.
Hänen epäluulonsa syttyi. Kiihkeänä hän liikkui huoneissa. Hän luki
kirjeen. Siinä oli puhdasta, vilpitöntä rakkautta ja ihmettelyä ja
ylistystä uhrauksista, joita Arnold hänen, köyhän orpotytön tähden
tahtoi tehdä.
Kirje rauhoitti ja hyvitti hänen mieltään. Mutta korin sisältö oli
hänelle vielä arvoitus. Hän ei saanut rauhaa, ennenkuin oli kori avoinna
ja naisen vaatteita hänen käsissään.
Arnold ihastui, otti esille kaikki ja riemuitsi. Siinä oli leninkejä ja
alushameita, valkeita, punaisia, ruskeita.
Hän käveli edestakaisin katsellen vuoroin vieretysten olevia parisänkyjä
ja vuoroin pöydälle ja lattialle sirotettuja vaatteita. Oikeanpuoleinen
sänky oli Esterin -- ja tuo toinen hänen.
Mutta hetkisen kuluttua riisuutui Arnold, otti yllensä Esterin hameen ja
heittäytyi oikeanpuoleiseen sänkyyn.
Valkaman kartanon peittivät kesäyön varjot helmaansa.
6.
Häät vietettiin suurella kiireellä. Vihkiminen toimitettiin kaupungin
kirkossa, isolla laivalla kulettiin Valkaman rantaan ja perillä syötiin
pulskat päivälliset.
Ihana oli Ester morsiamena, ja tummina välkkyivät Arnoldin silmät, kun
hän kohotti samppanjalasinsa ottaakseen vastaan onnitteluja.
Mutta tanssiin ja seurusteluun ei Arnoldilla ollut aikaa. Hän oli
laittanut asiat niin, että laiva viipyi perillä vain neljä tuntia.
Sitten hän tahtoi vieraistaan päästä. Ja hän oli nyt mies, joka ajoi
tahtonsa perille. Kaikki kävi kuin itsestään.
Pian olivat vieraat poissa. Tuolla Utuselällä ne vielä nenäliinojaan
huiskuttivat. Mutta Valkaman rannalla vastasivat huiskutuksiin vain
palvelijat, sillä kartanoa kohti kulkivat jo Arnold ja Ester käsitysten.
-- Sinä olet nyt Valkaman kartanon kaunis emäntä, sanoi Arnold, kun he
sisään astuivat.
Ester ei vastannut, puristautui vain lujemmin hänen käsivarteensa.
* * * * *
Päivät vierivät, kesä kului ja syksy oli käsissä. Valkaman perheonni oli
pyhä. Arnold oli melkein yksinomaan kotona, vain hätätilassa
virkamatkalleenkaan lähti. Hän oli tahallaan hävittänyt suurimman osan
entisistä huonekaluistaan ja hankkinut uudet. Kun nyt talvi läheni,
antoi hän ajorekensäkin pois ja osti uuden.
-- Miksi niin teet? Tuohan on vielä vallan mainio reki, huomautti Ester,
kun näki rekeä pois vietävän.
He istuivat Esterin huoneessa kahvia juoden.
-- No niin, jos tahdot tietää, niin kerron, miksi täältä tahdon kaiken
entisyyden hävittää, vastasi Arnold.
-- Kerro, kerro, kehoitti Ester.
-- Isäni, alkoi Arnold, oli saksalainen. Hän oli syntynyt Rheinin
varsilla. Kotimaassaan hän oli tehnyt kavalluksen...
-- Kavalluksen? keskeytti hänet Ester.
-- Niin. Muutamat sukulaiset täyttivät kavalluksella anastetun kassan ja
lähettivät hänet ulkomaalle. Hän tuli Suomeen -- kuten niin moni muu
saksalainen -- ja pääsi valheiden varjolla erään tehtaan hoitajaksi.
Näin ollen auttoi häntä se, että hän oli ulkolainen ja osasi saksaa ja
hiukan engelskaa, mutta siinäpä hänen kielitaitonsa ja muu ansionsa
olikin.
Sitte häntä vielä auttoi yksi seikka, nimittäin se, että hän väärensi
itselleen paperit, joiden nojalla hän muka oli aatelismies, -- Suomessa
kunnioitettiin ennen ja vielä nytkin kunnioitetaan aatelismiestä melkein
puolijumalana. Aatelismiehenä ja tehtaan hoitajana hän sai paljon
ystäviä ja juomaveikkoja, pääsi tuttavuuteen varakasten kanssa, tuli
kostoretkelle Valkaman kartanoon ja saikin ainoan perijättären
pauloihinsa.
Arnold keskeytti hetkiseksi ja katsoi epäillen ympärilleen, Ester
huomasi hänen levottomuutensa.
-- Verner, ellet tahdo kertoa -- -- ja jos se on ikävää...
-- Ei, ei, kyllä minun täytyy saada puhua nyt suuni puhtaaksi...
Hän poltti muutaman savun ja jatkoi sitten:
-- Jo sinä aikana, kun minun muistini alkaa, oli äitini nääntynyt. Isäni
potki ja pieksi häntä joka päivä, eli palvelijoidensa kanssa ja kuletti
vieraita muualta. Hän juopotteli aamusta iltaan. Minä sain olla hänen
juomakumppaninaan melkein lapsesta saakka...
-- Onko mahdollista? huudahti Ester tuskan ilme kasvoissa.
-- On ystäväni, on!
Arnold nousi seisaalleen ja käveli kiivaasti.
-- Hän opetti minulle kaikki paheet, hän juurrutti sieluuni kaiken
maailman saastan. Hän ei tehnyt sitä selvänä, mutta milloinkapa hän
juuri selvä olikaan?
-- Äitini, hän hetkisen kuluttua jatkoi, koetti minua suojella, pitää
kuin silmäterää... Mutta minkäpä äitini mahtoi. Hän oli itsekin liian
onneton. Ilkkuen isäni äidille kertoi ja vieraille kehui, että minusta
tulee "isän poika", minusta muka tulee "mies".
Ester tarttui kiinni Arnoldiin ja kuin rukoillen pyysi:
-- Verner, älä kerro enempää, älä kerro!
-- Siinäpä onkin jo kylliksi. Yksityiskohdat jääkööt sikseen, vastasi
Arnold.
Hän käveli kauvan sanaakaan puhumatta. Ester istui sohvan nurkassa
painaen päätä käsiinsä. Hämärä oli huomaamatta hiipinyt huoneeseen.
Kun lamput sytytettiin, oli valossa jotain surullisen kammottavaa. Eikä
heitä sinä iltana kumpaakaan naurattanut.
Ja vasta vähitellen, suurien ponnistuksien perästä, he saivat kiinni
entisestä elämäntavastaan, joka oli ollut kuin jollain tavoin
loukkautunut.
Joskus Arnold katuikin kertoneensa niin tarkoin isänsä elämästä, ja
Esterin mielessä kiehtoi ajatus, joka pyrki saamaan selville, mitä
kaikkea saastaa Arnold oli isältään oppinut. Ester oli kokematon lapsi.
Ei kumminkaan kestänyt kauvan, ennen kuin hänelle asiat rupesivat
selkenemään.
He olivat tulleet nyt sangen hyviksi tuttaviksi. Olipa usein oikein
hupaistakin yhdessä ilkamoida, miehen ei tarvinnut hävetä naista eikä
naisen miestä. Esteristä tuntui se nyt sangen ihmeelliseltä. Ei hän
olisi sitä osannut aavistaakaan puolta vuotta aikaisemmin.
Ensi lumet kattoivat jo maata. Arnoldin piti lähteä virkamatkoille. Hän
teki sen sangen vastenmielisesti. Mutta täytyihän sitä. Matka piti aina
piirin pisimpiin pohjukoihin. Kului päivä, toinen ja kolmas. Vasta
neljäntenä Arnold saapui iltapäivällä. Hän oli juovuksissa.
Naapuripitäjässä oli ollut päivän vieraisilla, kun matkalla oli tavannut
virkaveljensä.
Ester hoiti häntä kuin lasta, pesi, kampasi, antoi lämmintä maitoa,
keitti hyvää ruokaa. Arnold käveli rauhattomana; ja hänen silmänsä
alkoivat kiilua, kun hän sänkykamarissa päältään riisui. Ester pelästyi
ne nähdessään. Se oli sama kiilto, joka kerran ennen oli hänelle
näyttäytynyt pormestarin pienessä kamarissa. Häntä värisytti, mutta hän
koetti pysyttäytyä tyynenä. Hän ymmärsi Arnoldin pienimmätkin
viittaukset.
Hetkisen kuluttua uinui Valkaman kartano ulkoa nähden talvisen yön
varjoissa.
Mutta vähän ennen puoliyötä ilmestyi valoa sänkykamariin. Siellä liehtoi
yöpuvussaan Arnold. Hänen silmänsä kiiluivat.
-- Sinä kieltäydyt velvollisuuksistasi, hävytön!
-- En, rakas Verner, en, en, kuului itkun sekainen vastaus.
Sänkykamarin ovi avautui, saliin ilmestyi valoa ja Arnoldin omaan
kamariin ilmestyi valoa.
Iso kirves kohoaa, iskee. Tammisesta kirjoituspöydästä singahtelee isot
palat pitkin lattioita, ja viimein romahtaa koko laitos alas. Arnold
katselee työtään. Hänen silmissään on kiiluva liekki ja suu on
irvistyksissä.
Mutta sänkynsä nurkkaan kyyristyneenä itkee Ester kuullen kirveen
jykevät iskut.
Hän ei voinut, ei voinut. Olihan kaikki jo niinkin kammottavan
häpeällistä. Ja vieläkin enemmän...
Ester alkoi tajuta mitä Verner oli tarkoittanut sillä, ettei hän ollut
normaali. Mutta mikä siihen oli syynä, se oli arvoitus... Oi, ettei
Ester voinut sitä auttaa!
-- Ester, anna minulle anteeksi!
Ester säikähti, katsoi ylös. Hänen miehensä oli sängyn vieressä
polvillaan lattialla. Outo kiilto oli kadonnut silmistä ja huulet
värähtelivät tunteellisesti.
-- Anna minulle anteeksi, Ester, toisti Arnold.
-- Älä ole minulle julma, Verner, pyysi Ester ja tarttui kiihkeästi
hänen käteensä.
-- En tahtoisi. Annatko minulle anteeksi, minä nukkuisin sitte niin
hyvin?
-- Se on jo annettu, vastasi Ester ponnistaen voimiaan saadakseen
lausutuksi nuo muutamat sanat.
-- Nyt minun on hyvä nukkua, sanoi Arnold, suuteli vaimoaan otsalle ja
poistui omaan huoneeseensa.
7.
Aina silloin, kun Arnold oli poissa kotoa, oli Ester ahkerassa työssä.
Hän ompeli lapsen vaatteita, vaikkei hänellä ollut vähintäkään tietoa
pienokaisesta. Ja kun hän toivottomana tätä muisteli, kuului syvä
huokaus sydämmen syvyydestä. Olihan hänen miehensä kylläkin sanonut,
ettei ainakaan muutamaan vuoteen saisi tulla, mutta Ester sittenkin
toivoi.
-- Miksi ei saisi tulla? oli Ester ihmeissään kysynyt.
-- Se olisi niin kovin ikävää, oli Arnold lyhyesti vastannut.
Ester rakasti noita pikku hommiaan. Hänellä oli erityinen piirongin
laatikko toivotun pienokaisen vaatteita varten. Siinä oli pikku "popot",
siinä "kutit" ja "tutit". Ja aina kun Ester niitä järjesteli -- eikä se
suinkaan harvoin tapahtunut -- oli hänen suunsa niin somassa hymyssä.
Mutta toive ei vain näyttänyt toteutuvan. Yli kaksi vuotta he nyt olivat
olleet naimisissa, eikä vieläkään! Sitä ikävämpää Esterille, kun Arnold
oli yhä tiheämmin ja tiheämmin poissa. Yksin hän sai istua, miettiä.
Vernerin virkatoimet olivat niin sanomattomasti lisääntyneet, sillä
virkamatkoille hän melkein aina oli lähtenyt, useita päiviä poissa
viipynyt. Kotiin tultuaan hän oli aina särkenyt jonkun isävainajansa
aikuisen esineen. Nyt ne olivat lopussa. Valkaman kartanon huoneissa oli
sisustus kokonaisuudessaan Vernerin hankkima.
Ester oli tullut kivuloiseksi. Hän ei kotoaan liikahtanut juuri
mihinkään, ja se teki hänen mielentilansa raskaaksi.
Eräänä iltana joulun tienoossa hän äkkiä sairastui. Arnold ei ollut
kotona, mutta häntä lähetettiin noutamaan sieltä, mihin oli sanonut
lähtevänsä virantoimituksille.
Arnold tuli yöllä kotiin. Hän oli tavallista enemmän kiihtynyt.
Sänkykamarin ovi oli lukittu. Arnold kirosi. Palvelija kiiruhti
ilmoittamaan isännälleen rouvan sairastumisesta. Se ei vaikuttanut
mitään. Hän otti kirveensä ja iski oven säpäleiksi. Sänkykamarissa oli
kuumetta sairastava Ester polvillaan oven edessä.
-- Miksi lukitsit oven? hän vaimolleen ärjäsi.
-- En tiennyt sinun kotiin tulostasi.
-- Et siis minua odottanut?
-- Olen sinua kauvan odottanut. Mutta minä olen sairas.
-- Ja siksi sinun on sulettava minulta ovi?
-- Verner, anna minulle anteeksi, en sillä mitään pahaa tarkoittanut.
Arnold katsoi kauvan vaimoonsa. Hänen silmissään oli taaskin tuo outo
kiilto.
-- Pyydätkö sinä anteeksi? Ester!
Ja yhdellä nykäyksellä oli Ester Arnoldin sylissä. Hän vei hänet sänkyyn
ja suuteli häntä tulisesti.
-- Verner, minä olen niin kovin sairas, valitti Ester.
Mutta Arnold ei häntä kuullut.
-- Verner, mistä hakija sinut löysi, kun näin pian jouduit kotiin,
kuule, mistä?
-- Mikä hakija? huudahti Arnold vihdoin kiihtyneenä.
-- Minähän lähetin sinua noutamaan ja ilmoittamaan...
-- Minua noutamaan?
-- Niin, ja ilm...
-- Sinä siis vakoilet minua, huusi Arnold, siksipä oletkin taas noin
kylmäkiskoinen kohtaani. Mutta ole vain, jos tahdot, hän
ylenkatseellisesti jatkoi, hyppäsi pois sängystä ja poistui. Salista
kuului kirveen iskuja ja kirosanoja. Esterin kuva oli salin lattialla
pirstaleina.
Arnold oli nukkunut salin sohvalle, kun palvelia hänet herätti yöllä
nöyrästi niiaillen:
-- Herra nimismies, kuulkaa.
-- Mitä? ärähti Arnold.
-- Saako tohtoria lähettää hakemaan, rouva on niin kovin sairas, että
ihan hourii.
-- Herran tähden, onko rouva sairas? Heti paikalla lääkäri tänne!
Kartanossa tuli kiirettä ja touhua. Paras hevonen kaupunkiin, sen sai
ajaa vaikka kuoliaaksi.
Mutta kun Ester houreestaan heräsi, näki hän Arnoldin sängyn vieressä
polvillaan, kyyneleet silmissä.
Taaskin anteeksi pyyntö sai sovittaa tehdyn rikoksen.
-- Oh, jos tietäisit, miten minä kadun, valitan, puhui Arnold.
Ester ei jaksanut mitään virkkaa, puristi vain hellästi Arnoldin kättä.
Vasta puolen päivän tienoissa tuli lääkäri. Tauti ei ollut hänen
mielestään vaarallista, mutta piti kumminkin olla hyvin varoillaan.
Hiljainen lepo oli paras lääke sitten, kun kuume oli saatu poistetuksi.
Lääkäri lupasi käydä joka toinen päivä, jollei tauti näytä
vaarallisempia oireita.
-- Kuule Ester, puhui Arnold, kun he olivat kahden, en ollutkaan eilen
virkamatkoilla, kuten sanoin meneväni, vaan olin kaupungissa juomassa.
Sellainen raukka minä olen. -- Tuskin voinenkaan enää muuksi muuttua...
Esterin silmät olivat painuneet umpeen; hän oli nukkunut. Syvään
huokaisten nousi Arnold paikaltaan ja kulki raskain askelin omaan
huoneeseensa.
Kun hän katsoi peiliin, huomasi hän korvallisellaan harmaita hivuksia.
-- Mies vasta kolmenkymmenen ikäinen -- ja lumi putoilee hivuksiin, hän
ivallisesti itsekseen puhui. Mutta se onkin synnin puhdistumatonta
myrkkyä, eikä taivaan valkoista lunta.