Vihdoinkin!...
Tämän seikkailurikkaan ja traagillisen illan jälkeisenä aamuna,
kun sankarimme heräsi päivän valjetessa ja kun hän oli saanut sen
varmuuden, että ruhtinas lompakkoineen todella oli mennyt tiehensä; kun
hän huomasi olevansa yksin tässä pienessä valkoisessa hautakammiossa
petettynä, rahansa varastettuina, hyljättynä keskellä Algerian
erämaata, yksikyttyräisen kamelinsa seurassa ja muutama kolikko
taskussa ainoana rahavarastonaan, silloin Tarasconilainen ensi kerran
rupesi epäileväkin. Hän epäili Montenegroa, hän epäili ystävyyttä, hän
epäili mainetta, hän epäili jalopeurojenkin olemassaoloa; ja tuo suuri
mies rupesi katkerasti itkemään.
Silloin hänen istuessaan ajatuksiin vaipuneena hautakammion ovella, pää
käsien nojassa, karabiinipyssy jalkojen välissä, ja kameli edessään,
vastapäätä oleva mäki-eläin äkkiä poistui, ja hämmästynyt Tartarin
näkee kymmenen askeleen päässä edessään suunnattoman suuren jalopeuran
astuvan edelleen pää pystyssä ja hirvittävästi kiljuen, niin että
hautakammion seinät kiiltokoristeineen ynnä syvennyksessä olevine
pyhimyksen tohveleinen tärisevät.
Tarasconilainen yksin ei vavissut.
"Vihdoinkin!" huudahti hän hypähtäen ylös pyssy olalla... Piu!...
pau! pfft! pfft! Teko oli tehty... Jalopeura oli saanut päähän kaksi
räjähtävää luotia... Tuokion kuluessa vasten hehkuvaa afrikkalaista
taivasta kuvastui hirvittävä ilotulitus, jossa näkyi ilmoille kohoavan
aivosirpaleita, höyryävää verta ja hajaantuneita punakeltaisia
vuodanliuskoja. Sitten kaikki putosi jälleen maahan, ja Tartarin näki
kaksi suurta raivostunutta neekeriä, jotka karkasivat hänen kimppuunsa
patukat kädessä. Samat kaksi neekeriä, joiden kanssa Tartarin oli ollut
tekemisissä Milianah’ssa!
Oi suurta surkeutta! Tarasconilaisen luodit olivat osuneet Muhammedin
luostarin sokeaan jalopeura parkaan.
Tällä kertaa, kautta profetan! Tartarin sai kovia kokea. Hurjana
raivokkaasta uskonkiihkosta nuo molemmat kerjäävät neekerit varmaankin
olisivat lyöneet hänet kuoliaaksi, ellei kristittyjen Jumala olisi
lähettänyt hänen avukseen pelastavaa enkeliä. Tänne näet osui saapumaan
Orléansvillen kunnan kenttävahti, sapeli kainalossa, astuen pientä
polkua pitkin.
Kunnallis-kepin näky asetti äkkiä neekerien vihan. Levollisena ja
majesteettisena tämä kruunun virkamies tekaisi pöytäkirjan jutusta,
nostatti jalopeura vainajan kamelin selkään, komensi sekä syyttäjiä
että syytettyä seuraamaan häntä ja ohjasi askeleensa Orléansvilleen,
missä kaikki pantiin asianmukaiseen talteeseen.
Tämä juttu oli pitkällinen ja hirvittävä.
Tutustuttuaan Algerian heimoihin, Tarasconin Tartarin sai nyt tehdä
tuttavuutta Algerian toiseen puoleen, joka ei ole ollut vähemmän
juonikas ja hirvittävä, nimittäin sen tuomari- ja asianajaja-maailmaan.
Hän tutustui kieroon tuomiovaltaan, jonka edustajat juonittelevat
kapakkojen nurkissa, noihin lain mustalaisiin, joiden salkut haisevat
absintille ja joiden valkeat kaulaliinat ovat rypeneet viinassa.
Hän tutustui virkakuntien vahtimestareihin, oikeuden välittäjiin
ja asiamiehiin, kaikkiin noihin nälistyneisiin ja laihoihin
leimapaperi-heinäsirkkoihin, jotka kaluavat siirtolaista saapasvarsia
myöten ja jättävät hänet vasta syötyään hänet lovikkaaksi ja
repaleiseksi kuin maissitaimen...
Ennen kaikkea tahdottiin tietää, oliko jalopeura tapettu siviili-
vai sotilas-alueella. Edellisessä tapauksessa juttu lankesi
kauppa-tuomioistuimen käsiteltäväksi; jälkimäisessä, Tartarin
joutui sotaoikeuteen, ja vain kuullessaan sotaoikeutta mainittavan,
herkkämielinen Tarasconilainen jo näki hengissä, miten hän ammuttiin
kuoliaaksi vallien juurella tai miten hän kitui maanalaisessa
holvissa...
Kauheinta oli se, että näiden kahden alueen toisistaan eroittaminen
on hyvin epävarma asia Algeriassa... Viimeinkin, kun miesparkaa oli
juoksutettu, seisotettu päivänpaahtamilla arapialaisten virastojen
pihoilla ja juoniteltu jos jotenkin, julistettiin se päätös, että,
vaikka jalopeura toiselta puolen olikin tapettu sotilasalueella,
niin Tartarin, toiselta puolen, ampuessaan olikin siviilialueella.
Juttu käsiteltiin siis siviilioikeudessa, ja sankarimme suoriutui
pulasta maksamalla kahdentuhannen viidensadan franc’in suuruisen
vahingonkorvauksen, joihin tuli lisää oikeuskustannukset.
Miten menetellä, jotta tämän maksetuksi saisi? Ne muutamat piasterit,
jotka olivat välttäneet ruhtinaan rosvoilun, olivat aikoja sitten
menneet menojaan oikeuspapereihin ja absinttikesteihin tuomareille.
Onnettoman jalopeurantappajan oli siis pakko myydä asearkkunsa aseet
viimeiseen saakka, kappale kappaleelta. Hän myi tikarit, malaijilaiset
väkipuukot, nuijat... Maustekauppias osti herkkulaatikot, eräs
apteekkari taas mitä rohtolaatikosta oli jälellä. Suuret saappaatkin
saivat mennä samaa kyytiä ja tekivät seuraa suojusteltalle, joka joutui
romukauppiaalle; tämä niitä paikkaili ja ylensi ne kotkinkiinalaisiksi
muinaiskaluiksi... Kun kaikki oli maksettu, ei Tartarinille jäänyt
jälelle muuta kuin leijonan talja ja kameli. Taljan hän huolellisesti
kääri myttyyn ja lähetti Tarasconiin, osoittaen sen kelpo Bravidalle.
(Saamme piakkoin nähdä, miten tämän kuuluisan voittomerkin kävi.)
Mitä kameliin tuli, aikoi hän käyttää sitä palatakseen Algieriin, ei
tosin kulkemalla ratsain sen selässä, vaan myymällä sen, saadakseen
kyytirahoja; tämä näet on mukavin tapa matkustaa kamelilla.
Pahaksi onneksi kamelia oli vaikea kaupita; ei kukaan näet tarjonnut
siitä ropoakaan.
Tartarin tahtoi kuitenkin palata Algieriin, maksoi mitä maksoi.
Hän kaipasi jo suuresti Baïan sinistä röijyä, pikku taloaan,
suihkulähteitään ja toivoi pääsevänsä lepäämään pienen tyyssijansa
valkoisille matoille, odottaessaan rahoja kotimaasta. Tartarin ei
epäröinyt enää; alla päin, vaan ei murtuneena, päätti hän jalan ja
lyhyin päiväkuluin suorittaa tuon matkan.
Kameli ei tässä yrityksessä häntä hyljännyt. Tämä eriskummallinen
eläin oli selittämättömän hellästi kiintynyt isäntäänsä, ja nähdessään
hänen lähtevän Orlèansvillesta, rupesi se hartaasti astumaan hänen
jälkeensä, mukautuen kokonaan hänen astuntaansa ja alati seuraten häntä
uskollisesti kintereillä.
Ensin Tartarin piti tätä liikuttavana; tämä uskollisuus, tämä kaikista
koettelemuksista välittämätön kiintymys valtasi hänen sydämensä,
koska elukka lisäksi oli epämukavuutta aiheuttamatta ja eli miltei
tyhjästä. Mutta muutaman päivän kuluttua Tarasconilaisesta tuo
alituisesti kintereillä oleva surumielinen kumppani tuntui ikävältä,
se kun sitäpaitsi palautti hänen mieleensä kaikki hänen pettymyksensä
ja selkkauksensa; sitten hän kävi katkeraksi ja oli vihoissaan elukan
surullisuudelle, kyttyrälle ja suositetun hanhen muodolle. Sanalla
sanoen, hän rupesi tuntemaan vastenmielisyyttä sitä kohtaan ja tuumi
vain, miten pääsisi siitä erilleen; mutta eläin ei hellittänyt...
Tartarin koetti eksyttää sen, mutta kameli löysi hänet aina; hän koetti
juosta, kameli juoksi nopeammin... Hän huusi sille: "Mene tiehesi!"
viskaten sitä kivillä. Kameli pysähtyi ja katsoi häneen surullisena;
sitten se hetken kuluttua taas lähti astumaan eteenpäin ja saavutti
aina lopulta Tartarinin. Tartarinin täytyi alistua kohtaloonsa.
Mutta kun Tarasconilainen kahdeksan päiväisen jalkamatkan jälkeen
tomuisena ja uupuneena näki etäällä vihannuuden keskeltä pilkoittavan
esiin ensimäiset Algierin valkoiset porrasalttaanit, kun hän oli
saapunut kaupungin portille, meluavalle Mustapha-kadulle keskelle
tsuaaveja, biskrejä ja mahonnilaisia, jotka kaikki häärivät hänen
ympärillänsä katsellen, miten hän kameieineen astui ohi, niin silloin
äkkiä hänen kärsivällisyytensä loppui: "Ei! ei!" huudahti hän, "tämä
ei ikinä käy laatuun... enhän mitenkään saata astua sisään Algieriin
moinen eläin seurassani!" Ja käyttäen hyväkseen tiheätä ohikulkevani
ajopelien vilinää, hän poikkesi tien syrjään kentälle ja heittäytyi
pitkäkseen ojaan...
Hetken kuluttua hän näki ylhäällä maantiellä kamelin harppailevan
edelleen pitkin askelin ja levottomana ojentavan kaulaansa.
Silloin sankarin hartijoilta putosi suuri taakka, hän kömpi pois
lymypaikastaan ja meni kaupunkiin syrjätietä, joka kulki hänen
ostamansa pienen puutarhan aitauksen laitaa myöten.