Tarascon! Tarascon!
Puolipäivä. _Zouave_-laivan höyrypannua kuumennetaan; pian lähdetään
matkaan. Ylhäällä Valentinen kahvilan balkongilla herrat upseerit
tähtäilevät kaukoputkiaan ja tulevat, eversti ensinnä, ja sitten muut
arvon mukaan, tähystelemään tuota pientä onnellista laivaa, joka lähtee
Ranskaan. Tämä on sotilas-yliesikunnan huveja... Alhaalla ankkuripaikka
kimaltelee. Vanhojen rantahietaan uponneiden turkkilaisten kanuunoiden
perät hohtavat päivänpaisteessa. Matkustajat jouduttavat askeleitaan.
Biskrit ja mahonnilaiset kasaavat matkatavaroita veneisiin.
Tarasconin Tartarinilla ei ole matkatavaroita. Tuossa hän nyt astuu
rantaan Meri-katua pitkin pienen torin halki, jolla kasvaa banaaneja
ja vesimeloneja, ja hänen seurassaan on hänen ystävänsä Barbassou.
Onneton Tarasconilainen on jättänyt maurilaisille rannoille asearkkunsa
ja illusioninsa, ja nyt hän, kädet taskuissa, valmistautuu meritse
kulkemaan Tarasconia kohti... Tuskin on hän hypähtänyt kapteenin
laivaveneeseen, kun hengästynyt eläin tulla nelistää torin taustalta
häntä kohti. Se on kameli, uskollinen kameli, joka vuorokauden on
etsinyt isäntäänsä ympäri Algieria.
Tartarinin nähdessä sen, hänen kasvojen väri vaihtuu ja hän on
olevinaan tuntematta eläintä; mutta kameli ei hellitä. Se häärii pitkin
rannasta. Se huutaa ystävälleen ja katselee häntä hellästi: "Ota minut
mukaasi", näyttää sen surullinen silmä sanovan, "ota minut mukaasi
veneeseen ja vie minut kauas tästä kierokuvaisesta Arapiasta, näiltä
naurettavilta Itämailta, joka on täynnä höyryvetureita ja kyytivaunuja,
missä minä poloinen — syrjähän sysätty kameli parka — en tiedä mitä
tehdä. Sinä olet viimeinen turkkilainen, minä olen viimeinen kameli...
Älkäämme enää erotko toisistamme, Tartarin..."
— Onko tämä kameli Teidän omanne? kysäsee kapteeni.
"Ei suinkaan!" vastaa Tartarin, joka kauhusta värisee ajatellessaan,
että hänen pitäisi astua Tarasconiin tällaisen naurettavan
saattovartijan seurassa; ja julkeasti kieltäen onnettomuuksiensa
kumppanin, hän potkasee algierilaista maata, lykäten veneen ulos
rannasta... kameli tunnustelee vettä sieramillaan, ojentaa kaulaansa,
panee luunsa ryskimään, syöksyy veteen veneen jälkeen ja ui sen
rinnalla _Zouave_ laivaa kohti, kupera selkä kelluen kurpitsipullon
tavoin vedessä ja pitkä kaula pystyssä kuin kolmisoutolaivan keula.
Vene ja kameli saapuivat yhdessä höyrylaivan kyljelle.
"Totta puhuen, niin tuo kameli minua säälittää!" sanoi kapteeni
Barbassou vallan liikutettuna, "minun tekee mieli ottaa se laivaan....
Tultuamme Marseilleen lahjoitan sen eläintieteelliseen puutarhaan."
Merivettä valuva raskas kameli hinattiin nostokoneiden ja köysien
avulla kannelle, ja _Zouave_-laiva lähti matkaan.
Niinä kahtena päivänä, jotka kuluivat merimatkaan, Tartarin pysyi
yksin kojussaan, ei sentähden, että meri olisi ollut raivoisa tai että
_chechia_ olisi saanut liiaksi kärsiä, vaan senvuoksi että tuo riivattu
kameli, heti herransa ilmestyttyä kannelle, hilpeyttä herättävällä
tavalla hääri hänen ympärillään... Eipä ennen ole nähty kamelin siihen
määrään osoittavan mieltymystään kuolevaista kohtaan!...
Hetki hetkellä Tartarin kojunsa pyöreästä ikkunasta, johon hän välistä
pisti nenänsä, näki algierilaisen sinitaivaan vaalenevan; sitten hän
viimein, hopeanhohtoisena aamunkoiton hetkenä, onnellisena kuuli
kaikkien Marseillen kellojen soivan. Oltiin perillä... _Zouave_-laiva
laski ankkurin.
Ystävämme, jolla ei ollut matkatavaroita, astui sanaakaan virkkamatta
maihin, kulki kiireisesti Marseillen halki, yhä peljäten, että
kameli häntä seuraisi, eikä hän hengittänyt vapaasti, ennenkuin hän
oli päässyt turviin kolmannen luokan rautatievaunuun ja vieri hyvää
vauhtia Tarasconia kohti... Mutta tämä turvallisuuden tunne oli liian
aikainen! Tuskin ollaan päästy parin peninkulman päähän Marseillestä,
kun kaikkien matkustajien päät tuppautuvat ikkunoiden ääreen.
Huudetaan, ihmetellään. Tartarin vuorostaan katsoo ulos, ja... mitä hän
näkee!... Kamelin, nähkääs, luopumattoman kamelin, joka laukkaa pitkin
kiskoja huimaavaa vauhtia junan jälessä ja pysyen sen kintereillä.
Epätoivoisana Tartarin kyyristyi takaisin nurkkaansa ja sulki silmänsä.
Tämän onnettoman retkikunnan loputtua oli hän toivonut huomaamattomana
pääsevänsä pujahtamaan kotia. Mutta tuon kookkaan nelijalkaisen elukan
tähden se oli mahdotonta. Oi, taivaan Herra, millä lailla hänen
pitikään palata kotia! ilman äyriä taskussa, ilman jalopeuroja, tyhjin
käsin... Mutta kameli seurassaan!...
"Tarascon!... Tarascon!..."
Täytyi poistua junasta...
Oi sinuas kauhistusta! tuskin oli sankarin _chechia_ tullut näkyviin
vaunun ovesta, kun voimakas huuto: "Eläköön Tartarin!" pani
asemarakennuksen lasikaton täräjämään. — "Eläköön Tartarin! eläköön
jalopeurojen tappaja!" Ja fanfaarit ja lauluseurojen sävelet kajahtivat
ilmoille... Tartarin oli menehtymäisillään; hän luuli että tämä kaikki
oli ivaavaa uskottelemista. Mutta hän olikin erehtynyt. Koko Tarascon
oli asemalla, lakit ilmassa ja suosiotaan ilmaisten. Siinä on kelpo
päällikkö Bravida, asekauppias Costecalde,' presidentti, apteekkari, ja
koko lakkien metsästäjäin jalo joukko, joka häärii johtajansa ympärillä
ja kantaa hänet riemukulussa portaita alas...
Omituinen kangastuksen vaikutus! Bravidalle lähetetty sokean jalopeuran
talja oli kaiken tämän melun aiheuttanut. Tämä vaatimaton vuota,
joka oli pantu näytteille klubiin, oli pannut Tarasconilaisten päät
pyörälle. Sémaphore-lehti oli puhunut. Oli keksitty kokonainen
näytelmä. Tartarin ei enää ollut tappanut vain yhden ainoan jalopeuran,
hän oli tappanut kymmenen jalopeuraa, kaksikymmentä jalopeuraa,
lukemattomia jalopeuroja! Tartarin olikin Marseilleen saapuessaan
tietämättänsä kuuluisa, ja innokas sähkösanoma oli pari tuntia ennen
häntä sieltä saapunut hänen synnyinkaupunkiinsa.
Mutta ylimmilleen nousi kansan riemu, kun nähtiin oudon eläimen,
pölyn ja hien peittämänä ilmestyvän sankarin taakse ja harppailevan
alas asematalon portaita. Tarascon luuli hetkisen, että sen muinainen
"Taraski" oli palannut.
Tartarin rauhoitti maamiehiään:
"Se on kamelini", sanoi hän.
Ja jo hän, tarasconilaisen auringon vaikutuksesta, joka vaistomaisesti
panee valehtelemaan, lisäsi, taputtaen kamelin kyttyrää:
"Se on jalo eläin!... Se on nähnyt minun tappavan kaikki jalopeurani."
Senjälkeen hän tutunomaisesti tarttui päällikön käsivarteen, punoittaen
onnesta, ja kamelinsa seuraamana, lakkien metsästäjäin ympäröimänä,
kansan suosionhuutoja kohottaessa, hän hiljakseen suuntasi kulkunsa
jättiläispuu-talolle. Ja astuessaan hän rupesi kertoilemaan suuria
metsästysretkiään.
"Ajatelkaapa", sanoi hän, "kun eräänä iltana keskellä Saharaa..."