Jalopeuraluostari.
Milianah’ssa Tarasconin Tartarin nousi pois kyytivaunuista ja antoi
niiden jatkaa matkaansa etelää kohti.
Mies, joka kaksi päivää oli pahoin saanut kokea kuoppaisen tien
tuottamia tärähdyksiä ja kaksi yötä oli tirkistelyt kyytivaunujen
ovesta, eikö havaitsisi kentillä tai tien laidalla jonkun jalopeuran
hirvittävää varjoa, mies joka näin paljon unettomuutta oli kokenut,
ansaitsi kieltämättä muutaman tunnin lepoa. Sitäpaitsi, sanoaksemme
koko totuuden, rehellisen Tartarinin, tuon epäonnistuneen kohtauksensa
jälkeen herra Bombonnel’in kanssa, oli ollut paha ollakseen, huolimatta
aseistaan, hirvittävistä irvistyksistään, punaisesta lakistaan,
Orléansvillen valokuvaajan ja kolmannen husaarirykmentin neitosten
edessä.
Hän kulki siis pitkin Milianah’n leveitä katuja, joiden kahden puolen
oli kauniita puita ja joilla loiski suihkukaivoja; mutta etsiessään
sopivaa hotellia, ei miesparka saattanut pidättäytyä ajattelemasta
Bombonnelin sanoja... Entä jos hän sentään oli puhunut totta? Entä jos
ei enää ollutkaan jalopeuroja Algeriassa?... Mitä hyödyttivät siinä
tapauksessa kaikki nämät harppailemiset, kaikki vaivannäöt?...
Äkkiä, kadun mutkassa sankarimme tuli suoraan vastapäätä... ketä?
Arvatkaapa... Muhkeata jalopeuraa, joka odotti kahvilan oven edustalla,
ja joka istui kuninkaallisena, harja kiiltäen auringonpaisteessa.
"Mitä joutavia minulle sanottiinkaan, ettei niitä muka enää ole?"
huudahti Tarasconilainen hypähtäen taaksepäin... Kuullessaan tämän
huudahduksen, jalopeura kumarsi alas päänsä, otti suuhun eteensä
kadulle pannun puukupin ja ojensi sitä nöyrästi Tartariniin päin, joka
oli liikkumaton hämmästyksestä... Ohikulkeva arapialainen viskasi
suuren kuparikolikon kuppiin; jalopeura heilutti häntäänsä... Silloin
Tartarin käsitti kaikki. Hän näki, mitä mielenliikutus aluksi oli
estänyt häntä näkemästä, nimittäin koko joukon väkeä ryhmittyneenä
kesytetyn sokean jalopeuran ympäri ja kaksi kurikoilla asestettua
suurta neekeriä, jotka kuljettivat sitä jaloittelemassa kaupungilla,
kuten savoijilainen pikku tyttöään.
Tarasconilaisen veri kuohahti siinä silmänräpäyksessä: "Te konnat",
äijäsi hän jyrisevällä äänellä, "täten halventaa näitä jaloja eläimiä!"
Ja hyökäten jalopeuran luo, tempasi hän pois tuon saastaisen puukupin
sen kuninkaallisista leuanpielistä... Molemmat neekerit, jotka luulivat
olevansa tekemisissä varkaan kanssa, hyökkäsivät Tarasconilaisen
kimppuun kohotetuin nuijin... Siitäpä syntyi mellakka.... Neekerit
löivät, vaimot itkeä pillittivät, lapset nauroivat. Vanha juutalainen
suutari huusi puotinsa sopesta; "Vieke se piru pölisi huosta!"
Jalopeurakin, keskellä sokeutensa yötä, yritti kiljua, ja onneton
Tartarin vieri, epätoivoisen taistelun jälkeen, maahan keskelle suuria
kuparikolikoita ja uloslakastuja rikkoja.
Tänä hetkenä eräs mies halkaisi väkijoukon, karkoitti neekerit ainoalla
sanalla, vaimot ja lapset käden liikkeellä, nosti Tartarinin ylös,
harjasi ja ravisteli häntä ja pani hänet istumaan kadun kulmapylväälle.
"Kuinka, ruhtinas, tekö täällä olette?... kysäsi kelpo Tartarin hieroen
kylkeään.
"Kyllä kai! urhea ystäväni, minäpä olen kun olenkin... Heti
saatuani kirjeenne, uskoin Baïan hänen veljensä huostaan, vuokrasin
kyytirattaat, matkustin viisikymmentä peninkulmaa täyttä laukkaa, ja
saavuinpa juuri oikeaan aikaan temmatakseni Teidät noiden roistojen
petomaisista käsistä... Mitä, Herran nimessä, olette tehnyt, kun olitte
sekaantunut tuohon ikävään jupakkaan?"
— No, nähkääs, ruhtinas! Enhän muuta saattanut tehdä, nähdessäni tuon
onnettoman jalopeuran, puukuppi hampaissa, nöyryytettynä, voitettuna,
pilkattuna ja koko tuon muhamettilaisen roskajoukon ivan esineenä...
"Erehdytte, jalo ystäväni. Tämä jalopeura on heillä päinvastoin
kunnioituksen ja ihailun esineenä. Se on pyhä eläin, joka kuuluu
Mahommed-ben-Audan kolmesataa vuotta sitten perustamaan suureen
jalopeura-luostariin; sen muodostaa niin sanoakseni hirvittävä ja
hurja munkkikunta, joka kiljuu ja tuoksahtaa pedon lemulle. Erityiset
munkit näet kasvattavat ja kesyttävät sadottain jalopeuroja, jotka
he sitten almua keräävien veljien kaitsemina lähettävät ympäri
Pohjois-Afrikkaa... Niitä lahjoja joita veljet saavat vastaanottaa,
käytetään tuon luostarin sekä erään moskean ylläpitoon. Se, että nuo
kaksi neekeriä äsken olivat niin kiukkuiset, johtuu siitä heidän
vakaumuksestaan, että, jos heiltä kerjäämistään kuparikolikoista vain
yksikin varastetaan, heidän johdettavansa jalopeura oitis syö heidät
suuhunsa."
Kuullessaan tätä epätodennäköistä, mutta kuitenkin totuudenmukaista
kertomusta, Tarasconin Tartarin mutisi äänekkäästi mielihyvästä.
"Pääasia tässä kaikessa", virkkoi hän ikäänkuin johtopäätöksenä, "on
mielestäni se, että, sanoi herra Bombonnel mitä hyvänsä, Algeriassa
vielä on jalopeuroja!..."
— No onpa niitä, tiemmä! virkahti ruhtinas innostuneena... Jo huomenna
lähdemme otuksen ajoon Chéliff’in tasangolle, ja silloin saatte
nähdä!...
— Mitä! ruhtinas... Aiotteko lähteä metsästysretkelle?
— No totta kai! luuletteko, että antaisin Teidän yksin mennä keskelle
Afrikkaa noiden julmien heimojen pariin, joiden kieltä ja tapoja ette
tunne.... En, en ikinä! kuulu Tartarin, en enää luovu Teistä ...
Kaikkialla, minne Te menette, siellä olen minäkin oleva.
— Oi! ruhtinas, ruhtinas...
Ja säteillen iloa Tartarin painoi povelleen urhoisaa Gregorya,
ajatellen ylpeänä että hänelläkin, kuten Jules Gérard’illa,
Bombonnel’illa ja muilla kuuluisilla jalopeurojen tappajilla, tulisi
olemaan muukalainen ruhtinas kumppaninaan metsästysretkillään.