— Joskus, ajan ratoksi... tiuskasi raivostunut Tarasconilainen.
Hän lisäsi kohottaen päätään sankarimaisesti ja täten saattaen
molempien tyttöjen sydämet leimuamaan.
— Se ei ole jalopeurajahdin veroista!
"No niin", rohkeni Orléansvillen valokuvaaja huomauttaa, "pantteri,
totta vie, ei ole muuta kuin suuri kissa..."
— Vallan niin! sanoi Tartarin, joka hyvin mielellään hiukan himmensi
herra Bombonnel’in mainetta, etenkin näitten naisten edessä.
Nyt kyytivaunut pysähtyivät, konduktööri aukaisi oven ja kääntyi pikku
vanhuksen puoleen:
"Olette perillä, hyvä herra", virkkoi hän hänelle hyvin kunnioittavasti.
Pikku herra nousi, astui alas vaunuista ja tokaisi ennenkuin sulki oven:
"Sallitteko minun antaa Teille neuvon, herra Tartarin?"
— Minkä sitten, herraseni?
"Olettepa, saakeli vie, kunnon miehen näköinen, ja senpä vuoksi
sanon Teille suoraan, miten asianlaita on... Palatkaa pian takaisin
Tarasconiin, herra Tartarin... Hukkaatte täällä aikaanne... Täällä
siirtomaissa on tosin vielä joku pantteri; mutta, oi onnen oikkua, se
on liian pieni otus Teille... Mitä jalopeuroihin tulee, ne ovat jo
loppuneet. Algeriassa niitä ei enää ole... ystäväni Chassaing äsken
tappoi viimeisen."
Tämän sanottuaan pikku herrasmies tervehti, sulki oven ja meni tiehensä
nauraen, salkku kainalossa ja sateenvarjo kädessä.
"Konduktööri", kysyi Tartarin irvistäen kiukkuisena naamaansa, "kuka
tuo ukko nahjus oli?"
— Kuinka, ettekö häntä tunne? Sehän oli herra Bombonnel.