Ollaan illalla väijyksissä laakeriruusu-lehdossa.
Vaikkapa jalopeuran tappajien uusi nelijalkainen kuljettaja olikin
niin ihantava, täytyi heidän kuitenkin _chechian_ tähden kömpiä alas
sen selästä. Matkaa jatkettiin sen tähden jalkaisin, kuten edellä,
ja karavaani kulki etelää kohti, silloin tällöin levähtäen hetkisen,
Tarasconilainen etunenässä, Montenegrolainen takana, ja heidän
välissään kameli asearkkuineen.
Retkikuntaa kesti lähes kuukauden ajan.
Kuukauden ajan hirvittävä Tartarin samoeli, etsien löytämättömiä
jalopeuroja, telttaryhmästä toiseen äärettömän avaralla Chéliff’in
lakeudella, halki tuon kauhean ja petollisen ranskalaisen Algerian,
missä vanhan Itämaan tuoksut sekaantuivat absintin ja kasarmin
voimakkaisiin lemuihin, missä Abraham ja Zouzou samanaikuisesti
sukeltavat esiin mielikuvituksessa; siinä on jotakin haaveellisen
taikamaista ja luontaisen burleskia, ikäänkuin Vanhan Testamentin
lehti, jonka sisällystä kersantti La Ramée tai ratsukorpraali Pitou
kertoisi... Olisipa siinä tarjoutunut omituinen näytelmä silmille,
jotka olisivat osanneet katsella... Turmeltunut raakalaiskansa, jota me
ranskalaiset sivistämme antaen sille paheemme... Hallinto julma sekä
vapaa noiden eriskummallisten ylempien virkamiesten valvonnasta ja
vaarinpidosta, jotka ylvästelevät suurine kunnianlegionan nauhoineen
ja jotka pelkän myöntö- tai kieltosanan johdosta ruoskittavat väestön
jalkapohjia. Oikeusasiat sydämettömien, suuria silmälaseja käyttävien
kadien [_kadi_: muhamettilainen tuomari] käsissä, noiden Koraanin
ja lain ulkokullattujen edustajien, jotka uneksivat elokuun viidettä
päivää ja palmujen siimeksessä toimeenpantua viranylennystä sekä
myyvät tuomiopäätöksensä, kuten Esau esikoisuutensa, hernerokasta tai
sokeroidusta kusskusspuurosta. Hurjasti eläviä ja juopottelevia kaideja
[_kaid_: Pohjois-afrikkalainen virkamies, joka yhtä haavaa hoitaa
sotapäällikön, tuomarin, veronkantajan y.m. virkaa. Suoment. muist.],
jotka ovat jonkun kenraali Yusufin entisiä saappaanharjaajoita, ja
jotka nyt yhdessä mahonnilaisten pesijättärien kanssa päihdyttävät
itsensä sampanjalla ja panevat toimeen lihavia aterioita paistettuine
lampaineen, sillä aikaa kuin koko heimo heidän telttojensa edustalla
nääntyy nälkään ja riitelee koirien kanssa herransa aterian jätteistä.
Lisäksi, yltympäri, kesantopeltoja, kuihtunutta ruohoa, lehdettömiä
pensaita, kaktus- ja mastikkilehtoja, kas siinä Ranskan jyväaitta!...
Jyvistä tyhjä aitta! ja rikas yksistään shakaaleista ja luteista.
Autioita telttakyliä, peljästyneitä heimoja, jotka kulkevat tietämättä
minne, paeten nälkää ja levittäen kuolleita pitkin tietä. Siellä
täällä ranskalainen kylä, talot raunioina, pellot viljelemättöminä
ja tulvillaan raivostuneista heinäsirkoista, jotka syövät kaikki,
jopa ikkunaverhotkin; kaikki siirtolaisasukkaat kahviloissa juomassa
absinttia ja keskustelemassa olojen ja asetusten parannuksista.
Tätä kaikkea Tartarin olisi saattanut nähdä, jos hän vain olisi
viitsinyt; mutta kokonaan leijonaisen intohimonsa valtaamana tämä
Tarasconin mies kulki suoraan edelleen katsomatta oikealle tai
vasemmalle, silmä järkähtämättä tähystellen noita kuviteltuja
hirviöitä, jotka eivät koskaan näyttäytyneet.
Koska suojusteltta itsepäisesti pysyi koossa ja lihaliemi-pemmikaani
sulamatta, täytyi karavaanin aamuin ja illoin pysähtyä heimokyliin...
Kaikkialla nämät herrat metsästäjät otettiin avosylin vastaan,
ruhtinas Gregoryn _kepin_ ansiosta. He majailivat heimopäälliköiden
luona, omituisissa palatseissa, suurissa valkeissa ikkunattomissa
rakennuksissa, joissa sikin sokin oli narghile-piippuja ja
mahogni-kaappeja, Smyrnan mattoja, isoja lamppuja, seeteripuusta
tehtyjä arkkuja täynnä turkkilaisia kultarahoja, Louis-Philippen ajan
tyylisiä seinäkelloja... Kaikkialla pantiin Tartarinin kunniaksi
toimeen loistavia juhlia, n.k. _diffa_- ja fantasia-leikkejä... Hänen
kunniakseen kokonaiset heimokunnat panivat "ruudin puhumaan" ja
burnuusi-vaippansa välkähtämään auringonpaisteessa. "Ruudin puhuttua",
kelpo päällikkö toi esiin laskunsa... Tämä näet kuuluu arapialaiseen
vieraanvaraisuuteen.
Mutta jalopeuroja ei yhä vain näkynyt. Ei sen enempää kuin Pariisin
"Pont-Neuf"-sillalla!
Mutta Tarasconilainen ei kuitenkaan menettänyt rohkeuttaan. Kulkien
yhä kauemmaksi etelään, hän samoeli päivin palmulehdoissa pengaten
vaivaispalmupensaikkoja pyssynsä piipuilla ja virkkaen frrt! frrt! joka
pensaan kohdalla. Iltaisin, ennen maata panoa, istui hän pari kolme
tuntia väijyksissä... Turha vaiva! jalopeura ei näyttäynyt.
Eräänä iltana noin kuuden tienoissa, karavaanin kulkiessa punasinervän
mastikkilehdon kautta, missä suuret kuumuuden väsyttämät pyyt
hyppielivät ruohikossa, Tarasconin Tartarin luuli kuulevansa — mutta
kaukana, himmeänä tuulen hajoittamana — tuota ihmeellistä kiljuntaa,
jota hän niin usein oli kuullut siellä Tarasconissa, Mitainen
eläinkojun takana.
Aluksi sankari luuli näkevänsä unta... Mutta hetken kuluttua, tosin
yhä etäällä, kiljunta kuului uudelleen; ja tällä kertaa, telttakylien
koirien haukkuessa joka ilmansuunnalla, — kamelin kyttyrä, pelon
pudistamana ja kilahuttaen herkkulaatikoita ja asearkkuja, värähteli.
Ei enää ollut epäilystäkään. Se oli jalopeura... Nopeasti väijyksiin.
Ei hetkeäkään menetettävissä.
Siinä oli juuri vallan lähellä vanha valkeakupukattoinen _marabut_
(pyhimyksen hauta); vainajan keltaiset tohvelit oli pantu oven päällä
olevaan syvennykseen, koko joukko kummallisia lupaustauluja, vaippojen
liepeitä, kultarihmoja, punaisia hiuksia riippui seinillä... Tartarin
jätti sen suojaan ruhtinaansa ja kamelinsa ja rupesi etsimään itselleen
lymypaikkaa. Ruhtinas Gregory tahtoi seurata Tarasconilaista, mutta
tämä ei siihen suostunut; hän tahtoi kaikin mokomin yksin hyökätä
jalopeuran kimppuun. Kuitenkin hän pyysi, ettei hänen ylhäisyytensä
poistuisi, ja varovaisuuden vuoksi hän uskoi hänelle lompakkonsa,
suuren lompakkonsa täynnä arvopapereita ja seteleitä, joiden hän
pelkäsi joutuvan jalopeuran kynsien revittäväksi. Tämän tehtyään,
sankari rupesi hakemaan lymypaikkaansa.
Sadan askeleen päässä pyhimyksen haudalta melkein kuivuneen
puron rannalla oleva pieni laakeriruusu-lehto värähteli hämärän
tuulahduksessa. Siihen Tartarin asettui, polvi maata vasten, sääntöjen
mukaisesti, ja karabiini-pyssy kädessä sekä suuri metsästyspuukko
ylpeästi pistettynä eteensä hiekkaan.
Yö tuli. Luonnon punaruusuväri muuttui punasinerväksi, sitten
tummansiniseksi... Alhaalla rantakivien lomitse loisti käsipeliin
tavoin pieni kirkas vesilätäkkö. Se oli erämaan eläinten juomapaikka.
Vastaisella hiekkatörmällä, näkyi himmeänä valkea polku, jonka niiden
suuret käpälät olivat tallanneet mastikkilehtoon. Tämä salaperäinen
penger pani värisemään. Sen lisäksi afrikkalainen yö kohisi, oksat
humisivat, yöeläinten pehmeät käpälät kahisivat, shakaalit haukkuivat
kimakasti, ja yläilmoissa sadan tai parin sadan metrin korkeudella
lensi kurkiparvia, jotka rääkkyivät kuin pienet lapset, joilta kaula
leikataan poikki; myöntänette että tämä kaikki riitti tuottamaan
mielenliikutusta.
Tartarinin mieli olikin kuohuksissa, jopa aika lailla. Miesparan
hampaat kolisivat. Ja hänen hiekkaan pistetyn metsästyspuukkonsa tuppea
vastaan hänen rihlapyssynsä piippu kilisi kuin pari kastanjetteja...
Onhan, näettekös, iltoja, jolloin ei saata olla oikeassa elementissään,
ja missä sitten olisi ansio, ellei sankaria koskaan peloittaisi...
Niin todella! Tartarinia peloitti, ja lisäksi koko aika.
Siitä huolimatta hän kesti tunnin, kestipä parikin, mutta
sankarimaisuudellakin on määränsä... Läheltä kuivuneen puron
syvennyksestä Tarasconilainen äkkiä kuulee askeleita, kivien
sätkähtelevän. Tällä kertaa pelko nyhtäsee hänet ylös maasta. Hän ampuu
kaksi laukausta umpimähkään yöhön ja pötkii minkä jaksaa pyhimyshaudan
turviin, jättäen tikarinsa pystyyn hiekkaan ikäänkuin muistoristiksi
kauheimmasta pelonsäikähdyksestä, mikä ikinä on vallannut lohikäärmeen
kesyttäjän mielen.
"Avuksi, ruhtinas... jalopeura..."
Hiljaisuus.
"Ruhtinas, ruhtinas, missä olette?"
Ruhtinasta ei kuulunut. Pyhimyshaudan valkealle seinälle sävyisä kameli
vain kuutamossa loi kyttyränsä kummallisen varjon.... Ruhtinas Gregory
oli juuri pötkinyt tiehensä vieden mukaansa lompakon seteleineen...
Kuukauden ajan oli hänen ylhäisyytensä odottanut tätä tilaisuutta.