Tuhasta tuleen.
Saavuttuaan talonsa edustalle Tartarin hämmästyi suuresti. Iltahämärä
levisi, katu oli autiona. Ristikaariovesta, jonka neekerinainen oli
unhoituksesta jättänyt sulkematta, kuului naurua, lasienkilinää,
aukenevien sampanjatulppien pamauksia ja ylinnä kaikessa tässä melussa
naisääni, joka iloisena ja kirkkaana lauloi:
Rakastatko, Marco la Belle
Sä tanssia kukkaiskammioissa...
"Hiisi vieköön!" ärjähti Tarasconilainen kalveten, ja syöksyi pihalle.
Onneton Tartarin! Mikä näky sinua odotti... Pienen puutarhamajan
holvikaarien alla, keskellä pulloja, leivoksia, hajalla olevia patjoja,
piippuja, tamburiineja ja kitaroita, Baïa seisoi, ilman sinistä röijyä
ja hametta, ilman muuta yllään kuin pieni hopeakuteinen harsopaita
ja leveät vaaleanpunaiset housut. Hän lauloi laulua Marco la Belle
keikuttaen takaraivollaan meriupseerin lakkia... Hänen jalkainsa
juurella, matolla, uhkuen rakkautta ja marjahilloa, Barbassou,
tuo ilkeä kapteeni Barbassou, oli vähällä haljeta naurusta häntä
kuunnellessaan.
Kalpean, laihan, pölyisen, kiilusilmäisen ja pystytöyhtöisen Tartarinin
tulo keskeytti kerrassaan nämät miellyttävät turkkilais-marseillelaiset
kemut. Baïa älähti lyhyesti vinttikoira-naaraksen tavoin ja pakeni
sisälle. Mutta Barbassou puolestaan ei joutunut hämilleen, vaan
virkkoi, nauraen entistään hurjemmin:
"Kas niin! herra Tartarin, mitä nyt sanotte? Huomaatte kaiketi, että
tuo naikkonen osaa ranskaa!"
Tarasconin Tartarin lähestyi häntä julmistuneena:
"Kapteeni!"
— Sanoinhan, että hän tulisi, ystäväiseni! huusi Mauritar marseillen
murteella kumartuen yli toisen kerroksen gallerian ja nyökäyttäen
päätään soman veitikkamaisesti. Miesparka, masennettuna vaipui alas
istumaan eräälle rummulle. Hänen Maurittarensa osasi siis puhua
marseillen murrettakin!
"Sanoinhan, että Teidän piti varoa algierittareita!" virkkoi kapteeni
Barbassou filosofisesti. "Samoin myös montenegrolaista ruhtinastanne."
Tartarin nosti päätään.
— Tiedättekö missä ruhtinas on?
"Eipä hän ole varsin kaukana. Hän on viideksi vuodeksi saanut vapaan
asunnon Mustaphan vankilassa. Tuo veijari joutui kiinni juuri kun
pisti kätensä toisen kukkaroon... Muuten ei häntä ensi kertaa pistetä
talteeseen. Hänen ylhäisyytensä on jo istunut vankikopissa kolme
vuotta jossakin muualla... odottakaapas! luulenpa että se oli juuri
Tarasconissa."
— Tarasconissa!... huudahti Tartarin saaden äkkiä päähänsä selkeän
välkähdyksen... Senpävuoksi hän tunsi vain yhden puolen kaupunkia...
"No tietysti... mikäli Tarasconia näkyy vankilasta... Oi, hyvä herra
Tartarin, tässä kirotussa maassa täytyy pitää silmät hyvin auki, muuten
saa kokea sangen suuria ikävyyksiä... Niinpä esimerkiksi tuo muetsinin
juttu..."
— Mikä juttu? mikä muetsin?
"Peijakas vieköön! vastapäisen moskean muetsin, joka hakkaili Baïaa...
Akbar kertoi jutun tässä joku päivä sitten, ja koko Algier nauraa sille
vielä... Onpa todella hullunkurista, kuinka tuo muetsin laulaessaan
torninsa huipulla rukouksiaan, Teidän nenänne edessä laverteli
rakkauden selityksiä pikku kanasellenne, sopien kohtauksista hänen
kanssaan ja samalla avuksi huutaen Allahia."
— Ovatko siis kaikki tässä maassa konnia?... ulvoi onneton
Tarasconilainen.
Barbassou teki filosofimaisen liikkeen.
"No niin on, ystäväni, näissä uusissa maissa... Mutta vähätpä siitä!
jos huolitte neuvojani, niin palaatte pian Tarasconiin."
— Palata Tarasconiin... se on helppo sanoa... Mutta rahat... Ettekö
siis tiedä, kuinka minua peijattiin ja nyljettiin siellä erämaassa?
"Älkää sitä murehtiko!" virkkoi kapteeni nauraen... "_Zouave_-laiva
lähtee huomenna, ja jos tahdotte vien teidät takaisin isänmaahan...
suostutteko siihen, hyvä ystävä?... No, koska sopii, niin kaikki on
hyvin. Teillä on vain yksi seikka sitä ennen tehtävänä. On vielä
jälellä muutama samppanjapullo ja puoli simaleipää... istukaa tuohon
sovinnollisesti!.,.."
Hieman vitkasteltuaan, kuten arvonsa vaati, Tarasconilainen suostui
tarjoumukseen. Hän istuutui, ja sitten ryypättiin; Baïa tuli alas,
kuullessaan lasien kilinän, lauloi loppuun laulun Marco la Belle, ja
juhlaa jatkui myöhäiseen yöhön.
Kello kolmen ajoissa Tartarin, pää kevyenä ja jalat raskaina, palasi
saattamasta ystäväänsä kapteenia, jolloin hän kulkiessaan moskean ohi
muisti muetsinin ja hänen ilveensä, ja tämä pani hänet nauramaan.
Seuraavassa tuokiossa sukkela kostonaate välkähti hänen aivoissaan.
Moskean ovi oli auki. Hän astui sisälle, kulki pitkien korridorien
läpi, joiden permanto oli matoilla peitetty, kiipesi yhä ylemmäksi
portaita ja saapui viimein pieneen turkkilaiseen rukoushuoneeseen,
jonka katossa keinui rautaristikkoinen lyhty, luoden valkoisille
seinille haaveellisia varjoja.
Muetsin istui siinä divaanilla, iso turbaani päässä, valkeat turkikset
yllä, Mostaganemin piippu suussa ja edessään suuri lasi täynnä kylmää
absinttia, jota hän hartaasti hörpiskeli odottaessaan hetkeä, jolloin
hänen tuli kehoittaa uskovaisia rukoilemaan... Nähdessään Tartarinin
hän pudotti piippunsa säikähtyneenä.
"Suu kiinni, pappi", ärjäsi Tarasconilainen, jolla tuumansa
toteuttaminen oli mielessä... "Tänne nopeasti turbaanisi ja kaapusi!..."
Turkkilainen pappi, pahasti vavisten, antoi turbaaninsa, kaapunsa
ja mitä vain. Tartarin pynttäsi itsensä niihin ja meni arvokkaana
minaretin kuistille.
Meri loisti kaukana. Valkeat katot kiilsivät kuutamossa. Meren
tuulahdus toi mukanaan jonkun myöhästyneen kitaransäveleen....
Tarasconilainen muetsin antautui hetken hartautensa valtoihin, sitten
hän kohottaen kätensä, rupesi veisaamaan ylen kimakalla äänellä:
"_La Allah il Allah_... Muhamed on vanha lörpöttelijä... Itämaat,
Koraani, pashat, jalopeurat, maurittaret, eivät ole mistään
kotoisin!... Ei enää ole 'turkkilaisia'... On vaan riettaita
veijareita... Eläköön Tarascon!..."
Ja kuuluisan Tartarinin huutaessa arapian ja provensaalin sekaisella
siansaksalla neljään ilmansuuntaan merelle, kaupungille, tasangolle ja
vuorelle päin hilpeätä tarasconilaista kiroustaan, toisten muetsinien
kirkas ja vakava ääni vastasi jatkuen minaretista minaretiin, ja
yläkaupungin viimeiset uskovaiset löivät hurskaasti rintoihinsa.