Karavaani matkalla.
Seuraavana päivänä, niin varhain kuin suinkin, peloton Tartarin ja tuo
ainakin yhtä peloton ruhtinas Gregory, puolitusinaa neekerikantajoita
seurassaan, lähtivät Milianah’sta ja kulkivat Chéliff’in tasangolle
päin pitkin viehättävää tietä, jota varjosti zhasmiineja, tuijakasveja,
Johanneksen leipäpuita, villejä oliivi-puita; tien molemmin puolin oli
aitauksen tavoin alkuasukkaiden pikku puutarhoja, ja taajaan, tien
kupeilla, pulppuili pieniä ryöppypuroja, laulaa liristen, kalliolta
kalliolle... Se oli Libanonin vuorimaiseman kaltainen seutu.
Ruhtinas Gregory oli hankkinut itselleen yhtä suuren asetaakan kuin
Tartarin sekä sitäpaitsi komean ja omituisen kepi-lakin [_kepi_:
ranskalaisen sotaväen ja koululaisten käyttämä kevyt lakki. Suoment.
muist.], joka oli ympäriinsä kultanauhoilla päärmätty, ja johon
hopearihmoilla oli ommeltu tammenlehti-kuvioita. Tämä päähine teki
hänen ylhäisyytensä jotenkin meksikolaisen kenraalin tai Tonavan
läheisten asemapäällikköjen näköiseksi.
Tämä merkillinen _kepi_ saattoi Tarasconilaisen suureen pulaan; ja kun
hän arasti pyysi selitystä sen suhteen, vastasi ruhtinas arvokkaasti:
"Se on vallan välttämätön päähine Afrikassa matkustavalle." Ja
hieroen lakkinsa lippaa kirkkaammaksi hihansa vuorilla, kertoi
ruhtinas naiiviselle seuralaiselleen mikä tärkeä osa tällä _kepi’llà_
on ranskalaisten ja arapialaisten keskinäisissä väleissä, mikä
yksinomainen oikeus tällä sotilaslakilla on jälkimäisissä herättää
kauhistusta, niin että siviilihallinnon on täytynyt hankkia kaikille
virkamiehilleen _kepi't_, tientarkastajista alkaen veronkantajiin
saakka. Sanalla sanoen sillä, joka tahtoo hallita Algeriaa — ruhtinas
yhä puhuu tätä — ei tarvitse olla hyvä pää, eipä päätä ollenkaan.
Pelkkä _kepi_ riittää, kultanauhainen kepi, loistamassa tangon päässä
kuin Gesslerin lakki.
Näin puheltaessa ja filosofeerattaessa karavaani kulki edelleen.
Kantajat hyppivät — avojaloin — kalliolta kalliolle, kirkuen kuin
apinat. Asearkut rämisivät ja pyssynpiiput loistivat. Ohikulkevat
alkuasukkaat kumartuivat maahan saakka taika-kepin edessä.... Ylhäällä
Milianah’n valleilla naisensa kanssa raittiissa ilmassa kävelevä
arapialaisen viraston johtaja, kuullessaan tämän tavattoman hälinän ja
nähdessään aseiden välkkyvän oksien välissä, luuli vihollisen tekevän
äkkihyökkäyksen, lasketutti nostosillan, soitatti hätätorvea ja julisti
viipymättä kaupungin olevan piiritystilassa.
Kaunis alku karavaanille!
Ikävä kyllä, ennen iltaa asiat huononivat. Neekerikantajista yksi
sai mahdottoman vatsakivun siitä, että oli ahminut laastaria
rohtolaatikosta. Toinen kaatui sikahumalassa tien laidalle, juotuaan
kanverttiviinaa. Kolmas, joka kantoi matka-albumia, lumoutui sen
kullatuista haoista ja kansipitimistä, ja varmasti luullen saaneensa
käsiinsä Mekka’n aarteet, pakeni Zaccariin, minkä kintut kestivät...
Täytyi pitää neuvottelua... Karavaani pysähtyi siis neuvottelemaan
vanhan viikunapuun täpläiseen varjoon.
"Minun mielestäni", sanoi ruhtinas, joka menestyksettä koetti
liuottaa lihaliemi-pemmikaania kolmikertaisella pohjalla varustetussa
kastrullissa, "minun mielestäni meidän tästä illasta alkaen tulee
hyljätä neekerikantajat... Tässä on juuri vallan lähellä arapialainen
toripaikka. Parasta on, että käännämme kulkumme sinne ja ostamme
muutaman pikku aasin..."
— Ei suinkaan!... ei suinkaan aaseja!... keskeytti kiireisesti suuri
Tartarin, jonka kasvot Tummikin muisto oli tehnyt tulipunaisiksi.
Ja hän lisäsi ulkokullatusti:
— Luuletteko niin pienten elukoiden jaksavan kantaa kaikkia meidän
tavaroitamme?
Ruhtinas hymyili.
"Siinäpä erehdytte, kuuluisa ystäväni. Vaikkapa algerialainen aasi
näyttääkin niin laihalta ja mitättömältä, niin sillä on vahvat
lanteet... Tämä onkin välttämätöntä, että se voisi kestää kaikkea
mitä se kestää... Kysykääpä vain arapialaisilta. He näet selittävät
seuraavasti ranskalaisten siirtomaiden hallintojärjestelmää... Ylinnä,
sanovat he, on _musi_, kuvernööri, joka suurella seipäällä lyö
sotilas-yliesikuntaa; sotilas-yliesikunta kostoksi lyö sotamiestä;
sotamies lyö siirtolaista, siirtolainen arapialaista, arapialainen lyö
neekeriä, neekeri lyö juutalaista ja juutalainen vuorostaan lyö aasia;
ja pieni aasi parka, jolla ei ole ketään lyötävänä, ojentaa esiin
selkärankansa ja kantaa kaikki. Huomaatte tästä, että se jaksaa kantaa
Teidän arkkunne."
— Se on yhdentekevää, virkkoi Tarasconin Tartarin, minun mielestäni
eivät aasit tekisi karavaaniamme oikein hauskan näköiseksi... Tahtoisin
jotakin itämaalaisempaa... Niinpä, esimerkiksi, jos voisimme saada
käsiimme kamelin...
"Vallan kuinka haluatte", sanoi hänen ylhäisyytensä, ja niin lähdettiin
kulkemaan arapialaiselle toripaikalle.
Tämä sijaitsi muutaman kilometrin päässä Chéliffin tasangon
laidalla... Siellä oli viisi tai kuusisataa ryysyistä arapialaista,
vilisten auringonpaisteessa ja kulkien meluten edestakaisin mustien
oliivi-ruukkujen, hunajapatojen, maustesäkkien ja suurten sikaariläjien
välillä; siellä täällä leimusi suuria tuliröykkiöitä, joilla paistui
voita tiukkuvia kokonaisia lampaita; teurastajan myymälöitä oli
taivasalla, ja niissä neekerit vallan paljaina, jalat veressä,
käsivarret punaisina, leikkelivät pienillä veitsillä seipäisiin
ripustettuja vuohenkaritsoja.
Eräässä sopessa, kirjavan, paikatun teltan suojassa kykki maurilainen
kirjuri suuri kirja kädessä ja silmälasit nenällä. Vieressä olevasta
väkiryhmästä kuuluu raivonhuutoja: siinä on pyörärahapeli, joka on
asetettu viljavakkaselle, ja ympärillä kabylejä, jotka puhkasevat
toisiltaan vatsan... Kauempana on pientä pirinää, iloa, naurua:
juutalaiskauppias muulineen nähdään vajoavan Chéliff’in hietaan...
Tämän lisäksi on skorpioneja, koiria, korppeja; ja kärpäsiä!...
kärpäsiä kosolta...
Mutta, oi onnettomuutta, kameleita ei näkynyt. Lopuksi kuitenkin
löydettiin yksi, jota mozabitit tarjosivat kaupaksi. Se oli oikea
erämaan kameli, klassillinen kameli, kalju, surullisen näköinen,
pitkulainen pää kuin beduiinilla, ja kyttyrä hervottomana liian
pitkällisestä paastoamisesta, roikkuen surumielisenä sivulla.
Tartarinin mielestä se oli niin kaunis, että hän pyysi koko karavaania
kömpimään sen selkään... Yhä vain hänen itämaalaisia houreitaan!...
Eläin laskeutui polvilleen; matkalaukut köytettiin sen selkään.
Ruhtinas asettui eläimen kaulaan. Tartarin, näyttääkseen
majesteetillisemmalta, hinautti itsensä ylös kyttyrälle, kahden arkun
väliin; siinä hän ylpeänä ja hyvin pönkitettynä tervehti paikalle
saapunutta toriväkeä ja antoi lähtömerkin... Tuli ja leimaus! jospa
vain tarasconilaiset olisivat voineet hänet nähdä!...
Kameli nousi taas pystyyn jaloilleen, ojensi pitkiä nystyräsääriään ja
lähti liikkeelle.
Oi kauhistusta! Muutaman harppauksen jälkeen Tartarin tuntee
kalpenevansa, ja sankarillinen _chechia_ vähitellen joutuu samoihin
asentoihin kuin _Zouave_-laivalla. Tuo kamelilurjus keinua kankutti
kuin purjelaiva.
"Ruhtinas, ruhtinas", mutisi Tartarin vallan kalpeana ja pidellen
kiinni kyttyrän kuivasta karvatupsusta, "ruhtinas astukaamme alas...
tunnen... tunnen... että muuten saatan Ranskan ivan alaiseksi..."
Mutta eipä tästä ollut apua! kameli oli päässyt vauhtiin, eikä mikään
enää voinut sitä pysäyttää. Neljätuhatta arapialaista juoksi heidän
jälessään, avojaloin, huitoen käsillään, nauraen hassujen tavoin ja
pannen auringonpaisteessa kiilumaan kuusisataa tuhatta valkoista
hammasta...
Suuren Tarasconilaisen täytyi alistua kohtaloonsa. Hän vaipui
surullisena kyttyrälle. _Chechia_ joutui jos jonkinmoisiin
asentoihin... ja Ranska pilan alaiseksi.